Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2018

Perhemusiikkia pianolle ja viululle

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Duo Pohjola -LP (levynkansi)Kun musiikkihaasteessa piti etsiä levy, jolla esiintyy vähintään kaksi saman perheen jäsentä, osuin ihan vahingossa yhteen Suomen tärkeimmistä muusikkiperheista. Oletin aluksi että tällä levyllä soittavassa Duo Pohjolassa on ihan eri Pohjoloita, mutta sisarukset Liisa ja Paavo Pohjola ovatkin Pekka Pohjolan täti ja setä. Liisa on myös kapellimestari Sakari Oramon äiti, eli kyseessä onkin paljon poikkitaiteellisempi ja laajempi musikaalinen suku kuin olin aiemmin tiennyt.

Pianisti Liisa ja viulisti Paavo soittavat tällä vuonna 1974 taltioidulla levyllä nykymusiikkia sekä yksin että yhdessä. A-puolen täyttää György Ligetin (1923-2006) 11-osainen pianoetydien sarja Musica Ricercata ja B-puolen neljä suomalaisteosta: Aulis Sallisen (s. 1935) ja Usko Meriläisen (1930-2004) teokset sooloviululle sekä Aarre Merikannon (1893-1958) ja Leif Segerstamin (s. 1944) teokset molemmille soittimille. Ensimmäisenä mainittu on vuosina 1951-1953 sävelletty Ligetin varhaisteos, joka oli itselleni entuudestaan tuttu oikeastaan vain toisen osan ahkerasta käytöstä Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutissa.

Musica Ricercata on varsin teoreettista musiikkia; sana ricercatakin viittaa tässä tutkimiseen ja etsimiseen, ei ricercar-tanssiin. Teoksen ensimmäinen osa käyttää vain kahta säveltä: A- ja D-duuria, useassa oktaavissa tosin. Jokainen tätä seuraava osa ottaa mukaan yhden sävelen lisää: viimeisessä osassa niitä on 12, eli kaikki kromaattisen asteikon sävelet. Teos oli Ligetin yritys luoda omaa, aiemmasta perinteestä irrallaan olevaa sävelkieltään. Säveltäjä itse toteaa levyn erinomaisissa kansiteksteissä, että teos oli nimenomaisesti yritys päästä esiin toisen unkarilaisen, Béla Bartókin (1881-1945), sävelkielen varjoista.

Tästä huolimatta Wikipediassa verrataan Musica Ricercataa nimenomaan Bartókin pianosarjaan Mikrokosmos (1926-1939). Molemmat säveltäjät muuten syntyivät nykyisen Romanian alueella, mutta aloittivat kuitenkin varsinaisen uransa Budapestissa. Sinänsä tämä on ihan ymmärrettävä vertaus, koska 1950-luvun kommunistinen Unkari oli varsin eristäytynyt lännestä eikä Ligeti ollut tietoinen edes toisen wieniläisen koulukunnan kaksitoistasäveljärjestelmästä. Länsimaisen kokeellisuuden perinne ei siis ollut hänen taakkanaan, ja tuollaisessa ympäristössä Bartókin ravistaminen harteilta oli se tärkein inspiraatio oman äänen etsimiseen.

Näihin lähtökohtiin verrattuna kappaleet eivät vaikuta kovin kummoisilta. Miellyttävää kuunneltavaa, mutta ei tästä mikään musiikillinen vallankumous tule mieleen. Lähempänä sydäntäni onkin B-puoli ja nimenomaan ne kaksi kappaletta, jossa Pohjolat soittavat yhdessä. Merikannon ja Segerstamin lyhyet teokset on äänitetty todella taidokkaasti. Viulun ja pianon erilaiset soinnit ja niiden luonteet kaikuvassa tilassa erottuvat näissä kappaleissa poikkeuksellisen hyvin. Kuiva ja ohuempi viulu käy ihanteellista vuoropuhelua kuulaan ja akustista tilaa kokonaisvaltaisemmin hallitsevan pianon kanssa.

Erityisesti minua miellyttää levyn vanhin teos, nuoremman Merikannon myöhäistuotantoon kuuluva Preludio (1943), joka soi kauniin (myöhäis)romanttisesti, poiketen siis säveltäjän pääosin modernistisesta lähestymistavasta. Segerstamin Poem (1965) taas on sitä hitaammin avautuvaa nykymusiikkia ja on kiinnostava lähinnä edellä mainittujen soinnillisten elementtien ansiosta. Sooloteokset pelkälle viululle taas jättävät minut varsin kylmäksi, koska en ole mikään soittimen suurin fani muutenkaan.

Duo Pohjola: Ligeti, A. Merikanto, Sallinen, Meriläinen, Segerstam (BIS, 1974)
Esittäjät: Liisa Pohjola (piano) & Paavo Pohjola (viulu)
29. musahaasterasti: Levy, jolla esiintyy vähintään kaksi saman perheen jäsentä
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

Pispalasta kajahtaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pispalan Pelimannit: Muistoja Pispalasta (levynkansi)Musahaasteen 28. rastilla valitsin musiikkia nykyiseltä kotipaikaltani, Tampereelta. Pispalan pelimannien levy Muistoja Pispalasta on julkaistu ilmeisesti viidennen Pispalan sottiisin yhteydessä vuonna 1978. Kyseiseen kansantanssijuhlaan kuului ainakin 1970-luvulla pelimannisävelmäkilpailuja, ja niiden voittajat vuosilta 1970-1976 täyttävät suurimman osan levyn A-puolesta. B-puoli sisältää puolestaan lähinnä perinnesävelmiä Pirkanmaalta. Itse Tampereelta tai Pispalasta onkin varsin vähän ”autenttisia” muistiinmerkittyjä kansansävelmiä, mitä levyn kansissakin harmitellaan.

Suurin osa paikallisväristä tulee siis A-puolen ”uuskansanmusiikista”, joka tosin sisältää pääasiallisesti instrumentaalia tanssimusiikkia – valsseja, sottiiseja, jenkkoja, masurkkoja, polkkia ja marsseja. Laulettuja uudiskappaleita ovat ainoastaan pirkkalalaisen Huugo Värälän Pispalan jenkka ja Pispalan rinteillä. LP:n ensimmäisen puoliskon puolestaan päättää perinnelaulu Tammerkosken sillalla. Onkin tervetullutta kuulla tällainen ”autenttisempi” kansanmusiikkiversio kappaleesta jonka on tottunut assosioimaan Mikko Alataloon ja alhaisimman yhdistävän tekijän yhteislaulutapahtumiin.

B-puoli keskittyy sitten levyn alaotsikkoon, ja muodostaa oikeastaan eräänlaisen kansanmusiikkikierroksen Tampereen naapurikuntiin. Mukana on mm. yksi Pirkanmaan kiehtovimmista myyteistä, Kuussalon Kaarinan balladi. Tarina kertoo Kangasalla noitana mestatusta Kaarinasta, jonka veri valui kivelle jota myöhemmin käytettiin Kagasalan kirkon rakentamiseen. Traagisen tunnelman upeasti tavoittava laulu on ehdottomasti levyn kohokohta. Vesilahtelainen Älä herran tähden piikaa nai puolestaan jää levyn kappaleista parhaiten päähän soimaan. Lisäksi on ainakin nykyisen Ylöjärven ja Nokian alueelta kerättyä aineistoa. Tamperetta edustavat vain Sarkin Joelin valssi, Tampereen muijain pyykkipolkka ja Hyvin vanha valssi Tampereelta, jotka nekin ovat instrumentaaleja.

Sitä paikallisromantiikkaa huokuvaa lyriikkaa on siis suhteellisen vähän, ja melkein kaikki B-puolella. Tämä ei silti ole huono asia, sillä kyllä nämä kansantanssit saavat kivasti jalan vipattamaan. Toisaalta ne harvat sanoituksetkaan eivät herätä minussa mitään erityistä kotiseutuylpeyttä, sillä leimallisesti paikallisia viittauksia tuntuu olevan vähän: lähinnä vain Pispalan jenkassa mainitut Pispalanharjun liukkaat mäet viittaavat johonkin spesifisti tamperelaiseen. Esittävään yhtyeeseenkin liittyy oma paikallinen kuriositeettinsa: Pispalan Pelimannit on 1969 perustettu pelimanniyhtye, jonka jäsenistö koostuu kokonaan Tampereen kaupungin virkamiehistä. Laulajana levyllä on tamperelainen Lipi Nyström, jonka nimi on ilmeisesti kirjoitettu jostain syystä kannessa muotoon Upi Nyström (liittynee Li-tavun epäselvyyteen joissakin kirjasintyypeissä).

Pispalan Pelimannit: Muistoja Pispalasta – pelimannisävelmiä Tampereen tienoilta (RCA, 1978)
28. musahaasterasti: Syntymäpaikkakuntaasi tai muuhun sinulle läheiseen paikkaan liittyvää musiikkia
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Pseudoafrikkalainen sinfonia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Unsere neue Musik 27 (levyn kansikuva)Kuunteluhaasteessa on jälleen aika palata klassiseen musiikkiin, tällä kertaa sinfoniaan, jolla on lisänimi. Kuunneltavaksi löytyikin melko obskuuria kamaa, itäsaksalaisen Karl-Rudi Griesbachin (1916-2000) ainoa sinfonia (1963), jonka lisänimi on ”afrikkalainen”. Spotifysta ei löydy lainkaan hänen teoksiaan, eikä niitä Discogsin perusteella kovin paljoa ole edes levytetty. CD:nä nitä ei ilmeisesti ole lainkaan saatavilla; Griesbachin unohtuminen analogiseen aikakauteen näkyy siinäkin, että last.fm:ssä hänen teoksillaan oli vain yksi kuuntelija ennen kuin itse digitoin tämän LP:n.

Afrikkalainen sinfonia löytyy itäsaksalaista taidemusiikkia esittelevästä unsere neue musik -julkaisusarjasta, jonka 27. osaan törmäsin verkkokirjaston LP-kokoelmaa selaillessani. Silloin jo huomasin kuinka tuntemattomasta teoksesta on kyse ja halusin siksi sisällyttää sen haasteeseeni. Mitään musiikillista syytä teoksen matalaan profiiliin en kuitenkaan kuuntelemalla löytänyt. Kenties Griesbachia on levytetty niin vähän koska hän oli kotoisin ”väärästä” Saksasta. Unsere neue musik -sarjassa on julkaistu lukuisia säveltäjiä, joista en ole ikinä kuullutkaan (vain Hanns Eisler ja Paul Dessau olivat niminä tuttuja). Länsisaksalaisia sen sijaan osaan nimetä moniakin, sillä sillä puolella elettiin ihan taidemusiikin avantgarden harjalla. Griesbachinkin levyttäminen loppui 1980-lukuun eli Saksojen yhdentymiseen.

Päästäkseni sisälle Griesbachin sinfoniaan, minun oli tietenkin selvitettävä mistä se lisänimi tulee. Pääsin treenaamaan saksantaitojani, koska levyn oheisvihosta löytyy vain hyvin suppea teksti englanniksi, eikä säveltäjästä ole edes Wikipedia-artikkelia muilla kielillä. Sen verran sain selville, että sinfonian lisänimi tulee ennenkaikkea kolmannesta osasta Lamento über den Tod eines afrikanischen Helden. Tämä ”valituslaulu afrikkalaisen sankarin kuolemasta” on omistettu kaksi vuotta ennen sinfonian valmistumista teloitulle Patrice Lumumballe, Kongon demokraattisen tasavallan vapaustaistelijalle ja ensimmäiselle pääministerille. Levyn kansikuvaksi on valittu Bert Hellerin maalaus Kongon valoisasta tulevaisuudesta Lumumban johdolla.

Afrikkalaiset vaikutteet ovat tekstiliiteen mukaan läsnä myös sinfonian kaikkien osien musiikissa, mutta jos vaikka Osibisaan vertaa, nämä elementit on vedetty huomattavasti rankemman länsimaisen filtterin läpi. Tämä on kuulunut läpi koko 1900-luvun taidemusiikin, aina Debussyn gamelan-vaikutteista lähtien. Inspiraatiota on kyllä haettu kaukomailta, mutta yleensä niin teoreettisella tasolla, että se ei ole muuttanut itse sävelkieltä yhtään epäeurooppalaisemmaksi. Eikä Griesbachin ”afrikkalainen” kuulosta yhtään sen eksoottisemmalta kuin muutkaan sinfoniat. Tämä on sitä nykymusiikkia helpoimmillaan, koska hyvin melodista ja harmonista tämä musiikki on, joskin rytmin korostuminen on hyvin 1900-lukulainen (ja ilmeisesti myös se ”afrikkalaisin”) piirre.

Miellyttävää tätä sinfoniaa silti on kuunnella, ja vaikea muutenkaan tästä teemasta on valittaa. Kyse on kotoisissa taistolaislauluissakin vahvasti vaikuttaneesta kylmän sodan ajalle tyypillisestä solidaarisuudesta, jossa kommunistit symppasivat täysillä entisten siirtomaiden itsenäisyyspyristelyjä imperialistisia länsimaita vastaan. Tarina on se tuttu: juuri itsenäistynyt maa halusi irti globaalista riistokapitalismista, mistä Yhdysvallat (ja entinen siirtomaaisäntä Belgia) eivät tykänneet; ne tukivat Neuvostoliitto-fobiassaan mieluummin julmaa ja korruptoitunutta diktaattoria, Mobutu Sese Sekoa, joka hoiti demokraattisesti valitun Lumumban hengiltä ja muutti maan Zaireksi vuonna 1971.

Karl-Rudi Griesbach: Sinfonia ”Afrikkalainen” (unsere neue musik 27, Eterna 1968)
Esittäjä: Dresdenin filharmoninen orkesteri; Kurt Masur, johtaja
27. musahaasterasti: Sinfonia, jolla on lisänimi
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

91. ikonisin video: Kendrick Lamar – HUMBLE. (2017)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Dave Meyers & the little homies
Ladattu YouTubeen: 30.3.2017
Näyttökertoja: 515 226 419 (14.7.2018)

Kendrick Lamar – HUMBLE. (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Jatketaan ongelmallisilla teoksilla! Mitä enemmän olen katsonut tätä videota, sitä enemmän olen alkanut katua sen ottamista mukaan listalle. Mutta tässä se on, koska kyse on kuitenkin visuaaleista; Humblessa on typerät lyriikat, mutta video on todella hieno. Sen tosin sanon että ensimmäisessä luonnoksessa tämä oli sijan 70 hujakoilla, mutta se on ärsyttänyt minua jokaisella kuuntelulla entistä enemmän ja hilautunut koko ajan alaspäin.

The Conversationin artikkeli havainnollistaa hyvin Humblen valefeminismiä, joka on sanoituksen ongelmallisin elementti. Päällimmäinen asia mikä biisin sanoista kuitenkin jää mieleen, on miesoletettu hokemassa ”bitch” 40 kertaa. Ja sitten Lamar höpisee jotain siitä että on kyllästynyt katselemaan photoshopattuja naisoletettujen kehoja. Mitä jos vaan laulaisit siirappivoileivistä ja antaisit ihmisten päättää itse omista kehoistaan, ja siitä kuka ja miten niitä saa katsella?

On toki vaihtelua, että rap-videossa näytetään meikkaamattomat (tai todennäköisemmin kevyesti meikatut) kasvot ja takapuoli jossa on venymisjälkiä, mutta molemmat näytetään nimenomaan Lamarin katseen kohteina, joiden tarkoitus on miellyttää miestä. Eli korvataan yksi ulkopuolelta saneltu kauneusihanne toisella. Lamar onnistui kantaaottavuudessa huomattavasti paremmin Alright-videolla joka osui täydellisesti yhteen Black Lives Matter -liikkeen kanssa. Nyt kun olen saanut rageni pois alta, keskitytään niihin videon ansioihin. Katotaan sitä vaikka äänettömällä ja laitetaan joku ihan toinen biisi soimaan.

Humblesta puhuessa on hyvin vaikea välttää sanaa ”ikoninen”, koska se sisältää niin paljon mieleenpainuvia ja symboliikalla ladattuja kuvia. Kulunein kulttuuriviittaus on loputtomasti musiikkivideoissa jo nähty tulkinta viimeisestä ehtoollisesta, joskin tällä kertaa Lamariin tarkentunut kuva tärisee hervottomasti reunoillaan. Tämä värisevä kuva onkin yksi monista videon käyttämistä kekseliäistä tekniikoista, joihin kuuluu myös esimerkiksi kalansilmälinssin käyttö.

Vähemmän tunnistettava viittaus on esimerkiksi kohtaus jossa Lamar ojentaa sinappia ohi ajavan auton matkustajalle, Grey Pouponin mainoksen tapaan. Sitten on artisti paaviksi pukeutuneena, artisti kaljujen miesten seassa, artisti pää palavana, ja kaikkea sellaista. Mieleenpainuvia kuvia joista saa hienoja stillejä, ja joista tämän videon tunnistaa välittömästi vielä vuosienkin päästä.

92. ikonisin video: Kanye West – Famous (2016)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Kanye West & Eli Linnetz
Ladattu YouTubeen: 1.7.2016
Näyttökertoja: 33 064 110 (8.7.2018)

Kanye West - Famous (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kun sanoin, ettei tälle listalle pääse pelkän some-kohun avulla, niin en suinkaan tarkoittanut sillä että nämä videot eivät saisi olla lainkaan kontroversiaaleja ja ongelmallisia. Eettisiä kysymyksiä herättää esimerkiksi Kanye Westin Famous-musiikkivideo, jossa kuvataan kuuluisuuksien näköisiä silikoninukkeja alasti sängyssä oikean Westin kanssa. Poptähtien lisäksi joukossa ovat mm. George W. Bush, Donald Trump ja Bill Cosby, eli hyvin kanyewestmäisellä provolinjalla liikutaan. Taiteellisena inspiraationa videolle toimi Vincent Desiderion maalaus Sleep. Eettisesti kestävässä ja laillisessa taiteen tekemisessä kenenkään näköisyyttä ei kuitenkaan käytetä ilman lupaa, mutta tässä tapauksessa niin on tehty.

West oli aluksi tarkoituksellisesti hiljaa siitä, ketkä videossa ovat nukkeja ja ketkä eivät, koska osa teoksen pointtia oli kyseenalaistaa sitä missä määrin mediassa esitetyt julkkikset ylipäänsä kuvataan aitoina ihmisinä. Osa teoksen voimasta tulee siitä kuinka epämukavalta sen katselu tuntui silloin kun ei vielä tiennyt ketkä videolla ovat todella niitä ihmisiä joilta he vaikuttavat. Nuket nimittäin näyttävät todella eläviltä, mitä korostetaan liikuttamalla niiden rintakehiä ”hengityksen” tahdissa ja soittamalla nukkumisääniä kuten kuorsausta ja tuhinaa. Video haastaa siis myös katsojan moraalikäsitykset.

Suurin kohu ei kuitenkaan syntynyt videosta vaan kappaleen lyriikoista, joissa West laulaa siitä miten hän ”teki Taylor Swiftistä kuuluisan” (jos et muista: ”Imma let you finish”) ja siitä, onko hänellä vielä joskus mahdollisuus harrastaa seksiä Swiftin kanssa: ”I feel like me and Taylor might still have sex / why? I made that bitch famous”. Kammottavasta sanoituksesta ja kyseenalaisesta toteutuksesta huolimatta Famous on varsin toimiva kommentaari YouTube-ajan kuuluisuuskulttuurista. Eikä tämä biisinä oliskaan millekään listalle päässyt, arvioin tässä pääasiallisesti visuaaleja.

Jonkun Werner Herzogin – tai minun – on tietysti ihan liian helppo hehkuttaa tätä mestariteokseksi koska olemme kulttuurisesti etuoikeutetuimmassa asemassa. Sitten jää esimerkiksi Lena Dunhamin tehtäväksi huomauttaa, että videossa ei ole feministisestä näkökulmasta kauheasti kehuttavaa. Naisoletetut julkkikset on nimittäin kuvattu tässä selvästi paljastavammin, rinnat näkyvästi esillä. Sekin voisi tietenkin olla osa toimivaa statementia, jos sen takana ei olisi pelkkiä julkisuutta mansplainaavia setiä. Stephanie Smith-Strickland on ehkä löytänyt kritiikissään tasapainoisimman näkemyksen videon eri tulkintojen väliltä.

Ajallemme ominaista on myös videon VHS-henkinen retrotyyli. Se sopiikin hyvin muiden Westin ja Eli Linnetzin ohjaamien The Life of Pablo -levyn videoiden sekaan, sillä myös Fade rakentuu samanlaisen kasarihenkisen retroilun pohjalle. Famous on kuitenkin se joukon rupuisin esimerkki ja vaikuttaa jonkun stalkkerin salaa julkkisorgioiden jälkeen kuvaamalta, kuin joltain pienen budjetin found footage -kauhuelokuvalta. Toisaalta video alkaa ja loppuu taivaassa, väreilevästä kuvasta pilvien yläpuolelta, aivan kuin jostain viime vuosituhannen new age -mainosvideosta. Ehkä videon tarkkailija onkin taivaasta laskeutuva julkisuuden suojelusenkeli? Molemmat tulkinnat ovat toki allegorioita, sillä sekä stalkkeri että enkeli ovat tässä (sosiaalisen) median vertauskuvia.

Famous on tämän listan pisin video, 10 minuuttia ja 36 sekuntia. Se on ainoa poikkeus mielivaltaiseen sääntööni, jonka mukaan videoiden tulee kestää alle kymmenen minuuttia. Olen tehnyt tämän linjauksen, koska tarkoituksenani on listata nimenomaan lyhytmuotoisia musiikkivideoita, koska pidän juuri niitä YouTube-ajalle leimallisina. Pitkiä, yleensä monta kappaletta sisältäviä videoita, on tehty MTV:n kulta-ajoista lähtien, eivätkä ne varsinaisesti sovi listan teemaan. Eivät ne edes olisi kunnolla vertailukelpoisia lyhyempien, yhteen popkappaleeseen perustuvien, videoiden kanssa.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Westin mittakaavaltaan kunnianhimoisin musiikkivideo, Runaway (2010): se on kyllä visuaalisesti upea, mutta se olisi ihan hyvin voitu tehdä vaikka 20 vuotta sitten (siis esteettisestä näkökulmasta, en tarkoita erikoisefektejä). Videon nimikkokappaleesta tehty lyhyempi 4½-minuuttinen promoklippi täyttäisi tietysti listani pituuskriteerit, mutta se ei olisi silloin kokonaisteos.

Myös Famousin varsinainen biisiosuus on lyhyt, alle kolme minuuttia. Sen jälkeen kamera liikkuu karmivassa hiljaisuudessa julkkisten ympärillä kunnes saadaan hyvinkin kauhuelokuvamaiset ”lopputekstit”, joissa kiitetään videolla esiintyvien nukkejen esikuvia siitä että ovat kuuluisia. Sen jälkeen kuullaan lyhyt coda, jossa koko nukkeinstallaatio näytetään ilman VHS-filtteriä. Lopuksi West itse herää nukkejen keskeltä ja kamera tarkastelee pilvien ylle syttynyttä taivaallista valoa.