Aihearkisto: Ikoniset musiikkivideot

Lista sadasta YouTube-ajan ikonisimmasta musiikkivideosta.

78. ikonisin video: Miike Snow – Genghis Khan (2016)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Ninian Doff
Ladattu YouTubeen: 12.1.2016
Näyttökertoja: 33 012 979 (3.1.2019)

Miike Snow: Genghis Khan (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Musiikkivideo ei suinkaan ole ainoa taiteenmuoto, jolle internet on niin ominainen media, että aikaamme voidaan pitää sen kultakautena. Toinen esimerkki on fanifiktio. Vaikka se onkin paljon nettiä vanhempi genre, voi sanoa että nettiajan helppo ja halpa/ilmainen julkaiseminen, ja toisaalta erityinen painotus kulttuuristen sisältöjen kierrättämiseen, on tehnyt 2000-luvusta otollisen ajan tämän tekstilajin kukoistukselle. Paras esimerkki lienee Fifty Shades of Grey, joka alkoi Twilight-fikkinä mutta muodostui silti ihan omaksi media-franchisekseen.

Fanifiktiota voi kirjoittaa ja piirtää mistä vain, vaikka musiikkivideoista. Yksi parhaita esimerkkejä on ruotsalaisen Miike Snow’n Genghis Khan, eikä vähiten siksi että myös sen omat lähtökohdat ovat hyvin fanifiktiomaiset. Yhteydet James Bondin ja Bond-pahisten välisiin suhteisiin ovat niin ilmiselvät. Kun Blofeld Goldfingerissä (1964) sanoo ”No Mr. Bond, I expect you to die”, mutta antaa salaiselle agentille kuitenkin riittävästi aikaa paeta laserinsa alta, todellinen syy on tietenkin se, että Blofeld rakastaa Bondia. Eikä kultaa, kuten hän edellä linkatussa klipissä väittää.

Tämä kohtaus on kaikkein ilmiselvin inspiraation lähde Genghis Khanille, ja videossa ajatus salaisen agentin (Edward Hayes Neary) ja pahiksen (Adam Jones) välisestä dynamiikasta viedään loogiseen päätepisteeseen. Pahis väittää haluavansa tappaa sankarin, mutta luo olosuhteet järjenvastaisen hidasta kuolemaa varten, koska ei oikeasti halua häntä hengiltä. Vaikka video ei suoraan perustukaan Bondin ja Blofeldin hahmoihin, on se silti dramaturgisesti ilmiselvää slash-fiktiota, jossa lähdemateriaalissa antagonistiset mieshahmot paritetaan yhteen. Vihoittelun todelliseksi syyksi paljastuu seksuaalinen jännite, joka tässä videossa tosin purkautuu varsin viattomaan perheidylliin. Siinä sivussa video myös vastaa kaikkien huulilla olevaan kysymykseen: millainen olisi James Bond -musikaali?

Erityinen neronleimaus videossa on sen lopputwisti. Kun näin videon ensimmäisen kerran, rupesin jo videon loppuessa ihmettelemään, että entäs se pahiksen vaimo, miksei kukaan ajattele hänen tunteitaan? Ja heti kun ajattelin tätä, video vastasi: hänestä tuli se uusi pahis, jonka lausumana ”I get a little bit Genghis Khan / don’t want you to get it on with nobody else but me” kuulostaa uskottavammalta kuin kertaakaan varsinaisen biisin aikana.

Musiikkivideosta tuli viraalinen hitti, ja ylivoimaisesti katsotuin Miike Snow’n video. Esimerkiksi samalla työryhmällä tehdyn, ja lähes yhtä huikean, My Triggerin katsojamäärä on kymmenen kertaa pienempi. Sitä videon inspiroimana syntynyttä fanifiktiota esitellään mm. tässä artikkelissa. Genghis Khan on siis oivallinen esimerkki siitä miten taide imitoi taidetta, joka imitoi taidetta.

79. ikonisin video: Avicii – Wake Me Up (2013)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Mark Seliger & CB Miller
Ladattu YouTubeen: 29.7.2013
Näyttökertoja: 1 743 484 755 (21.12.2018)

Avicii - Wake Me Up (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Huhtikuussa menehtyneen Aviciin menestyneinen musiikkivideo Wake Me Up on monessa mielessä varsin perinteinen: ulkopuolisiksi itsensä tuntevat nuoret löytävät oman yhteisönsä pop-artistin faneista. Nykyaikaista siinä on lähinnä se kuinka voimakkaasti brändääminen on läsnä. Se kertoo tarinan kahdesta tytöstä, oletettavasti sisaruksista, jotka asuvat pienessä maalaiskylässä. Muut kyläläiset jostain syystä vihaavat heitä, ilmeisesti iholla olevien Avicii-logojen vuoksi. Kaiken tarvittavan tarinan latteudesta kertoo se, että kun pikkusisko kysyy isosiskoltaan, miksi muut kylän asukkaat eivät pidä heistä, vastaukseksi pikkusisko ja katsoja saavat maailman laiskimman olankohautuksen.

Ilmeisesti tämän kysymyksen inspiroimana isosisko kuitenkin lähtee hevosella kohti suurkaupunkia, jaksossa joka on käytännössä Ralph Laurenin mainos. Perillä kaupunki vaikuttaa epäilyttävän hiljaiselta, suorastaan post-apokalyptiselta. Sen tyhjillä kaduilla ei tule kuitenkaan vastaan zombeja, vaan mystinen nainen, jonka olassa on sama tautointi/syntymämerkki kuin videon sankareilla. Oletettavasti kyse ei olekaan mistään romahduksen jälkeisestä autiokaupungista vaan metaforasta sille, että pikkupaikkojen ”erilaiset” ihmiset kerääntyvät kaupunkeihin samanhenkisten ihmisten pariin.

Heimomerkki Avicii-logo todellakin on, sillä seuraamalla mystistä naista isosisko löytää tiensä artistin keikalle. ”Ulkopuolinen” on löytänyt paikkansa. Seuraavaksi hän lähteekin hakemaan pikkusiskoaan pois tuppukylästä, ja he ilmeisesti muuttavat ikuiseen Avicii-raveen koska muuta elämää kaupungissa ei näytä olevan. Kuten sanottua, kuviossa ei ole mitään uutta vaan se on yksi vanhimmista ja vahvimmista pop-myyteistä. Kyseessä oleva artisti voi olla vaikka maailman suosituin, mutta silti hänen faninsa ovat syrjittyjä ulkopuolisia ja maailman ainutlaatuisimpia ihmisiä.

Avicii-logon voimakas tuputtaminen on kuitenkin varsin nykyaikaista (samoin kuin ahkera keikkaselfieiden kuvaaminen). Siinä missä esimerkiksi viime vuosituhannen musiikkivideot mainostivat myytävää levyä, Wake Me Up tuntuu mainostavan Aviciin brändiä. Romahtanut levynmyynti on varmasti pääasiallinen syy tällaisen kehityksen taustalla; isoillakaan artisteilla ei ole enää yksittäistä selvää päätulon lähdettä vaan parhaat rahat musiikkibisneksessä saa lähinnä tuotteistamalla itsensä näin totaalisesti. Ja kun Wake Me Upin video päättyy kuvaan Aviciin yksinkertaisesta ja tunnistettavasta logosta, voi olla kyllä varma että bränditietoisuus on muodostettu.

80. ikonisin video: Janelle Monáe – Make Me Feel (2018)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Alan Ferguson
Ladattu YouTubeen: 22.2.2018
Näyttökertoja: 19 463 094 (19.12.2018)

Janelle Monae - Make Me Feel (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Janelle Monáen Dirty Computer on ehkä tämän vuoden paras pop-albumi, mutta myös erinomainen esimerkki siitä miksi näin uusien teosten arvioiminen on niin vaikeaa. Voin toki sanoa tuoreeltaan mistä videoista pidän, mutta niiden ikonisuus onkin sitten eri kysymys. Minähän en sitä yksin päätä, enkä voi esimerkiksi tietää mikä Dirty Computerilta julkaistuista videosta lopulta jää kaikkein sitkeimmin kulttuuriseen muistiimme. Mikä näistä videoista muistuttaa eniten vuodesta 2018 vaikka vuosikymmenen päästä?

Monáen uralta löytyy toki vanhempiakin hienoja videoita (erityisesti Q.U.E.E.N.), mutta tänä vuonna ne nousivat taiteellisessa kunnianhimossaan uudelle tasolle. Muiden suurten musiikkivideoartistien tapaan tästä kertoo pitkämuotoisen video-albumin tekeminen. Dirty Computer on myös 48-minuuttinen musiikkielokuva, jossa kehyskertomus sitoo yhteen 10 videota levyn biiseistä. Pääasiallisesti olen jättänyt listaltani pois tällaiset videot jotka ovat osa isompaa teoskokonaisuutta (esim. Kanye Westin Runaway), koska tällöin olisi käsiteltävä teoksen osaa kokonaisuuden kontekstissa eikä arvioida videoita ainoastaan sen omilla ehdoilla.

Tästä on kuitenkin pari poikkeusta, ja niistä ensimmäinen on Dirty Computer. Ei tälle ole muuta perustelua kuin oma subjektiivinen mielenkiintoni teosta kohtaan, mutta kyllä Make Me Feel myös mielestäni toimii erinomaisen hyvin itsenäisenäkin teoksena. Koko Dirty Computer -elokuvan kehystarinassa Jane 57821 (Monáe) on joutunut geneerisen totalitarismin (vrt.. Viktoria Modesta) uhriksi. Jane on polyamorinen biseksuaali, eikä sellainen kuulu heteroandroidin ohjelmointiin. Tällaiset taipumukset ovat bugeja, ja buginen tietokone on ”likainen”. Jane on siis viety puhdistettavaksi johonkin hallituksen fasiliteettiin.

”Puhdistaminen” tarkoittaa tässä maailmassa muistojen poistamista ja mielen uudelleenohjelmointia. Janea käsittelevä henkilö paljastuu elokuvan edetessä hänen rakastajakseen Zeniksi (Tessa Thompson), joka ei kuitenkaan aluksi tunnista Janea koska hän on jo läpikäynyt aivopesun.Lopulta he muistavat jälleen toisensa ja pelastavat yhdessä Janen miesrakastajan Chén (Jayson Aaron), joka on myös lopulta joutunut viranomaisten käsiin.

Dirty Computerin biisit ja niihin tehdyt musiikkivideot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta Janelta poistettavia muistoja. Visuaalisesti kunnianhimoisimmat, ja siten myös ”epärealistisimmat”, videot Django Jane ja I Like That ovat kuitenkin unia, mikä saa muistoja poistavan työntekijän epäileväksi. Tämän scifin perusteeman mukaan unet ovat todiste siitä että koneesta on tullut tiedostava, sielullinen olento. Ne muistoja edustavat videot kuvaavat Janen, Zenin ja Chén elämää lainasuojattomina, ja ovat tyyliltään vähemmän maalauksellisia.

Näihin muistoihin lukeutuu myös Make Me Feel, sekä sen kovin kilpailija levyn ikonisimmaksi videoksi, PYNK, jossa siinäkin on toki joitakin unenomaisia elementtejä. Videon ”vaginahousut” ovat jo lähes käsite itsessään, ja video on saanut mm. vuoden 2018 parhaan musiikkivideon Grammy-ehdokkuuden. Kieltämättä se onkin Dirty Computerilla se selvimmin aikansa hermolla oleva video ja kappale. Naisoletettujen oikeus itsemääräämiseeen, kehollisuuteen ja seksuaalisuuteen heidän omilla ehdoillaan on Dirty Computerin tematiikan ytimessä, mutta kaikkein alleviivatuinta se on Pynkin häpeilemättömässä vaginan ylistyksessä.

Puhtaasti poliittisesta näkökulmasta PYNK olisikin ehdoton video tälle listalle, ja valinta sen ja Make Me Feelin välillä oli yksi vaikeimmista tätä listaa tehdessäni. Esteettiset arvot lopulta veivät voiton: Make Me Feel on mielestäni levyn paras biisi, ja sen video on erinomaisesti rytmitetty musiikin mukaan. Se on myös Dirty Computerin videoista ainoa jossa jokainen kuva tuntuu minusta täydelliseltä ja täysin harkitulta. En löydä siitä mitään ylimääräistä ja se tuntuu ilmaisevan selkeää taiteellista visiota.

Kyllä tässäkin videossa on tietysti hyvin esillä seksuaalisuus, joka eroaa valkoisen heteromiehen asettamista normeista. Jane ja Zen saapuvat siinä yökerhoon, missä myös Ché on paikalla. Janen seksuaalinen veto molempia kohtaan kuvataan erinomaisesti kohtauksessa, jossa hän juoksee rakastajiensa välillä kameran täristessä. Myös videon voimakas värimaailma liittyy aiheeseen: vaaleanpunaisen, purppuran ja sinisen yhdistelmää on ryhdytty kutsumaan biseksuaaliseksi valaistukseksi, jota voi pitää sateenkaarivärityksen variaationa.

Kuten edellä linkatussa Wikipedia-artikkelissa sanotaan, kyseessä ei ole mikään ongelmaton esteettinen konsepti, mutta ainakin se on hyvin tyypillinen värimaisema meidän ajassamme. Niitä käytetään myös mm. Demi Lovaton videossa Cool for the Summer, Black Mirror -sarjan jaksossa San Junipero, sekä elokuvissa The Neon Demon ja Atomic Blonde. Nämä neon-värit liittyvät mös vahvasti nykyään vallitsevaan kasariestetiikkaan, jossa kaikki värit ovat huomattavasti räikeämpiä kuin sillä oikealla kasarilla. Myös Make Me Feelin puvustus on vahvasti kasarivaikutteinen.

Make Me Feelin hyväntuulinen video on seksikäs artistin omilla ehdoilla (Monáe on seksisubjekti, ei -objekti),  ja vähintään yhtä addiktiivinen kuin itse kappalekin. Se on ehdottomasti vuoden 2018 musiikillisia kohokohtia, ja sijoittuisi luultavasti paljon korkeammalle tällä listalla jos sillä olisi vähän enemmän ikää. Dirty Computerilta olisi ansaitusti voinut ottaa listalle vaikka kaksikin videota, mutta se julkaistiin vasta kun listan laatiminen oli minulla jo käynnissä. Joka tapauksessa Make Me Feel ja Pynk ovat varmasti tulevaisuuden klassikkovideoita.

81. ikonisin video: The Black Eyed Peas – Boom Boom Pow (2009)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Mark Kudsi & Matthew Cullen
Ladattu YouTubeen: 16.6.2009
Näyttökertoja: 319 957 810 (14.12.2018)

The Black Eyed Peas - Boom Boom Pow (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Myönnän että nyt tuli tehtyä varsin kiistanalainen valinta tälle listalle! Boom Boom Pow on nimittäin video, joka on kestänyt aikaa todella huonosti. Se on vain yhdeksän vuotta vanha, mutta siltikin se tuntuu retrolta. Sen kuvasuhdekin on arkaainen 4:3! Se ei varsinaisesti olekaan YouTube-ajalle tunnusomainen video, vaan kätevä esimerkki siirtymävaiheesta, joka sisältää esteettisiä elementtejä usealta aikakaudelta. Se on siis mukana havainnollistamassa ja perustelemassa tämän listan aikarajausta.

Videon olisi tarkoitus sijoittua vuoteen 3008, jolloin Black Eyed Peasin jäsenet on digitoitu tietokoneen sisälle. Premissille ei tietenkään tee kovin hyvää se, että tämä ”futuristinen” digibändi aktivoidaan käyttämällä HP TouchSmart -kosketusnäyttöä, joita ei ole valmistettu enää vuosikausiin. Myös näytöllä näkyvät ohjelmaikonit ovat herttaisen vanhanaikaisia. Tietenkin jo se, että biisin tekstiin lisätään suora viittaus (edelliseen) vuosilukuun, ei lupaa kovin pitkää ikää teokselle. ”I’m so 3000 and 8, you’re so 2000 and late” käy erinomaisena esimerkkinä siitä, että kömpelöt lyriikat eivät todellakaan rajoitu Black Eyed Peasin tuotannossa pelkästään My Humpsiin.

Video on oikein erinomainen esimerkki siitä että joku yrittää kuulostaa ja näyttää futuristiselta, mutta päätyykin tekemään voimakkaasti aikaan sitoutuneita viittauksia, jotka tuntuvat huvittavan vanhanaikaisilta jo parin vuoden päästä. Tekstissä viitataan mm. litteisiin HD-näyttöihin ja satelliittiradioon, mikä on kai jonkun mielestä voinut olla siistiä vielä vuonna 2009. Myös puhuva CGI-pää on niin vuotta 2000 kun vaan voi olla  (ei siis edes vuotta 2009). Toisaalta video oli aikanaan uraauurtava, ja se esitteli joitakin edelleen suosittuja visuaalisia konsepteja.

Videon aikaa kestäviä elementtejä ovat esimerkiksi YouTube-ajalle leimallinen nykivä glitch-estetiikka, jolla alleviivataan kuvan digitaalisuutta ja teknologian epätäydellisyyttä. Nykyaikaista on myös visuaalisesti selkeä ja virtaviivainen symboliikka. Videon tanssijat muuttavat negatiivisia symboleita positiivisiksi: esim. sienipilvestä tulee puu, kaasunaamarin suodattimet muuttuvat kuulokkeiksi. Vilahtavatpa videossa myös ne Beats-kuulokkeet, jotka olivat siihen aikaan ihan uusinta uutta, mutta ovat edelleenkin pop- ja rap-videoiden peruskuvastoa. Boom Boom Pow’ssa ovat siis jännittävällä tavalla nykyaikaiset ja vanhanaikaiset elementit sekaisin. On myös varmaa, että joskus tulevaisuudessa, kun YouTube-estetiikan aika on ohi, video näyttää vain ja ainoastaan hoopolta reliikiltä joltain naiivimmalta ajalta.

82. ikonisin video: The Knife – Full of Fire (2013)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Marit Östberg
Ladattu YouTubeen: 27.1.2013
Näyttökertoja: 2 212 802 (13.11.2018)

The Knife - Full of Fire (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Ihan vain osoittaakseni kuinka suuri hajonta näiden videoiden katsojamäärissä on, hyppään kahden miljardin näyttökerran videosta kahden miljoonan katselun videoon. Tietenkin tällaisia näitä teoksia on arvioitava täysin eri kriteereillä, ja The Knifen lähes 10-minuuttinen Full on Fire onkin lähempänä kokeellista lyhytelokuvaa kuin perinteistä musiikkivideota. Kappaleen poikkeuksellisen pitkä kesto mahdollistaa tämän erinomaisesti pariminuuttisiin mainosklippeihin verrattuna.

Musiikin visualisoinnin ja queer-pornon parissa työskentelevän Marit Östbergin videon synopsikseksi käy hyvin vaikkapa kappaleen keskeisin lyriikka, ”who looks after my story”. Sillä Knife viittaa valkoisten rikkaiden heteromiesten kulttuuriseen hegemoniaan. Kaikkien muiden tarinat jäävät kertomatta tai sitten ne kerrotaan muiden ehdoilla. Tässä lyhärissä näytetään irtonaisia pätkiä juuri näistä vaietuista tarinoista. Ohjaajan mukaan näiden tarinoiden välille on löydettävissä myös muitakin kuin temaattisia yhteyksiä, jos tarkkaan katsoo, mutta itse en ole niin tarkkakatseinen.

Joka tapauksessa kaikki hahmot edustavat jonkinlaista queer-identiteettiä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovatkin keskiössä sekä biisin lyriikassa että sen videossa (”let’s talk about gender baby, let’s talk about you and me”). On siellä seassa kyllä yksi valkoinen ydinperhekin, jonka vanhempia näyttelevät itse Knife, eli Dreijerin sisarukset Olof ja Karin. Minusta on jotenkin rehtiä että bändi itse edustaa kritisoimaansa valkoisen heteron etuoikeutta eikä asettele itselleen pelastavan sankarin viittaa.

Tuntuu turhalta luetella videolla esintyviä tarinoita mekaanisesti joten keskityn tässä vain siihen, joka tuntuu minusta henkilökohtaisesti samaistuttavimmalta ja helpoimmin analysoitavalta. Ydinperheen ja heidän kotiinsa saapuvan siivoojan välinen palvelijan ja palveltavan valtasuhde tuntuu minusta hyvin selvästi cis-identifioituvien ja queer-identifioituvien välisen valtasuhteen allegorialta. Vähemmistön edustajan tarinana on olla alisteinen etuoikeutettujen tarinalle.

Kesken tiskaamisen siivojalta tippuu lattialle viinilasi joka hajoaa sirpaleiksi, mistä hän inspiroituu kapinoimaan tätä vallitsevaa tilannetta vastaan, ja pistää kaikki muutkin lasit kappaleiksi. Kun perhe tulee kotiin, lasit ovat kuitenkin maagisesti taas ehjiä, ja pariskunta saa jatkaa viinistään nautiskelua merinäköalan ääressä, ikään kuin maailmassa kaikki olisi hyvin. Tämä videon piirtämä idylli symboloi keskiluokkaista etuoikeutta äärimmäisen hyvin, ja Dreijerit ovat olemuksessaan tavoittaneet tämän tietämättömän elitismin hengen täydellisesti.

Ajattelen, että nämä itsestään korjautuvat viinilasit kuvastavat siitä kuinka mahdottomalta vallitsevaa kulttuuria vastaan taisteleminen voi tuntua. Ehkä kapina olikin vain haaveilua, tai sitten lasien epärikkoutuminen kertoo yksittäisten kapinan turhuudesta systemaattista sortoa vastaan. Videon loppu ei onneksi ole aivan näin toivoton, sillä se päättyy siivoojan empaattiseen käteen kohtalotoverin olalla. Ehkä se videon tarinoita yhdistävä lanka onkin juuri solidaarisuus.

Twistinä siivoojan tarinassa on se, että pariskunnan lapsi näkee lattialla rikkoutuneen lasin vaikka vanhemmat jatkavat elämäänsä entiseen malliin. Ehkä tämä kuvastaa sitä, että lapseen ei ole vielä iskostettu yhteiskunnan pakottamia sukupuolen ja seksuaalisuuden leimoja, vaan toisenlainen todellisuus on vielä nähtävissä siinä vaiheessa ihmisen kehitystä. Muutos lähtee perusteista, eli alusta. Lapsista.