Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2018

96. ikonisin video: Karen O – Immigrant Song (2011)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vierailevat artistit: Trent Reznor & Atticus Ross
Ohjaus: David Fincher
Ladattu YouTubeen: 19.12.2011
Näyttökertoja: 1 349 265 (12.6.2018)

Karen O with Trent Reznor & Atticus Ross – Immigrant Song (kuvankaappaus musiikkivideosta)

David Fincher on varmaankin pisimmän uran musiikkivideoiden parissa tehnyt elokuvantekijä, joka tälle listalle pääsi. Avain tähän lähtemättömään vaikutukseen onkin Fincherin muuntautuvuudessa. Hänellä on tietysti oma visuaalinen tyylinsä, mutta ei niin leimallinen, että vaikkapa tästä ja Madonnan Express Yourselfistä voisi suoralta käsin sanoa että ”ilmiselvästi saman auteurin käsialaa”.

Kun Fincherin elokuvaura sai tuulta siipiensä alle Alien 3:n (1992) myötä, hän alkoi luonnollisesti kuvata musiikkivideoita huomattavasti aiempaa niukemmin. 2000-luvulla näitä on syntynyt lähinnä Fincherin ja Trent Reznorin (ja Atticus Rossin) symbioottisessa suhteessa. Jo Nine Inch Nailsin Only-videossa (2005) näkyy selvästi viehätystä Immigrant Songin videossa käytettyyn visuaalisiin efekteihin perustuvaan tyyliin. Toisaalta Justin Timberlaken Suit & Tie -video (2014) on tyylillisesti hyvin konservatiivinen, voimakkaassa kontrastissa muihin hänen 2000-luvun musiikkivideoihinsa. Juuri näin muuntautuvainen Fincher on.

On toki tulkinnanvaraista, onko tämä The Girl With The Dragon Tattoo (2011) -elokuvaa promoamaan tehty videoklippi musiikkivideo vai ei. Itse en pidä sitä kovin relevanttina kysymyksenä, koska taiteenmuodon vahvuuksiin kuuluu sen määritelmän häilyvyys: jotkut musiikkivideot ovat tyylillisesti käytännössä mainosvideota, osa on lyhytelokuvia joissa on musiikkinumeroita. Ja loput sitten vähän kaikkea siltä väliltä. Yeah Yeah Yeah’sin Karen O:n laulama Led Zeppelin -cover soi elokuvan alkutekstijaksossa, ja siitä tehtiin promokäyttöön varsin abstrakti ja rosoinen ”remix-versio”, jonka olen päättänyt tässä mielivaltaisesti laskea musiikkivideoksi.

En varsinaisesti pidä kyseistä elokuvaa minään ohjaajansa suurimpana mestariteoksena, mutta parasta siinä ovat mielestäni juuri alkutekstit, joissa on läsnä koko Stieg Larssonin Millennium-trilogian keskeinen tematiikka: tyttö jolla on lohikäärmetatuointi leikki tulella ja potkaisi herhiläispesää. Vielä parempi on kuitenkin tämä remix-video. Siinä on alkuperäistä enemmän lähikuvia ja tarkoituksellisesti huonompi kuvanlaatu, YouTube-ajalle tyypilliseen feikki-VHS-tyyliin. Tämä ratkaisu tekee videosta entistäkin symbolisemman ja kiinnostavamman visuaalisesti. Se oliskin ollut mielestäni vielä parempi valinta alkutekstijaksoksi, koska se kiusoittelee niin herkullisen epäsuorasti elokuvan tapahtumilla ja herättää mielenkiinnon salaperäisyydellään.

97. ikonisin video: Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän (2012)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ladattu YouTubeen: 18.2.2012
Näyttökertoja: 2 010 917 (11.6.2018)

Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän (kuvankaappaus musiikkivideosta)

YouTuben aikakaudelle on ollut ominaista postmoderni valtavirran musiikkityylien välisten raja-aitojen kaatuminen. Vuonna 2012 tämä kehitys pääsi ihan uudelle vaihteelle kun Vain elämää -sarja alkoi dominoida suomalaista musiikkimaisemaa. Tässä ohjelmassa neljän suomalaiseen valtavirtaan hyväksytyn tyylisuunnan – popin, rockin, rapin ja iskelmän – saralla uransa tehneet muusikot versioivat ennakkoluulottomasti toistensa tuotantoa.

Selvintä tämä tyylien sekoittuminen on ollut iskelmän ja popin välillä. Yksi onnistuneimmista näiden tyylien yhdistelmistä on samaisena vuonna julkaistu Anna Erikssonin albumi Mana, jolla iskelmälaulaja palasi Garden of Loven (2010) jälkeen suomenkieliseen ilmaisuun. Mutta uusi levy ei kuulostanutkaan miltään Kun katsoit minuun -hitiltä (2001) vaan tummasävyiseltä, konevaikutteiselta ja mahtipontiselta aikuispopilta. Tämän ajalleen hyvin leimallisen levyn kärkisingle ja videobiisi oli Jos mulla oli sydän, jonka visualisoinnissa pitäydyttiin yllättävän pelkistetyssä ilmaisussa. Videossa on käytännössä kaksi elementtiä: pimeässä tunnelissa kohtalokkaasti kameralle laulava Eriksson ja vielä pimeämmässä studiossa tanssiva Tuomo Railo.

Tämä on nyt ihan puhdasta mutua, mutta yleisfiilikseni on, että tällaisia soolotanssikoreografioita olisi alkanut olla enemmän musiikkivideoissa YouTube-aikana. Ehkä sekin on joku budjettikysymys, tai sitten olen vain kuvitellut koko jutun. Itse ainakin olen ruvennut kiinnittämään enemmän huomiota taidetanssiin tällä vuosikymmenellä. Voisi melkein sanoa, että 2010-luvun musiikkivideo on saanut minut ensimmäistä kertaa elämässäni kiinnostumaan tästä taiteenmuodosta. Musiikkivideot eivät tarvitse juonta korostaakseen lyriikoiden merkityksiä, sen voi tehdä myös abstraktisti. Ja tässä videossa tanssi tukee ja täydentää tekstin merkityksiä aivan täydellisesti.

Vielä vuonna 2012 musiikkivideoiden merkitykseen netissä suhtauduttiin ilmeisesti sen verran vähättelevästi, etten löydä mistään tämän videon tekijätietoja. Ehkä tämä ei siis ainakaan levy-yhtiön mielestä ollut mitään ikonista materiaalia. Railon intensiivinen koreografia on kuitenkin sen verran ilmaisuvoimainen ja emotionaalisesti väkevä, että ansaitsee paikkansa suomalaisen musiikkivideon historiassa.

Monsieur Rameaun puutarhassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Les Arts Florissants: Le jardin de Monsieur Rameau; levynkansiTällä kertaa kuunteluhaasteessa (23. rastilla) etsittiin musiikkia, jossa on erikoisia ihmisääniä ja äänialoja. Esimerkiksi tarjottiin kontra-alttoa ja kontratenoria. Kontratenoreita, eli tavallista korkeampaa laulavia miehiä, olin jo kuunnellut runsaasti koska niitä käytetään usein vanhassa musiikissa nyt kun kastraattilaulua ei enää katsota hyvällä. Valitsinkin sitten itselleni kontra-alton, joka on huomattavasti harvinaisempi ääniala. Verkkokirjastosta löytyi hakusanalla vain 7 äänilevyä ja niistäkin enemmistöä oli Beethovenia ja Händeliä eli eivät mitään erityisen tuntematonta musiikkia.

Hakutuloksissa olikin ainoastaan yksi levy joka sisälsi itselleni vieraia teoksia, Les Arts Florissantsin Le jardin de Monsieur Rameau. Levy sisältää lauluyhteen johtohahmojen, William Christien ja Paul Agnew’n, järjestämän laulukurssin ohjelmiston vuodelta 2013. Konserttiohjelman keskiössä on 1700-luvun tärkein ranskalaissäveltäjä Jean-Philippe Rameau (1683-1764). Hänen lisäkseen mukana on myös muiden hänen aikalaisten musiikkia, joka kuitenkin liittyy vahvasti kyseiseen säveltäjään. Eli musiikkia, josta hän on ottanut vaikutteita tai musiikkia joka on erityisen paljon velkaa hänelle. Levyn teokset on julkaistu vuosina 1697-1768.

Tavallista matalampi naisääni, kontra-altto, on tällä levyllä Benedetta Mazzucato. Hän on äänessä neljäsosalla levyn raidoista, jotka ovat pääosin aarioita aikakauden suosituimmista oopperagenreistä tragédie lyrique ja opéra-ballet. Lisäksi mukana on myös Rameaun säveltämiä kaanoneita, sekä pätkiä yhdestä comédie lyriquesta ja yhdestä kantaatista. Comédie ja tragédie lyriquen ero on siinä että ensin mainitun tunnelma on koominen, jälkimmäisen vakava ja ylevä (ei siis välttämättä traaginen). Opéra-ballet arvatenkin yhdistää tanssia oopperaan.

Musiikillisesti tässä liikutaan siis hyvin samoissa tunnelmissa kuin musahaasteen toisella rastilla kuuntelemissani barokkiooppera-alkusoitoissa. Tässä on nyt vain sitten laulua mukana. Ohjelmisto on rakennettu laulukurssin osallistujen äänialojen mukaan, ja Mazzucaton bravuureiksi on valittu aariat Rameaun Hippolyte & Ariciesta ja André Campran (1660-1744) L’Europa galantesta. Lisäksi hän on mukana parissa duetossa ja triossa. Nämä ovat kaikki melko hitaita osia, ja lähinnä alkavat unettaa minua. Kontra-alton kuuntelun osalta mielenkiintoisin raita on oikeastaan duetto Rameaun Dardanuksesta, jossa Mazzucaton kanssa laulaa tenori Zachary Wilder. Äänialat ovat melko lähellä toisiaan, enkä oikeastaan osaa sanoa kumpi laulaja on kumpi. On varsin virkistävää kuunnella laulua, jonka esittäjien sukupuolesta ei ole mitään käsitystä.

Jotta näistä herkistä lauluista saisi kunnolla jotain irti, ne pitäisi kuitenkin kuulla alkuperäisteoksen kontekstissa. Sellaista minua miellyttävää reipasta barokkimeininkinä on varsin harvoissa kappaleissa, lähinnä Christoph Willibald Gluckin (1714-1787) rytmikkäissä trioissa ja kvartetoissa oopperasta L’Ivrogne corrigé. Niissä laulajien stemmat risteilevät oikein pirteästi samalla kun lyömäsoittimia paukutetaan täysillä taustalla.

Les Arts Florissants: Le jardin de Monsieur Rameau (2014)
23. musahaasterasti: Musiikkia, jossa on erikoisia ihmisääniä ja äänialoja
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

98. ikonisin video: Haloo Helsinki! – Pulp Fiction (2015)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Herra Ylppö
Ladattu YouTubeen: 9.6.2015
Näyttökertoja: 8 972 123 (7.6.2018)

Kuvankaappaus Haloo Helsingin musiikkivideosta Pulp Fiction

Jos pitää nimetä YouTube-ajan keskeisin suomalainen soittovideobändi, ei kyseeseen voi tulla kukaan muu kuin Haloo Helsinki! Yhtye on puhaltanut henkeä upeasti maailman väsyneimpään musavideokonseptiin, biisiään soittavaan rock-bändiin. Mielestäni tähän on kolme pääasiallista syytä: jokainen yhtyeen jäsen on hyvin karismaattinen esiintyjä, bändi kuvaa videonsa suomalaisittain eksoottisissa paikoissa, ja bändin musiikki on riittävän epäbändimäistä.

Vaikka yhtyeen videot ovatkin yleensä peformanssin näkökulmasta hyvin samasta puusta veistettyjä, niissä on usein nokkelia ristiriitoja. Bändin soundiin kuuluu paljon muutakin kuin perinteiset rock-soittimet, ja yksi yleisimmistä yhtyeen suorittamista huijauksista onkin näyttää Jukka Soldan soitamassa perinteistä rumpusettiä kun musiikista vastaan rumpukone. Ratkaisu on yleensä melko kevyesti naamioitu, sillä videoissa käytetty rumpusetti on usein hyvin riisuttu. Tärkeintä on mielenkiintoinen visuaalinen esiintyminen, ei aidolta vaikuttava soittamisen teeskentely. Koska teeskentelyähän kaikki soittovideot ovat. Myös Ellin taipumus räppäämiseen luo tavanomaiseen esiintymiskonseptiin oman visuaalisen lisäelementtinsä.

Yksi minimalistisimmista, mutta silti toimivimmista bändin soittovideoista on vuoden 2015 hitti Pulp Fiction. Videon teho perustuu vahvasti sen spontaaniuteen. Sillä ei ollut käskirjoitusta vaan se kuvattiin Kuussa tulee -videon kuvaussessioiden jämäajalla kun Espanjan matkan pääasiallinen tarkoitus oli jo täytetty. Muistaako kukaan enää Kuussa tuulee -videota? Ainakin sillä on vain vähän yli kolmasosa Pulp Fictionin näyttökerroista. Tässäkin siis erinomainen esimerkki siitä, että YouTube-täysosumaan ei tarvita isoa budjettia ja suuria suunnitelmia.

Herra Ylpön ohjaus, mustavalkoinen välimerellisessä uima-altaassa kuvattu video, kanavoi Anton Corbijnin henkeä täydellisesti. Belgialaisohjaajan tyyliin on toki lisätty sitten myös Ylpölle hyvin ominaista alleviivaavaa kirjaimellisuutta: kun Elli laulaa katoamisesta, hän katoaa kuvasta; kun hän sanoo ”vain me kaks”, kuvassa näkyy numero 2; jne. Kuvaan lisätyt animaatiot ja tekstikatkelmat eivät ole mikään uusi YouTube-ajalle ominainen ilmiö, mutta kirjasintyypin valinta ja sulkeutuvien ympyröiden latausanimaatiota muistuttava design juurruttavat videon selkeästi 2010–luvun puoliväliin.

99. ikonisin video: Tuure Boelius – Lätkäjätkä-Ville (2018)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: @patrickjesse & @roulamo
Ladattu YouTubeen: 3.5.2018
Näyttökertoja: 1 407 402 (6.6.2018)

Kuvankaappaus Tuure Boeliuksen musiikkiivideosta Lätkäjätkä-Ville

YouTube on kasvaessaan luonut aivan uuden julkkistyypin: tubettajan. Palvelusta on tullut jatkuvasti päällä oleva kykyjenetsintäkanava, jonne esiintyjän urasta haaveilevat lataavat omia ”työnäytteitään”, vlogeja joiden sisältö ei ole välttämättä rajattu mihinkään yksittäiseen taiteenlajiin. Monille pelkästä tubettamisestakin on tullut varteenotettava ammatti, ainakin hetkellisesti, mutta yleensä se on vain toiminut ponnahduslautana kestävämmällä pohjalla olevalle viihdyttäjän uralle. Justin Bieberistä lähtien yhä kasvava määrä nuoria on esimerkiksi saanut levytyssopimuksen YouTubeen lataamiensa lauluesitysten ansiosta.

Suomessakin heitä on ollut jo useita: ainakin Saara Forsberg, Arttu Lindeman, Vilma Alina ja Tuure Boelius. Tubettajan elämä on ankaraa ja harvasta on lyhyttä tähdenlentoa pitkäjänteisempään uraan. Siksi esimerkiksi Tuure Boeliuksen pysyvää vaikutusta suomalaiseen populaarikulttuurin voi ainoastaan arvailla, ja toivoa parasta. Kuukausi sitten Kaiku Entertainment kuitenkin julkaisi videon, joka herätti sen verran voimakasta huomiota, että todennäköisesti – ja toivottavasti – Boelius muistetaan vielä pitkään. Ainakin tän listan olisi tarkoitus auttaa siinä asiassa!

Vuonna 2001 syntynyt Boelius avasi YouTube-kanavansa 14-vuotiaana kesällä 2015. Ensimmäistä kertaa hän iski mielensäpahoittajien hermoon tulemalla kaapista syksyllä 2016 ja saamalla sen ansiosta Vuoden homo -palkinnon vuoden 2017 QX Gay Gaalassa. Samoihin aikoihin mm. Turun kaupunginteatterissa nuorta Touko Laaksosta näytellyt Boelius teki levytyssopimuksen Kaiku Entertainmentin kanssa. Ensimmäinen single Eikö sua hävetä nousikin singlelistan kärkeen eikä kakkossingle Oh Boekaan mitenkään huonosti menestynyt. Nämä kuitenkin olivat varsin kertakäyttöisiä kappaleita, nopeasti ohi suhahtavia viraalihittejä, joista ketään ei vuosien päästä muisteta. Vasta kolmantena singlenä julkaistu Lätkäjätkä-Ville on potentiaalisesti ikimuistoinen kappale.

Kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa vuonna 1995, maamme oli niin valmistautumaton menestykseen, että juhlabiisi Den glider inkin piti varastaa naapurista. Siitä viisastuneena A-Tyyppi rupesi samplaamaan Antero Mertarannan selostuksia ja syntyi ”lätkäbiisien” perinne. Jokakeväisten Suomen maajoukkueen epävirallisten kannatuslaulujen määrä lähti lopullisesti käsistä kun Suomi voitti toisen mestaruutensa 2011 ja Pojun Poika saunoo toimi tunnarina. Vuonna 2018 jääkiekossa voittamisesta kertovat reippaat tanssipoppikappaleet olivat jo muuttuneet niin väsyneeksi kliseeksi, että enää ei edes keksitty parempia otsikoita kuin Kuha Ruotsi häviää. Tältä keskinkertaisuudelta meidät pelasti Tuure Boelius!

Lätkäjätkä-Ville tarttui yhteen yhteiskunnamme suurista tabuista: homoseksuaalisuuden ja urheilun suhteeseen. Miesten joukkueurheilussa kun mitä ilmeisemmin vallitsee systeeminen homofobia, jossa ”poikkeava” seksuaalisuus koetaan jotenkin uhkaksi jääkiekon machokulttuurille silloinkin kun laajemmassa yhteiskunnassa ollaan huomattavasti suvaitsevampia. Edellisen kerran asiasta kohuttiin neljä vuotta sitten kun Juhani Tamminen väitti ettei SM-liigassa pelaa homoseksuaaleja. Nostamalla tärkeän yhteiskunnallisen näkökohdan lätkäbiisin aiheeksi, Boelius myös samalla laajensi genren yleisöä huomattavasti niiden stereotyyppisten lätkäfanien ulkopuolelle. Urheilu kuuluu ihan kaikille!

Pelkällä biisillä ei ehkä vielä olisi saanut aikaan täydellistä somemyrskyä, mutta biisin YouTube-video piti siitä huolen, koska siinä Tuure pussaa ”Villeä” leijonapaidassa jäähallin pukuhuoneessa. Seurasi ennalta-arvattava reaktio: vihapuhetta ja tappouhkauksia, jotka alleviivasivat kappaleen tärkeyttä. Jos joku aihe on näin arka, siitä todellakin pitää tehdä biisejä ja herättää keskustelua! Monen lätkäfanin suurin murhe maailmassa tuntui olevan silloin se, että Tuure oli ”häpäissyt” leijonat.

Mutta miksi ihmeessä kaksi leijonapaidassa suutelevaa poikaa häpäisisi sen? Juuri siksi veteraanimme taistelivat talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan, että suomalaisilla olisi vapaus tehdä niin. Jos ei halua sellaista katsella, tulisi ehkä ennemmin kannattaa Venäjän maajoukkuetta. Kun Suomi voittaa jääkiekko-ottelun, se edustaa länsimaisen liberaalin demokratian ja vapauden voittoa. Kun Venäjä voittaa, se edustaa totalitarismin, vihan ja pelon voittoa.

Jokaisen suomalaisen tulisi olla syvästi ylpeä Boeliuksesta, sillä hänen sisunsa edustaa kaikkea mikä maassamme on kaunista ja puolustamisen arvoista. C Moren kisasloganina oli ”On uusien sankarien aika”. MM-kaukaloista sellaisia ei tällä kertaa löytynyt, mutta Tuure Boeliuksesta saimme sellaisen. Ja hän todella on kunniaksi leijonapaidalle, sillä hänen rohkeutensa nousee aidosta leijonansydämestä.