Aihearkisto: Kuunteluhaaste 2018

HelMet-kirjastojen organisoima musahaaste vuodelta 2018. Haaste jäi tarkoituksella kesken.

http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Uutispalat/Uutta_2018_Helmetmusahaaste(156057)

Pseudoafrikkalainen sinfonia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Unsere neue Musik 27 (levyn kansikuva)Kuunteluhaasteessa on jälleen aika palata klassiseen musiikkiin, tällä kertaa sinfoniaan, jolla on lisänimi. Kuunneltavaksi löytyikin melko obskuuria kamaa, itäsaksalaisen Karl-Rudi Griesbachin (1916-2000) ainoa sinfonia (1963), jonka lisänimi on ”afrikkalainen”. Spotifysta ei löydy lainkaan hänen teoksiaan, eikä niitä Discogsin perusteella kovin paljoa ole edes levytetty. CD:nä nitä ei ilmeisesti ole lainkaan saatavilla; Griesbachin unohtuminen analogiseen aikakauteen näkyy siinäkin, että last.fm:ssä hänen teoksillaan oli vain yksi kuuntelija ennen kuin itse digitoin tämän LP:n.

Afrikkalainen sinfonia löytyy itäsaksalaista taidemusiikkia esittelevästä unsere neue musik -julkaisusarjasta, jonka 27. osaan törmäsin verkkokirjaston LP-kokoelmaa selaillessani. Silloin jo huomasin kuinka tuntemattomasta teoksesta on kyse ja halusin siksi sisällyttää sen haasteeseeni. Mitään musiikillista syytä teoksen matalaan profiiliin en kuitenkaan kuuntelemalla löytänyt. Kenties Griesbachia on levytetty niin vähän koska hän oli kotoisin ”väärästä” Saksasta. Unsere neue musik -sarjassa on julkaistu lukuisia säveltäjiä, joista en ole ikinä kuullutkaan (vain Hanns Eisler ja Paul Dessau olivat niminä tuttuja). Länsisaksalaisia sen sijaan osaan nimetä moniakin, sillä sillä puolella elettiin ihan taidemusiikin avantgarden harjalla. Griesbachinkin levyttäminen loppui 1980-lukuun eli Saksojen yhdentymiseen.

Päästäkseni sisälle Griesbachin sinfoniaan, minun oli tietenkin selvitettävä mistä se lisänimi tulee. Pääsin treenaamaan saksantaitojani, koska levyn oheisvihosta löytyy vain hyvin suppea teksti englanniksi, eikä säveltäjästä ole edes Wikipedia-artikkelia muilla kielillä. Sen verran sain selville, että sinfonian lisänimi tulee ennenkaikkea kolmannesta osasta Lamento über den Tod eines afrikanischen Helden. Tämä ”valituslaulu afrikkalaisen sankarin kuolemasta” on omistettu kaksi vuotta ennen sinfonian valmistumista teloitulle Patrice Lumumballe, Kongon demokraattisen tasavallan vapaustaistelijalle ja ensimmäiselle pääministerille. Levyn kansikuvaksi on valittu Bert Hellerin maalaus Kongon valoisasta tulevaisuudesta Lumumban johdolla.

Afrikkalaiset vaikutteet ovat tekstiliiteen mukaan läsnä myös sinfonian kaikkien osien musiikissa, mutta jos vaikka Osibisaan vertaa, nämä elementit on vedetty huomattavasti rankemman länsimaisen filtterin läpi. Tämä on kuulunut läpi koko 1900-luvun taidemusiikin, aina Debussyn gamelan-vaikutteista lähtien. Inspiraatiota on kyllä haettu kaukomailta, mutta yleensä niin teoreettisella tasolla, että se ei ole muuttanut itse sävelkieltä yhtään epäeurooppalaisemmaksi. Eikä Griesbachin ”afrikkalainen” kuulosta yhtään sen eksoottisemmalta kuin muutkaan sinfoniat. Tämä on sitä nykymusiikkia helpoimmillaan, koska hyvin melodista ja harmonista tämä musiikki on, joskin rytmin korostuminen on hyvin 1900-lukulainen (ja ilmeisesti myös se ”afrikkalaisin”) piirre.

Miellyttävää tätä sinfoniaa silti on kuunnella, ja vaikea muutenkaan tästä teemasta on valittaa. Kyse on kotoisissa taistolaislauluissakin vahvasti vaikuttaneesta kylmän sodan ajalle tyypillisestä solidaarisuudesta, jossa kommunistit symppasivat täysillä entisten siirtomaiden itsenäisyyspyristelyjä imperialistisia länsimaita vastaan. Tarina on se tuttu: juuri itsenäistynyt maa halusi irti globaalista riistokapitalismista, mistä Yhdysvallat (ja entinen siirtomaaisäntä Belgia) eivät tykänneet; ne tukivat Neuvostoliitto-fobiassaan mieluummin julmaa ja korruptoitunutta diktaattoria, Mobutu Sese Sekoa, joka hoiti demokraattisesti valitun Lumumban hengiltä ja muutti maan Zaireksi vuonna 1971.

Karl-Rudi Griesbach: Sinfonia ”Afrikkalainen” (unsere neue musik 27, Eterna 1968)
Esittäjä: Dresdenin filharmoninen orkesteri; Kurt Masur, johtaja
27. musahaasterasti: Sinfonia, jolla on lisänimi
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

Roger Deanin ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Osibisa - Woyaya (levynkansi)Erityisen hienoa levynkantta etsiessäni selailin viimeksi mainitsemiani kirjoja. Short listilleni näistä kirjoista pääsivät Quatermassin Quatermass, Mickey Hartin Rolling Thunder, Betty Davisin They Say I’m Different ja Osibisan Woyaya. Valitsin lopulta viimeksi mainitun koska se oli saatavilla kirjastosta LP:nä eli kaikkein isoimmassa koossa. Eduksi oli myös se, että levyn kansitaiteesta vastaa alan todellinen legenda Roger Dean, mistä saa mukavasti kulmaa kirjoittamiseen.

Enimmäkseen progelevyjen kansikuvien suunnittelijana tunnettu Dean teki ikimuistoiset kannet myös ghanalaisen afrobeat-bändi Osibisan ensimmäisille levyille. Oli luonnollista valita tämä yhtye haasteeseen, koska Yes, Asia, Uriah Heep ynnä muut Deanin tunnetuimmat yhteistyökumppanit olivat jo ihan tuttuja bändejä. Pidän kyllä enemmän Osibisa-debyytin (1971) kannesta, mutta sitä minun ei ollut mahdollista hankkia katseltavaksi yhtä isona. Tuo kansi olikin Deanin uran kannalta käänteentekevä, sillä sen luoman huomion ansiosta hänestä tuli Yesin hovitaitelija. Lukuisten levynkansien lisäksi myös Yesin klassinen logo on Deanin käsialaa.

Deanin kansitaiteet liikkuvat enimmäkseen fantasiamaailmoissa ja ovat yleensä gatefold-kokoisia laajakuvateoksia, jotka siis todellakin pääsevät oikeuksiinsa vain LP-formaatissa. Fantasiateemat sisältävät usein myös myyttisiä olentoja, Gentle Giantin jättiläismustekalasta Osibisan kansissa esiintyviin hyönteissiipisiin ja karvattomiin mammutteihin. Myös lohikäärmeet ovat yleisiä havaintoja, erityisesti Asian kansissa. Fantasiaeläinten lumosta kertovat myös Deanin omien kustannusyhtiöiden, Dragons Dreamin ja Paper Tigerin, nimet.

Ylipäänsä Dean tuntuu olevan kiinnostunut ennen kaikkea lentävistä asioista, sillä eläinten lisäksi myös lentokoneita löytyy useista taiteista. Toisaalta hänen kiinnostuksensa luontomaisemiin ja arkkitehtuuriin näkyvät siinä, että kansissa on usein myös massiivisia rakennelmia – joko luonnollisia tai keinotekoisia. Science fictioninkin on siis usein vahvasti läsnä, mutta leimallisinta Deanille ovat silti Tolkien-henkiset fantasiamaisemat, joissa on myös vaikutteita art nouveau -lastenkirjojen kuvituksesta.

Osibisan kansissa Dean tavoitteli vaikutelmaa afrikkalaisesta satumaisemasta, mikä nyt  vaikuttaa aika epäilyttävän kulttuuri-imperialistiselta. Oletan kuitenkin, että ei tässä ole mitään vaikutteita oikeasta ghanalaisesta kansanperinteestä vaan kaikki on brittisedän mielikuvitusta. Ihan niin kuin Afrikan valtioiden rajatkin! Mutta jos nyt yritetään lopuksi keskittyä siihen musiikkiin.

Osibisan musiikki yhdistelee fuusiojazzia, jazz-rockia ja progea länsiafrikkalaiseen popmusiikkiin, etenkin funkahtavaan afrobeatiin ja ghanalaiseen highlifeen. Originaalimateriaalin lisäksi mukana on cover Roland Kirkin jazz-sävellyksestä Spirits Up Above, joka sopii sekaan saumattomasti. Levyn instrumentaatio vastaa aika hyvin ennakkoluuloja siitä miltä nämä länsimaiset genret kuulostaisivat afrikkalaisen suodattimen läpi, sillä musiikkia luonnehtivat runsaat lyömäsoittimet ja voimakas rytmi. Levyllä onkin erinomainen ja vastustamaton groove. Taidankin pitää fuusiojazzistani juuri tällaisena, voimakkaan funkahtavana. Jazzia ja progea keitoksessa on ehkä yhtä paljon kuin funkia, mutta juuri tuo groove on se joka pitää musiikin lukuisat ainesosat kasassa.

Osibisa - Woyaya (gatefold-kansikuva)

Osibisa: Woyaya (MCA, 1971)
26. musahaasterasti: Erityisen hieno levynkansi
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Pierunvaimennusmusiikkia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Millie Jackson: Back to the Shit (levynkansi)Kuunteluhaasteen viikoilla 25-26 kuunnellaan taas levyjä kansien perusteella. Kirjastostani löytyi kaksi kattavaa levynkansikirjaa, Michael Ochsin 1000 Record Covers ja Nick De Villen Album – Classic Sleeve Design, joista lähdin etsimään kuunneltavaa. Ensimmäisenä vuorossa on ”erityisen vastenmielinen levynkansi”, vaikka se onkin mielestäni aika liioiteltu ilmaisu tässä yhteydessä. Oli kuitenkin pakko valita kuunneltavaksi Millie Jacksonin livelevy Back to the S**t! (1989), koska olen useasti ihmetellyt että mitä tämän levyä nimetessä ja kantta kuvatessa on oikein ajateltu.

Ei ollut mitään hajua millaista musiikkia tämän näköiseltä levyltä löytyy, mutta Jacksonin urasta lukiessa myös tämän olemassaolo alkaa vaikuttaa ihan ymmärrettävältä. Musiikki on suhteellisen kilttiä soulia, mutta hänen live-esiintymistensä tavaramerkkinä ovat olleet räävittömät stand up -henkiset välispiikit. Wikipedia yksinkertaistaa syyksi pelkän huomiohakuisuuden, mutta kai taustalla on jotain muutakin ollut aikonaan 1970-luvulla.

Spoken wordilla onkin niin iso rooli levyllä, että kaikki raidat eivät edes sisällä musiikkia. Love Stinks on puolestaan An Imitation of Love -kappaletta saumattomasti seuraava monologi, jonka taustalla bändi jammailee. Oikeastaan suurin osa levystä on puhetta, ei laulua. Se onkin siis käytännössä sekoitus komediaesitystä ja konserttia.

Osa biiseistä on ihan menevää soulia, kuten Hot! Wild! Unrestricted! Crazy Love, mutta sitten mukana on myös raivostuttavan smootheja slovareita muovisilla kasarisoundeilla. Eikä Jacksonin alatyylinen huumorikaan oikein iske mulle. Muffle That Fart -niminen raita esimerkiksi on kirjaimellisesti Jackson neuvomassa miten vaimentaa pierunsa. Voisi siis tosiaankin sanoa, että tämä kansi kuvaa levyn sisältöä hyvin, eikä se oikeastaan ole millään mittapuulla epäonnistunut, vaikka se tiuhaan pääseekin kaiken maailman ”huonoimmat levynkannet” -listoille. Tällainen tyyli ei vain vetoa muhun yhtään.

Millie Jackson: Back to the Shit (RCA, 1989)
25. musahaasterasti: Erityisen vastenmielinen levynkansi
Mistä: Spotifysta

Bruce Willis, viihdetaitelija

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Bruce Willis: If it don't kill you, it just makes you stronger (kansikuva)Kun musahaasteen 24. rastilla piti kuunnella musiikkia ”esittäjältä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa”, tiesin heti että hänen pitää olla Bruce Willis! Olin joskus kuullut eräissä kotibileissä hänen LP:nsä If It Don’t Kill You, It Just Makes You Stronger (1989), mutta en minä siitä enää muistanut muuta kuin kansikuvan, joten minusta se sopii tähän haasteeseen. Hänen levytysuransa osuu läpimurtorooliin sarjassa Konnankoukkuja kahdelle (1985-1989). Silloin hänet tunnettiin vielä lähinnä komedianäyttelijänä, jolle tällainen viihdelaulajan sivu-ura sopi.

Pop-blues-covereita sisältänyt The Return of Bruno (1987) oli kaupallinen menestys, tämä Motownin julkaisema kakkoslevy ei niinkään. Tässä vaiheessa hän oli jo tehnyt läpimurtonsa elokuvatähdeksi Die Hardin (1988) turvin ja muuntautunut toimintasankariksi. Ehkä tämä levytysura ei kauhean luontevasti istunut enää siihen. Oli syy mikä hyvänsä, näiden kahden levyn jälkeen Willis ei ole julkaissut uutta musiikkia.

Tyylillisesti Willisin kakkoslevy on tosiaankin hyvin viihteellistä ja populistista rhythm ’n’ bluesia. Tällä kertaa mukana on enimmäkseen originaalimateriaalia, jonka Willis on sanoittanut. Sävellyksissä häntä ovat auttaneet erityisesti Robben Ford ja levyn tuottajanakin toiminut Robert Kraft. Heidän lisäkseen levyllä soittaa ja laulaa runsaasti sessiomuusikoita; tunnetumpia vierailijoita ovat blues-kitaristi Johnny Winter ja Willisin silloinen vaimo Demi Moore.

Levy kuulostaa rehellisesti sanottuna ihan kamalalta. Siinä on hyvin geneeriset ja muoviset soundit, liikaa tylsiä soolo-osuuksia ja pitkästyttävät sanoitukset. Ärsyttävin, ja siten myös kiinnostavin levyn biiseistä, on hämmentävän avoimen kusipäinen Turn It Up (A Little Louder), jossa kehuskellaan sitä kuinka naapureita terrorisoidaan äänekkäillä kotibileillä. Kappale luonnollisesti päättyy kömpelösti toteutettuun kuunnelmantapaiseen osioon jossa poliisit saapuvat aikalle ja Willisin alter ego Bruno joutuu putkaan. Pelkkiä lyriikoita lukemalla ja levyä kuuntelemalla ei kyllä mitään isompaa Bruno-narratiivia löydy, enkä nyt jaksanut selvittää onko se mitenkään pitkälle ajateltu konsepti.

Toinen tasapaksusta massasta erottuva kappale on levyn pehmeisiin tunnelmiin päättävä Love Makes the World Go ’Round. Yksittäisiä kohokohtia kyllä löytyy muistakin biiseistä: avausbiisi Pep Talkissa on omituinen intro/väliosa josta tulee ihan Residents mieleen ja instrumentaali Tenth Avenue Tangon lopussa on ainakin mun mielestä ilmiselvä viittaus Miles Davisin So Whatiin. Willis itse muuten soittaa tässä biisissä ja levyllä muutenkin huuliharppua, joten ei hän mihinkään katoa vaikka laulua ei olekaan. Ja kyllä Willis mun mielestä on ihan ok laulaja, ongelmani on lähinnä siinä musiikkipuolessa. Albumilla on siis omat miellyttävät hetkensä, mutta kokonaisuuden kuunteleminen läpi oli melkoista tuskaa.

Bruce Willis: If it don’t kill you, it just makes you stronger (Motown, 1989)
24. musahaasterasti: Esittäjä, joka on tullut tutuksi muulla alalla kuin musiikissa
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

Monsieur Rameaun puutarhassa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Les Arts Florissants: Le jardin de Monsieur Rameau; levynkansiTällä kertaa kuunteluhaasteessa (23. rastilla) etsittiin musiikkia, jossa on erikoisia ihmisääniä ja äänialoja. Esimerkiksi tarjottiin kontra-alttoa ja kontratenoria. Kontratenoreita, eli tavallista korkeampaa laulavia miehiä, olin jo kuunnellut runsaasti koska niitä käytetään usein vanhassa musiikissa nyt kun kastraattilaulua ei enää katsota hyvällä. Valitsinkin sitten itselleni kontra-alton, joka on huomattavasti harvinaisempi ääniala. Verkkokirjastosta löytyi hakusanalla vain 7 äänilevyä ja niistäkin enemmistöä oli Beethovenia ja Händeliä eli eivät mitään erityisen tuntematonta musiikkia.

Hakutuloksissa olikin ainoastaan yksi levy joka sisälsi itselleni vieraia teoksia, Les Arts Florissantsin Le jardin de Monsieur Rameau. Levy sisältää lauluyhteen johtohahmojen, William Christien ja Paul Agnew’n, järjestämän laulukurssin ohjelmiston vuodelta 2013. Konserttiohjelman keskiössä on 1700-luvun tärkein ranskalaissäveltäjä Jean-Philippe Rameau (1683-1764). Hänen lisäkseen mukana on myös muiden hänen aikalaisten musiikkia, joka kuitenkin liittyy vahvasti kyseiseen säveltäjään. Eli musiikkia, josta hän on ottanut vaikutteita tai musiikkia joka on erityisen paljon velkaa hänelle. Levyn teokset on julkaistu vuosina 1697-1768.

Tavallista matalampi naisääni, kontra-altto, on tällä levyllä Benedetta Mazzucato. Hän on äänessä neljäsosalla levyn raidoista, jotka ovat pääosin aarioita aikakauden suosituimmista oopperagenreistä tragédie lyrique ja opéra-ballet. Lisäksi mukana on myös Rameaun säveltämiä kaanoneita, sekä pätkiä yhdestä comédie lyriquesta ja yhdestä kantaatista. Comédie ja tragédie lyriquen ero on siinä että ensin mainitun tunnelma on koominen, jälkimmäisen vakava ja ylevä (ei siis välttämättä traaginen). Opéra-ballet arvatenkin yhdistää tanssia oopperaan.

Musiikillisesti tässä liikutaan siis hyvin samoissa tunnelmissa kuin musahaasteen toisella rastilla kuuntelemissani barokkiooppera-alkusoitoissa. Tässä on nyt vain sitten laulua mukana. Ohjelmisto on rakennettu laulukurssin osallistujen äänialojen mukaan, ja Mazzucaton bravuureiksi on valittu aariat Rameaun Hippolyte & Ariciesta ja André Campran (1660-1744) L’Europa galantesta. Lisäksi hän on mukana parissa duetossa ja triossa. Nämä ovat kaikki melko hitaita osia, ja lähinnä alkavat unettaa minua. Kontra-alton kuuntelun osalta mielenkiintoisin raita on oikeastaan duetto Rameaun Dardanuksesta, jossa Mazzucaton kanssa laulaa tenori Zachary Wilder. Äänialat ovat melko lähellä toisiaan, enkä oikeastaan osaa sanoa kumpi laulaja on kumpi. On varsin virkistävää kuunnella laulua, jonka esittäjien sukupuolesta ei ole mitään käsitystä.

Jotta näistä herkistä lauluista saisi kunnolla jotain irti, ne pitäisi kuitenkin kuulla alkuperäisteoksen kontekstissa. Sellaista minua miellyttävää reipasta barokkimeininkinä on varsin harvoissa kappaleissa, lähinnä Christoph Willibald Gluckin (1714-1787) rytmikkäissä trioissa ja kvartetoissa oopperasta L’Ivrogne corrigé. Niissä laulajien stemmat risteilevät oikein pirteästi samalla kun lyömäsoittimia paukutetaan täysillä taustalla.

Les Arts Florissants: Le jardin de Monsieur Rameau (2014)
23. musahaasterasti: Musiikkia, jossa on erikoisia ihmisääniä ja äänialoja
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta