Arkistot päivämäärän mukaan: 26.4.2012

#81 Moby – Porcelain (1998)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (Jonas Åkerlundin ohjaama video)
YouTube (Nick Brandtin ohjaama video)

Moby oli merkittävä elektronisen tanssimusiiki pioneeri jo 1990-luvun alussa kun hän julkaisi hardcore techno -hitin Go, joka yhdisteli kovia biittejä Twin Peaksin eteeriseen Laura Palmer’s Themeen ja Tones on Tailin huudahduksiin (Go!). Mainstream-julkkikseksi ja Moby - Porcelain; singlen kansikuvavarsinaiseksi konemusiikin supertähdeksi hän pääsi kuitenkin vuosikymmenen lopulla loistavan Play-albuminsa ansiosta. Avain menestykseen oli luultavasti etnomusikologi Alan Lomaxin gospel- ja folk-kenttä-äänitysten musiikkiin tuoma melodisuus ja sielukkuus, sekä levyn kappaleiden ennennäkemättömän ahkera lisensointi mainoksiin ja elokuviin.

Levyltä julkaistiin käsittämättömät yhdeksän singleä, joista menestyneimmäksi ainakin Briteissä muodostui se kuudes, Porcelain. Kenties ehkä hieman yllättävästi, koska se ei ole niin menevä kuin moni muista levyn kappaleista, vaan on lähempänä melankolista ambientia poppia. Poikkeuksellisesti siinä oli myös lähinnä Mobyn itsensä laulua, eikä siis Lomaxin äänityksiä; taustalaulajana biisissä on Pilar Basso. Samplattavaksi kyllä päätyi Ernest Goldin Fight for Survival, Exodus-elokuvan soundtrackilta. Kappaleesta napattu takaperin soiva jousisample onkin tunnistettavin elementti koko biisissä. Ensimmäisen kerran biisi esiintyi jo vuoden 1998 Playing by Heart -elokuvassa ja soi ahkerasti myös mainoksissa (esim. Nordström).

Puristit ovat luonnollisestikin sitä mieltä, että Mobyn paras levy on vuoden 1992 debyytti, koska silloin hän ei vielä ollut myynyt itseään. Play teki kaiken sen mitä elektroniselta musiikilta edellytettiin että siitä tulisi valtaisa mainstream-menestys, mutta samalla siitä tietysti tuli myös ”kaupallista paskaa”. Mobyn suosion menestys oli nimenomaan kattavassa medianäkyvyydessä myös musiikkiteollisuuden ulkopuolella. Jatkuva ja sinnikäs esillä oleminen olikin tarpeen, koska Mobyn edellinen levy Animal Rights oli flopannut pahasti ja mies epäili koko muusikkouran mielekkyyttä. Play myikin aluksi hitaasti ja selvisi Britannian listaykköseksi vasta 10 kuukautta julkaisun jälkeen, Natural Blues -sinkun avustuksella.

Levyltä tehtailtiin sinkkuja syksystä 1998 (Honey) aina tammikuuhun 2001 (Find My Baby) ja se myi yhteensä yli 10 miljoonaa kappaletta. Porcelainkin julkaistiin vasta vuosi albumin jälkeen, mutta silti siitä tuli levyn suurin hitti, ja Play-albumin listapreesens tuntui jatkuvan ikuisesti. Monista levyn sinkuista tehtiin uudet popimmat singleversiot, joilla vieraili varsinaisina vokalisteina pelkän samplatun laulun lisäksi mm. Kelis (Honeyn uudelleenjulkaisu vuodelta 2000) ja Gwen Stefani (South Side). Moby oli Rolling Stonen mukaan ensimmäinen teknoartisti josta tuli popsensaatio. Play olikin suuri läpimurto ennenkaikkea Yhdysvaltojen markkinoilla, jotka tunnetusti ovat erityisen hankalat elektronisen musiikin kannalta.

Kuuntele myös: Mobyn debyyttilevyltä löytyi Go-hitin lisäksi myös kappale Thousand, jota usein väitetään maailman nopeimmaksi kappaleeksi. Nimi tuli kappaleen temposta joka yltää parhaimmillaan tuhanteen iskuun minuutissa. Itse en oikein hyväksy tätä ”ennätystä” koska tempo ei ole lainkaan vakio läpi kappaleen vaan biisi koostuu kahdesta kiihdytyksestä joissa biittiä nopeutetaan maanisesti. Siihen aikaan kappale oli varmasti yksi nopeimmista koskaan levytetyistä, mutta sen jälkeen on toki tullut näitä naurettavan nopeita genrejä, kuten splittercore, jotka ovat pyyhkineet Mobyllä takamustaan.

#82 LFO – LFO (1990)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (vain ääni ja sekin väärällä nopeudella)

LFO - LFO; singlen kansiLontoon ja Manchesterin jälkeen merkittävin englantilainen kaupunki elektronisen musiikin kannalta lienee Sheffield. Monien muiden Pohjois-Englannin kaupunkien tapaan se kärsi 1970-luvulla pahasta rakennemuutoksesta ja työttömyydestä. Populaarikulttuurin puolella tähän reagoitiin punkilla ja industrialilla ja Sheffieldiin kehittyi legendaarinen musiikkiskene johon kuului kaikkea Cabaret Voltairen industrialista Def Leppardin hard rockiin. Elektronisen musiikin historiaan kaupungin kuitenkin liittää etenkin  Human League ja muu synapop.

1980- ja 1990-lukujen taitteen rave-kulttuurille Sheffield hylättyine tehdashalleineen oli hyvin otollista maaperää. Laittomille bileille löytyi paljon tapahtumapaikka ja kun poliisit alkoivat ratsata varastoraveja, ne siirtyivät kaupungin ulkopuolelle hylättyihin kaivoksiin. Kaupungista tulikin yksi merkittävimmistä keskuksista kun Englantiin syntyi ihan omat tekno- ja housemusiikin genrensä. 1980-luku mentiin pitkälti tuontikaman voimin mutta sitten vuonna 1989 perustettiin esimerkiksi Sheffieldin Warp Records, josta tuli yksi merkittävimmistä brittiteknoa ja IDM:ää julkaisevista levymerkeistä koko maailmassa.

Hardcore techno on vaikeasti määriteltävä termi, koska sitä on käytetty eri aikoina niin erilaisesta musiikista. Ensimmäistä kertaa sitä käytettiin juuri Warp Recordsin ensimmäisistä julkaisuista, joista suurimmaksi hitiksi nousivat LFO:n nimikkosingle ja debyyttilevy Frequencies (1991). Mark Bellin ja Gez Varleyn perustama LFO eli Low- Frequency Oscillation oli nimensä mukaisesti kiinnostunut matalista taajuuksista. Heidän musiikkinsa oli electrosta voimakkaasti vaikutteita ottavaa minimaalista teknoa, jossa tärkeintä oli mahdollisimman voimakas ja fyysinen basso. Heidän musiikkiaan kutsuttiinkin myös nimellä ”bleep-and-bass”. Bassossa oli tarkoitus mennä niin matalalle, että sen tehoa ei enää voinut kuulla vaan osa sen vaikutuksesta tuli yksinomaan fyysisistä tuntemuksista.

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 97-104. Sam Inkinen (1994: s. 135-136) käsittelee kappaleen rakennetta teoksessa Tekno – Digitaalisen tanssimusiikin historia, filosofia ja tulevaisuus.

Kuuntele myös: Muita Warpin bleep-and-bass-hittejä olivat mm. Unique 3:n 7 A.M, Forgemastersin Track With No Name ja Nightmares on Waxin Aftermath. LFO julkaisi 1990-luvun kuluessa hiljakseltaan uusia levyjä, mutta duon puolikas Mark Bell taisi kuitenkin olla enemmän pinnalla tuotanto- ja remix-työnsä ansiosta. Hän tuotti Björkin Homogenicin (1997), jota yleisesti pidetään yhtenä maailman parhaista elektronisista albumeista. Bellin vaikutus kuuluu varmaankin parhaiten kappaleessa All Neon Like, mutta levyn paras biisi on silti Howie B:n tuottama herkkä päätösbiisi All Is Full of Love.

#83 Arftul Dodger feat. Craig David – Re-Rewind [Crowd Say Bo Selecta] (1999)

Julkaistu , kirjoittanut
1

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Artful Dodger feat. Craig David - Re-Rewind (The Crowd Say Bo Selecta)Päädyin sitten valitsemaan sijalle 83 melkoisen inhokkibiisini. UK garage on genre – tai paremminkin skene ja genrejatkumo – jota en kertakaikkiaan tajua, mutta joka on kuitenkin mielestäni liian oleellinen tässä listauksessa sivuutettavaksi. Yritin kovasti etsiä jotain miellyttävämpää biisiä edustamaan kyseistä tyyliä, mutta Arftul Dodgerin Re-Rewind (The Crowd Say Bo Selecta) nyt vain yksinkertaisesti tiivistää UK garagen ominaispiirteet mielestäni parhaiten, ja samalla myös ne ärsyttävimmät piirteet.

UK garage on melko mielikuvitukseton, mutta kuitenkin osuva nimi genrelle. Se on luonnollisestikin Yhdistyneiden Kuningaskuntien versio New Yorkin garagesta, vaikka se onkin ihan oma hybridityylinsä, jossa on hyvin paljon leimallisen brittiläisiä elementtejä. Simon Reynolds (2008) kertoo sukupuolittuneet urbaanin legendan genren synnystä: koko ajan nopeammaksi ja rankemmaksi muuttunut hardcore karkoitti kaikki naisasiakkaat klubeilta, eivätkä bileet olleet kunnon bileet pelkästään miesten kesken. Musiikilla piti siis ryhtyä uudelleen houkuttelemaan naisia klubeille.

Oli miten oli, garage toi englantilaiseen tanssimusiikkiin jälleen sielukkuuden, seksikkyyden ja rentouden. Jungle (ks. #75) oli syntynyt laman tuotteena ja se oli hyvin kylmää ja synkkää musiikkia, josta puuttui yleensä niin ihmisääni kuin melodiatkin. Garage puolestaan sopi paremmin paranevaan taloudelliseen tilanteeseen ja siitä UK garage-skenestä tulikin melko bling bling. Pukukoodi oli tiukka ja klubit palasivat suuren luokan reivejä edeltäneeseen members only -menettelyyn. Muotihuumeksikin muodostui työväenluokan suosimien ekstaasin ja amfetamiinin sijaan porvarillinen luksushuume kokaiini.

Britit sotkivat New Yorkin garagea mm. urbaanin R&B:n aistillisuuteen, house-musiikin grooveen ja junglen breakbeateihin. Alunperin UK garage noudattikin paljon junglen sääntöjä: speed garagena tunnettu varhainen soundi oli kuin junglen tempoon nopeutettua garagea. Isommaksi jutuksi englantilainen garage-musiikkii kuitenkin nousi 1990-luvun lopulla 2-step-soundin myötä. Laulaja oli useimmiten naispuolinen diiva, tai sitten herkkä-ääninen mies kuten Re-Rewindin Craig David, ja rytmi oli seksikkään keinuva.

Tärkeässä osassa UK garage -skenessä oli myös jamaikalaisesta dancehall-musiikista tuttu MC:n, seremoniamestarin, keskeinen rooli. Se kuuluu myös tässä Artful Dodgerin ja Davidin yhteiskappaleessa, jonka nimikin viittaa ns. rewind-rituaaliin, jossa yleisö huutaa ”bo!” aina kun sitä miellyttävä kappale alkaa soida klubilla. MC, seremoniamestari, ohjeistaa sitten DJ:tä soittamaan kappaleen intron uudestaan, eli kelaamaan (”rewind”) alkuun.

2-step pysyi kuitenkin pitkään underground-genrenä selvästä kaupallisesta potentiaalistaan huolimatta, pääosin Lontoon piraattiradioiden ansiosta. Ison-Britannian piraattiradiotoiminnan voi jakaa Reynoldsin mukaan kolmeen vaiheeseen. 1960-luvun ensimmäinen vaihe perustui merelle ankkuroiduilta laivoilta lähetettyihin radiosignaaleihin. Merellisen toiminnan vuoksi piraattiradio muodostuikin varsin loogiseksi nimeksi. Lainsäädännöstä löytyvä porsaanreikä lopulta suljettiin ja merellisistä luvattomista radioista tuli laittomia. Yleisradio BBC kuitenkin reagoi aloittamalla oman populaarimusiikkituotantonsa ja palkkasi riveihinsä monia piraattiradioiden DJ:tä, tunnetuimpana John Peelin.

1980-luvulla seurasi toinen piraattiradion kulta-aika, mutta tällä kertaa Lontoossa. Toiminnan perustana oli nyt lainsäädännön porsaanreikien ja merellä toimimisen sijaan teknologinen kilpajuoksu viranomaisten kanssa. 1990-luvun ravekulttuuri toi mukanaan kolmannen piraattiradioaallon: luvattomista radioista tuli tärkeä niin junglen kuin garagenkin synnyssä ja leviämisessä. Kaikille piraattiradion vaiheille oli yhteistä se, että ilman valtavirtamedian huomiota jääviä marginaalisempia musiikkityylejä haluttiin pitää esillä. Joka kerta institutionaalinen radiotoiminta on reagoinut hieman viiveellä ja sulauttanut piraattiasemien musiikilliset trendit osaksi salonkikelpoista formaattiaan.

Monen muun elektronisen tanssimusiikin tyylin tapaan UK garage syntyi DJ-vetoisesti. Englantilaiset garage-DJ:t miksasivat aluksi amerikkalaisia R&B-hittejä, joiden lauluosuuksia efektoitiin ja nopeutettiin kiivaampaan tempoon sopivaksi. Laittomaksihan tämäkin meni nopeasti ja ns. white label –bootlegejä ryhdyttiin julkaisemaan ja myymään ahkerasti. Piraattiradio oli tietysti hyödyksi koska eihän niitä nyt mikään virallinen taho olisi soittanut. Hyvin tyypillisesti britit siis aloittivat oman genrensä tekemisen muokkaamalla amerikkalaisia levyjä oman mielensä mukaan, ja ryhtyivät vasta sitten tuottamaan ihan omaa materiaalia.

Vuosituhannen taitteessa 2-step sitten lopulta lopulta kaupalliseksi listamenestykseksi, pääosin Artful Dodgerin ja Shanks & Bigfootin (Sweet Like Chocolate nousi listaykköseksi vuonna 1999) ansiosta. Vaikka UK garage syntyikin alunperin junglea optimistisempana ja valoisampana musiikkityylinä, myös siihen alkoi pikkuhiljaa tihkua synkkiä sävyjä. Tämä näkyi niin musiikissa kuin koko alakulttuurin muussakin toiminnassa, joka tiivistyi So Solid Crew -kollektiivin ympärille. Sen jäsenistä yksi tuomittiin murhasta vuonna 2005 ja toinenkin oli syytettynä, mutta todettiin syyttömäksi vuonna 2006.

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 446-458, 510; Bidder (2001): s. 222-230; Eshun (2000): s. 83-84.

Kuuntele myös: Monet pitävät ensimmäisenä speed garage -biisinä Double 99:n Ripgroovea (1997). Speed garagea seurasi 2-stepin kulta-aika, jonka jälkeen tullutta synkempää ja ilmeisesti tiukemmin hip hop -kulttuuriin liittyvää suuntausta edustivat mm. So Solid Crew’n jäsenet Oxide & Neutrino. Heidänlistaykkösensä Bound 4 Da Reload samplasi esimerkiksi aseiden ääniä ja tv-sarja Casualtyä. Tästä synkemmästä suunnasta syntyi lopulta uusi alagenre, grime, jota edustaa mm. Dizzee Rascal (Fix Up, Look Sharp, 2003). Nykyajassa merkittävin garage-skenen jälkeläinen lienee kuitenkin se dubstep, jota lupauksistani huolimatta jaan tässä kolmen keskeisen kappaleen verran: Skream – Midnight Request Line (2005), Kode9 – Samurai (2006) & Burial – U Hurt Me (2006).

#84 RCA Mark II Sound Synthesizer (soitin, 1957)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Taisin vähän valehdella kun väitin ettei listallani ole yhtään syntetisaattoria, koska muutin mieleni viime tipassa. Yhdysvaltojen vastine Euroopan elektronisen musiikin koelaboratorioille oli Columbian ja Princetonin yliopistojen yhteinen Columbia-Princeton Electronic Music Center, joka hankki RCA:n kehittämän, maailman ensimmäisen syntetisaattoriksi kutsutun soittimen, vuonna 1957. Joidenkin mielestä ensimmäinen syntetisaattori oli Hugh Le Cainen Electronic Sackbut (1948), mutta ainakaan sen nimessä ei ollut vielä tuota maagista sanaa.

Milton Babbitt ja RCA Mark II Sound Synthesizer

Mark II oli siis toinen versio RCA:n kehittämästä laitteesta, joka ei kyllä vielä lainkaan muistuttanut ulkoasultaan sitä mikä nykyään mielletään syntetisaattoriksi. Kuten tuon ajan tietokoneetkin, se oli huoneen kokoinen järkäle, jota ohjelmoitiin reikänauhalla. Laite oli silti hyvin houkutteleva tuon ajan säveltäjille, koska se mahdollisti dodekafoniaan hyvin sopivan ennennäkemättömän matemaattisen täsmällisyyden. Syntetisaattorille kuitenkin kävi kuten oikeastaan kaikille tuon ajan laitteille: se perustui tilaavievään teknologiaan joka vanheni hyvin nopeasti, ja 1960-luvulla markkinoille tuli helppokäyttöisempiä ja massatuotantoon sopivia elektronisia soittimia. Mammuttien aika oli hetkessä ohi.

Tätä syntetisaattoria ei lopulta käytetty kovin ahkerasti sävellyksissä, vaikka se olikin merkittävä ja inspiroiva merkkipaalu musiikkiteknologian historiassa. Muutama elektronisen musiikin merkkiteos sillä kuitenkin syntyi. Princetonissa opettaneneen Milton Babbittin Philomel (osa 1 & osa 2) (1964) oli sävellys sopraanolle ja syntetisaattorille. Kunnia teoksesta kuuluu kuitenkin myös paljon libreton kirjoittaja John Hollanderille ja solisti Bethany Beardsleelle. Suomalaisjuurisen serialistin Charles Wuorisen Time’s Encomium (1969) puolestaan toteutettiin kokonaan syntetisaattorilla, ja teos sai sävellyksen Pulitzerin vuonna 1970.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 31-32; Prendergast (2000): s. 49-51; Young (2000): s. 18-19; Kuljuntausta (2002): s. 80-84; s. 57 (Electronic Sackbut).

Kuuntele myös: Columbian yliopiston puolella keskuksen kantavia voimia olivat Vladimir Ussachevksy ja Otto Luening. He olivat jo ennen keskuksen perustamista merkittäviä ”nauhamusiikin” pioneerejä Yhdysvalloissa. Tämä amerikkalainen vastine ranskalaiselle musique concrételle ei ollut yhtä tiukasti kenttä-äänityksille uskollinen vaan yhdisti nauhamanipulaatioihin myös täysin synteettisiä ääniä. Ussachevskyn ja Lueningin yhteisiä syntetisaattoria edeltäviä nauhateoksia olivat mm. Incantation for Tape (1953). Ussachevksyllä oli tärkeä rooli RCA:n suunnittelussa, mutta käsittääkseni kuitenkin vain Luening käytti sitä omissa sävellyksissään (ainakin Gargoyles vuodelta 1961).

#85 2 Unlimited – No Limit (1992)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (musiikkivideo)

Oikea 2 Unlimited ja No Limit -singlen kansiBelgiasta tuli new beatin (ks. #91) jälkeen mannereurooppalaisen hardcore technon kehto. Vuosi 1991 oli hardcoren ensimmäinen suuri vuosi, jolloin listat täyttyivät hardcoren eri alalajeista: ”belgialaisesta brutalismista”  (ks. #62), brittiläisestä breakbeat hardcoresta (ks. #58), mutta myös pop-vaikutteisesta kevyemmästä hardcoresta, jota edusti myös antwerpeniläisen tuottajaduon Jean-Paul De Costerin ja Phil Wilden instrumentaali Get Ready for This (1991).

Kaksikko halusi lopulta biisiin myös räpin, jota hoitamaan saapui amsterdamilainen kokki Ray Slijngaard. Alunperin projektin johtohahmona oli tarkoitus olla vain Slijngaard, mutta hän lisäsi biisiin myös ystävänsä Anita Dothin laulua. Syntyi dynaaminen duo, 2 Unlimited, vaikka oikeasti luovat voimat ”yhtyeen” takana olivatkin De Coster ja Wilde. Koska Britanniassa nimenomaan instrumentaali hardcore oli kova juttu, siellä julkaistiin vain lauluton versio kappaleesta (lukuunottamatta Slijngaardin ”y’all ready for this” -huudahdusta).

Kokoonpanon tyyli kehittyi kuitenkin ajan myötä popimpaan ja kevyempään suuntaan ja 2 Unlimitedista tuli yksi eurodancen suurimmista nimistä genren kulta-aikana 1993-1996. Eurodancessa yhdistyivät 80-luvun lopun eurobeat ja Hi-NRG 90-luvun alun rave-musiikista käteen jääneisiin soundeihin. Tärkeää oli kuitenkin että biiseissä oli kaupallista potentiaalia, eli tanssittava rytmi mutta myös tarttuva melodia. Ja se että biisissä vuorottelivat miesräppäri ja naislaulaja.

2 Unlimitedin suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui kakkoslevy No Limitsin (1993) melkein nimikkokappale No Limit, jonka suosion avain oli varmaankin rankaisevan massiivinen bassojumputus. Slijngaardin ja Dothin sanoituksissa ei ollut kyllä järjen häivää, mutta ainakin ne jäivät päähän soimaan. Eurodancessa sanoitukset ovat kyllä tanssimusiikiksi poikkeuksellisen tärkeitä, minkä vuoksi onkin kovin älytöntä kuinka huonoja ne lähes poikkeuksetta ovat.

Eurodance on varmaankin yksi inhotuimmista elektronisen tanssimusiikin genreistä, ja sitä pilkataan usein aivottomana jumputuksena. Pop-piireissä sitä pidetään liian monotonisena ja huvittavana, klubikulttuurissa liian kaupallisena juustona. Siitä kuitenkin tuli mahdollisesti historian myydyin elektronisen tanssimusiikin genre, varsinkin Euroopassa, ja ainakin kunnes big beatista tuli globaali trendi 1990-luvun lopulla. No Limitistä tuli listaykkönen käsittämättömän monessa maassa ja monet muut keskieurooppalaiset eurodance-aktit seurasivat perässä.

Väärä 2 Unlimited ja II-albumin kansi2 Unlimitedin uran loppuvuodet olivat melkoinen nolouden huipentuma. Kokoonpanon sisäiset jännitteet kasvoivat koska Slijngaard ja Doth eivät mielestään saaneet riittävää osuutta projektin tuottamasta rahavirrasta, eivätkä he olleet myöskään tyytyväisiä heidän marginaaliseen rooliin itse musiikin tekemisessä. Seurasi luonnollisesti myös käräjöintiä, josta Doth selvisi voittajana, ja De Coster joutui maksumieheksi. 2 Unlimited näytti tulleensa tiensä päähän vuonna 1996.

De Coster ja Wilde saivat kuitenkin jo vuonna ’98 päähänsä että koska heillä on oikeudet 2 Unlimitedin nimeen, he voivat korvata Slijgaardin ja Dothin ihan hyvin kahdella uudella laulajalla, Romy van Ooijenilla ja  Marjon van Iwaardenilla. 2 Unlimitedin uusi inkarnaatio ei arvatenkaan saavuttanut suosiota, vaikka saikin yhden top 10 -hitin Alankomaissa. Musiikin tekijät olivat ehkä samoja kuin aiemminkin, mutta eurodancen kulta-aika oli jo ohi ja popissa keulakuva on yhtä kuin yhtye. Anonyymi tuottajavetoisuus olisi ehkä toiminut paremmin jonkin tiukemmin rave-kulttuurissa olevan kokoonpanon tapauksessa.

Kenties levymyynnin hupenemisen vuoksi 2000-luvusta on tullut reunionien kultaista aikaa, myös ysäribändien osalta, eikä 2 Unlimited ole poikkeus. Slijgaard ja Doth ovat esiintyneet yhdessä 2 Unlimitedina, mutta heidän uudet kappaleensa on julkaistu Ray & Anita -nimellä. Myös van Ooeijen ja van Iwaarden ovat levyttäneet duona, jonka nimi on vieläkin mielikuvituksettomammin 2. Onnea vain bändin googlaamiseen.

Kuuntele myös: Vuodesta 1993 tuli eurodancen kultainen vuosi, jolloin julkaistin mm. hitit What Is Love ja Mr. Vain. Musiikkityyli oli hyvin eurooppalainen ilmiö, mutta kyllä Yhdysvalloissakin pärjäsi muutama hassu yrittäjä, kuten Real McCoy (Another Night, 1994), joka kuitenkin jäi Euroopassa melko tuntemattomaksi nimeksi. Oikeastaan ainoastaan reggaesta vaikutteita ottanut Ace of Base (The Sign, 1994) ja enemmän houseen kallellaan ollut Snap! (Rhythm Is a Dancer, 1992) onnistuivat valtaamaan molemmat suuret musiikkimarkkinat.