Hyvistä ja huonoista keikoista – livemusiikin taksonomia, osa 1

Maallikkona olemisessa on se hyvä puoli, että voi rauhassa kritisoida muusikkoja asioista joista ei tiedä mitään. Nyt kritisoin keikkailusta, mutta lupaan myös kehua. Silloin kun aloitin varsinaisesti musiikkiharrastukseni, en juurikaan välittänyt keikoista. Ajattelin vain että miksi turhaan maksaa itsensä kipeäksi siitä, että joutuu hirveällä vaivalla matkustamaan jonnekin ja sitten kuuntelemaan ihan liian kovalla äänenvoimakkuudella musiikkia, jota voisi aivan hyvin kuunnella myös kotonakin.

Arvatenkin olen muuttanut mieltäni aika radikaalisti noista ajoista ja tullut todenneeksi, että parhaimmillaan livemusiikki vaikuttaa tavalla joka ei ole missään muualla mahdollista. Mikään ei aiheuta samaa hurmoksellista itsensä kadottamisen tunnetta kuten parhaat keikkakokemukset. Kovin innostukseni alkaa kuitenkin olla jo ohi, eikä yli 250 keikkaa nähneenä jaksa enää joka suuntaan repiä itseään. Tällä keikkakokemuksella voi jo sanoa, että aivan mikä tahansa ei enää säväytä.

Keikassa pitää olla jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä että se enää tuntuu missään. Hyvään keikkaan ei sinänsä tarvita paljoa, kuten Simon Finnin esiintyminen osoitti. Tarvitaan vain ihminen ja kitara, ja jo niillä voi saada aikaiseksi intiimin musiikkikokemuksen, jollaista ei voi kokea yksinään. Parhaat keikat ovat niitä, joissa todellakin voi unohtaa itsensä. Tulee harvinainen ykseyden tunne: tunne siitä että on yhtä muun yleisön, esiintyjän ja musiikin kanssa.

Tuohon Finn ei aivan pystynyt, lähinnä siksi että tuollainen musiikki ei ole kovin fyysistä ja äänekästä, eikä se siten voi olla niin läpitunkevaa ja vastustamatonta kuin livemusiikki parhaimmillaan. Toinen ongelma oli se, että yleisöä oli hyvin vähän. Vaikka musiikki on aina yksilöllinen kokemus, parhaat keikat saavat silti kokemaan omituisen illuusion yhteisöllisyydestä. Tunnen itseni sulautuvan massaan, olevani osa yhtä suurta symbioottista olentoa. Voisikin sanoa, että keikat vastaavat minulle parhaimmillaan uskonnollista kokemusta.

Olen myös huomannut, että sillä ei suoranaisesti ole väliä, onko esiintyvä bändi entuudestaan tuttu tai levyltä kuultuna mistään kotoisin. Ennakkotiedoilla ja -oletuksilla ei ole merkitystä jos keikalle osaa mennä avoimin mielin, eikä välttämättä loistavan keikan heittänyttä orkesteria tule koskaan kuunneltua levyltä. Toki parhaat kokemani keikat ovat olleet pitkäaikaisten suosikkieni Depeche Moden ja Nine Inch Nailsin Suomen-konsertit, mutta lähestulkoon yhtä hurmiollisia keikkoja ovat vetäneet esimerkiksi Boredoms tai no Xivic, vaikka en kumpaakaan ollut kuullut koskaan ennen keikkoja.

Voisi sanoa että hyviä keikkoja on kahdenlaisia: intiimejä ja spektaakkeleita. Simon Finnin keikka oli intiimi; Nine Inch Nails on hyvä esimerkki toisesta ääripäästä, spektaakkeleista. Intiimit keikat tapahtuvat pienissä tiloissa eikä niissä ole hirveästi lavashow’ta kun taas spektaakkelit tapahtuvat isoissa tiloissa, niissä on suureellinen lavashow, ja yleisö muodostaa yhden suuren hurmiollisen massan. Intiimit keikat ovat luonnollisesti marginaalisten bändien heiniä, koska heillä ei ole resursseja järjestää suuria ja visuaalisesti huikeita esiintymisiä. Tällöin kannattaakin panostaa juuri siihen intiimiyteen ja musiikin soittamiseen.

Isommat bändit, kuten Nine Inch Nails, voivat sitten sijoittaa rahaakin keikkoihinsa ja tehdä suuria lavarakennelmia, hienoja visuaaleja ja vaikka mitä. Spektaakkelimaisille keikoille osallistuminen ei välttämättä edes edellytä erityisen hyvää musiikkia, koska koko show’n suureellisuus kompensoi niin paljon. Ei se musiikki tietysti ihan mitä tahansa kuraa voi olla, mutta minä olen esimerkiksi jollain kierolla tavalla ihaillut aina Robbie Williamsin keikkoja, vaikka hänen musiikkinsa onkin radiosta kuultuna ihan kamalaa.

Hyvän esimerkin siitä kuinka NIN panostaa keikkoihinsa, löytyy Wiredin nettisivuilta. Jos vain videokuva kiinnostaa eikä huvita lukea pitkää artikkelia, kannattaa skrollata jonkun verran alaspäin niin löytää 12-minuuttisen koosteen menneen Lights in the Sky -kiertueen visuaalisesta asusta. Harmillisesti yhtye yleensä panostaa eniten keikkojensa visuaaliseen puoleen Amerikan kiertueillaan. Ymmärrettävistä syistä Eurooppaan tullaan pienemmällä kokoonpanolla, eivätkä Suomen-keikat ole siksi olleet aivan yhtä spektaakkelimaisia. Toinen näkemäni NIN-keikka, Helsingin Jäähallissa, olikin pieni pettymys, koska visuaalit olivat minimissään eikä soitantokaan ollut yhtä kikkailevaa teknologiarunkkausta kuin NIN:in keikoilla parhaimmillaan.

Teknologiarunkkauksessakin voi mennä liian pitkälle, ja sellaiset tapaukset ovatkin lähes säännöstään huonoimpia näkemiäni keikkoja. Hyvästä teknologiarunkkauksesta paras esimerkki oli Einstürzende Neubautenin mennyt Tavastian-keikka: lavalla oli järjetön määrä toinen toistaan kekseliäämpiä ”soittimia”. Huonoa teknologiarunkkausta taas edustavat useat dark ambient ja noise-artistit jotka esiintyvät klassisella läppäri ja kaljapullo -kokoonpanolla. Sinänsä kitara ja laulu -kokoonpano ei ole paljon monipuolisempi, mutta se on kuitenkin paljon eläytyvämpi ja inhimillisempi esiintymismuoto. Tosin voi toki kitarankin kanssa esiintyä tylsästi, aivan kuten läppärin kanssa voi esiintyä kiinnostavasti. Ainakin luulen niin, en ole sellaista kyllä koskaan nähnyt.

Läppäri ja kaljapullo -keikathan koostuvat siitä, että ”artisti” on yksin lavalla ja esittää soittavansa musiikkia kannettavalla tietokoneella vaikka oikeasti pelaakin pasianssia, ja juo välillä kaljaa. Läppärin lisäksi kyseessä voi toki olla jokin muukin tekninen vimpain tai vaikka useampi, mutta luonteenomaista on se, että esiintyminen on erittäin staattista ja tylsää, aivan kuin katsoisi DJ:n soittavan musiikkia. Eikä edes hyvän biittimiksaavan DJ:n vaan tavanomaisen ”levynvaihtajan”. Esitystä yritetään usein värittää taustaprojektioilla, mutta ei sekään auta, jos taustaprojektio on yhtä tylsä kuin itse esiintyminenkin.

Konemusiikkiartistit tuntuvatkin keikkailevan aivan liian paljon. En oikein ymmärrä mitä järkeä kaikkien bändien on väkisin ruveta keikkailemaan. Tuskin keikkaelämä niin hohdokasta on, että kannattaa lähteä tien päälle jos ei oikeasti ole mitään tarjottavaa yleisölle. Konemusiikkia voi toki esittää livenä aivan uskomattoman hienosti, mutta usein ne ovat konemuusikkoja jotka ovat vastuussa myös kaikkein tylsimmistä keikoista.Kaikkein turhauttavinta on se, jos ilmiselvät ”oikeat” soittimet tulevat taustanauhalta. Jos ei saa kasattua kunnon livebändiä, jossa suurin osa esitetystä musiikista todella soitetaan livenä, on minusta täysin turha lähteä keikkailemaan.

Pelkästään se, että tekee musiikkia, ei mielestäni riitä vielä siihen että rupeaa keikkailevaksi artistiksi. Pitää osata myös esiintyä. Genrellä ei siis sinänsä ole väliä, eikä edes sillä onko ujo ihminen vai ei, koska keikoista voi tehdä mielenkiintoisen muitenkin kuin heilumalla hullun lailla ja laulattamalla yleisöä. Keikassa pitäisi kuitenkin olla jotain mikä on enemmän kuin levymusiikin toistamista mekaanisesti lavalla. Joko esiintymisen pitää olla visuaalisesti kiinnostavaa tai sitten musiikin pitää poiketa tarpeeksi levytetystä versiosta, kuulostaa todella livenä soitetulta, ainutlaatuiselta. Parhaimmillaan nämä molemmat elementit ovatkin kasassa.

Tämä syksy on muuten harvinaisen hyvää keikka-aikaa. Itse odotan kaikkein eniten The Tiger Lilliesin keikkaa, koska musiikkinsa marginaalisuudesta huolimatta bändi on käsittääkseni hyvin teatraalinen ja visuaalinen live-esiintyjä. Ei se upea visuaalisuus aina edes suuria taloudellisia panostuksia vaadi jos vain kekseliäisyyttä riittää. Eikä keikan hyvyys ole siihen käytetystä rahasta kiinni. Tärkeintä on loppujen lopuksi se, että todella esiintyy kaikesta sydämestään. Ei sellainen vilpittömyys ja into voi olla tarttumatta vähänkään vastaanottavaiseen yleisöön.

Genreistä parhain ja pahin

En sinänsä usko genrerajoihin, muuten kuin suuntaa-antavina apuvälineinä musiikin loputtomalla kentällä. En anna niiden rajoittaa kuuntelutottumuksia, koska musiikin genrellä ei ole sinänsä mitään vaikutusta siihen, onko se hyvää musiikkia vai ei. Uskon vakaasti että aivan jokaisessa musiikkigenressä on hyvää musiikkia. Aivan jokaisessa genressä on myös huonoa musiikkia. Tämä hukka-aste tosin vaihtelee genren mukaan: joissakin genreissä on toisia enemmän (minun mielestä) hyvää musiikkia huonoon musiikkiin verrattuna.

Kyseinen hukka-aste on harmittavan suuri martial industrialissa. Teoriassa tuon pitäisi olla suosikkigenreni, koska pidän musiikista, jossa on paljon mahtipontisuutta, dramatiikkaa ja dynamiikkaa. Pidän musiikista, joka herättää tunteita silkalla suureellisuudellaan ja apokalyptisistä sanoituksista, jotka maalailevat helvetillisiä kuvia sivilisaatioiden sortumisesta. Valitettavasti martial industrial tuntuu todella harvoin tavoittavan sen tunnelman mitä se yrittää saavuttaa. Kaksi suurinta sudenkuoppaa genressä ovat halvat soundit ja sävellysten monotonisuus.

On vaikea ottaa tosissaan mahtipontista ja sankarillista musiikkia, jos se kuulostaa 90-luvun tietokonepelimusiikilta jonka joku on tehnyt kotikoneellaan ilman ainuttakaan ”oikeaa” soitinta. Ei tietokone tietenkään ole yhtään vähemmän oikea soitin kuin mikään muukaan, kunhan vaan äänet kuulostavat hyviltä. Suurimmassa osassa martial-musiikkia ne kuulostavat lähinnä naurettavilta. Loputkin uskottavuuden rippeet karisevat pois siinä vaiheessa kun näkee jonkin yhtyeen ”livenä”: lavalla on mies läppärin ja kaljapullon kanssa. Jos yleisö on onnekas, seurana on myös toinen mies hakkaamassa patarumpua. Musiikin mahtipontisuuden ja live-esityksen aneemisuuden välinen ristiriita on parhaimmillaankin vain huvittavaa.

Toinen sudenkuoppa on se, että kappaleet ja varsinkin kokonaiset levyt ovat todella monotonisia. Pahimpia genren helmasyntejä on se, että kappaleet eivät tunnu etenevän oikein mihinkään. Kappaleissa on kyllä lupaavaa tunnelmaa ja nostatuksiakin, mutta sitä lupailtua kliimaksia ei vain tule. Musiikissa ei ole tarpeeksi vaihtelua, se vain junnaa paikallaan. Levymitassa ongelma kasvaa vielä suuremmaksi, koska yksittäisiä hyviä martial-kappaleita maailmasta kyllä löytyy, mutta en ole vielä kuullut yhtäkään martial-albumia, joka olisi alusta loppuun toimiva ja laadukas kokonaisuus.

Kyseessä on tavallaan siis aika ”hittipainotteinen” genre, vaikka kaupallista menestystä tällaiselta musiikilta ei koskaan voikaan odottaa. Parhaita martial-kappaleita ovat mm. Triariin Heaven and Hell (YouTube), In Slaughter Nativesin As My Shield (YouTube), Blood Axisin Storm of Steel (Spotify) ja Coph Nian Holy War, Part 1 (YouTube). Niissä on juuri sellaista mukaansatempaavaa voimaa, joka tekee martial industrialista potentiaalisesti maailman parhaan genreen. Potentiaali vain menee pahasti hukkaan suurimmassa osassa kappaleita. Usein ongelmana on myös laulettujen kappaleiden vähyys. Pääosin martial-kappaleet ovat instrumentaaleja tai pitävät sisällään puhetta. Se on suuri sääli, koska lähes poikkeuksetta ne harvat lauletut kappaleet ovat niitä parhaita; näitä ovat esimerkiksi kaikki edellä mainitut kappaleet.

Hyvä martial-albumi pitäisi sisällään sopivassa määrin ja sopivassa järjestyksessä laulettuja, puhuttuja ja instrumentaaleja kappaleita. Sopivassa suhteessa rauhallisempia, dark ambient -sävytteisiä uhkaa huokuvia kappaleita, ja emotionaalisia, mahtipontisia kliimakseja, jotka todella kuulostavat siltä kuin kansakunnat – tai kenties jopa Taivas ja Helvetti – kävisivät vimmattua taistelua olemassaolonsa puolesta.

Lähimmäksi tätä on mielestäni päässyt Tribe of Circlen albumi Children of a Weakened God, vaikka sekin käy loppua kohden hieman puuduttavaksi, eikä sillä ole lainkaan laulua yhtä kappaletta lukuunottamatta. Myös Karjalan Sissit ovat tehneet mainioita albumeita, joihin oman persoonallisen lisävärinsä tuo omituinen musta huumori. Odotan silti edelleenkin sitä täydellistä martial-albumia kuin kuuta nousevaa, koska sellainen olisi aivan varmasti lähellä maailman parasta albumia.

Uudelleentulkintaa

Olin eilen kuuntelemassa folkia Tampereella. Esiintyjinä olivat kanadalainen Dora Bleu ja englantilainen Simon Finn. Dora Bleu oli lämmittelijänä varsin miellyttävä, mutta illan ehdoton ykkösnimi oli kuitenkin mm. Current 93 -yhteyksistään tunnettu Finn. Hänen keikkansa osoitti mainiosti, millaista live-esiintyminen on parhaimmillaan. Konserttiolosuhteissa musiikki oli paljon dynaamisempaa ja vivaihteekkaampaa kuin levyllä.

Vaikka Finnin musiikki on sekä levyllä että keikalla varsin minimalistista, perustuen lähinnä lauluun ja akustiseen kitaraan, oli hänen tuotantonsa livenä koettuna varsin erilaista kuin levyltä kuultuna. Kappaleiden äänekkäät ja hiljaiset kohdat erottuivat toisistaan levytettyjä versioita paremmin ja lavaesiintyminen oli yllättävänkin riehakasta paikoitellen. Levyllä kyse on melkolailla rauhallisesta fiilistelymusiikista, mutta livenä siitä paljastui myös uusi, eloisampi ja rankempi puoli, joka ei kuitenkaan musertanut sitä levollista tunnelmointia alleen.

Juuri tällaista keikoilla pitääkin olla: kappaleiden sovitusten ei sinänsä tarvitse juurikaan poiketa albumiversiota, jos ne vaan esittää tarpeeksi suurella antaumuksella ja tunteen palolla. Finn oli mainio ja täydellä sydämellään eläytyvä esiintyjä, jonka katsominen ei todellakaan ole niin tylsää kuin voisi ennakkoon luulla miehestä, joka istuu koko keikan tuolilla kitara kädessään. Jostain syystä keikkaolosuhteet toivat myös sanat jotenkin aiempaa paremmin esille, varmasti juuri vahvasti eläytyvän laulun ansiosta. En ollut aiemmin tajunnut kuinka irstaita (Walkie Talkie) tai muuten vaan aivan loistavia (Wanted You) hänen sanoituksensa ovatkaan, koska levytettynä ne eivät ole samalla tavalla vaatineet itselleen huomiota.

Tästä tulee muutenkin minulle mieleen, miten sanoitukset voivat avautua aivan uudella tavalla kun ne kuulee hieman eri tavalla esitettynä. Paras esimerkki omista kokemuksistani lienee Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart, jonka sanoitukseen en oikeastaan kiinnittänyt juuri ollenkaan huomiota kunnes kuulin In the Nurseryn version kappaleesta. Jotenkin alkuperäisen kappaleen hittirallatustyyppinen laulu hautaa sanoituksen todentuntuisen traagisuuden alleen, kun taas ITN:n eteerisessä versiossa se pääsee kunnolla etualalle.

51X

Nine Inch Nailsin Year Zero -albumin promotointi vuonna 2007 oli yksi kekseliäimmistä tavoista markkinoida levyä pitkään aikaan. Teema-albumin tarinaa laajennettiin pääosin internetiä hyödyntävällä Year Zero -ARG:llä (Alternate Reality Game). Ideasta ovat ottaneet muutkin mallia, itse tosin tiedän vain kalifornialaisen industrialyhtye C/A/T:n levystä The Great Crisis.

C/A/T - The Great Crisis; levynkansi

C/A/T:n The Great Crisis -levyn kansikuva.

Year Zeron tapaan The Great Crisis kertoo dystooppisesta tulevaisuudesta, jota värittävät valtion kontrolli, propaganda ja totuuden peitteleminen. Yhtymäkohtia löytyy myös siitä, että molemmissa tarinoissa suurille massoille syötetty huume on keskeisessä osassa. Year Zeron tarinassa ihmisiä kontrolloitiin mm. ”parepiinin” avulla, The Great Crisis -levyn taustatarinan keskiössä on huume nimeltä 51X.

Siinä missä Year Zeron tarinaa pyörittivät lukemattomat eri nettisivut, C/A/T toimii arvatenkin pienemmässä mittakaavassa: tarinaa pyörittää lähinnä We Are Still Alive -blogi, johon löytyy linkki The Great Crisis -levyn kansitaiteesta. We Are Still Alive on nimeltään myös tarinaa jatkava seuraava levy, jolla on myös laulua. Pitkin uraansa sekä instrumentaaleja että laulettuja raitoja tehnyt C/A/T teki The Great Crisisista kokonaan lauluttoman levyn, joka pohjustaa tarinaa lähinnä kappaleiden nimien ja niukkojen puhesamplejen avulla. NIN:kin lupaili tarinalle jatkoa, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei ole tullut. Toivottavasti C/A/T jaksaa olla pitkäjänteisempi.

Nine Inch Nailsin ARG:hen verrattuna C/A/T:n tarina on kovin vaatimaton, eikä sitä varsinaisena pelinä voikaan pitää, koska vuorovaikutusta ei juuri ole. Year Zeron tarinasta teki niin loistavan fanien omistautuneisuus ja tarinan ymmärtämisen vaatima salapoliisityö. Noin suureellisen projektin toteuttaminen ei tietenkään ole mahdollista muille kuin NIN:in kokoluokan yhtyeille, joten C/A/T:n kaltaiset marginaaliset yhtyeet joutuvat tyytymään pienimuotoisempiin ideoihin, jotka jäävät minimalistisuutensa vuoksi lähinnä kuriositeeteiksi.

Tällaiset tarinat ja musiikin ulkopuolelle ulottuvat ekstrajutut ovat kuitenkin tärkeitä nykyaikana, kun itse musiikki on monilla kuuntelijoilla vain koneelle ladattuna, joko laittomasti tai laillisesti. C/A/T yritti tuoda lisäarvoa The Great Crisis -levyyn lisäämällä koteloon myös kortin josta löytyvät tunnukset, joilla pääsee lataamaan netistä At Peace -EP:n. Arvatenkin myös tämä EP on bändin perustaja Ben Arpin blogin mukaan päätynyt vertaisverkkoihin, mitä ei tietenkään voi koskaan välttää kun julkaisee musiikkia. Täytyy silti kunnioittaa yrityksiä laajentaa perinteisen albumin konseptia internetin puolelle. Se saattaa olla musiikin tulevaisuus noin suuremmassakin mittakaavassa.