The Tiger Lillies, Korjaamo 27.9.2008

En ollut lainkaan väärässä asettaessani odotukset korkealle The Tiger Lilliesin Helsingin keikan suhteen, sillä kyseessä saattoi hyvinkin olla paras keikka jonka olen tänä vuonna todistanut. Mustalaismusiikkia ja synkkää kabareeta oopperalauluun yhdistävä Tiger Lillies on ilmeisesti (ainakin Wikipedian mukaan) käynyt jo ainakin kahdesti aiemmin Suomessa, mutta itse en ollut silloin vielä kuullutkaan koko bändistä.

Livenä tämän trion instrumentaatioon kuuluivat kontrabasso, rummut, theremin ja saha; vokalisti Martyn Jacques vuorotteli pianon ja haitarin välillä. Noin yleisesti otettaen pianovoittoiset kappaleet olivat rauhallisempia ja haitarivoittoiset riehakkaampia, vaikka oli pari poikkeustakin. Riehakkuus olikin ehkä parasta keikassa, koska nimenomaan tällaiset kappaleet kasvoivat livenä joksikin albumiversioita suuremmaksi. Tempo kiihtyi välillä todella hektiseksi ja varsinkin encoret olivat uskomattoman vauhdikasta ja hervotonta revittelyä. Nämä kappaleet olivatkin paljon albumiversioitaan nopeampia ja äänekkäämpiä.

Korjaamon Vaunusali oli kyllä muuten erinomainen keikkapaikka, mutta konsertin loppupäässä istumakatsomo alkoi tuntua aivan väärältä, koska bändin musiikki suorastaan vaati nousemaan ylös ja tanssimaan hillittömästi mukana. Osa yleisöstä toki ryntäsikin lavan eteen viimeisen kappaleen aikana, mutta omalta paikaltani se ei oikein onnistunut kätevästi.

Tärkeä osa Tiger Lilliesin live-esitystä on myös performanssitaide ja konsertin kohokohtia olivatkin vauhdikkaiden encorejen ohella Banging in the Nails, Gluttony ja Hamsters, jotka sisälsivät kaikkein eniten näyttelemistä ja riehumista lavalla. Näiden kappaleiden ääniefektit ja äänenpainot eivät studiossa tallennettuna olekaan aivan niin teatraalisia ja vaikuttavia kuin livenä, koska visuaalinen puoli jää puuttumaan.

Olennaisia bändin lavaesiintymisen elementtejä olivat Jacquesin maskeerattujen kasvojen ilmaisuvoimainen vääntelehtiminen sekä Adrian Hugen hillittömät slapstick-esitykset, Adrian Stoutin esiintyessä kumppaneitaan hieman maltillisemmin. Sanoituksiltaan bändi menee jatkuvasti rymisten poliittisen korrektiuden ja hyvän maun tuolle puolelle, mutta tekee sen kuitenkin aina sopivan synkän humoristisesti. Tämä bändin musiikkiin sisäänrakennettu koominen kierous saikin konsertissa yleisön nauramaan valloittavan estottomasti. Bändi esiintyi todella eläytyvästi ja riehakkaasti, pilke sopivasti silmäkulmassa. Yleisö oli sulaa vahaa heidän käsissään ja täysillä mukana alusta lähtien. Kaiken kaikkiaan tämä oli todellinen hyvän mielen keikka, josta todellakin jäi hyvin iloinen olo pitkäksi aikaa jälkikäteenkin.

Faktat tarinan takana

Jatketaanpa Eleanoora Rosenholmista, koska he ovat myös hyvä esimerkki aiemminkin tässä blogissa käsitellystä aiheesta, eli internetin hyödyntämisessä teema-albumien sisäisen maailman laajentamisessa. He ovat onnistuneet asiassa kyllä paljon perusteellisemmin kuin esimerkiksi C/A/T. Eleanoora Rosenholmhan perustuu nimeä ja sanoituksia myöten kuvitteelliseen sarjamurhaajaan 1900-luvun alkupuoliskolta. Nyt bändi on laajentanut tarinaa myös musiikin ulkopuolelle, kun bändin nettisivuilla julkaistiin pari viikkoa sitten PDF-artikkeli, joka on ”tiivistetty väitöskirjasta Eleanora Rosenholm – Faktumet bakom berättelsen”.

Eleanoora Rosenholm - Älä kysy kuolleilta, he sanoivat; levynkansi

Kyseinen ”artikkeli” osoittaa kyllä, että asioihin on todella perehdytty: yhtyeen taustatarinasta on rakennettu periaatteessa ihan uskottava ”tieteellinen” julkaisu keksittyine lähteineen. Teksti sitoo hienosti yhtyeen ensimmäisen ja toisen levyn kappaleita ja laajentaa tarinaa kokonaisuudeksi, jota yksittäisistä poplauluista ei voi muodostaa. Esimerkiksi kohta ”emigrantti löydettiin muutama päivä Oton jälkeen viidentoista kilometrin päästä tilalta, aavalta pellolta, haulikolla päähän ammuttuna” viittaa ilmiselvästi Vladimir Grutšoviin, suosikkikappaleeseeni uudella levyllä. Aiemmin joitakin bändin sanoituksista on ollut vaikea yhdistää tuohon keskustarinaan naispuolisesta murhaajasta, mutta tuo artikkeli auttaa asiassa ainakin joidenkin kappaleiden suhteen.

Tässä samassa yhteydessä voisi kai sanoa myös jotain tuosta uutuuslevystä Älä kysy kuolleilta, he sanoivat. Sinänsä Rosenholmin konsepti ei ole maailman pitkäikäisin ja monipuolisin rock-yhtyeelle, joten heille ei kauhean pitkää uraa osaa nähdä. Jo tällä toisella levyllä Vainajan muotokuva -debyyttialbumilta tutut viehättävät maneerit ovat paikoin ärsyttävyyden rajoilla, mutta eivät silti haittaa kokonaisuutta. Toisaalta uudella levyllä ei myöskään ole aivan samanlaisia hittibiisejä kuin Kiltti vai tuhma ja Maailmanloppu, eikä levyllä ole muutenkaan hirveästi uusia ideoita. Ei niitä sinänsä vielä tarvitakaan kun tarina on yhä kiehtova ja kappaleet hyviä, mutta aivan edeltäjänsä tasoinen tämä levy ei muutaman kuuntelukerran perusteella ainakaan ole.

Encoreista ja progerevittelyistä

Näin eilen ensimmäistä kertaa Niemisen & Litmasen livenä, enkä ollut vakuuttunut. Vaikka pyrinkin ennakkoluulottomuuteen, heidän esittämänsä jazzin muoto ei todellakaan ole genreni. Minusta se oli lähinnä tylsää taustamusiikkia, ei mitään sellaista mikä ansaitsisi paikkansa tapahtuman pääasiana, ja olivathan he nytkin vain lämppäri. Enemmän tuollainen musiikki mielestäni sopisi 70-lukulaisen agenttileffan taustalle tai ravintolaan soittamaan kun ihmiset syövät samalla. Soittajat olivat kyllä teknisesti taitavia, mutta taitoa käytettiin mielestäni ihan persoonattomasti. Viimeistään rumpusoolo sai minut toivomaan että olisin jossain muualla. En pidä sooloista noin muutenkaan, missään.

Eniten keikassa kuitenkin häiritsi encore. Siis sen lisäksi, että olisin toivonut bändin lopettavan aiemmin, Nieminen sanoi että ”meiltä kyllä loppuivat jo biisit”. Soittivat sitten jonkun klassikon, jonka nimeä en tiedä vaikka se kovin tutulta kuulostikin. Tuo lause sai minut ajattelemaan, että miksi pitää tulla soittamaan encorea jos ei ole edes biisejä sitä varten? Encoren pitäisi olla jotain ekstraa jonka yleisö saa bonuksena hyvänä päivänä, eikä takuuvarmasti joka ikinen kerta. Minua on aina ärsyttänyt se, että encorea todellakin pidetään usein itsestäänselvyytenä. Joskus bändit lähtevät lavalta puoleksi minuutiksi ja tulevat heti takaisin vaikka yleisö ei sitä edes mitenkään erityisen intohimoisesti vaatisi.

Toki olen huonompiakin encoreja kuullut: esimerkiksi Arcana ja Kuroshio Current ovat soittaneet encorena uudestaan jo keikan aikana kuultuja biisejä, koska muiden kappaleiden taustoja ei ollut mukana. Se vasta olikin typerää ja yksi syistä, miksi taustanauhoihin perustuvat live-esiintymiset eivät oikein vakuuta: eivät ne ole live-esiintymistä vaan pantomiimia, jossa ei ole todelliseen keikkailuun liittyvän spontaaniuden ja improvisaation mahdollisuuksia. Nieminen & Litmanen sentään varmasti osasi improvisaation taidon.

Toki encoret ovat välillä tervetulleita ja nautin niistä suuresti silloin kun niille on todella kysyntää ja aikaa. Niiden arvo vain menee jos niitä soitetaan aina, vaikka repertuaarissa ei olisi edes tarpeeksi kappaleita. Encorejen ei pitäisi olla suunniteltuja. Jos bändillä on tietty tarkkaan määrätty soittoaika, kuten festivaaleilla lähes aina on, he usein laskevat sen niin että siihen mahtuu myös encore. Jos kaikki tietävät että keikka kestää esimerkiksi tasan sen tunnin, mitä järkeä? Aikaa siinä vain hukkaan menee jos välillä pitää muodon vuoksi poistua lavalta.

Niemisen & Litmasen lisäksi illassa oli siis kyllä toinenkin esiintyjä, kotimaisen indiepopin ehdottomasti mielenkiintoisimpiin nimiin lukeutuva Eleanoora Rosenholm. Tuo oli neljäs kerta kun näin bändin livenä, ja siinä vaiheessa oikeastaan bändin kuin bändin keikat alkavat tuntua jo vähän saman toistolta. He kuitenkin tekivät kaikkensa välttääkseen tuon tunteen, onhan kyseessä kuitenkin erittäin hyvä livebändi.

Konsertissa heidän kappaleitaan on joskus vaikea edes tunnistaa samoiksi joita albumeilla kuulee, koska yhtyeen livesoitanto eksyy välillä hyvinkin kauas indiestä, jonnekin progen tietämille. Varsinkin Kodinrakennusohjeet tuntuu jokaisella kerralla kasvavan entistäkin eeppisemmäksi progerevittelyksi. Tällä kertaa keikka hieman kärsi, varsinkin aluksi, epäonnistuneesta miksauksesta, mutta uuden Älä kysy kuolleilta, he sanoivat -albumin kappaleet toivat mukavasti uutta väriä aiempiin näkemiini keikkoihin verrattuna.

Kuolleen musiikin yhdistys 10 v.

Kirjoitetaanpa taas menneistä keikoista. Tällä kertaa kävin Turussa Kuolleen Musiikin Yhdistyksen 10-vuotiskonsertissa, joka oli KMY:n tapahtumaksi yllättävänkin kevyt, koska illan artisteista kahden ensimmäisen musiikissa ei ollut oikeastaan hiventäkään siitä synkkyydestä ja painostavuudesta joka industrialmusiikin laajaa kirjoa yleensä yhdistää.

Turkulainen E-Musikgruppe LuxOhr esiintyi ensimmäisenä. Jo taustavideona pyörineen mykkäelokuva L’Infernon alkuteksteistä sai selville koko keikan luonteen: kyseessä oli restauroitu versio elokuvasta, jossa soundtrackin oli säveltänyt legendaarinen krautrock-synabändi Tangerine Dream. Kyseisen yhtyeen musiikkiin LuxOhrin esiintyminen sitten vertautuikin liiallisuuksiinkin asti. Musiikki oli erittäin perinnetietoista ja yllätyksetöntä ja keikan rakennekin noudatti Berliinin koulukunnan parhaita perinteitä: kaksi aaltoilevaa teosta, molemmilla kestoa suunnilleen 20 minuuttia eli sen yhden vinyylin puolen verran. Bändin heikkous oli kuitenkin myös vahvuus: parempaa tribuuttia ei Edgar Froesen ja Klaus Schulzen hengenheimolaisille voisi esittää ja kun kerran ei ole mahdollista matkustaa 70-luvun Saksaan TD:n kulta-ajan keikalle, on tämä varmasti paras korvike jonka voi saada – ainakin Suomessa.

Toisena esiintyi saksalainen Antlers Mulm, tarpeettoman tuntematon kokeellista konepoppia soittava yhtye, jonka keikkaan minulla kohdistui varsin suuret odotukset. Kuten suurilla odotuksilla on usein tapana, tälläkin kertaa siitä seurasi pieni pettymys. Mikään pohjanoteeraus keikka ei todellakaan ollut, sillä taustavideo oli upea ja minimalistisesta esiintymisestä huolimatta bändi onnistui tuomaan kappaleisiin livenä jotain uutta. Ainakin loistavan Of Withered Sparks -levyn kappaleista usea poikkesi ratkaisevasti albumiversioistaan. Silti keikasta jäi jotenkin väsynyt maku – yhtyeen esiintyminen oli todellakin vähäeleistä ja epäkiinnostavaa, jolloin huomio kiinnittyikin luonnollisesti hienoon taustavideoon, joka ei yksinään kuitenkaan riittänyt luomaan kaipaamaani tunnelmaa.

Pääesiintyjänä oli Suomen ja koko maailman power electronics -kärkinimiin lukeutuva joensuulainen STROM.ec. Esiintyminen olikin aivan toista luokkaa kuin kahdella ensimmäisellä vähäeleisellä bändillä. Vokalisti Toni Myöhänen huusi, karjui ja heilui ihan riittävästi ja loppukeikasta syöksyi myös arvaamattomasti yleisöön, joka oli jo ilman erityistä innostamistakin valmiiksi riehakkaalla tuulella. Stromin meluvalli oli parhaimmillaan juuri sitä luihin ja ytimiin tunkeutuvaa vastustamatonta ääntä, joka ei pelkästään kuulu korvissa, vaan myös tuntuu kehossa. Shokkiefektiä keikkaan sai ihan riittävästi siitä, että hiljaiset ja äänekkäät osat vaihtuivat äkisti ja töksähtäen. Itse kyllä pidän enemmän siitä että melua kasvatetaan pikkuhiljaa ja rauhallisesti, koska silloin saavuttaa paremmin ihanan hypnoottisen mielentilan. Ansionsa on toki STROM:inkin tyylillä. Ehdottomasti illan paras keikka, vaikka se kärsikin vähän liikaa teknisistä vaikeuksista.

Fyysistä musiikkia – livemusiikin taksonomia, osa 2

Jatketaanpa hyvistä keikoista, koska olin juuri sellaisella. Amerikkalainen noise rock -yhtye Black Dice on kattavalla Pohjoismaiden ja Baltian kiertueella johon kuuluu myös kaksi keikkaa Suomessa. Lämmittelijänä toimi kotimainen naisartisti Kuupuu, joka soittaa myös jotain pörinää. Tarkempaa genreä en oikein osaa sanoa, mutta hän kuuluu kuitenkin saman freak folk -skeneen kuin Islaja ja Lau Nau.

Kuupuu oli keikalla yllättävänkin ambient-henkinen, eikä oikeastaan hirveästi poikennut edellisessä bloggauksessa mainitsemistani ”läppäri ja kaljapullo” -keikoista. Aivan kuten Islajakin, keikka koostuu lähinnä hienovaraisesta elektronisten vimpainten säätämisestä ja siitä, että mikrofonin edessä heilutellaan aina välillä erikoisia esineitä. Ei siis mitenkään ihmeellinen esiintyminen, mutta kyllä se näin lämmittelijän ominaisuudessa toimi hyvin tunnelmamusiikkina, aivan kuten illan DJ:nkin soittama musiikki.

Myös Black Dice yllätti kuulostamalla vähän muulta kuin levyllä: musiikki oli hypnoottisempaa ja elektronisempaa kuin olin odottanut. Paikoitellen musiikki meni melkein tanssittavan konepopin puolelle, mutta sitten tietysti rynnättiinkin heti takaisin epämusikaalisen melun pariin. Keikassa oli nyt niitä elementtejä, joita Simon Finnin keikalta puuttui, vaikka molempien keikkojen huonoin puoli olikin se, että yleisöä oli kovin vähän molemmilla keikoilla. Massat eivät vain osaa arvostaa laatua.

Black Dice kuitenkin tarjosi matalalla murinallaan sen fyysisen livemusiikin puolen, joka akustisilta keikoilta lähes aina puuttuu. Samaa tunnetta ei voi kotikuuntelussakaan saavuttaa, koska kotiäänentoistolla ei saa aikaiseksi tarpeeksi suurta äänenvoimakkuutta, että musiikki todella tuntuisi fyysisesti kehossa. Niin, että oma keho tuntuu muuttuvan osaksi ääniaaltoja. Musiikki tuntuu mystiseltä kosmiselta aaltoilulta jonka muusikot kanavoivat jostain ylemmiltä tasoilta fyysiseen todellisuuteen. Olemme kaikki yhtä: minä, muu yleisö, esiintyjät. Sellaista on fyysinen livemusiikki parhaimmillaan.

Kuvaukseni keikoista ja musiikkikokemuksista noin muutenkin voi kuulostaa aika friikiltä new age -henkiseltä höpinältä, mutta koen ihan sopivaksi kuvailla musiikkia myyttisillä ja uskonnollisilla käsitteillä, koska muutkaan eivät riitä kuvaamaan kokemuksiani, joilla ei tietenkään ole hirveästi tekemistä fyysisen todellisuuden kanssa.

Koska olen neuroottinen ja tieteellinen persoonallisuus, tykkään luokitella asioita. Luokittelen nyt siis fyysisiä keikkojakin. Niitä on karkeasti otettuna kolmenlaisia: meluvallikeikkoja, riehumiskeikkoja ja tanssikeikkoja.

1. Meluvallikeikat

Näitä keikkoja esittävät lähinnä noise- ja drone-artistit, ja tähän kategoriaan menee myös Black Dice. Musiikki on hypnoottista tasaista pörinää joka menee luihin ja ytimiin, luoden transsimaisen tilan jossa unohtaa itsensä ja ympäristönsä – on vain yhtä musiikin kanssa. Myös aiemmin mainitsemani Boredomsin keikka oli tällainen ja aivan kuten Black Dicekin, sekin on levytettynä varsin kesyä liveen verrattuna.

2. Riehumiskeikat

Paras omakohtainen esimerkkini tästä on Nine Inch Nails Provinssirockissa 2005. Näillä keikoilla musiikki on niin äänekästä ja fyysistä, että se pakottaa kehon liikkumaan. Vieressä oleva yleisö hyppii ilmaan niin että huomaa itsekin hyppivänsä ilman mitään fyysistä ponnistelua. Keikan jälkeen jalat eivät tuntuneet kantavan; olin hikisempi kuin koskaan elämässäni, oli hillitön jano ja muutenkin täysin epätodellinen tunne.

3. Tanssikeikat

Näillä keikoilla konebiitti on niin voimakas ja fyysinen, että se suorastaan pakottaa kehon tanssimaan. Näillä keikoilla saan yleensä parhaimmin sen itsensä unohtamisen ja massaan sulautumisen tunteen. Tuntuu siltä että on osa suurempaa aaltoliikettä, joka vaikuttaa koko yleisössä ja lavallakin. Hocicon keikat ovat olleet parhaita tämäntyyppisiä keikkoja jotka olen kokenut.

Palaan vielä Black Dicen keikan visuaaliseen asuun: taustavideo koostui sopivista psykedeelisistä kuvioista. Ei se kuitenkaan ehkä ollut sanan varsinaisessa merkityksessä taustavideo, koska puolet kuvasta heijastui bändistä ja soittimista, eikä taustalakanasta. Tämä oli toimiva ratkaisu, koska nyt tuntui siltä kuin bändi olisi upotettuna värin ja muotojen tanssiin, osa kokonaisuutta eikä suinkaan se pääasia lavalla.

Keikan alku olikin hieno kun yhtäkkiä alkoi helvetillinen meteli ja lavalla näkyi mustavalkoinen välkkyvä kuvio, jolla ilmeisesti yritettiin joko hypnotisoida yleisö tai aiheuttaa epilepsiakohtauksia. Täydellistä audiovisuaalista shokkihoitoa. Onneksi videoheijastukset eivät olleet aivan yhtä rasittavia koko keikan ajan, koska muuten varmaan oikeasti kaikki olisivatkin saaneet omituisia sairauskohtauksia.