Kirjoittajan arkistot:Melomaanikko

Muistokirjoitus kivijalkalevykaupoille

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vuosi 2010 ei ole alkanut perinteisten levykauppojen kannalta kovin hyvin. Ainakin Platta Tampereella, Tunnelin Levy Helsingissä ja Airon musiikki Jyväskylässä ovat ilmoittaneet lopettavansa toimintansa ihan vuoden alkuviikkoina. Pitkäänhän tässä on jo puhuttu fyysisten levyjen myynnin romahtamisesta, mutta nyt se näköjään sitten alkaa toden teolla tapahtua. Syitä tälle on helppo keksiä vaikka kuinka: laiton mp3-lataaminen, laillinen mp3-myynti, levyjen ostaminen paljon halvemmalla suoraan ulkomaisilta levy-yhtiöiltä, kilpailevien viihdemuotojen markkinaosuuden kasvaminen, jne. Kaiken lisäksi nyt on taantuma ja musiikkikin on paljon paskempaa kuin aiemmin.

Mitään yksittäistä selitystä ilmiölle tuskin löytyy; kaikki edellä mainittu on varmasti osaltaan vaikuttanut, ja varmaan on vielä sellaisiakin tekijöitä, joita en tässä muistanut mainita. Jokainen taho tuntuu syyttävän asiasta kaikkea muuta kuin itseään: isot levy-yhtiöt syyttävät kuluttajia ja nettipiratismia, kuluttajat taas syyttävät musiikkibisnestä tuotteista joihin käytetylle rahalle ei saa vastinetta. Valtavirtamediassa uskotaan aika sokeasti tekijänoikeusjärjestöjen selitykset siitä että levynmyynnin lasku ja kasvu ovat täysin riippuvaisia nettipiratismin kasvusta ja sen rajoittamisesta. Vaikuttaahan se varmasti, mutta en ihan yksiselitteistä kausaliteettia suostu nielemään.

Koska en usko että asiaa voi mitenkään tyhjentävästi selittää, voinkin vain kertoa oman rajoittuneen henkilökohtaisen näkemykseni asiasta: en edes muista milloin olisin itse käynyt ihan oikeassa levykaupassa ostamassa levyjä. Omat kulutusmieltymykset ja arvot ovat tässä viime aikoina muuttuneet melkoisesti, epämaterialistisempaan suuntaan. Pitkään haalin levyjä jo ihan vain materian omistamisen riemusta, mutta nyt materia alkaa tuntua yhä enemmän henkiseltä ja ekologiselta rasitteelta. Niinpä sitten ostankin suurimman osan fyysistä levyistäni käytettynä, jolloin tietysti rahaakin säästää. Sinänsähän se on oikeastaan yhtä epäeettistä kuin laiton lataaminenkin, koska eihän siitä mene artisteille yhtään mitään rahaa. Se vain ei ole laitonta. Tosin varmaan isot levy-yhtiöt tekisivät siitäkin laitonta jos voisivat.

Silloin harvoin kun ihan uusia levyjä ostan, ne tulee hankittua mahdollisimman suoraan lähteestä, levy-yhtiöltä tai artistilta itseltään. Koska tarpeeni päästä hypistelemään levyjä ennen ostamista on oikeastaan täysin kadonnut, osaan nähdä enimmäkseen hyviä puolia fyysisten levykauppojen katoamisessa. Suuri osa perinteisestä levyn hinnastahan on tullut siitä myyjän osuudesta, joten nyt hintoja voi ainakin periaatteessa alentaa ja siirtää alan resursseja muualle, kun levykauppojen vuokria ja muuta ei tarvitse maksaa.

Pitkään vastustin kyllä jyrkästi digitaalisen musiikin ostamista, pääasiassa siksi että siitä on tehty niin vaikeaa ja fyysisiin levyihin verrattuna alempiarvoista. Ei juuri kiinnosta maksaa CD-levyn hintaa 128 kbps:n kopiosuojatusta MP3:sta, jota ei välttämättä muutaman vuoden päästä voisi enää kuunnella kun lisenssiä ei saa varmistettua netitse. 320 kbps:n suojaamaton tiedosto on kyllä ehdottomasti vähintä mistä suostun maksamaan, mieluummin vielä parempilaatuinen FLAC ja siihen esimerkiksi lyriikat PDF-muodossa kylkiäisenä. Valitettavasti tällaisia ”täyslaatuisia” digitaalisia julkaisuja ei saa ainakaan vielä ostettua kovin kattavasti. Mutta jos saisi, en luultavasti ostaisi enää fyysisiä levyjä ollenkaan.

Oikeastaan toivoisinkin että musiikki siirtyisi yhä enemmän digitaaliseksi. Keikkailun merkityksen kasvusta on povailtu korviketta alenneille levymyynneille, mutta en minä senkään lisääntymistä kauhean mielelläni näkisi, koska isot maailmankiertueet aiheuttavat varmaan paljon suuremmat hiilidioksidipäästöt kuin levyjen valmistus ja postittaminen airmaililla. Eivät ne keikatkaan innosta yhtä paljon kuin aiemmin. Eniten arvostan intiimejä ja pienimuotoisia keikkoja, en oikein jaksa lähteä muille paikkakunnille hirveään ryysikseen katsomaan isoja yhtyeitä, joiden keikkoihin kaiken lisäksi petyn useammin kuin tykästyn.

Toivoisin että musabisnes voisi pyöriä ilmaisen digitaalisen lataamisen ja rahallisten lahjoitusten voimalla, jolloin kaikki voisivat ladata vapaasti verkosta kaikkea maailman musiikkia (kuten nytkin voi, mutta siinä on kohtuuttoman rahallisen rangaistuksen vaara), ja sitten kykynsä ja halunsa mukaan maksaa parhaaksi näkemänsä summan suoraan artisteille. Levy-yhtiöille olisi tällaisessa maailmassa entistä vähemmän tehtävää, joten on ymmärrettävää että ne vastustavat tällaista kehitystä. Artistien itsensä pitäisi saada nykyistä isompi osuus myymästään musiikista, mutta myös kantaa isompi taloudellinen vastuu toiminnastaan. En kyllä rehellisesti usko että tällainen järjestelmä oikeasti toimisikaan, koska vapaaehtoinen maksaminen tuskin saa pihejä ihmisiä syytämään tarpeeksi vastikkeetonta rahaa ylläpitääkseen muusikintekoa. Kunhan vain unelmoin.

Oli oikeastaan aika omituistakin että vastustin digitaalista musiikkia niin jyrkästi niin pitkään, koska kuitenkin olen jo vuosikausia kuunnellut musiikkia lähes yksinomaan koneelta. Levyt ovat lähinnä päätyneet rippaamisen jälkeen koriste-esineiksi pölyttymään hyllyyn. Pitää silti mainita että ei digitaalinen musiikkikaan ole ongelmaton, ympäristön kannalta tai muutenkaan. Kiintolevytila on kyllä halpaa, mutta sisältää epäekologisesta kaivosteollisuudesta saatavia ja epäekologiseen jäteteollisuuteen joutuvia ainesosia. Kovalevyt käyttävät sähköä ja todennäköisesti hajoilevat useammin kuin vanhat kunnon stereot, joita täytyy kuitenkin siinä sivussa yhä käyttää ellei sitten käytä tietokoneessa erillisiä kaiuttimia eikä omista stereoita ollenkaan.

Digitaalisen musiikin ja internetin myötä on tullut kyllä myös paljon uudenlaisia lupaavia streaming-palveluita kuten Last.fm ja Spotify, joiden myötä ei välttämättä tarvitsisikaan enää varsinaisesti omistaa musiikkia. Parastahan musiikissa on, ettei sitä oikeasti voi omistaa, sanovat tekijänoikeusjärjestöt sitten mitä tahansa. Se ei ole materiaa, vaikkakin aina fyysiseen olomuotoon sidottua. Ongelmana streaming-palveluissa on kuitenkin huono musiikin saatavuus (riippuu toki genreistä ja artisteista) ja epäluotettavuus. Ei koskaan tiedä milloin mikäkin biisi katoaa palvelusta tai milloin koko palvelu lakkautetaan joko kokonaan tai juuri siinä maassa jossa itse sattuu asumaan. Ei niin, että CD-levyt tai vinyylitkään ikuisia olisivat.

Kunnia isäm maa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Soittimessani on ollut viime aikoina melkoisesti Matti Jurvaa ja Karjalan Sissejä, yleensä nätisti sekaisin ja peräkkäin. Jotenkin olen löytänyt näistä tavallaan hyvin erityylisistä artisteista toisiaan hienosti täydentäviä asioita. Ensiksi voisi kuvitella ettei 1930-luvun iskelmälaulajalla ja 2000-luvun meluisan martial industrialin mestarilla olisi hirveästi yhteistä. Vähänkin Karjalan Sisseihin perehtynyt kuitenkin tietää, että yhtye hyödyntää paljon vanhoja iskelmiä, yleensä suoranaisesti anastamalla niitä sellaisenaan kokonaisiksi raidoiksi levylleen.

Jurvan ja Sissien musiikista löydän itse myös jotain samanlaista ”perisuomalaisuutta” ja huumoria, joskin Karjalan Sissit esittää aina asioiden mustan puolen. Sen, joka päättyy yleensä (joukko)murhaan. En ole mikään patriootti, mutta tällainen menneiden aikojen ja perinteisen elintavan tuominen nykyaikaan ja saattaminen uuteen, jälkiviisauden tuomaan valoon, tyydyttää eräänlaista uteliaisuuttani. Karjalan Sissien tapauksessa yhteys menneisyyteen löytyy lähinnä iskelmien hyötykäytöstä, sanoitukset ovat hieman modernimpia, vaikka murha-aseina onkin haulikon ja kirveen kaltaisia klassikkoja ja liikkumismuotonakin auton ja traktorin ohella myös hiihtäminen.

Yhteistä Jurvan ja Sissien musiikille on myös eräänlainen poliittinen epäkorrektius, mutta Jurvan tapauksessa se on paljon kiehtovampaa koska artisti oli ”mainstreamissa” (sana, josta ei kyllä oltu kuultukaan 30-luvulla) eivätkä sanoitukset olleet ollenkaan epäkorrekteja tekohetkenä. On hykerryttävää kuunnella vanhoja lauluja neekerjatseista ja ryssän rynkyttämisestä, ajalta jolloin noiden asioiden sanomisessa isolle yleisölle ei ollut mitään omituista. Sanoituksissa riittää myös upeita riimejä (”Kaunis oli ilima / mutta kauniimpi oli Hilima”) viihdyttämään silloin kun ihmetyksen kohteeksi ei löydy asioita joita ei todellakaan olettaisi kuulevansa iskelmissä.

Sota-aikana, uransa ja elämänsä loppuvuosina, Jurva levytti suhteellisen niukasti, mutta sitäkin ikimuistettavimpia kappaleita. Epäkorrektius ja menneisyyden ajankuva korostuvat luonnollisesti näissä propagandalauluissa. Suurin osa näistä kappaleista löytyy loistavalta Molotohvin koktaili -kokoelmalta. Jonossakin lauletaan 1-2 -kupleteissa revitään esimerkiksi huumoria sota-ajan niukkuudesta. Pääosin kappaleet (mm. Njet Molotoff, Mannerheimin linjalla ja Luulot pois) kuitenkin keskittyvät venäläisten pilkkaamiseen; natsi-Saksasta puhutaan välillä ivallisesti, välillä toverillisesti.

Vaikka molemmat Jonossakin lauletaan -kappaleet päättyvät hamstereiden ja varkaiden julmaan kohtaloon (”kyllä molemmat hirttää saa”), Molotohvin koktaili -kokoelmalta löytyy kyllä rankempaakin tavaraa. Esimerkiksi Silmien välliin, tässä tapauksessa Korsukuoron esittämänä, oli epäkorrekti jo aikoinaan. Sanoitus on melko raaka ja kuulostaa lähinnä nykymetallilta, mutta luonnollisestikin paljon rankemmalta koska musiikillinen kepeys luo niin voimakkaan kontrastin. Mikäli muistan oikein kokoelman kansilehtisestä, edes suomalaiset sotilaat, joille kappale ensisijaisesti tarkoitettu, eivät juuri innostuneet siitä. Sota-aikaan kai haluttiin vielä normaalia vähemmänkin kuulla tappamisesta ja väkivallasta.

Vuoden 2009 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

The Big Pink - A Brief History of Love; levynkansiShoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Grunt - Petturien rooli; levynkansiMikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta; levynkansisynkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inade - The Incarnation of the Solar Architects; levynkansiInaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

”Vuk - The Plains; levynkansiSuomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Wardruna - Runaljod: Gap var ginnunga; levynkansiNorjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Raison d'être - The Stains of the Embodied Sacrifice; levynkansiRuotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Knifeladder - Music/Concrete; levynkansi

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Animal Collective - Merriweather Post Pavillion; levynkansiBändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

The Tiger Lillies & Justin Bond - Sinderella; levynkansiMustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.

Tyttöpoppia, väkivaltaa ja hullu tuottajanero

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen kuunnellut viime päivinä melkoisesti The Crystalsia, yhtyettä jota ei ihan heti luulisi tällaisen musiikinkuuntelijan arvostavan. Kyseessä on yksi historian ensimmäisistä menestyneistä tyttöbändeistä; kuuluisuutta ja hittejä 60-luvun alussa haalinut lauluryhmä, jonka laulajat vaihtuivat tiuhaan. Tärkeämpää oli imago ja korkean profiilin taustahahmo – legendaarinen tuottaja ja biisintekijä Phil Spector.

The Crystals - Then He Kissed Me; singlen kansikuvaYkkössuosikikseni bändiltä on noussut kappale Then He Kissed Me, joka on paperilla kaikkea sitä mikä poplauluissa on minusta kamalaa: vanhoillinen maailmankuva, romanttisen rakkauden kritiikitön ylistys ja huoleton yksinkertaisuus. Se on kuitenkin siinä vaiheessa bändin päävokalistina olleen Dolores Brooksin ihana ääni, sekä tietysti Spectorin tuotantojälki, jotka nostavat kappaleen popmassan yläpuolelle. Tavallaan sanoituksen ja tunnelman sokerisuus ovat jo niin naiiveja, että alkavat kuulostaa herttaisilta.

Spector oli ensimmäinen varsinainen ”auteur”-tuottaja, siis musiikkituottaja joka nähtiin taiteilijana siinä missä varsinaiset muusikotkin – hänen instrumenttinsa vain oli kokonainen äänitysstudio. Spector oli äänitystekniikan pioneeri ja kunnianhimoinen sovittaja. Hänen luomansa wall of sound -tekniikka kuuluu When He Kissed Me -kappaleessakin hienosti: massiivinen sovitus, jossa on monta laulajaa ja monta instrumenttia päällekkäin, ja joka ottaa kuulijan varmaan mutta hellään syleilyyn. Kaikki tämä aikana jolloin levytyksessä voitiin käyttää vain muutamaa äänikanavaa eikä efektien tuottamisesta tietokoneilla ollut tietoakaan.

Toinen merkittävä kappale The Crystalsin uralta on vaiettu kulttiklassikko He Hit Me (And It Felt Like a Kiss). Niin ikään ihanan 60-luvun poppiklassikon (Loco-Motion) esittäneen Little Evan kokemuksiin perustuva ja samojen tekijöiden kirjoittama kappale oli vuonna 1962 melko ainutlaatuinen tapaus. Kappale kertoo parisuhdeväkivallasta, siihen alistumisesta ja sen kokemisesta välittämisen merkkinä.

Näin kipeistä asioista laulamista ei radiokanavilla tietenkään voitu hyväksyä, joten kappaleesta tulikin melkoinen kaupallinen floppi ja suurin osa lukuisista Crystalsin The Crystals - He Hit Me; singleCD-kokoelmista unohtaa sen kokonaan. Aivan syyttä, sillä näin synkässä ja kipeässä kappaleessa The Crystals on ehdottomasti parhaimmillaan.

Niinkin synkkä kappale yhdistettynä pirteään tyttöbändiin luo todella tehokkaan kontrastin ja iskee todellisuuden päin kasvoja: raskaiden asioiden kokeminen ei ole mikään raskaan musiikin tekijöiden yksinoikeus. Väkivalta on todellista, se voi kohdata meistä kilteimmän ja tavallisimmankin, kuten se yleensä kohtaakin.

Musiikillisestikin He Hit Me on upea teos. Se alkaa varsin lakonisesti ja alistuneesti, sanoja hienosti tukien. Tässä vaiheessa päälaulusta vastasi Barbara Alston ja hän tulkitsee kappaleen sopivan vähäeleisesti mutta kuitenkin tunteikkaasti. Loppua kohden Spectorin wall of sound alkaa taas kasvaa ja kasvaa, samoin laulu avautuu ja muuttuu elävämmäksi, ikään kuin asian inttäminen kertosäkeistöä toistamalla tekisi väkivallasta yhä hyväksyttävämpää ja oikeutetumpaa. Kappale tekee parhaansa muuttuakseen jatkoksi loputonta kliseistä rakkauslaulujen ketjua, mutta sanoitus on juuri siksi niin voimakas isku vasten kasvoja. Kipeämmin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on musiikissa käsitellyt mielestäni ainoastaan Tori Amos ravisuttavassa a cappella -kappaleessaan Me and a Gun (Lue lisää: vuoden 1992 paras levy).

Spectorin ja Crystalsin saagaan kuuluu myös Let’s Dance the Screw, yksi harvinaisimmista ja omituisimmista koskaan julkaistuista singleistä. Äärimmilleen tiivistettynä tarina menee näin: Spector teki yhtyeen kanssa radiosoittoon kelpaamattoman singlen ihan vain ärsyttääkseen yhteistyöstä pois haluavaa yhtiökumppaniaan.

Myöhemminhän Phil Spector on mm. tuottanut Beatlesin viimeisen albumin bändin jo hajottua, uhkaillut Ramonesia aseella ja joutunut vankilaan toisen asteen murhasta. 10-vuotiaana isänsä itsemurhassa menettäneen Spectorin sekopäiset mielenliikkeet ovat yhtä tunnettuja musiikkipiireissä kuin hänen Phil Spector ja äänipöytätuotantotekniset saavutuksensakin. Tunnetuimmat Spector-tuotokset Let It Ben ohella lienevät The Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feeling ja Unchained Melody.

Näin lähestyvän joulun kunniaksi annan kaikille Spotifyä käyttäville lukijoilleni ”lahjaksi” levyn A Christmas Gift for You from Phil Spector. Tällä joidenkin jopa historian parhaaksi joululevyksi nimeämällä kokoelmalla esiintyy Spectorin tuottamia yhtyeitä, myös The Crystals.

Musiikki kuuluu kaikille!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olin keikalla hieman poikkeuksellisessa paikassa, vallatussa talossa. Hieno ja erilainen keikkakokemus: epäkaupallinen, epävirallinen, ikärajaton, avoin, intiimi. Keikkapaikkana hylätty talo ei ehkä ole kaikkein mukavin, mutta olen paljon epämiellyttävämmissäkin baareissa käynyt bändejä katsomassa.

Baarien ulkopuolella järjestettävissä keikoissa on omasta mielestäni yksi hyvä puoli ylitse muiden: sen keskipiste ei ole alkoholi. Kyse ei siis olisi siitä että minulla olisi mitään sitä vastaan että ihmiset haluavat nauttia alkoholia keikoilla. Kyse on voimakkaasta taloudellisesta riippuvuudesta: musiikkitapahtuma tekee tappiota jos ihmiset eivät ryyppää tarpeeksi. Valitettavasti pop- ja rock-keikat ovat jostain syystä keskittyneet ensisijaisesti baareihin, mikä ei minun mielestäni ole todellakaan se paras mahdollinen paikka kuulla elävää musiikkia ja tutustua ihmisiin.

Ensimmäinen esiintyjä oli hieman elektronisia ja drone-vaikutteita folk-musiikkiin sotkeva improvisaatioryhmä Teboils. Musiikki ei välttämättä ole kauhean improvisoitua, vaikka kevyitä free form / free folk -assosiaatioita välillä syntyikin. Spontaanimpi puoli bändin musiikista taitavat olla sanoitukset, jotka syntyvät kanssakäymisessä yleisön kanssa: katsomosta annetaan paperilappu, josta sitten otetaan laulun sanat. Kun keikkaympäristönä on vielä kynttilöin valaistu kodikas huone, ei voisi lämminhenkisempää ja intiimimpää ilmapiiriä toivoa.

Olisinkin oikeastaan voinut laittaa ”yleisön” äsken lainausmerkkeihin, koska sen verran häilyvä raja esiintyjän ja yleisön, lavan ja katsomon välillä oli. Kappaleet syntyivät siinä ajassa ja paikassa, yhdessä. Ja sitten esityksen jälkeen ne katosivat ikuisiksi ajoiksi. Ainutlaatuista ja kertaluontoista, täydellinen vastakohta musiikin omistamiselle ja tuotteistamiselle. Musiikki oli yhdessä jaettu hetki, jollaisia ei voi ostaa rahalla kaupasta.

Toisena esiintyi akustista hc-punkia tällä kertaa soittanut HCM-City. Akustiset instrumentit toivat mukavasti humoristisuutta bändin esiintymiseen, mutta sähkön puute ei silti vienyt hardcoren voimasta, rupisuudesta ja aggressiosta mitään pois. Ehkä juuri päinvastoin, koska kaikki ääni ja vimma piti tehdä omin avuin. Sitä kyllä sitten riittikin. Keikan huippukohtiin kuului CMX-cover kappaleesta Mielipuolinen rakkaus.

Ennen kolmatta ja viimeistä esiintyjää minun piti kuitenkin valitettavasti lähteä jo pois, mutta illasta jäi todella hyvä mieli. Ainutlaatuinen kokemus, jossa musiikin elävyys todella tuntui lähellä. Haluaisin ehdottomasti lisää tällaista yhteistä, epäkaupallista ja ihmisläheistä kaupunkielämää. Tämä puolestaan edellyttäisi yhteiskunnan ja virkavallan myönteisempää suhtautumista tällaiseen omaehtoiseen toimintaan, jonka tavoitteena ei ole taloudellinen voitto. Musiikkiesitykset ovat tietysti vain pieni osa tällaisista mahdollisuuksista.