Spotify
YouTube (musiikkivideo)
Populaarimusiikin, ja miksei taidemusiikinkin, historiaa usein kuvaillaan eräänlaisten vastareaktioiden historiana. ”Punk oli vastareaktio progelle koska se oli liian mahtipontista pelleilyä,” jne. Tuossa suhtautumistavassa on ongelmansa, mutta lähden siihen silti mukaan, koska en tiedä muutakaan tapaa selittää electroclashin synty.
Tämän selityksen mukaan electroclash syntyi reaktiona 1990-luvun lopulla tylsäksi ja kaupalliseksi jähmettyneeseen tanssimusiikiin. Teknosta oli tullut liian minimalistista, housesta ja trancesta liian yksinkertaista ja drum ’n’ bassissakin oli jotain vikaa. Mahdollisesti kaikki uudet genret oli jo keksitty 1900-luvulla, joten uutta kaipaavat käänsivät uuden vuosituhannen alussa korvansa menneisyyteen ja rupesivat retroilemaan.
Electroclash syntyi New Yorkissa, missä muusikot ryhtyivät yhdistelemään teknoa vanhempaa synapoppia ja electroa, luodakseen musiikkityylin jossa olisi vähän perinteisempää popmusiikin melodisuutta ja rockia muistuttavia biisirakenteita sen sijaan että ne olisi vain täsmäsuunniteltu tanssilattialle osaksi saumattomia miksauksia. Synapopista electroclash otti lyriikoiden ja laulun tärkeyden – muussa elektronisessa tanssimusiikissa kun mahdollinen laulu oli joko teknon mekaanista sloganien toistoa tai trancen ja housen simppeleitä naisten laulamia kertosäkeistöjä.
Electrosta, ja ennen kaikkea ghettotechistä, electroclash otti pornahtavan rytmin ja basson – Reynolds käyttää termejä synkooppi ja ”bump ’n’ grind”, mutta koska minulla ei ole rytmitajua eikä musiikkiteorian tietämystä, en osaa selittää mitä ne tarkoittavat. Keskeisessä osassa on varhaisessa hip hopissa ahkerasti käytetyn Roland TR-808 -rumpukoneen rytmit. Yellow Magic Orchestra (#94) oli muuten sattumoisin ensimmäinen yhtye joka käytti kyseistä soitinta levyllä vuonna 1980.
Ghettotech on sellainen äärimmäisen bassovoittoinen electroa ja hip hopia yhdistävä tyyli jota kutsutaan myös booty bassiksi, koska jokainen biisi kertoo siitä että pyllyt ovat kivoja. No on ne tissitkin, ainakin jos on genren tunnetuinta biisiä uskominen: DJ Assault – Ass ’n’ Titties. Ghettotechiin electroclashin yhdistää myös sama irstaus ja sanojen hyperseksuaalisuus, vaikka electroclash-sanoitukset käyttävätkin ennemmin kiertoilmaisuja kuin hokevat koko biisin ajan ”pylly tissit pylly pylly tissit” – paras esimerkki on varmaan Gaterin Taboo.
Airin (#95) musiikin tapaan electroclashiakin voi hyvällä syyllä kutsua retro-futuristiseksi, koska musiikki nostalgisoi aikaa ja musiikkia jota ei oikeastaan koskaan ollut. Retro-futurismi kaipaa sellaista toiveikasta käsitystä tulevaisuudesta ja elektronisen musiikin mahdollisuuksista, joka oli joskus ennen. Kenties se syy vastareaktioon oli juuri siinä, että 1990-luvulla teknon jälkeisestä elektronisesta musiikista oli tullut osa valtavirtaa; se ei edustanut enää tulevaisuutta ja pioneerihenkeä vaan siitä oli tullut banaalia ja arkipäiväistä. Mutta toisin kuin Air, electroclash ei tähtää orgaaniseen ja lämpimään soundiin vaan kylmään ja mekaaniseen, sellaiseen kuin vanha kunnon Kraftwerk silloin muinoin.
Electroclashista kyllä kuulee kaikesta retroudesta huolimatta heti että se on tehty 2000-luvulla eikä sitä voi kovin helposti sotkea 1980-luvun synapopiin (tai kammottavaan 1990-luvun saksalaisen undergroundin synapop-revivaliin), jos on tyylisuuntaan tarkemmin perehtynyt. Esimerkiksi vocoderin runsas käyttö laulussa ja laulun lakoninen puhemaisuus ovat ihan selvästi electroclashin omaa keksintöä, eikä niillä ole erityisemmin historiallista pohjaa uuden aallon synapopissa. Yhteys on ehkä helpompi löytää 1970-luvun minimal synthiin ja electropopin ensimmäiseen aaltoon – keskeisimpinä referensseinä kenties The Normal (#63) ja Tubeway Army.
Fischerspoonerin Emerge oli yksi ensimmäisiä electroclash-hittejä. Lakoninen laulu, epämääräisellä tavalla perverssit sanat yhdistettynä rutiseviin bassoihin ja retrohenkiseen rytmiin, jonka tanssiminen ei ole ihan yhtä helppoa kuin housen tai trancen. Sen inhimillisimmän elementin, laulun, lakonisuus sopii hyvin yhteen mekaanisen musiikin kanssa. Kun tämän yhdistää hyperseksuaalisiin sanoituksiin, syntyy kokonaisvaikutelma länsimaisen kulttuurin rappiosta, jossa mikään ei ole kiellettyä globaalilta yläluokalta: raha, luksus, seksi ja huumeet ovat arkipäiväiväisiä asioita. Paheiden syntinen ilo menetetään kun mikään ei tunnu miltään.
Electroclash on musiikkia postmodernista tyhjyydestä. Tyylin estetiikkaan kuuluu imago jossa rikkaat valkoiset kakarat panevat ja huumautuvat vapaasti ympäriinsä koska kukaan ei koskaan ole asettanut rajoja, ja seurauksena heistä tulee tulee tyhjiä kuoria, turtuneita ja eristäytyneitä ihmisiä. Mikäpä olisikaan otollisempaa tematiikkaa elektronisen musiikin käsittelyyn.
Fischerspooner pitää estetiikassaan keskeisenä epäaitoutta. He eivät tähtää taiteelliseen integriteettiin tai ”aitouteen” vaan juhlivat kaiken keinotekoisuutta ja pinnallisuutta, mikä heijastuu myös heidän yliteatraalisissa live-esiintymisissään. Electroclash ei ota itseään tosissaan vaan kaikessa on vahva itseironian taju mukana ja kaikki mitä artistit tekevät, on ainakin puoliksi satiiria. Ehkä electroclash oli jonkun mielestä elektronisen musiikin loppu. Kun elektronisen musiikin mahdollisuudet oli käyty läpi, saattoi vain ryhtyä postmoderniksi vanhan uudelleenjärjestäjäksi.
Emerge onkin uusimpia listaukseeni päässeitä kappaleita. Ei tosin siksi, että minun mielestäni konemusiikki olisi kuollut sen jälkeen, vaan koska sellainen noin vuosikymmen on mielestäni välttämätön minimiaika joka tarvitaan että jonkin teoksen tai tyylisuunnan vaikutusta voi arvioida suuressa mittakaavassa. Älkää siis pelätkö; dubstepiä, crunkcorea ja witch housea ei ole tulossa.
Electroclash itsessään ei ehkä ole 2000-luvun uusista musiikkityyleistä pitkäikäisin tai vaikutusvaltaisin, mutta se edustaa hyvin uuden vuosituhannen estetiikkaa ja ilmapiiriä. Vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen oli mash-upin aikaa, uutta luotiin vain leikkaamalla ja liimaamalla vanhaa. Tarkoittaako se sitten sitä, että mitään kokonaan uutta ei voi keksiä? Sen vain aika näyttää, mutta on silti muistettava ettei mikään musiikkityyli ole tyhjästä koskaan ilmestynyt vaan aina on ollut kyse myös vanhan pukemisesta uuteen.
Kuuntele myös: Yksi tunnetuimmista electroclashiin vaikuttaneista, mutta varsinaisesti genren ulkopuolella toimivista bändeistä on Ladytron, jonka ensimmäisillä singleillä oli merkittävä vaikutus genren syntyyn. Bändin toinen levy puolestaan otti paljon vaikutteita takaisin electroclashista Ladytronin musiikkiin, mistä todistaa klassikkohitti Seventeen. Kappale on melkein kuin kesympi ja valtavirralle valmis versio Miss Kittinistä: Frank Sinatra on hyvä esimerkki electroclashin päihde- ja seksikeskeisestä dekadenssista. Tyylin kylmästä ja epäinhimillisestä seksuaalisuudesta parhaan esimerkin taitaa kuitenkin tarjota Dopplereffektin kappale Pornoactress.
Lue lisää: Reynolds (2008): s. 477-486; Henderson (2010): s. 297-301, 307.
Varhaiset elektroniset soittimet olivat niin kalliita, että vain yliopistoilla ja yleisradioilla oli niihin varaa. Tai muuten vain rikkailla ihmisillä, kuten jazzmuusikkona ja mainossäveltäjänä omaisuuden tehneellä Raymond Scottilla, joka perusti vuonna 1946 Manhattan Research Inc. -yhtiön kehittämään elektronisia soittimia. Merkittävimmät Scottin instrumenteista olivat thereministä kehitetty, koskettimilla ja polkimilla soitettava clavivox (patentoitu 1956), sekä electronium, joita Scott demonstroi vuonna 1959 äänitetyllä lyhyellä äänikokeilulla Cindy Electronium.
elektronisia ääniä luodakseen rauhoittavia äänimaisemia, jotka saisivat vauvat nukahtamaan: kuuntele esimerkiksi Tempo Block ~ Sleepy Time. Nämä levytykset edelsivät Brian Enon ambient-teoksia yli vuosikymmenellä, mutta ne olivat toisaalta myös ensimmäisiä levytyksiä jotka yhdistelivät elekronisia soundeja popin rytmiikkaan. Scottin äänikokeiluja ja mainosjinglejä on julkaistu Manhattan Research Inc (2000) -tuplakokoelmalla.
