95. ikonisin video: St. Vincent – Digital Witness (2014)

Ohjaus: Chino Moya
Ladattu YouTubeen: 31.1.2014
Näyttökertoja: 7 664 135 (13.6.2018)

St. Vincent - Digital Witness (kuvankaappaus musiikkivideosta)

St. Vincentin musiikkivideo Digital Witness on kuin 2010-luvulle päivitetty versio Fritz Langin Metropolis-elokuvasta. Mustavalkoisen ekspressionismin tilalla vain on pastellinsävyinen minimalismi. Perinteisten duunareiden (keltaiset haalarit) lisäksi tässä on mukana myös ihan yhtä mekaanista ja yksitoikkoista työtä tekevät palvelualojen valkokaulusduunarit (turkoosit haalarit). Artisti itse näyttelee vähäeleisesti nykyajan Maschinenmenschiä.

Metropolis-yhteys luo loogisen linkin myös Queenin Radio Ga Gaan (1986). Päällisin puolin biiseissä ja videoissa ei tunnu olevan hirveästi samaa, koska Queen ilmiselvästi ylistää teknologiaa, St. Vincent vain kritisoi. Mutta yhteisen syntipukin molemmat saavat televisiosta: Queen harmitteli visuaalisen kulttuurin ylivaltaa ääneen nähden, kenties nimenomaan viittauksena musiikkivideoiden ja ulkoisen imagon merkityksen kasvuun MTV-aikana. Paradoksaalisesti toki, koska Queen oli yksi musiikkivideotaiteen tärkeimmistä pioneereista ja sen suosion suurimmista hyötyjistä.

Freddie Mercury lauloi rakkaalle radiolleen ”stick around ’cause we might miss you / When we grow tired of all this visual”. St. Vincent on huomattavasti radikaalimpi: ”People turn the TV on and throw it out the window, yeah”. Tämä näkemys kuullaan kuitenkin vasta lopussa, sillä sitä ennen lause kuuluu muodossa ”People turn the TV on it looks just like a window”. Ensimmäisellä toistokerralla tämä vielä yhdistyy hyvin ajoitetusti kuvaan toimistorakennuksesta, jossa ei ole ikkunoita. Koska eihän niitä tarvita, jos kaikki voivat katsoa ulos älylaitteensa näytöstä!

TV:n sijaan St. Vincentin pääasiallisena kritiikkin kohteena onkin jakamisen kulttuuri ja todellisuuden kokemisen entistä vahvemmin (sosiaalisen) median kautta välillisesti, eikä omien aistien kautta välittömästi. Tällainen uuden teknologian paheksuminen on tietenkin ominaista kaikille sukupolville, niin MTV:n kuin YouTubenkin ajan ihmisille. Vaikka St. Vincentin lyriikka onkin ilmiselvästi kärjistävä ja poleeminen, siitä välittyy turhan vahvasti tunkkainen ja luddiittinen ”ennen oli kunnollista” -asenne, joka herää vanhassa polvessa aina kuin nykyajan nuoret tekevät jotain käsittämätöntä. Biisiin tehdyn videon voima onkin siinä, että se saa pöhkön sanoituksen vaikuttamaan fiksulta. Voisikin sanoa että teoksen terävin yhteiskunnallinen kommentaari tulee juuri sen visuaalisesta tyylistä eikä niinkään lyriikoista.

Videon ohjaaja Chino Moya ei itse mainitse Metropolista inspiraation lähteenä, vaan Jevgeni Zamjatinin romaanin Me (1927), Neo Rauchin maalaukset, valokuvaajat Josef Schulz ja Elad Lassry, sekä ehkä hieman yllättävämmin Playmobil-lelut ja sarjakuvat. Surrealistiset maisemat saatiin aikaiseksi poistamalla tietokoneella oikeasta madridilaisesta lähiöstä talojen ikkunat, puut, jalankulkijat ja kaiken muun epäkliinisen ja liian kontrolloimattoman. Näin syntyi dystooppinen maisema, joka kuvaa yksinkertaistettua maailmaa josta puuttuu kaikki persoonallinen, mikä estää tehokasta työntekoa pääoman hyväksi.

Kyllähän tähän kokonaisuuteen lyriikatkin liittyvät, mutta musiikkivideo laajentaa käsittelyn yhteiskunnallisesti relevantille tasolle. Ei juuri mikään uusi teknologia ole itsessään huono tai hyvä asia, kyse on lähes aina siitä miten sitä käytetään ja omistetaan. Tämä video kuvaa sellaisia olosuhteita, joissa teknologiaa käytetään tasapäistävänä massahallinnan välineenä. Jos se kuulostaa länsimaisesta näkökulmasta vainoharhaiselta, niin ajatelkaa sitten vaikka Kiinaa ja sitä, että teknologisesti mikään ei estä (mutta ei myöskään edellytä) koko maailman muuttamista samanlaiseksi.

#52 Suicide – Ghost Rider (1977)

Spotify
YouTube
(fanivideo)

Suicide - S/T; levynkansiSuiciden musiikkia kuvaillaan usein synth punkiksi tai no waveksi, vaikka yhtye on kumpiakin genrejä vanhempi. Millä nimellä edes voi kutsua bändiä joka oli olemassa ennen kaikkia viiteryhmiään? Ei se voi synth punkia olla kun se oli olemassa jo ennen punkia! Ehkä se on kuitenkin järkevin nimitys koska bändin debyyttilevy Suicide (1977) julkaistiin kuitenkin vasta kun punkin terävin kärki oli jo siirtynyt New Yorkista Britanniaan. Eräiden lähteiden mukaan Suicide olisi itseasiassa juurikin se bändi joka ensimmäisenä kuvaili itseään Lester Bangsin artikkelista lainatulla sanalla punk.

Jälkiviisaasti bändi debyyttiä nimitetään usein protopunkiksi tai ensimmäiseksi synapop-levyksi, mutta molemmat kuvaukset vääristävät aikaperspektiivejä vähän epärehellisesti. Suicide kuitenkin teki aktiivisimman ja merkittävimmän uransa ennen punkia, sen aikana ja sen jälkeen. Ajallisesti ja tyylillisesti bändi osuu aika hyvin samaan britti-industrialin kanssa sillä he julkaisivat debyyttilevynsä kuukautta Throbbing Gristleä (#61) myöhemmin. Varsinaisesti bändien välillä ei kuitenkaan ollut yhteyttä, paitsi ehkä korkeintaan miljöönsä suhteen: New Yorkin Lower East Side oli 1970-luvun lopulla ilmeisesti yhtä rappiolla kuin Hackneyn lähiö Lontoossa.

Suicide oli ehkä aikoinaan kovin yksin musiikkinsa kanssa, mutta heidän tuotannostaan tuli äärimmäisen vaikutusvaltaista; minimal synth (#63), synthpop (#60), tekno, electro-industrial (#98) ja electroclash (#92) ovat vain muutamia esimerkkejä genreistä joiden muodostumiseen Suicide vahvasti vaikutti. Yhtyeen vaikutuspiiri ulottuu jopa niinkin kauas ja epätodennäköiseen suuntaan kuin Bruce Springsteeniin, jonka State Trooper otti vaikutteita Suiciden häiriintynestä klassikosta Frankie Teardrop. Springsteen on myös coveroinut Dream Baby Dreamia.

Ghost Rideria, toista kappaletta jonka yhtye urallaan sai valmiiksi, taas ovat coveroineet livenä tai levyllä niinkin monipuoliset artistit kuin R.E.M., The Horrors, Sisters of Mercy, Merzbow ja The Young Gods – viimeisin näistä on ihan törkeän hyvä versio. Ghost Rider on myös se biisi johon M.I.A.:n Born Free käytännössä perustuu. Kappaleen nimi on vokalisti Alan Vegan suosikkisarjakuvasta, josta myös bändi otti nimensä: eräs Ghost Rider -numero on nimeltään Satan Suicide. Yksinkertainen sanoitus rinnastaa Yhdysvaltojen Vietnam-traumoja supersankarimytologiaan Suicidelle tyypillisillä tavalla yhdistää amerikkalaisen elintavan kulttuurisia symboleja ei niin mairitteleviin konteksteihin.

Keskeisintä bändin musiikissa oli minimalismi: Martin Revin syntikkariffit olivat yksinkertaisia ja monotonisia, alkeellisten halpisrumpukoneiden biitit karuja ja Vegan ilmaisu lähempänä mumisevaa puhetta kuin varsinaista laulua. Unohtamatta niitä Frankie Teardropin korvia repiviä kirkaisuja. Kaikki mikä vähänkin muistutti laulamista, kuulosti lähinnä rockabilly-parodialta, kyberneettiseltä Elvikseltä. Suicide oli radikaali kuin Silver Apples (#66) paitsi että he hylkäsivät liverummutkin: bändissä oli vain ihmisääni, rumpukone ja syntetisaattori. Ei mitään ”oikeita” soittimia siis.

Suiciden minimalismi oli punkin estetiikka äärimmilleen vietynä: bändi aloitti yhteensä 10 dollaria maksaneilla laitteilla. He eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti inspiraation lähde punkille vaan enneminkin punkin jälkeen tulleille bändeille jotka olivat pettyneet punkin valekapinaan. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, bändi oli samanaikaisesti sekä proto- että post-punkia. Elektroninen musiikki oli jo sisäsyntyisesti DIY-asenteelle otollisempi kuin punk, koska tuohon aikaan elektroniset laitteet alkoivat olla jo niin halpoja ja helppoja.

Tässäkin on nähtävissä yhteys Throbbing Gristleen, jonka mukaan punk oli vain rockia uusissa vaatteissa. Tai miksei ihan vain synapoppiinkin: Human Leaguekin piti itseään aikoinaan punk-bändejä radikaalimpana yhtyeenä koska he eivät ajatelleet että pitää opetella soittamaan vain kolme sointua. Ei tarvitse opetella soittamaan mitään! Suicide onkin oikeastaan väistämätön esikuva kaikille synth pop -duoille Soft Cellista Hurtsiin. Vaikka musiikkityylin rajuudesta ei juurikaan ole mitään välittynyt näillä kaksikoille, ei niitäkään olisi luultavasti koskaan perustettu jos Suicide ei olisi tehnyt kyseisestä bändiformaatista (syntikkavelho + vokalisti) hyväksyttävää.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 154; Reynolds (2005): s. 53-55; Shapiro (2000): s. 62; NRGM.fi.