Avainsana-arkisto: Spotify

Mauttomat hedelmät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

CMX:ltä on tulossa pitkästä aikaa uutta materiaalia – edellisestä studioalbumista on ehtinyt kulua jo ennätykselliset kolme vuotta. Spotifyssä on jo kuultavissa kaksi 29.9. julkaistavan Iäti-levyn kappaletta, Sateenkaaren pää ja Linnunrata. Näiden kahden kappaleen perusteella tulossa entistäkin pahempaa iskelmää! Yhtyehän on jo reilun kymmenen vuoden ajan tehnyt ennalta-arvattavasti vuorotellen haasteellisia ja helppoja levyjä, ehkä niitä voisi kutsua myös pää- ja välitöiksi. Yrjänä on sanonut haastattelussakin, että Talvikuninkaan koukeroisuuden jälkeen Iäti etsii yksinkertaista ilmaisua.

CMX - Iäti; kansikuva

Aina Rautakanteleen (1995) jälkeen joka toinen CMX:n levy on ollut melko kunnianhimoinen kokeilevampi teos, joka toinen suoraviivaista radiorockia. Discopolis (1996) flirttaili avomielisesti koneiden kanssa, Dinosaurus Stereophonicus (2000) oli massiivinen progeretrotupla, Aion (2003) hienosti pahuutta käsittelevä yhtenäinen konseptilevy ja Talvikuningas (2007) oli yhtyeen uran saumattomin temaattinen kokonaisuus, Suomen olosuhteissa harvinaislaatuinen scifiproge-eepos. Näiden kunnianhimoisten levyjen välissä on sitten tullut kevyempiä levyjä, joista jokainen on ollut edellistä popimpi ja ehkä jopa iskelmällisempi. Näitä CMX:n uran vastinpareja voisi kutsua vaikka myös sanapareilla progressiivinen/konventionaalinen tai tekotaiteellinen paska/kaupallinen paska.

Iätin digitaalisten sinkkujen perusteella tämä saattaisi olla ehkä jopa ensimmäinen CMX-levy joka on kokonaan iskelmää. Aiemmilla ”välitöillä” näitä kappaleita on ollut lähinnä yksittäisiä, kuten Kain, Silmien takana, Kauneus pettää tai se kaikkein kamalin, Kuolemaantuomitut. Kyse voi aivan hyvin olla siitä että CMX todellakin haluaa olla sekä progea että iskelmää, mutta ilkeä mieleni esittää kuitenkin kyynisemmän teorian: joka toisen CMX-levyn pitää olla radiosoittoon pääsevää tyhjänpäiväistä poppia jotta heillä on resursseja tehdä seuraavasta levystä taiteellisesti tinkimätön. Tällä kertaahan uuden levyn kappaleet taitavat soida jo Radio Novassakin. Ehkä tämä on välttämätöntä näinä levyteollisuuden kriisin aikoina.

CMX:n popimman puolen tiivistää hämmentävän hyvin parin vuoden takainen Kaikki hedelmät -kokoelma, jonka nyt kirjastosta lainattuani sain kuunneltua kokonaisuutena – yksittäiset kappaleethan olivat jo aiemmilta levyiltä tai Spotifystä tuttuja. Levyn kuuntelu oli siksi hämmentävä kokemus, että osasin kaikki kappaleiden sanat ulkoa. Siis myös niiden joita olen inhonnut ja kuunnellut elämässäni ehkä kaksi kertaa, kuten Kuolemaantuomitut, Uusi ihmiskunta tai Kivinen kirja. Hittikokoelmana tupla on siis todella onnistunut, koska siihen on niin hyvin saatu tiivistettyä päähän jumiin jäävät ”klassikot”. En pidä kyllä yhtäkään niistä millään tapaa CMX:n parhaimpiin tai kestävimpiin kuuluvina kappaleina, mutta eihän niiden esille tuominen olekaan hittikokoelmien tarkoitus.

CMX - Kaikki hedelmät; levynkansi

Toinen jännä havaintoni oli se, kuinka selkäytimessä noiden kappaleiden paikka alkuperäisillä albumeilla tai jopa bändin ensimmäisellä Cloaca Maxima -kokoelmalla minulla on. Kun biisi päättyy, oma mieli jo laittaa siihen perään sen alunperin tutuksi tulleessa kontekstissa seuraavaksi tulevan biisin, ja kokoelmalevyn ”väärä” biisijärjestys tuntuu aivan luonnottomalta. Syntyy siis hämmentävä yhdistelmä tuttuutta (lähestulkoon alitajuisesti muistista ulos soljuvat sanoitukset) ja vierautta (väärä biisijärjestys).

Cloaca Maximasta on myös mainittava sen verran että se taitaa olla minulle kuitenkin se kaikkein tärkein ja rakkain CMX-levy vaikka se ei olekaan se paras, eikä edes studioalbumi. Kokoelmaan kuitenkin tutustuin ratkaisevassa vaiheessa, lukiossa, kun olin vasta aloittelemassa CMX:n kuuntelua. Kyseisen triplakokoelman jokainen levy toimii harvinaisen hyvin myös omana kokonaisuutenaan ja varsinkin kakkos- ja kolmoslevy soivat minulla vuosituhannen taitteessa todella runsaasti.

Palatakseni siihen kuinka CMX levy toisensa jälkeen ”myy itsensä” uudestaan entistä pahemmin kaupallisuuden alttarilla: toki on heidän oikeutensa tehdä millaista musiikkia haluavat ja sinänsä esimerkiksi Linnunrata-kappaleen julkaisua voi pitää paljon kapinallisempana liikkeenä kuin vaikkapa tuon Kivisen kirjan, joka on varsinainen CMX-kliseeautomaatti. Minua se ei vain kiinnosta, koska saan koko ajan vähemmän irti perinteisestä popmusiikista, vaikka on silläkin paikkansa sydämessäni. Voisin varmaan siis suosiolla jättää joka toisen CMX-levyn ostamatta, koska ne ovat olleet jo niin pitkään täysin unohdettavia. Sen kyllä myönnän, että noista iskelmällisemmistä kappaleista Rautalankaa uppoaa minuun ihan täysin.

Veren musiikkia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Daniel Menche on suosikkinoiseartistini, Daniel Menche on ihana. Se on high schoolin kirjastossa töissä ja sillä on söpö koira jonka suosikkilevy on Current 93:n Dogs Blood Rising. Menchen ”musiikki” on jotain suurempaa kuin tavallinen noise. Se on paitsi raakaa, myös tavattoman kaunista. Meluvallit nousevat luonnosta – viimeaikaisissa julkaisuissa vesiputousten äänet ovat olleet tärkeässä osassa. Daniel Menche harrastaakin myös mustavalkoluontokuvausta.

Daniel Menche - Feral; levynkansi

Monessa mielessä Menche muistuttaa japanilaista Aubea. Molempien variaatio noisesta on hieman ”harmonisempi” kuin muilla genren artisteilla ja heidän levynsä ovat yleensä vahvasti temaattisia – yhdistävä teema on yleensä orgaanisessa lähdeäänityksessä jota on sitten enemmän tai vähemmän muokattu tarkoituksenmukaiseksi ääneksi.

Koko noisen pointti on ylistää ääntä joka ei ole musiikkia. Nautin suuresti myös muiden äänien kuin musiikin kuuntelemisesta – niin koneiden kuin luonnonkin. Menchen taide syntyy orgaanisesti todellisuudesta, nostaen minimalistisenkin kenttä-äänityksen musiikkiteoksen korokkeelle ja samalla se nostaa myös luonnon sen ansaitsemalle korokkeelle. Melu on erottamaton osa luontoa, se nousee musiikkia luontevammin siitä yrittämättä asettaa todellisuutta ihmismielen luomiin leimoihin ja rakenteisiin kuten populaarimusiikki tekee. Näin se ilmaisee jotain mikä on käsitteelliseltä ja sanalliselta kommunikaatiolta ikuisesti ulottumattomissa. Kyse on jostain kieltäkin vanhemmasta, primaalisesta asiasta, joka nousee suoraan erottomattomasta yhteydestämme muuhun luontoon.

Parhaimmillaan noise on juuri sellaista millaisena Daniel Menche sen välittää: hypnoottista, läpitunkevaa, ahdistavaa mutta puhdistavaa, päällekäyvää kuin villi luonto mutta yhtälailla ravitsevaa kuin maasta nouseva elämä. Siinä tuoksuu multa, kuuluu veden pauhu ja välittyy mielikuva valtavasta, pilvettömästä ja valosaasteettomasta talviyön tähtitaivaasta joka avautuu alati äärettömänä yllämme.

Lopuksi luonnollisesti vielä ääninäytteitä Spotifystä. Viimevuotinen Kataract on hyvin lähellä kenttä-äänitystä ja kattaa 40 minuuttia vesiputoksen mylvintää. Tämän vuoden materiaalista Hover on hänen työpaikkansa oppilaiden kanssa tehty aavemainen kuoroteos ja Menche on päässyt mukaan myös Sub Rosan loistavan An Anthology of Noise and Electronic Music -kokoelmasarjan uusimmalle kutososalle. Kokoelman kappale Fulmination edustaa Menchen rytmisempää ja teollisempaa tuotantoa, joka luo puolestaan mielikuvia helvetillisistä metallisulattamoista ja konepajoista.

Rytmistä vai voimakasta melua?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Eri genrejen syntyä ja historiaa on aina hauska kartoittaa. Harvemmin kuitenkaan uskallan niistä ihan julkisesti kirjoittaa koska aina löytyy joku joka on perehtynyt asioihin minua paremmin. Rhythmic noise, tuttavallisesti rytminoise, taitaa kuitenkin olla sen verran marginaalinen genre ettei siitä voi koskaan kirjoittaa liikaa. Sinänsä ”rytminen melu” on aika ristiriitainen termi, mutta niin on monen muunkin genren nimi. Se nyt kuitenkin on vakiintunut powernoisen ohella toiseksi tätä genreä kuvaavaksi sanaksi.

Ihan vain selkeyttäkseni itselleni genren historiaa, sen suhdetta muihin genreihin sekä sen sisäistä rakennetta, kirjoitan tähän jonkinlaisen tiivistelmän omasta tietämyksestäni. Olen myös pohtinut paljon termien rhythmic noise ja powernoise mahdollisia eroja, joita koitan tässä myös käsitellä. Kirjoitan powernoisen yhteen, toisin kuin yleisesti on tapana, jotta nämä kaksi termiä erottuisivat selvemmin toisistaan. Kenties jatkoa seuraa joskus muista genreistä, jos siis uskallan. Olen täysin epäuskottavasti unohtanut kaikki lähteeni; Wikipediasta on tietysti osa tiedoista, muualta netistä sitten loput.

Rhythmic noisea luonnehtii ennenkaikkea säröinen konebiitti, joka tulee pääosin 4/4 tahdissa esimerkiksi Roland TR-909 -rumpukoneesta. Musiikki on siis yleensä tanssittavaa, mutta välillä rytmikuviot ovat siihen turhan nopeita tai epäsäännöllisiä. Myös dark ambient -henkisiä tai muuten abstraktimpia kappaleita löytyy usein nopeampien kappaleiden seasta. Monet bändit ovat myös julkaisseet kokonaisia levyllisiäkin rauhallisempaa materiaalia. BPM:ssä on siis paljon vaihtelua hitaasta maalailusta melkein 200:a biittiä minuutissa lähentelevään paahtoon, mutta tunnelma on yleensä samalla tavalla synkkä ja painostava.

Laulettuja rhythmic noise -kappaleita on erittäin vähän ja silloin kun ihmisääntä kuullaan, se on yleensä puhetta, todennäköisesti jostain obskuurista tieteis- tai kauhuleffasta samplattuna. Joskus kuullaan myös voimakkaasti särötettyä huutopuhetta. Nimestään huolimatta genren yhteys varsinaiseen noise-musiikkiin on siis vähäisempi: painavampi sana on todellakin se rytmi. Toki noisen ja rhythmic noisen välillä on yhteyksiäkin; esimerkiksi j-noisen legendan Merzbow’n tuotannosta osa on hyvinkin rytmistä. Lähigenrejä ovat ennemminkin drum ’n’ bass, IDM, hardcore techno ja breakcore.

Rhythmic noise genrenä syntyi oikeastaan 1990-luvun puolivälin tienoilla Saksassa, mutta sillä on juurensa 1980-luvun (post-)industrialissa. Keskeinen esikuva genrelle on espanjalainen Esplendor Geométrico, joka on tehnyt säröistä ja rytmistä industrialia jo 80-luvun alusta alkaen. Myös esimerkiksi Art of Noisen kokeellisimmassa materiaalissa on huomattavissa selkeästi samoja elementtejä kuin rytminoisessa. Jotkut maininitsevat Mark Stewartin As the Veneer of Democracy Starts to Fade (1985) -albumin yhtenä merkittävän lähdeteoksena, mutta itse en kyllä ymmärrä tätä yhteyttä. EBM-pioneereistä Absolute Body Control ja Klinik tutun belgialaisen Dirk Ivensin Dive-sivuprojekti myös liikkui rytminoisen ja EBM:n rajoilla 90-luvun alussa. Sittemmin Ivens on keskittynyt tähän genreen enemmän Sonar-projektinsa kanssa.

Aluksi rytminoise ei ollutkaan electro-industrialista ja EBM:stä olennaisesti erottuva suuntaus. Esimerkiksi 1990-luvun alussa :wumpscut:in varhaistuotannon säröisyys oli hyvin läheistä sukua saman aikakauden Aschen tai P·A·L:in kanssa. EBM- ja rytminoisebändit esiintyivät myös täysin sekaisin samoilla kokoelmilla ja levy-yhtiöillä. Näistä tärkeimmät olivat alusta lähtien, ja edelleen, vuonna 1994 Saksassa perustetut Ant-Zen ja Hands Productions. Jälkimmäinen on genren pioneereihin lukeutuvan Winterkälten Udo Wiessmannin perustama yhtiö, joka pyörittää myös omaa Forms of Hands -festivaaliaan.

1990-luvun puolivälissä genre alkoi toden teolla erottautua muusta EBM:stä ja industrialista kun levytysuransa aloittivat edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi mm. Synapscape ja Imminent Starvation. Monimuotoisemman alun jälkeen nämä yhtiöt alkoivat pian erikoistua enemmän tähän yhteen genreen, joskin 2000-luvulle tultaessa alkoivat julkaista enemmän myös lähigenrejä. Muita merkittäviä eurooppalaisia levy-yhtiöitä ovat olleet mm. Pflichtkauf, Ad Noiseam ja Ant-Zenin tytärmerkki Hymen.

Pohjois-Amerikkaan musiikki rantautui muutamaa vuotta myöhemmin ja paikallisessa skenessä alkoi 90-luvun lopulla vaikuttaa erityisen vahvasti yhdysvaltalainen Converter sekä kanadalaiset Orphx, Iszoloscope ja Antigen Shift. Samoihin aikoihin alkoi ilmaantua myös rytminoisea muihin genreihin aiempaa rohkeammin yhdisteleviä bändejä ympäri Eurooppaa. Feindflug alkoi yhdistellä EBM:ää ja miltaristista estetiikkaa instrumentaaliin rytminoiseen ja belgialainen This Morn’ Omina löysi oman tribaali-industrialin, goa trancen ja rytminoisen sekoituksena syntyneen soundinsa. Erityisen yleinen rytminoiseen sekoittuva genre on breakcore ja tuolle tyylille ominaisia break beateja käyttääkin esimerkiksi ruotsalainen Tarmvred, joka hyödyntää musiikissaan rohkeasti myös chiptune-soundeja.

Samoihin aikoihin myös termi powernoise ilmestyi käyttöön rhythmic noisen synonyyminä, ja näiden kahden termin eroa onkin vaikea määrittää. Powernoise-termi on alunperin kotoisin Noisexin vuoden 1997 kappaleesta United (Power Noise Movement) ja minulle on syntynyt sellainen käsitys, että rhythmic noise olisi enemmän eurooppalainen nimitys. Noisex oli ensimmäinen Yhdysvalloissa julkaistu bändi Saksan skenestä ja ilmeisesti power noise onkin enemmän lanseerattu amerikkalaisille markkinoille – sitä käytetään hieman enemmän Yhdysvalloissa ja amerikkalaisista artisteista; näitä ovat esimerkiksi W.A.S.T.E., Alter der Ruine ja Caustic. Pohjois-Amerikan merkittävin levy-yhtiö on luultavasti vuonna 2003 perustettu Hive Records, jolle ovat levyttäneet mm. Pneumatic Detach, Manufactura ja ESA.

Nykyään alkaa kuitenkin tuntua, että on luontevaa käyttää näitä kahta termiä hieman erilaisesta musiikista. Itse miellän rytminoisen viittaavan enemmän musiikkiin joka nousee industrialin kokeellisesta ja painostavasta perinnöstä ja on lähinnä ottanut vaikutteita dark ambientista, IDM:stä ja breakcoresta. Se on siis yleisesti ottaen vaikeammin tanssittavaa.

Powernoise taas sopisi mielestäni kuvaamaan paremmin erityisen tanssittavaa, tasarytmistä ja monotonista säröisen rytmimusiikin haaraa jolla on enemmän yhteyksiä hardcoreen, EBM:ään ja aggrotechiin. Tämä teknovaikutteisempi amerikkalainen suuntaus on toiminut myös takaisin Saksan suuntaan: menestyksekkäimpiä esimerkkejä ovat mm. xotox, FabrikC ja Soman. Toisaalta yhä useampi aggrotech-bändi yhdistelee instrumentaalimusiikkiinsa hardcore technon ja rytminoisen elementtejä; tällaisesta musiikista ilmeisesti käytetään hieman keskimääräistä useammin nimeä powernoise.

Suomeen rytminoise saapui helsinkiläisen Radium-klubin myötä 2000-luvun alussa. Klubi toi useita genren keskeisimpiä bändejä Helsinkiin kunnes lopetti toimintansa, tai meni tauolle, vuonna 2007. Klubilla oli myös omaa tarjontaa gootti- ja industrialmusiikkiin erikoistuneessa Radio Ubikissa vuosina 2005-2006. Sittemmin genre, varsinkin kasvavien aggrotech- ja hardcore-vaikutteiden myötä, on muuttunut osaksi EBM-klubien musiikkitarjontaa. Live-esiintymisiä alan bändeiltä ei kuitenkaan ole Radiumin jälkeen pahemmin nähty Suomessa. Keski-Euroopassa skene kuitenkin voi erinomaisesti lukuisten bändien, levy-yhtiöiden ja alaan erikoistuneiden festivaalien muodossa.

Osaan edellä mainituista esimerkkibändeistä pääsee perehtymään tarkoitusta varten tekemälläni Spotify-soittolistalla, vaikka näin marginaalisen genren tarjonta onkin siellä onnettoman rajoittunut. Koska pari hyvinkin keskeistä bändiä puuttuu kokonaan Spotifystä, lopuksi vielä pilkahdus Winterkälten livemeiningeistä ja yksi keskeisimmistä rytminoisebiiseistä, P·A·L:in Das Gelöbnis, vuodelta 1995.

Musiikkiteollisuuden kootut virheet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ote informaatiosta; kansiOlen lukenut Sami Serolan toimittamaa Ote informaatiosta (BTJ Kustannus, 2010) -kirjaa ja vaikka sen yhteys musiikkiin onkin aika etäinen, on se silti ohjannut ajatukset siihen. Varsinkin siihen yleiseen argumenttiin, jonka mukaan levynmyynnin lasku johtuu esimerkiksi peliteollisuuden kasvavasta osuudesta viihdemarkkinoilla. En yhtään ihmettelekään sitä, koska musiikki- ja peliteollisuuden asenteet kuluttajaa kohtaan ovat aivan erilaiset. Musiikkiteollisuus ei ole kuluttajalähtöinen ala. Suuret musiikkiyritykset eivät ole ensisijaisesti kiinnostuneita siitä mitä kuluttajat haluavat vaan siitä mitä itse haluavat tai luulevat kuluttajien haluavan. Ne ovat suhtautuneen musiikin kuuntelijoihin lähinnä vihollisina, eikä asiakkaina.

Muutokset musiikin jakelun muodoissa johtuivat ensin yhtiöiden halusta rajoittaa kuluttajaa (DRM, yms.) ja sittemmin tehdyt muutokset ovat olleet vain seurausta siitä että yhtiöiden omat mallit eivät olekaan toimineet. Missään vaiheessa ei ole vaivauduttu ensin selvittämään mistä ihmiset haluavat maksaa, vaan kaikki tyrkytetään valmiina ylhäältä alas.

Hyvä esimerkki on uusi Widenation-kampanja. En ole itse sivustoa katsonut, koska se sisältää isojen bändien ja kaiken muun trendikkään ja ylikaupallisen tapaan tarpeetonta flash-animaatiota – kai se hyperaktiivisiin teineihin vetoaa enemmän kuin vanha kunnon HTML. Siis ratkaisu laittoman lataamisen lopettamiseen on propaganda, ei se että oikeasti parannettaisiin mahdollisuuksia ladata musiikkia laillisesti. Itseeni ainakin vetoaisivat enemmän teot kuin sanat. Hyvä tuote ja idea riittävät, ei sitä tarvitse näyttävästi mainostaa.

Hyvälaatuisia musiikkitiedostoja voi edelleenkin ladata aika harvasta paikasta. Suurimmat latauskaupat käyttävät yhä MP3-formaattia, aiempaa parempilaatuisena tosin. Standardihinnaksi muodostunut euro (jossain näköjään jo 1,29 €) kappaleelta on ihan ok jos kyse on FLAC-formaatista, mutta ei muuten. Sinänsä omituista, koska FLAC ei vaadi myyjältä yhtään suurempaa työmäärää kuin MP3, enemmän kaistaa vain.

Myös Spotifyhin kohdistuva kritiikki osuu mielestäni osin väärään kohteeseen. Sekin olisi paljon houkuttelevampi jos levy-yhtiöt ja artistit suhtautuisivat siihen myönteisesti eivätkä hysteerisen pelokkaasti. Syy, miksi minä en suostu Spotifysta maksamaan, on se että sen kokoelma on täysin riittämätön ja epäluotettava. Ei kiinnosta maksaa ”kaikesta maailman musiikista” kun en voi koskaan tietää mitä levyjä siellä on huomenna tarjolla. Spotifysta löytyvää musiikkia on paljon vähemmän kuin musiikkia jota siellä ei ole.

Digitaalisesta musiikista maksamisen mielekkyys on omalla kohdallani kiinni lähinnä saatavuudesta. Mikään laillinen latauspalvelu ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kattava niin kauan kun levy-yhtiöt nipottavat aluerajoituksista ja muusta. Tai artistit; Pink Floydin puuttuminenhan taitaa olla ihan bändin tahdosta kiinni. Syynä yhtyeen tuotannon puuttumiselle kaikista nettipalveluista on ilmeisesti se, että biisejä ei saa erottaa albumikokonaisuudesta. Sanoo yhtye jonka levyillä biisit on kuitenkin indeksoitu erikseen levyille ja joka on julkaissut sinkkuja.

Tietysti tuollaisen laillisen ja sisällöltään täysin rajoittamattoman palvelun luominen olisi melkoinen riski ja vaatisi aivan uudenlaista tekijänoikeuslainsäädäntöä. Spotify tekee tappiota, kuten luultavasti mikä tahansa palvelu aluksi. Pitää vain saavuttaa jokin ratkaiseva piste, jossa ne riskit tuottavat riittävän hyvän palvelun, josta riittävän moni on valmis maksamaan. Monet levy-yhtiöt ja artistit vain eivät uskalla odottaa siihen asti ja siinä se ongelma onkin: kaikki pitäisi saada ensin vakuuttuneeksi ja sitoutua mukaan toimintaan. Yksittäiset yhtiöt ja bändit eivät paljoa voi päätöksellään vaikuttaa.

Voisin maksaa paljon Spotifyn nykyistä kuukausimaksua enemmänkin palvelusta, jos sieltä todella saisi kaiken maailman musiikin yhtä luotettavasti kuin netistä laittomasti. Melko tragikoomista: kaikesta latauslinkkien poistelusta huolimatta avoin verkko on silti paljon luotettavampi latauslähde kuin musiikkiteollisuuden itsensä tarjoamat vaihtoehdot. Käytännössä siis paras vaihtoehto on mielestäni se, että musiikkia voi ladata kuten nykyäänkin avoimesta verkosta, sillä erotuksella että siitä maksettaisiin jotenkin artisteille jaettava summa. Yksittäisistä latauksista tai streamauksesta maksaminen ei tunnu minusta mielekkäältä vaihtoehdolta.

Streamauksessa suurin ongelma on juuri tuo luotettavuus, ja se että streamit voidaan poistaa milloin vain eikä asiakas voi asialle yhtään mitään. En tosin tiedä miten offline-sisältö toimii Spotify Premiumissa. Voiko sen oikeasti ladata koneelle niin että voi kuunnella missä ohjelmassa hyvänsä vai onko niissä joku Spotify-rajoitus. Tosin jos se streamin lähde olisi yhtä luotettava kuin oma musiikkikirjasto omalla koneella, ei väistämätöntä tarvetta musiikin lataamiseen omalle koneelle turvaan välttämättä olisi. Nettiyhteyden epäluotettavuus kyllä pysyy silti koko ajan ongelmana vaikka Spotifyn päässä luotettavuus olisikin nykyistä parempi.

Palatakseni peliteollisuuteen, sillä alalla asiakaskeskeinen lähestymistapa on itsestäänselvyys ja pelaajien ja pelisuunnittelijoiden välinen kahtiajako on hämärtyneempi kuin artistin ja kuuntelijan: ”Pelaajayhteisöt eivät ainoastaan vaikuta pelin sisältöön ja oman pelaamisharrastuksensa kehittymiseen, vaan myös siihen, millaisia ominaisuuksia peliyhtiöt tuotteisiinsa kehittävät” (Frans Mäyrä et al. teoksessa Ote informaatiosta, s. 319).

Pelien muokattavuuskin on melko yleistä, ja nykyään menestyneen pelin edellytys saattaa olla modattavuus. Pelaajia kannustetaan käyttämään luovuuttaan, tekemään pelistä itsensä näköinen. Musiikkiteollisuus vain haluaa tappaa luovuuden, esimerkiksi kieltämällä faniremixit, mash-upit, samplaamisen, itsetehdyt YouTube-videot, jne. Toki peliteollisuudessakin on käyty tekijänoikeustaisteluita asian tiimoilta.

”Nykyinen pelituotanto sisältääkin sisään kirjoitettuna mahdollisuuksia pelaajan omaan tuotannolliseen toimintaan. Peleiksi ei enää voikaan lukea pelkästään niitä ohjelmapätkiä, joita pelaajat ostavat joko tallenteina tai digitaalisen jakelun kautta, vaan voidaan sanoa, että varsinaiset pelit syntyvät vasta pelikoodin ja pelaajayhteisöjen yhteistoimintojen tuloksena” – Mäyrä et al, s. 317.

Siinä on paljon oppimista musiikkiteollisuudella. Sisällöntuotannon avoimuus hyödyttää kaikkia osapuolia. Kuuntelijat ja lataajat eivät ole vihollisia vaan osallisia. Tämä on toki eri asia kuin suora kopioiminen ja tuotteista maksamatta jättäminen, mutta asenne-ero näiden kahden alan välillä on selvä ja ratkaiseva.

Täytyy toki edelleenkin muistaa, että minä olen poikkeuksellinen musiikinkuuntelija, eivätkä minua miellyttävät ratkaisut ole välttämättä suuria massoja miellyttäviä. Siksi ne eivät välttämättä toimisi käytännössä vaikka minusta ne olisivatkin täydellisiä.

Parasta ja huonointa promootiota

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vaikka olenkin ahkerasti puolustanut musiikkitiedostojen vapaata jakamista, ymmärrän kuitenkin miksi jotkut vastustavat sitä. Sen sijaan YouTubessa pyörivien videoiden vastustamista ja poistamista en osaa ollenkaan ymmärtää. Luvattomia musiikivideoita poistetaan sieltä jatkuvasti ja aiemmin linkkaamani uutinen Warnerista koski tietysti myös YouTubea. Levy-yhtiö haluaa vetäytyä YouTubesta ja Spotifystä, eli oikeastaan parhaista promootiovälineistä joita musiikilla nykyään on. MTV ei ole ollut oikeasti musiikkikanava enää vuosiin eikä musiikkivideoita muutenkaan juuri tv:stä näe.

YouTubesta ja internetistä muutenkin on tullut paljon monipuolisempi promootiokanava kuin perinteisestä tv:stä ja radiosta, joiden musiikkitarjonta muuttuu koko ajan kapeammaksi. Warnerin linjanveto on hyvä esimerkki siitä kuinka peloissaan ja menneisyyteen jumiutuneita isot yhtiöt ovat. Kaivetaan omaa kuoppaa kieltämällä jotain mistä saisi ilmaista julkisuutta tuotteilleen. Ennemminkin sellainen vain likaa yhtiön mainetta. Musiikkitiedostojen jaossa se ymmärrettävä argumentti on että koska musiikkia lataa, sitä ei osta. Se ei ole aukoton selitys, mutta ymmärrän kuitenkin sen takana olevan logiikan. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miten mikään YouTubessa oleva musiikkiesitys johtaisi siihen että joku ei käytä siihen rahaa. Eihän niitä edes saa omakseen sieltä.

Usein sanotaan myös että musavideot ovat nykyään bisnestä, niitäkin myydään – ja niiden osuus on yhä tärkeämpi kuin perinteisiä CD-formaatin albumeita ei osteta. Musiikki-DVD:eiden myynti kyllä kasvaa samalla kun CD-levyjen myynti laskee mutta nekin ovat yleensä keikkataltiointeja eivätkä musiikkivideokokoelmia. Ei musiikkivideoita tehdä juurikaan siinä mittakaavassa kuin MTV:n kulta-aikana 90-luvun alussa, ei siinä määrin että musiikkivideo olisi jokin ensisijainen julkaisuformaatti joka täyttäisi kokonaisen julkaisun. Poikkeuksena ovat siis nämä pitkältä aikaväliltä videoita kokoavat kokoelmat. Se päätuote musiikki-DVD:llä on yleensä kuitenkin live-esitys. En minä ole koskaan kuullut että kukaan olisi ostanut yksittäisen kappaleen musiikkivideota, joita YouTube-pätkät kuitenkin enimmäkseen ovat.

Livevideoissa sen tietysti ymmärtää: DVD saattaa jäädä hyvinkin ostamatta jos se on ripattu kokonaan YouTubeen. Mutta muut livevideot? En alkuunkaan ymmärrä keikkojen filmaus- ja kuvauskieltoa. Ei kai kukaan jätä keikalla käymistä väliin siksi että on nähnyt kiertueelta valokuvia tai amatöörivideota netissä? Se on tietysti eri asia että menee ammattimaisen kuvauskaluston kanssa paikalle, mutta eipä sellaista juuri tapahdukaan. Huonompilaatuiset näytteet keikoista korkeintaan auttavat ihmisiä arvioimaan onko joku bändi kiinnostava livebändi. Jos ei ole, niin ehkä bändin pitäisi silloin petrata live-esitystään eikä kieltää kuvaamista.

YouTubessa kukoistaa myös hieno fanivideokulttuuri, jossa bändit saavat ihan ilmaiseksi hienoja musiikkivideoita kappaleitaan promotoimaan. Nämä ovat tietysti tekijänoikeusrikkomuksia, vaikka nekin oikeasti mielestäni vain promotoivat sekä kappaletta että videoon varastettua kuvamateriaalia, jos vain lähteet on ilmoitettu selvästi. Nykyteknologia on mahdollistanut aivan uudenlaisen luovuuden jossa erillisistä taideteoksista voi kuka tahansa yhdistellä uuden toimivan kokonaisuuden.

Olisi hienoa jos bändien musavideokokoelmille saataisiin myös fanivideoita mukaan – jotkut todella ovat sen arvoisia, mutta eihän se onnistu tekijänoikeuksien, lisenssien ja muiden sellaisten luovuutta rajoittavien asioiden takia. Alunperinhän asetukset ja lait on luotu ylläpitämään ja turvaamaan luovuutta, mutta nykyään tuntuu että niitä käytetään vain luovuuden rajoittamiseen taloudellisiin etuihin vedoten.

En silti usko että nykyinen lainsäädäntö on edellytys taloudelliselle kannattavuudelle. Koko tekijänoikeusjärjestelmä kaipaa radikaalia muutosta ja digitaaliseen aikakauteen siirtymistä. Ihmisten luovuus ja taiteen dynaamisuus on päässyt pahasti karkuun lainsäädännöltä ja jäykkien viranomaisten hallinnalta.

Lopuksi vielä esimerkki täysin laittomasta mutta todella hienosta musavideosta, jossa viulua, selloa ja konebiittejä NDH-metalliin yhdistelevä Letzte Instanz saa kuvituksekseen animea: