”please do not upload this music on the internet. this music is the product of work, sweat, blood and love. treating it like a handful of sand thrown in the air devalues the work, and makes it increasingly impossible to continue making the music. think about it, then: don’t do it!”
Näin lukee Swansin uuden The Seer -levyn kansilehtisessä. Vaikka lausunto on täynnä kyseenalaisia argumentteja, keskityn tässä pääosin tuohon väitteeseen teoksen arvon vähenemisestä. Mikä oikeastaan tekee musiikista arvokasta? Äänitteiden niukkuuden ajalla, ennen kuin digitaalisuus todella mullisti musiikin levittämisen, arvo oli tietysti melko helppo määritellä kysynnän ja tarjonnan suhteesta: mitä kysytympi ja harvinaisempi levy, sitä kalliimpi se on. Tällä logiikalla voisi päätellä että yhtyeen pahantahtoinen diktaattori Michael Gira arvostaa omista levytyksistään eniten niitä joita ei ole koskaan katsonut parhaaksi julkaista uudelleen. Ainakin niitä arvostetaan hintansa ja harvinaisuutensa vuoksi enemmän esineinä kuin vaikkapa tätä uusinta levyä.
Rahallisesta arvosta puhuminen on tietysti yksipuolista, eikä taiteen syvimpiä merkityksiä voikaan niin mitata. Mutta tarjontaan ja kysyntään puuttuminen musiikin arvosta puhuttaessa viittaa juuri siihen suuntaan, että mukamas voisi. Jos kerran rajaton pääsy johonkin äänitteeseen laskee sen arvoa, puhutaan tosiaankin markkina-arvosta eikä taidekokemuksen arvosta. Piratismia vastustaessa puhe teosten arvon laskusta kuitenkin viittaa käsittääkseni useammin juuri taidekokemuksen arvoon. Varsinkin esidigitaalisella ajalla musiikkibisnekseen päätyneet muusikot tuntuvat suhtautuvan siihen samoin kuin markkina-arvoon. Se olikin perusteltua aikana jolloin äänitteistä oli aidosti aineellinen niukkuus – laajakaistan ja isojen kovalevyjen ajalla on vain keinotekoista niukkuutta, tai siis epätoivoisia pyrkimyksiä sellaisen luomiseksi.
Koska digitaalinen musiikki kuitenkin auttamatta leviää internetissä teoriassa rajattomasti, ei sen arvosta voi mielestäni enää puhua samalla tavalla kuin aiemmin. Levytyksiä ei ole saatavilla rajallisesti vaan käytännössä äärettömästi. Jokaista historian levytystä ei ole tietenkään netissä, mutta yksittäisiä levytyksiä taas on niin lukemattomina kappaleina, että käytännön tasolla voi mielestäni puhua äärettömyydestä vaikka se ei tietenkään voi pitää kirjaimellisesti paikkansa.
Omasta mielestäni musiikin arvoa ei voikaan enää mitata oikein muuten kuin subjektiivisen kokemuksen kautta. Fyysisten äänitteiden markkina-arvoon toki pätevät edelleen samat kysynnän ja tarjonnan säännöt kuin aiemminkin, mutta onneksemme levytetty musiikki ei ole enää alistettu niille vaan ne voivat olla vapaita fyysisistä äänitteistä (mutta eivät fyysisestä maailmasta, koska kovalevytkin ovat ainetta), kysynnästä ja tarjonnasta. Piratismi siis on oikeastaan vapauttanut musiikin niin, että sitä voi nyt arvottaa taiteena joka on kokonaan kaupan piirin ulkopuolella. Tämä ideaali ei tietenkään vielä poista sitä tosiasiaa että levyjen tekemiseen tarvitaan aineellisia resursseja ja niitä resursseja on perinteisesti saatu myymällä levyjä. Jotta en rönsyilisi liikaa, en kuitenkaan kirjoita siitä enempää nyt, vanhoja juttuja aiheesta löytyy mm. tageilla piratismi ja tekijänoikeudet.
On tottakai olemassa se vaara, että kun ”kaikki maailman musiikki” on vapaasti saatavilla, sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Kuuntelemiseen ei kenties keskitytä samalla tavalla kuin aiemmin ja albumikokonaisuuksien kuuntelun tilalle saattaa tulla sattumanvarainen shufflella hyppely. Näin ei kuitenkaan automaattisesti käy, eikä se ole ainoa mahdollinen seuraus vapaasta nettijakelusta. Se ei siis automaattisesti vähennä musiikin arvoa, vaikka jotkut – eivät kaikki – musiikin netistä lataavat voivatkin arvostaa sitä vähemmän kuin jos olisivat ostaneet sen CD:nä tai vinyylinä.
Itsekin myönnän kuuntelevani nykyajan musiikkirikkauden keskellä musiikkia usein edellä mainitulla tavalla. The Seerin kohdalla se ei kuitenkaan voisi tulla mieleenikään. Yhtyeen musiikki on minulle niin vakava ja henkilökohtainen asia, että sen kuuntelunkin pitää olla erityistä. Pidän yhtyeen musiikkia kuitenkin ihan yhtä korkeassa arvossa riippumatta siitä kuinka helposti se on ladattavissa netistä. Voisin ladata sen itsekin nettiin oman arvostukseni vaarantumatta, mutta en tee niin koska se on laitonta – ei kuitenkaan väärin omassa moraalijärjestelmässäni.
Nettikulttuurissa arvo päinvastoin tulee jakamisesta, rajattomasta saatavuudesta. Sen sijaan että ihmiset mustasukkaisesti takertuisivat omiin levyihinsä ja suosikkiarteisteihinsa, he haluavat jakaa ja levittää omaa innostustaan musiikkiin. Musiikki on kuitenkin nimenomaan sosiaalinen ja kollektiivinen kokemus, ei (vain) individualistinen kulutushyödyke. Sitä vanhemman muusikkopolven tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää, että nettilataus voi tuoda musiikille sosiaalista lisäarvoa.
Viimeksi keskityin levytetyn musiikin kuuntelemiseen ritualistisella huolellisuudella kun saman yhtyeen edellinen levy My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky (2010) julkaistiin. Nyt oli jälleen paikallaan keskittyä levyyn sen ansaitsemalla hartaudella, muuten kuin vain pinnallisena kulutushyödykkeenä. Viivyttelin levyn kuuntelemista pitkään koska aika ei ollut oikea. Nettiin levy oli luonnollisestikin päätynyt jo kuukautta ennen julkaisupäivää, joten Giran vaatimukset tulivat auttamattomasti liian myöhään. Latasinkin levyn malttamattomana koneelleni, mutta en silti kuunnellut sitä. Katselin sitä Foobarin soittolistalla ja testasin itsehillintääni. Julkaisupäivänä sen olisi voinut jo kuunnella Spotifysta. Samaan aikaan levy-yhtiö Young God Records oli hukkumassa tilauksiin, niin että ennakkotilausten käsittely ja oman kappaleeni saaminen viivästyi. Silti itsehillintä kesti.
Olin päättänyt, että The Seerin kuuntelemisen on oltava jotain erityistä. Jokaisen levyn voi kuunnella vain kerran ensimmäistä kertaa, joten kaiken on oltava täydellistä. Siispä odotin ensimmäiseen viikonloppuun, jolloin olin valmis pyhittämään lepopäiväni. Lukittauduin kahdeksi päiväksi omiin oloihini ja laitoin levyn viimein soimaan. Viikonloppu hurahtikin ohi lähes huomaamatta. Albumin raskauden ja pituuden vuoksi ehdin kuunnella sen tuona aikana vain kuudesti, mutta määrällä ei ole väliä vaan kuuntelukokemuksen laadulla. Määrään silti kiinnitin huomiota: viikonloppuni meni kutakuinkin kokonaan siihen että kuuntelin yhtä albumia. Se on niin haastava kuuntelukokemus että levyn jälkeen haluaa olla toiset kaksi tuntia hiljaisuudessa, kunnes voi harkita kuuntelevansa musiikkia uudestaan. Levy vaatii kestoonsa nähden tuplasti aikaa koska sille antautuminen täydellisesti edellyttää myös äänettömyyden ja sulattelemisen jaksoja.
Levyä ei silti tee mieli laittaa shufflelle tai kuunnella biisi kerrallaan. Toisaalta albumin vinyylipainoksen kappalejärjestys on täysin erilainen kuin CD:llä ja kaikki yli 10-minuuttiset kappaleet on pilkottu kahtia vinyylin eri puolille. Tämä ratkaisu saa epäilemään koko albumikokonaisuuden tarkoituksenmukaisuutta. Lunacy on ilmiselvästi Giran mielestä avausraita ja muutama kappale kuuluu erottamattomasti toisiinsa: The Wolf / The Seer / The Seer Returns ja 93. Ave B Blues / The Daughter Brings the Water on jaksotettu molemmilla painoksilla peräkkäin, mutta muuten biisijärjestykset tuntuvat olevan aika satunnaisia.
Tuntuu että Gira tekee itse tässä karhunpalveluksen sille oman musiikkinsa arvolle näyttämällä että biisejä saa pilkkoa osiin ja järjestää uusiksi tallennusformaatin ehdoilla. Toinen ihmetyksen aihe on levyn löytyminen Spotifysta – eikä juuri se oli sitä musiikin pitämistä ”ilmaan heitettävänä hiekkana” siinä missä warettaminenkin? Levyn voi kuunnella kuka tahansa missä (Spotifyn toiminta-alueella) tahansa ilman minkäänlaista taloudellista panostusta tai vaivannäköä. Artisteille itselleen tunnetusti ei mene Spotifysta juuri enempää rahaa kuin laittomasta lataamisestakaan. Young God on tosin Giran oma levy-yhtiö, joten ehkä hänellä on tavallista parempi diili. Se kuitenkin vaikuttaa selvältä, ettei levy siellä hänen tahtonsa vastaisesti ole.
Musiikillisesti The Seer on parasta Swansia sitten yhtyeen arvokkaimman levyn White Light From the Mouth of Infinityn (1991), mutta yksi seikka estää levyä nousemasta bändin kulta-ajan levytysten tasolle: se yrittää matkia liikaa livetilanteen energiaa. Comebackin jälkeisiltä keikoilta tuttu katarttinen meluvalli ei siirry äänitteelle niin hyvin kuin olisi tarkoitus. Tämä pieni kauneusvirhe kuuluu parissa noin 10-minuuttisessa jumittelussa nimikkokappaleen keskellä ja levyn päättävän The Apostaten alussa. Livetilanteessa tällainen monotoninen ja hypnoottinen rankaisu toimii, koska riittävän äänenvoimakkuuden myötä toisto mahdollistaa pääsyn transsimaiseen tilaan. Riittävän hyvällä äänentoistolla nämä jumituskohdat voisivat ehkä toimivat paremmin äänitteeltä kuultuna, mutta silti kokemuksesta jäisi pois livetilanteen sosiaalinen puoli – massaan sulautumisen huuma.
Nämä ylipitkät noise rockia ja dronea doom metalin tempolla yhdistelevät jaksot toimivat Swansin keikan kontekstissa, mutta albumilla ne tuntuvat päättömältä haahuilulta. Yllättäen huomaan kaipaavani levylle lisää rakennetta ja ryhtiä, vaikka perinteisistä kappalerakenteista poikkeaminen onkin yleensä lähellä sydäntäni. Ehkäpä asiaan vaikuttaa se, etten ole koskaan ollut tupla-albumien ystävä, enkä ole kuullut yhtään sellaista joka ei olisi tuntunut minusta liian pitkältä. The Seerillä on liikaa kohtia jotka eivät tunnu liittyvän mihinkään, vaikka kyseiset kohdat ovatkin keikalla olennainen osa kokemusta. Räikein omituisuus on Apostaten lopussa kuultava täysin käsittämätön rumpusoolo jolla ei ole mitään yhteyttä muuhun kappaleeseen. Jos nämä muutamat livenä toimivat mutta levyllä vaisuilta ja irrallisilta tuntuvat osat olisi jätetty pois ja levyn kahta pisintä biisiä samalla lyhennetty, albumi olisi täydellinen.
Toisaalta levyn pituus ja kappaleiden ankara kompromissittomuus tekee levystä niin rohkean vedon kuin mitä se on. Tällaisenaan levy ui voimakkaasti nykyajan hektistä kuuntelukulttuuria vastaan. Se on vaativa järkäle, jota ei voi kuunnella monta kertaa päivässä vaikka ehtisikin uhrata elämästään useita kaksituntisia. Parhaiten Gira onkin onnistunut säilyttämään musiikkinsa arvokkaana nettiaikakaudella juuri tekemällä jotain näin hullua. Se arvo tulee musiikista, ei jakelumuodosta ja saatavuudesta. The Seeriä vakuuttavampaa vastalausetta musiikin kertakäyttöisyydelle on vaikea keksiä – se on jyrkässä ristiriidassa taiteen tavaraistumisen kanssa. Jo sen vaatima aika on niin massiivinen, ettei sitä ole valmis uhraamaan pelkälle kuluttamiselle vaan kokemuksessa on oltava jotain niin suurta ettei ajalla ole merkitystä.
Paras tapa suojella oman musiikkinsa arvoa onkin tehdä siitä sellaista, ettei sitä voi kuunnella huolettomasti ja välinpitämättömästi, tekemällä siitä koskettavaa ja henkilökohtaista – ei kieltämällä ihmisiä jakamasta omia arvokkaita kokemuksiaan.
