Jatketaanpa hyvistä keikoista, koska olin juuri sellaisella. Amerikkalainen noise rock -yhtye Black Dice on kattavalla Pohjoismaiden ja Baltian kiertueella johon kuuluu myös kaksi keikkaa Suomessa. Lämmittelijänä toimi kotimainen naisartisti Kuupuu, joka soittaa myös jotain pörinää. Tarkempaa genreä en oikein osaa sanoa, mutta hän kuuluu kuitenkin saman freak folk -skeneen kuin Islaja ja Lau Nau.

Kuupuu oli keikalla yllättävänkin ambient-henkinen, eikä oikeastaan hirveästi poikennut edellisessä bloggauksessa mainitsemistani ”läppäri ja kaljapullo” -keikoista. Aivan kuten Islajakin, keikka koostuu lähinnä hienovaraisesta elektronisten vimpainten säätämisestä ja siitä, että mikrofonin edessä heilutellaan aina välillä erikoisia esineitä. Ei siis mitenkään ihmeellinen esiintyminen, mutta kyllä se näin lämmittelijän ominaisuudessa toimi hyvin tunnelmamusiikkina, aivan kuten illan DJ:nkin soittama musiikki.

Myös Black Dice yllätti kuulostamalla vähän muulta kuin levyllä: musiikki oli hypnoottisempaa ja elektronisempaa kuin olin odottanut. Paikoitellen musiikki meni melkein tanssittavan konepopin puolelle, mutta sitten tietysti rynnättiinkin heti takaisin epämusikaalisen melun pariin. Keikassa oli nyt niitä elementtejä, joita Simon Finnin keikalta puuttui, vaikka molempien keikkojen huonoin puoli olikin se, että yleisöä oli kovin vähän molemmilla keikoilla. Massat eivät vain osaa arvostaa laatua.

Black Dice kuitenkin tarjosi matalalla murinallaan sen fyysisen livemusiikin puolen, joka akustisilta keikoilta lähes aina puuttuu. Samaa tunnetta ei voi kotikuuntelussakaan saavuttaa, koska kotiäänentoistolla ei saa aikaiseksi tarpeeksi suurta äänenvoimakkuutta, että musiikki todella tuntuisi fyysisesti kehossa. Niin, että oma keho tuntuu muuttuvan osaksi ääniaaltoja. Musiikki tuntuu mystiseltä kosmiselta aaltoilulta jonka muusikot kanavoivat jostain ylemmiltä tasoilta fyysiseen todellisuuteen. Olemme kaikki yhtä: minä, muu yleisö, esiintyjät. Sellaista on fyysinen livemusiikki parhaimmillaan.

Kuvaukseni keikoista ja musiikkikokemuksista noin muutenkin voi kuulostaa aika friikiltä new age -henkiseltä höpinältä, mutta koen ihan sopivaksi kuvailla musiikkia myyttisillä ja uskonnollisilla käsitteillä, koska muutkaan eivät riitä kuvaamaan kokemuksiani, joilla ei tietenkään ole hirveästi tekemistä fyysisen todellisuuden kanssa.

Koska olen neuroottinen ja tieteellinen persoonallisuus, tykkään luokitella asioita. Luokittelen nyt siis fyysisiä keikkojakin. Niitä on karkeasti otettuna kolmenlaisia: meluvallikeikkoja, riehumiskeikkoja ja tanssikeikkoja.

1. Meluvallikeikat

Näitä keikkoja esittävät lähinnä noise- ja drone-artistit, ja tähän kategoriaan menee myös Black Dice. Musiikki on hypnoottista tasaista pörinää joka menee luihin ja ytimiin, luoden transsimaisen tilan jossa unohtaa itsensä ja ympäristönsä – on vain yhtä musiikin kanssa. Myös aiemmin mainitsemani Boredomsin keikka oli tällainen ja aivan kuten Black Dicekin, sekin on levytettynä varsin kesyä liveen verrattuna.

2. Riehumiskeikat

Paras omakohtainen esimerkkini tästä on Nine Inch Nails Provinssirockissa 2005. Näillä keikoilla musiikki on niin äänekästä ja fyysistä, että se pakottaa kehon liikkumaan. Vieressä oleva yleisö hyppii ilmaan niin että huomaa itsekin hyppivänsä ilman mitään fyysistä ponnistelua. Keikan jälkeen jalat eivät tuntuneet kantavan; olin hikisempi kuin koskaan elämässäni, oli hillitön jano ja muutenkin täysin epätodellinen tunne.

3. Tanssikeikat

Näillä keikoilla konebiitti on niin voimakas ja fyysinen, että se suorastaan pakottaa kehon tanssimaan. Näillä keikoilla saan yleensä parhaimmin sen itsensä unohtamisen ja massaan sulautumisen tunteen. Tuntuu siltä että on osa suurempaa aaltoliikettä, joka vaikuttaa koko yleisössä ja lavallakin. Hocicon keikat ovat olleet parhaita tämäntyyppisiä keikkoja jotka olen kokenut.

Palaan vielä Black Dicen keikan visuaaliseen asuun: taustavideo koostui sopivista psykedeelisistä kuvioista. Ei se kuitenkaan ehkä ollut sanan varsinaisessa merkityksessä taustavideo, koska puolet kuvasta heijastui bändistä ja soittimista, eikä taustalakanasta. Tämä oli toimiva ratkaisu, koska nyt tuntui siltä kuin bändi olisi upotettuna värin ja muotojen tanssiin, osa kokonaisuutta eikä suinkaan se pääasia lavalla.

Keikan alku olikin hieno kun yhtäkkiä alkoi helvetillinen meteli ja lavalla näkyi mustavalkoinen välkkyvä kuvio, jolla ilmeisesti yritettiin joko hypnotisoida yleisö tai aiheuttaa epilepsiakohtauksia. Täydellistä audiovisuaalista shokkihoitoa. Onneksi videoheijastukset eivät olleet aivan yhtä rasittavia koko keikan ajan, koska muuten varmaan oikeasti kaikki olisivatkin saaneet omituisia sairauskohtauksia.