Arkistot päivämäärän mukaan: 17.4.2012

#86 Happy Mondays – Hallelujah [Club Mix] (1989)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

SpotifyHappy Mondays - Hallelujah EP; kansikuva
YouTube (singleversio)

Nine Inch Nailsin (#87) lisäksi kitaroita ja konemusiikkia yhdistelivät 80- ja 90-luvun taitteessa omalla tavallaan myös Madchester-yhtyeet. Tuon genren ja skenen keskipisteessä oli Manchesterin The Haçienda  -klubi, jonka perustivat Factory-levymerkin pomo Tony Wilson ja yhtiön isoin bändi New Order (#26). Klubista tuli kaupungin musiikkiskenen keskus.

House-musiikki rantautui Britanniaan vuonna 1985, mutta ei ottanut tuulta siipiensä alle muualla kuin homoklubeissa. Suosituinta tanssimusiikkia olivat eurooppalaisten omat genret italodisco, hi-NRG ja eurobeat. Vasta acid housen myötä tämä uusi amerikkalaislähtöinen tanssimusiikki alkoi saada suosiota Britanniassakin. Acid house teki tuloaan Eurooppaan nimenomaan mm. Haçiendan kautta.

Huumeet osoittautuivat jälleen keskeiseksi voimaksi uudessa musiikkikulttuurissa, sillä rave-kulttuurin ensimmäisen aallon voi ainakin Reynoldsin (2008) mukaan rajata niin, että se alkoi ekstaasin saatavuuden helpottumisesta vuonna 1988 ja loppui kun siitä tuli pula talvella 1990 (toisesta aallosta ks. #58). Kesästä 1988 tuli ”toinen rakkauden kesä” (se ensimmäinen oli tietysti 1967), vaikka oikeastaan kyse oli pääosin hedonismista. Kyseessä ei ollut tällä kertaa poliittisesta protestista vaan pelkästä hauskanpidosta. Silti maailma näytti tuona yhtenä kesänä muuttuvan rennommaksi ja rakastavammaksi paikaksi, kunnes tietysti huumekulttuuri alkoi näyttää ikäviä puoliaan.

Reynoldsin mukaan ekstaasin laajalla saatavuudella oli niin iso vaikutus, että jalkapallohuligaanitkin lopettivat toistensa pieksemisen ja menivät sen sijaan reiveihin tanssimaan ja vetämään huumeita. Jalkapallon ja musiikin yhteys on muutenkin mielenkiintoinen. 1980-luvun lopulla reivit ja jalkapallo-ottelut olivat harvoja tilaisuuksia joissa työväenluokka saattoi kokea yhtenäisyyden tunnetta. Acid housen ja jalkapallon yhteyden ikään kuin sinetöi New Orderin vuoden 1990 MM-kannustuslaulu Englannin maajoukkueelle, World in Motion. Tuossa listaykkössinglessä laulettiinkin ihan että ”E is for EcstasyEngland”.

Britannian rave-kulttuuri oli varsin hidas reagoimaan acid houseen omilla tuotoksilla; klubeilla soitettiin pitkään pääosin tuontitavaraa. Vuonna ’88 muutamia hittejä jo saatiinkiin. Legendaarisimmaksi varhaiseksi brittihousen edustajaksi nousee kuitenkin toistuvasti alan kirjallisuudessa A Guy Called Geraldin Voodoo Ray vuodelta 1989. Mies biisin takaa, Gerald Simpson, tuli myös Manchesterista.

Vuonna 1989 Britannia oli kypsä sille, että elektronisen musiikin ja indie rockin välinen ero muuttui yhdentekeväksi. Klubimusiikin ja muun popin ero alkoi menettää merkitystään. Happy Mondaysin ja Stone Rosesin kaltaisten yhtyeiden edustama Madchester-suuntaus yhdistelikin housemusiikkia rockiin uraauurtavalla tavalla. Tyyliä kutsuttiin myös baggyksi, viitaten bilekansan pukeutumistyyliin joka oli yhtä löysä ja rento kuin heidän elämänasenteensakin.

Tämä löysäily oli monin osin vastareaktiota thatcherismille. Individualismi ja yritteliäisyys olivat vallitsevia arvoja 1980-luvun Britanniassa ja raven myötä sille tuntui löytyneen vaihtoehto. Aivan kuten klubien yleisötkin, Happy Mondaysin tyypit kieltäytyivät uusliberalistisesta kilpailuyhteiskunnasta ja mieluummin vain olivat. Massatyöttömyyteen reagoitiin heittäytymällä ennemmin rikolliseen toimintaan kuin lainvoimaiseen yritteliäisyyteen. Yhtyettä verrattiin musiikkimediassa usein Sex Pistolsiin; heitä pidettiin ensimmäisenä aitona työväenluokkaisena bändinä sitten punkin. Happy Mondays oli kyllä myös varsin epäilyttävä bändi: he itse myivät ekstaasia yleisölle, varmaan siksi että tripillä heidän musiikkinsa kuulosti paremmalta.

Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä eivät vielä edustaneet klassisinta Madchester-soundia koska niissä oli vielä varsin vähän elektronisia elementtejä. Olennaiseksi osoittautuikin heidän yhteistyönsä DJ Paul Oakenfoldin kanssa, joka oli yksi keskeisimmistä nimistä housen tuomisessa Britanniaan. Oakenfold tuotti bändin kolmannen levyn vuonna 1990, mutta aloitti yhteistyön bändin kanssa jo aiemmin remixaamalla esimerkiksi Hallelujahia, bändin epäjoulusinglen vuodelta ’89. Oakenfoldin lisäksi remixiä oli tekemässä toinen brittihousen merkkinimistä, Andrew Weatherall.

Kuuntele myös: Kahdesta suurimmasta Madchester-bändistä The Stone Roses (Fool’s Gold) oli myös poliittista ja vihaista, kun Happy Mondaysissa oli kyse pelkästä loputtomasta hauskanpidosta. Ensimmäisen rave-aallon jälkeen kuvioihin astui menestyinen psykedeelistä indierockia koneisiin yhdistänyt brittibändi, skotlantilainen Primal Scream. Weatherallin tuottamasta Screamadelica-albumista (1991) tuli suuri menestys ja kuten tavallista, lukemattomat remixit liittivät levyn rave-kulttuuriin entistäkin tiukemmin: Higher Than the Sun (Higher Than The Orb Mix).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 35-94; Bidder (2001): s. 147-177.

#87 Nine Inch Nails – Head Like a Hole (1989)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; CD-singlen kansiIndustrial metal ja rock eivät nimistään huolimatta ole mielestäni industrial-musiikin alalajeja. Tai oikeastaan nimestähän se pitäisi nimenomaan päätellä että ne ovat ensi sijassa metallia ja rockia, joita sitten tarkennetaan ”industrial” -määritteellä. Toki tällä musiikilla oli selkeitä lähteitä alkuperäisessä industrialissa – kun EBM (ks. #90) siirsi industrial-hälyn osaksi tanssittavaa musiikkia, industrial rock ja metal tekivät niin perineisen kitararockin kanssa.

Industrial rockin/metallin peruselementteinä on yleensä melko tavallinen vaihtoehtoinen raskas rock ja metalli, joihin sitten yhdistetään rumpukoneita ja syntikkamattoja. Toisaalta esimerkiksi The Young Gods nimenomaan käytti liverumpuja mutta ei oikeita kitaroita. Tuon yhtyeen musiikki koostuu lähes yksinomaan laulusta, rummuista ja monipuolisista sampleista, joiden lähteinä on kaikkea sähkökitarasta sinfoniaorkesterista. Yhtyeen laajan, ja varmaan useimmiten laittoman, lähdemateriaalin ansiosta heidän musiikkinsa on paikoin massiivisempaa kuin muiden genren yhtyeiden.

Sydämessään kappaleet ovat siis kuitenkin enemmän perinteisen rock- ja pop-kaavan mukaan tehtyjä, eivät niinkään abstraktin industrialin sääntöjä noudattaen. Tämän vuoksi se on luontevampaa mieltää rockin kuin kokeellisen industrialin alagenreksi. Toisaalta esimerkiksi Nine Inch Nailsin Trent Reznorin tausta on nimenomaan elektronisessa populaarimusiikissa, ei rockissa tai hevissä. Tämän näkee esim. katselemalla YouTubesta hänen vanhempien bändien, kuten Option 30:n, esityksiä jotka ovat lähinnä melankolista uuden aallon synapoppia.

Myös Nine Inch Nailsin debyyttilevy Pretty Hate Machine (1989) on oikeastaan aika kesyä kamaa myöhempään verrattuna, eikä sitä voikaan siis pitää metallina vaan rockina. Industrial rockin ja metallin välinen ero on vaikea huomata, enkä tiedä onko sitä edes, mutta mielestäni tämä levy on vielä selvästi industrial rockia, mutta kaikki bändin tekemä sen jälkeen industrial metalia. Industrial rockissa ei ole yhtä jyrääviä kitaravalleja kuin metallissa, siinä kai se merkittävä ero on.

Young Godsin tapaan Nine Inch Nailsin alkupään tuotantokin nojaa ratkaisevasti sampleihin ja ns. ”oikeat soittimet” tulivat mukaan vasta vähän myöhemmin. Pretty Hate Machinen kaikki rumpusoundit ovat kuulemma napattu muilta levyiltä ja paljon Reznorin pop-lähtökohdista kertookin se että levyn rumpujen lähteinä olivat mm. Prince ja Public Enemy. NIN:in ensimmäinen single Down in It oli puolestaan melko suoraan ottanut inspiraationsa Skinny Puppyn Dig Itistä, joten ei se industrialin perinne ihan vieras Reznorille ollut. Hän kuitenkin lainasi sieltä soundeja, ei oikeastaan muuta.

Levyn avausraita Head Like a Hole oli levyn toinen singlejulkaisu ja takuuvarma livehitti seuraavien 20 vuoden ajan. Sanoituksena se on melko hukassa tällä levyllä, joka keskittyy muuten lähinnä kiimaisen ja angstisen teinin ahdistuneeseen vonkaamiseen ja siitä seuraavaan synnintuntoon. Lyriikat ovat enemmän sukua Ministryn poliittisella kantaaottavuudelle joka muutenkin muodostui ehkä toiseksi tärkeimmäksi industrial metalin aiheeksi, heti sen seksin jälkeen. Kun Nine Inch Nails nousi valtavirtakuuluisuuteen 1990-luvulla ja teki yhteistyötä mm. Marilyn Mansonin ja David Bowien kanssa, hänestä tuli yksi tärkeimmistä vaikuttajista siihen, että elektronisista soundeista tuli täysin hyväksytty osa vaihtoehtoista rockia ja metallimusiikkia.

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; singlen kansi

Head Like a Hole -singlen limited editionin kansikuva.

Kuuntele myös: Vuosi 1989 oli muutenkin merkittävin industrial rockin/metallin historiassa, ainakin vuotta 1992 lukuunottamatta. Genreä määritelleitä levyjä julkaisivat silloin mm. Godflesh (Tiny Tears) ja The Young Gods (Longue Route). Jälkimmäinen oli tehnnyt melko samantyylistä musiikkia jo edellisellä levyllään ja Ministryn Land of Rape of Honeya (1988) voi pitää ensimmäisen puhdasverisenä industrial metal -levynä (Stigmata).

#88 MC ADE – Bass Rock Express (1985)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (vain ääni)

Miami Bass on genren nimenä poikkeuksellisen kuvaava. Se on Miamista ja tärkeintä siinä on basso. Ja pyllyt. DJ Assaultin ghettotech (ks. #92) onkin pohjoinen sivuhaara tälle bilemusiikkien kuningasgenrelle. Miami bass -artistit ottivat New Yorkin electron, korostivat MC A.D.E. & Posse - Just Sumthin' to Do; levynkansisen bassoja ja räppäsivät pyllyistä. Genreä on varmasti ihan hyvä syy pitää misogyynisenä ja naisia esineellistävänä. Bassojen oli tärkeää olla ylikorostettuja, jotta ne kuulostaisivat subbareissa mahdollisimman tymäköiltä kun avoautolla ajettiin pillurallia pitkin Miamia. Ainakin omissa mielikuvissani. Genressä onkin vielä oma sivuhaaransa nimeltä car audio bass, joka arvatenkin ylikorostaa matalaa bassohuminaa aivan naurettavuuksiin asti. Hyvää kamaa myös subbarin testaamiseen ja häädön hankkimiseen kerrostalosta.

Yksi tärkeimmistä ja varhaisimmista Miami bass -kappaleista oli kuin ”Miamin Planet Rock”. Afrika Bambaataan klassikkobiisin tapaan myös MC ADE:n Bass Rock Express oli aika suora kopio Kraftwerkin Trans-Europe Expressistä. MC ADE oli tosin Fort Lauderdalesta eikä Miamista. Floridan lämpö oli kuitenkin keskeinen motivoiva voima, koska puolipaljaita pyllyjä näkyi paljon stringien luvatussa osavaltiossa.

1990-luvulla Miami bass oli hetken valtavirran valokeilassakin. Tämä mainstreamversio Miami bassista oli arvatenkin vähän vähemmän eksplisiittinen sanoiltaan ja muutenkin hieman helpommin lähestyttävää. Genren esiintyminen valtavirrassa oli kuitenkin vain muutaman yksittäisen hitin varassa eikä se jäänyt pysyvästi osaksi kaupallisesti menestynyttä hip hopia.

Kuuntele myös: Jos Bass Rock Express oli ensimmäinen Miami bassin soundia määrittävä raita, 2 Live Crew’n Throw the D (1986) muodostui pohjapiirrustukseksi, jonka ympärille kaikki genren myöhemmät raidat rakennettiin. 1990-luvun Miami bassin keskeisiä hittejä oli esimerkiksi 69 Boyzin Tootsee Roll (1994). Car audio bassin korviin sattuvaa ja kajareita räjäyttelevää bassohuminaa edustaa esimerkiksi Techmaster P.E.B. (Bassgasm (Ultimate Woofer Test)).

Lue lisää: Shapiro (2000): s. 106-107.

#89 Raymond Scott – Cindy Electronium (1959)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (fanivideo)

Raymond Scott - Manhattan Research Inc.; levynkansiVarhaiset elektroniset soittimet olivat niin kalliita, että vain yliopistoilla ja yleisradioilla oli niihin varaa. Tai muuten vain rikkailla ihmisillä, kuten jazzmuusikkona ja mainossäveltäjänä omaisuuden tehneellä Raymond Scottilla, joka perusti vuonna 1946 Manhattan Research Inc. -yhtiön kehittämään elektronisia soittimia. Merkittävimmät Scottin instrumenteista olivat thereministä kehitetty, koskettimilla ja polkimilla soitettava clavivox (patentoitu 1956), sekä electronium, joita Scott demonstroi vuonna 1959 äänitetyllä lyhyellä äänikokeilulla Cindy Electronium.

Kappaleen nimikkosoitin oli ainutlaatuinen laite, jonka toimintaperiaatetta en tajua ahkeran googlaamisenkaan jälkeen. Wikipedian perusteella voisi melkein päätellä ettei oikeastaan kukaan muukaan enää tiedä miten se toimi. Keskeisin idea taisi kuitenkin olla se, että electronium sävelsi musiikkia ihan itse, ilman ihmisen väliintuloa, ja sitten käyttäjä saattoi muokata tätä koneen ”ehdottamaa” musiikkiaihiota lukemattomilla nupeilla.

Raymond Scottin suunnittelema Electronium-soitin

Kuten tavallista, electronium oli jatkuvasti kehittyvä laite josta oli monta eri versiota. Niinikään tyypillisesti vain yksi versio on yhä olemassa, eikä sekään ole vielä soittokunnossa. Sitä kuitenkin kunnostetaan, ja aiheesta tehdystä dokumentista (2010) näkeekin millainen järkäle electronium oli. Kyseinen Electronium kuului alunperin Motown Recordsille, jolle Scott meni töihin 1960-luvulla.

Cindy Electronium julkaistiin ensi kertaa vasta vuonna 2000 kokoelmalla OHM: The Early Gurus of Electronic Music. Sitä ei siis voi sinällään pitää kovin vaikutusvaltaisena teoksena, koska kukaan ei ollut edes kuullut sitä ennen vuotta 2000. Enemmänkin se on todistusaineistoa siitä missä elektroninen musiikki oli menossa vuonna 1959 ja että sitä tehtiin muissakin tarkoituksissa kuin akateemisen tutkimuksen tai radio-ohjelmien ääniefektien ehdoilla. Tai oikeastaan valitsin sen ihan vain siksi että se on tosi hyvä biisi.

Olennaista on tietysti myös se, että maailman kuuluisin syntetisaattorisuunnittelija (Robert Moog) aloitti uransa Scottin avustajana. Scott oli myös ambientin ja funktionaalisen new age -rauhoittumismusiikin pioneeri: Soothing Sounds for Babies -levysarja (1964) hyödynsi Happy Mondays - Hallelujah EP; kansikuvaelektronisia ääniä luodakseen rauhoittavia äänimaisemia, jotka saisivat vauvat nukahtamaan: kuuntele esimerkiksi Tempo Block ~ Sleepy Time. Nämä levytykset edelsivät Brian Enon ambient-teoksia yli vuosikymmenellä, mutta ne olivat toisaalta myös ensimmäisiä levytyksiä jotka yhdistelivät elekronisia soundeja popin rytmiikkaan. Scottin äänikokeiluja ja mainosjinglejä on julkaistu Manhattan Research Inc (2000) -tuplakokoelmalla.


Lue lisää: Henderson (2010): s. 54-56; Prendergast (2000): s. 61-63.

#90 Liaisons Dangereuses – Los Niños del Parque (1981)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (pelkkä ääni)
YouTube (livevideo)

Liaisons Dangereuses - Niños del Parque; singlen kansiMainitsinko muuten että Kraftwerk keksi myös electronic body musicin? No nyt tiedätte senkin: Ralf Hütter kutsui bändin The Man Machinen (1978) musiikkia tuolla termillä, varmaankin erotuksena heidän vähemmän rytmisestä varhaisemmasta tuotannosta. Nykyiseen sanan merkitykseen sen käytön taisi kuitenkin vakiinnuttaa belgialainen Front 242. 1980-luvun Belgia oli todellakin hyvin tärkeä aika ja paikka elektronisen tanssimusiikin historiassa (vrt. #91).

Saksalaisten heiniä se EBM taisi kuitenkin alunperin olla. Sinne Kraftwerkin kotikaupunkiin Düsseldorfiin EBM:n synnyn voi mielestäni aivan huoletta sijoittaa. Siellä toimi vuonna 1978 perustettu synthpunk-bändi Deutsch Amerikanische Freundschaft, joka sai vuotta myöhemmin riveihinsä basisti-saksofonisti Chrislo Haasin. Vuonna 1980 Berliinissä perustettiin legendaarinen industrialyhtye Einstürzende Neubauten, jonka alkuperäiskokoonapanossa vaikutti hetken Baete Bertel. Vuonna 1981 Haas ja Bertel löivät hynttyyt yhteen yhden albumin julkaisseessa Liaisons Dangereuses -kokoonpanossa, johon kolmanneksi jäseneksi saatiin vielä vokalisti Krishna Goineau.

Yhtyeen ainoa levy on suurelta osin sille ajalle tyypillisempää teollista kolinaa ja melua, mutta kakkosraita Los Niños del Parque on ehdokkaani maailman ensimmäiseksi EBM-biisiksi. Älkää kysykö miksi saksalaisen bändin nimi on ranskaa ja biisin lyriikat espanjaa, koska en osaa vastata. Haasin pääprojekti DAF julkaisi kyllä Der Mussolini -klassikkonsa samana vuonna enkä saanut netistä selville kumpi julkaistiin aiemmin.

Eipä sillä niin väliä kuitenkaan ole, koska nämä kaksi bändiä kuitenkin olivat ensimmäisenä julkaisemassa näitä tanssittavia kappaleita joissa 1970-luvun kaoottinen industrial-melu joutui minimal synthin ja synth punkin rytmikäsittelyyn niin, että tuloksena oli melodista tanssimusiikkia. Samalla siinä kuitenkin säilyi samaa meluisaa kokeilumieltä kuin vanhan koulun industrialissakin. Myös visuaalinen puoli pysyi lähellä vanhan industrialin estetiikkaa. Liaisons Dangereuses lopetti toimintansa jo vuonna 1982 mutta EBM:stä tuli goottiklubien vakiomusiikkia, ja se teki industrialista hieman aiempaa helpommin lähestyttävää musiikkia. Yhtyettä on pidetty myös merkittävänä esikuvana Detroit-teknon synnylle muutama vuosi myöhemmin.

Kuuntele myös: Deutsch Amerikanische Freundschaftin tyypillistä synthpunk-soundia edustaa Alles ist gut -levyn Der Räuber und der Prinz (1981), vaikka levyltä tosiaan löytyisi myös se tanssihitti Der Mussolini. Yksittäisiä EBM-levyjä tehtiin pitkin 80-lukua, mutta ensimmäisiä genren megahittejä jouduttiin kuitenkin odottamaan vuosikymmenen lopulle jolloin syntyivät Nitzer Ebbin Join in the Chant (1987) ja Front 242:n Headhunter (1988). Siinä missä EBM oli varsin minimalistista musiikkia, sen sivussa syntyi monipuolisempia äänimaisemiä käyttävä synkän tanssimusiikin alalaji, electro-industrial. Tuon tyylin kenties ikimuistoisin tanssihitti on Skinny Puppyn Assimilate (1985) (vrt. #98 Front Line Assembly – The Blade [Technohead]).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 20; Henderson (2010): s. 193-194, 224-226.