Katsaus suomenkieliseen musavisakirjallisuuteen

Tapio Granqvistin ja Kimmo Kauppisen kirja Suuri musiikkitietovisa julkaistiin helmikuussa. Koska olen negatiivinen ihminen, kaikkein eniten kirjassa minua inspiroivat sen heikkoudet, jotka saivat minua pohtimaan sitä millainen on hyvä visakirja, sekä vertaamaan tätä kirjaa aiempaan alan kirjallisuuteen.

Musavisakirjallisuus on varsin marginaalinen ja käytettävyydeltään kyseenalainen kirjallisuuden alalaji, mutta kuitenkin tärkeä innoituksen lähde pienelle joukolle musatrivianörttejä. Itse ainakin koen, että visailussa tärkeintä on sen sosiaalinen luonne, yhteinen hauskanpito. Ja vakavamielinen kisailu vihollisia vastaan! Yksinäinen kyyhöttäminen kirjan ääressä vie suurimman osan koko visailun pointista.

Minulle onkin jossain määrin on suuri mysteeri, mihin näitä kirjoja käytetään. Onko ne tarkoitettu visanpitäjien lähdemateriaaliksi vai osallistujien oppimateriaaliksi? Onko ne tarkoitus ottaa mukaan baari-iltaan ja kiusata kysymyksillä kavereita joita ei voisi vähempää kiinnostaa, vai onko ne vain tarkoitettu kysymysmuotoiseksi listaksi triviatietoa? Eittämättä näitä kirjoja voi käyttää jokaisella tavalla eikä väärää tapaa ole, mutta en silti hahmota mikä on näiden kirjojen kohdeyleisö. Minä siihen ainakin kuulun!

Musavisat kuitenkin soveltuvat kirjamuotoon poikkeuksellisen huonosti, koska kyse on yleistietovisaan verrattuna hyvin monimediallisesta aihepiiristä. Musiikki on audiovisuaalisen tiedon ala, eikä kirjassa voi olla ääni- tai videonäytteitä. Tämä tekee alan kirjoista väistämättä yksipuolisia ja viihdearvoltaan rajallisia.

Yleisemmälläkin tasolla visakirjat tuntuvat jossain määrin erityisen vanhentuneelta kirjallisuuden muodolta. On väistämätöntä että painotuotteiden sisältö vanhenee. Myös pubivisoissa ja nettivisailuissa kysytty tieto vanhenee, mutta ne ovat ohimeneviä visamuotoja, joiden sisältöä ei lyödä kiveen. Jos painaa kysymyksen kirjaan, eikö sen samalla vaivalla tulisi olla sellainen, jonka vastaus pysyy samana ikuisesti? Tämä on toki teoriassa mahdollista, mutta se tekee kysymyksistä yksipuolisempia, eikä mikään visakirja ole oikein pystynyt väistämään tätä karikkoa.

Näiden ajatusten, ja tämän uutuuskirjan ongelmien, pohjalta olen laatinut 8-kohtaisen kriteeristön sille mikä tekee hyvän musiikkivisakirjan. Perusajatuksena on se, että visakirjoja voidaan käyttää monilla eri tavoilla. Esimerkiksi pieni toisto ei haittaa jos kirjaa luetaan harvakseltaan kysymyspatteri kerrallaan, mutta alkaa ärsyttää suuresti jos haluaa ahmia suuren määrän triviaa lyhyen ajan sisällä.

1. Se ei ole ajankohtainen. Pubivisan tai muun temporaalisesti rajatusti toteutetun visan kuuluukin kysyä ajankohtaisia asioita. Jos kuitenkin kysymykset painetaan fyysiseen kirjaan, olisi toivottavaa että niillä olisi melko pitkä elinikä.

2. Aihepiirit ovat monipuolisia. Tämä on tietenkin suhteellista: ei voi odottaa, että rock-visassa kysytään Beethovenista. Toisaalta trivianörtit eivät useinkaan tule jostain tietystä genrestä tai skenestä, joten liian tarkka rajaus voi sulkea pois tarpeettoman suuren osan visakirjojen potentiaalisesta kohderyhmästä. Paria poikkeusta lukuunottamatta musavisakirjat liikkuvatkin samalla väljästi määritellyllä rock- ja popmusiikin kentällä.

3. Kysymysten muoto vaihtelee. Mikään ei ole yhtä tylsää kuin kahlata läpi parisataa sivua yksinkertaisia mitä missä milloin? -kysymyksiä. Hyvä kirja sisältää monenlaisia kysymysformaatteja, mieluusti vielä sellaisia jotka hyödyntävät painetun kirjan ominaisuuksia (kuvat, yhdistelytehtävät, yms.).

4. Kysymykset ovat temaattisia. Tylsyyteen liittyen, on hyvä jos kysymykset ovat muodosta riippumatta lajiteltu edes jotenkin. Esim. vuosikymmenen tai musiikkityylin mukaan. Tai vaikka ”tunnista kymmenen debyyttialbumia”. Vain mielikuvitus on rajana! Valitettavasti musiikkivisakirjojen tekijöillä ei läheskään aina ole mielikuvitusta.

5. Mukana on visuaalisia kysymyksiä. Alussa mainitsemani monimediallisuuden vuoksi kattavassa musavisakirjassa tulisi olla kuvakysymyksiä, esim. levynkansista tai promokuvista. Tämä kompensoi edes jossain määrin sitä että musavisailun ydin, ääninäytteiden tunnistaminen, on mahdotonta.

6. Kirjassa ei ole toistoa. Tähän liittyvät oikeastaan kaikki muutkin kohdat, mutta on syytä korostaa että samaa kysymystä ei kannata kysyä monta kertaa samassa kirjassa (esim. vaihtaen kysymyksen ja vastauksen paikkoja), koska se nyt vain on paperin tuhlaamista. Jos näitä kirjoja käytettäisiin pelkästään musavisailijoiden treenimateriaalina, asialla olisi tietysti toinenkin puoli: saman asian kysyminen monta kertaa eri tavoilla on erittäin hyvä pedagoginen keino saada asia painumaan mieleen. Koska nämä eivät kuitenkaan ole pohjimmiltaan oppikirjoja, lasken toiston huonoksi ominaisuudeksi.

7. Kirjassa ei ole asiavirheitä. Tämä on sanomattakin selvää kaikissa tietokirjoissa, mutta triviakirjassa se on yhtä tärkeää kuin tieteellisessä julkaisussa. Koska muuten koko jutussa ei ole pointtia. Jos kirjasta bongaa yhden asiavirheen, miten niihin muihinkaan oikeisiin vastauksiin voisi luottaa?

8. Vaikeustason tulee olla selkeä. Jos kirjassa on eri tasoisia kysymyksiä, ne tulee selkeästi erotella tason mukaan. Huonossa kirjassa vaikeustaso heittelee kysymyksestä toiseen sattumanvaraisesti, hyvässä kirjassa kysymykset vaikeutuvat loppua kohden tai ne on selkeästi luokiteltu vaikeustason mukaan. Kuten kaikissa visoissa, kysymykset eivät saa olla turhauttavan helppoja eivätkä turhauttavan vaikeita.

Seuraavaksi tarkastelen näiden kriteerien kautta Suomessa julkaistuja suomenkielisiä musiikkivisakirjoja julkaisujärjestyksessä. Joukosta saattaa puuttuakin jotain. Valikoima on löytynyt ihan vain yleisten kirjastojen hyllyjä ja poistomyyntikärryjä vahtaamalla, ei jotain virallista bibliografiaa tavaamalla. Olen ottanut mukaan ainoastaan kirjat, jotka sisältävät pääasiallisesti visailukysymyksiä. Esimerkiksi Ismo Loivamaan Euroviisutriviaa vuosi vuodelta (Otava, 2007) ei siis ole mukana, koska siinä on vain viiden sivun euroviisuvisa liitteenä.

Lue loppuun

#22 The Chemical Brothers – Block Rockin’ Beats (1997)


YouTube

Spotify

The Chemical Brothers - Block Rockin' Beats; singlen kansikuvaM/A/R/R/S:in jälkeisenä vuosikymmenenä brittiravekulttuuri ehti käydä läpi lukemattomia musiikillisia vaiheita, alun baleaarisista eliittiklubeista (#24) laittomien ulkoilmaravejen (#23) kautta takaisin laillisiin, mutta aiempaa isompiin klubeihin (Ministry of Sound, ym.). Näinä vuosina elektroninen tanssimusiikki valloitti lähestulkoon kaiken muun maailman paitsi oman synnyinmaansa, Yhdysvallat. 1990-luvun puolivälin jälkeen oli kuitenkin brittiartistien aika viedä amerikkalaisille heidän oma keksintönsä uudessa electronica-nimisessä paketissa.

Hip hop ja house olivat olleet Isossa-Britanniassa koko tämän ajan toisistaan erottamattomia musiikkikulttuureja. Molemmat kuuluivat kaikissa englantilaisissa rave-genreissä junglesta trip hopiin, eikä electronica -buumin tärkein genre, big beat, ollut poikkeus. Siinä skrätsäys ja funk-samplet yhdistyivät acidin housen energisesti pulputtaviin bassolinjoihin sekä tietysti mahdollisimman ISOIHIN hip hop -breakbeateihin. Tyylin kaupallisen läpimurron airueina voi pitää Ed Simonsin ja Tom Rowlandsin The Chemical Brothers -projektia.

Lue loppuun