Haudanvakavaa huumorimusiikkia

Tämän vuoden alkupuoliskon eniten kuuntelemani kaksi levyä ovat luultavasti Tiger Lilliesin SinDerella (Spotify) ja Karjalan Sissien Fucking Whore Society. Ne ovat hyvin erilaisia levyjä, mutta niissä on myös paljon samaa. Ne edustavat täysin eri genrejä ja ovat hyvin erilaisia kuuntelukokemuksia.

The Tiger Lillies - SinDerella; oheistaidetta

SinDerella on dark cabaret -yhtye Tiger Lilliesin omaan musikaaliin perustuva tupla-albumi, jolla on bändin lisäksi mukana Kiki-taiteilijanimelläkin tunnettu homoikoni Justin Bond. Klassikkosatuja aikaisemminkin roisisti uusiksi laittanut Tiger Lillies on tällä kertaa luonut aikuisten version Tuhkimosta: Ilkeä äitipuoli (Tiger Lilliesin Martyn Jacques) pakottaa Tuhkimon (Bond) crack-huoraksi, myymään itseään koko perheen tapaan kadulla. Lopussa Tuhkimo saa prinssinsä, mutta tämäpä menee kuolemaan parin viikon kuluttua suolisyöpään. Tämän jälkeen Tuhkimolla ei tietenkään ole enää muita vaihtoehtoja kuin tappaa äitipuolensa ja itsensä.

Ruotsin-suomalaisen Markus Pesosen martial industrial -projekti Karjalan Sissit palasi nelivuotiselta levytystauoltaan tänä keväänä Fucking Whore Society -vinyylillä. Nyt heinäkuussa levy on julkaistu myös CD-formaatissa. Aiempien Karjalan Sissit Karjalan Sissit - Fucking Whore Society; levynkansi-levyjen tapaan tälläkin albumilla jylhät martial-perkussiot yhdistyvät uhkaaviin dark ambient -maisemiin, raskaisiin meluvalleihin ja huutovokaaleihin.

Mikä näitä levyjä ja yhtyeitä sitten oikein yhdistää? Molemmat ovat näillä levyillä, ja urillaan muutenkin tähän asti, osanneet harvinaisen hienosti luoda musiikkia joka on samalla sekä haudanvakavaa että hyvin huvittavaa. Tiger Lilliesin sanoitukset ovat käsitelleet kaikkea mahdollista huoraamisesta ja murhaamisesta eläimiin sekaantumiseen ja tuhopolttamiseen. Karjalan Sissien yleiset teemat ovat olleet alkoholismi, väkivalta ja syrjäytyminen, kaikki kovin perisuomalaiseen tapaan kuvattuna.

Molemmat yhtyeet siis käsittelevät vakavia ja tabunomaisiakin aiheita, mutta aina sysimustalla huumorilla väritettynä. Ne kuitenkin onnistuvat tässä harvinaisella tavalla ilman, että aina läsnäoleva huumori vähentää asiasisällön uskottavuutta. Ensireaktio Tiger Lilliesin ja Karjalan Sissien musiikkiin on varmasti epäuskoinen nauru, ja monet kuulijat tämä voi jo karkoittaa musiikin ääreltä. Se luultavasti pilaa alkuunsa monilta ihmisiltä kaikki mahdollisuudet ottaa tämä musiikki myös vakavasti.

Kuitenkin, kun kuuntelemista jatkaa, ei huvittumisen ohella voi olla tuntematta myös jonkinlaista epämukavuutta aihepiirin rankkuudesta. Huumori tietysti tekee kuuntelukokemuksesta kevyemmän, mutta se ei koskaan alenna musiikkia pelkäksi alapäävitsiksi. Näiden yhtyeiden musiikki on kyllä mautonta, mutta kuitenkin hyvin osuvaa. Kukaan muu ei oikein onnistu tässä vakavuuden ja huumorin välillä tasapainoittelussa yhtä hyvin.

Martyn Jaqcues ja Justin Bond; SinDerellan promokuva

Kidutustarhan salaisuudet

Edes hartaimmat Ordo Rosarius Equilibrion ystävät tuskin voivat väittää, ettei yhtye olisi ns. yhden tempun hevonen. Siksi onkin mukavaa huomata että O N A N I (Practice Makes Perfect) tarjoaa ORE:n suurimman suunnanmuutoksen sitten nimenpidennyksen Ordo Equilibriosta Ordo Rosarius Equilibrioon.

Ordo Rosarius Equilibrio - Onani; BandCamp-version kansi

Huomattavin uusi elementti on paikoin hyvinkin vallitseva koneellinen äänimaisema, jossa tärkeässä osassa on pehmeäsoundinen rumpukone. Pisimmälle tässä uudessa tyylissä mennään kappaleessa Let Me Show You, All The Secrets of the Torture Garden, joka luo assosiaatioita niinkin yllättävään levyyn kuin Nine Inch Nailsin Year Zero. Tässä on samanlainen hieman rutiseva äänimatto.

Toki tämä levy on silti tuttua ja tunnistettavaa ORE:a. Sanoitukset ovat ”sitä itseään” ja puhelaulun seassa kuullaan pikkutuhmaa ähkimistä. Kokemus on toki audiovisuaalinen ja kansitaidekin siten kohtuullisen pornografista, mutta kuitenkin verrattaen pehmoa. Osa kappaleista voisi olla miltä tahansa aiemmalta Ordo Rosarius Equilibrion levyltä, mutta ei kai se haittaa, jos se lauletaan vaikkapa italiaksi (ytimekkäästi nimetty Amore Rosso, Amore Marrone, Amore Nero (Il Waltzer del Lupo Mannaro)). Levy on parhaimmillaan rytmisen tarttuvassa päätösraidassa Confesssions of a Sinflower, jossa on parhaat elementit bändin tyypillisestä tyylistä sekä tästä uudesta suunnasta.

Periaatteessa tämä levyn olisi kai voinut listata vuoden 2008 parhaissa levyissä, koska vinyylipainos siitä julkaistiin jo viime vuonna. Isommalle yleisölle tähdätty CD on kuitenkin tullut ulos vasta tämän vuoden puolella, joten ehkä tämä sinne vuoden 2009 top 10:een sitten mahtuu. Aika kova julkaisuvuosi tästä täytyy kyllä tulla, jotta tämä levy sieltä jäisi pois.

Cover-EP vs. cover-EP

Vertailen tässä kahta kohtalaisen uutta cover-EP:tä keskenään: suomalais-amerikkalaisen Vukin Rakkauden liekistöä ja ruotsalaisen Coph Nian Qliphothic Phantasmagoriaa.

Vuk - Rakkauden liekistä - Vuk esittää Maj Karma -yhtyeen lauluja; levynkansi

Aloitetaan niistä eroavaisuuksista. Vuk on valinnut coveroinnin kohteeksi yhden ainoan yhtyeen – Maj Karman, joka itse otti vastaavaan käsittelyyn Mustan Paraatin joitakin vuosia sitten. Suurin osa kappaleista on levyn alaotsikon vastaisesti ajalta jolloin yhtye oli vielä Maj Karman Kauniit Kuvat. Tämän julkaisun suhde on näistä kahdesta huomattavasti läheisempi alkuperäisyhtyeeseen: Karman Herra Ylppö on tehnyt kansitaiteet ja saman yhtyeen Häiriö laulaa taustoja kahdella kappaleella. Coph Nia sen sijaan on ottanut coveroinnin kohteensa maantieteellisesti ja historiallisesti kauempaa: englantilaisilta ja amerikkalaisilta 1970- ja 80-lukujen heavy metal ja space rock -bändeiltä. Vaikka jokaisen kappaleen on alunperin esittänyt eri yhtye, on niissä silti paljon temaattista yhtenäisyyttä, lähes yhtä paljon kuin Maj Karman kappaleissa.

Sekä Vuk että Coph Nia ovat kokeneita coverkappaleiden esittäjiä. Vuk on käsittääkseni esittänyt Maj Karmaa jo pitkään livenä ja Coph Nialta on nopean laskutoimituksen mukaan julkaistu tähän mennessä yhdeksän coverkappaletta. Molempien tapa muokata toisten kappaleita oman estetiikkansa ja äänimaailmansa mukaiseksi onkin jalostunut hyvin pitkälle. Vuk tekee harmoonivoittoisia ja alkuperäistä hiljaisempia, hieman abstraktejakin versioita Karman kappaleista. Coph Nian coverointikaava on oikeastaan vieläkin tutumpi ja turvallisempi: tempo pudotetaan ainakin puoleen, Aldenon Satorial mörisee hitaasti ja matalalta, taustalla humiseen synkkä ambient ja välillä kokonaisuutta maustetaan kuorosampleilla ja martial-henkisellä rummutuksella.

Coph Nia - Qliphothic Phantasmagoria: Exorcising Old Demons; levynkansi

Molemmat yhtyeet ovat parhaimmillaan juuri sitä mitä hyviltä covereilta mielestäni vaaditaan: kappaleet uskalletaan vetää läpi tarpeeksi persoonallisella ja omalla otteella, joka liittää toisten teokset saumattomasti artistien omaan tuotantoon. Rakkauden liekistö ja Qliphothic Phantasmagoria ovat molemmat hyvin toimivia ja eheitä kokonaisuuksia, mutta on toisaalta lähtömateriaalikin ollut melko homogeenistä. Vukin kappaleita yhdistää luonnollisesti sama säveltäjä/sanoittaja, Coph Nian esittämiä covereita lähinnä okkultistiset ja esoteeriset teemat.

Koska musiikki ei ole kilpailu, tuntuu tarpeettomalta päättää kumpi näistä EP:istä voittaa ”kaksintaistelun”, mutta jos valinta olisi pakko tehdä, se olisi kuitenkin melko helppo. Levyjen päätöskappaleet ovat tässä ratkaisevassa asemassa. Vukin EP:n päättää paras veto, Valaiden laulu, jossa on mukavasti kieroa groovea torvisovituksen kruunatessa kokonaisuuden. Coph Nia taas päättää oman EP:nsä harmittavan ennalta-arvattavasti ja tylsästi: versioinnin kohteena on tälle bändille luultavasti itsestäänselvin valinta – Ozzy Osbournen Mr. Crowley. Kaiken lisäksi suurin osa kappaleesta menee itse Aleister Crowleyn puheen kuuntelemiseen. Kukaanhan ei ole koskaan aiemmin samplannut Crowleytä, mihinkään. Parhaimmillaan kappale on melko mahtipontinen, mutta kokonaisuutena jotenkin turhan hajanainen ja yllätyksetön.

Faktat tarinan takana

Jatketaanpa Eleanoora Rosenholmista, koska he ovat myös hyvä esimerkki aiemminkin tässä blogissa käsitellystä aiheesta, eli internetin hyödyntämisessä teema-albumien sisäisen maailman laajentamisessa. He ovat onnistuneet asiassa kyllä paljon perusteellisemmin kuin esimerkiksi C/A/T. Eleanoora Rosenholmhan perustuu nimeä ja sanoituksia myöten kuvitteelliseen sarjamurhaajaan 1900-luvun alkupuoliskolta. Nyt bändi on laajentanut tarinaa myös musiikin ulkopuolelle, kun bändin nettisivuilla julkaistiin pari viikkoa sitten PDF-artikkeli, joka on ”tiivistetty väitöskirjasta Eleanora Rosenholm – Faktumet bakom berättelsen”.

Eleanoora Rosenholm - Älä kysy kuolleilta, he sanoivat; levynkansi

Kyseinen ”artikkeli” osoittaa kyllä, että asioihin on todella perehdytty: yhtyeen taustatarinasta on rakennettu periaatteessa ihan uskottava ”tieteellinen” julkaisu keksittyine lähteineen. Teksti sitoo hienosti yhtyeen ensimmäisen ja toisen levyn kappaleita ja laajentaa tarinaa kokonaisuudeksi, jota yksittäisistä poplauluista ei voi muodostaa. Esimerkiksi kohta ”emigrantti löydettiin muutama päivä Oton jälkeen viidentoista kilometrin päästä tilalta, aavalta pellolta, haulikolla päähän ammuttuna” viittaa ilmiselvästi Vladimir Grutšoviin, suosikkikappaleeseeni uudella levyllä. Aiemmin joitakin bändin sanoituksista on ollut vaikea yhdistää tuohon keskustarinaan naispuolisesta murhaajasta, mutta tuo artikkeli auttaa asiassa ainakin joidenkin kappaleiden suhteen.

Tässä samassa yhteydessä voisi kai sanoa myös jotain tuosta uutuuslevystä Älä kysy kuolleilta, he sanoivat. Sinänsä Rosenholmin konsepti ei ole maailman pitkäikäisin ja monipuolisin rock-yhtyeelle, joten heille ei kauhean pitkää uraa osaa nähdä. Jo tällä toisella levyllä Vainajan muotokuva -debyyttialbumilta tutut viehättävät maneerit ovat paikoin ärsyttävyyden rajoilla, mutta eivät silti haittaa kokonaisuutta. Toisaalta uudella levyllä ei myöskään ole aivan samanlaisia hittibiisejä kuin Kiltti vai tuhma ja Maailmanloppu, eikä levyllä ole muutenkaan hirveästi uusia ideoita. Ei niitä sinänsä vielä tarvitakaan kun tarina on yhä kiehtova ja kappaleet hyviä, mutta aivan edeltäjänsä tasoinen tämä levy ei muutaman kuuntelukerran perusteella ainakaan ole.

51X

Nine Inch Nailsin Year Zero -albumin promotointi vuonna 2007 oli yksi kekseliäimmistä tavoista markkinoida levyä pitkään aikaan. Teema-albumin tarinaa laajennettiin pääosin internetiä hyödyntävällä Year Zero -ARG:llä (Alternate Reality Game). Ideasta ovat ottaneet muutkin mallia, itse tosin tiedän vain kalifornialaisen industrialyhtye C/A/T:n levystä The Great Crisis.

C/A/T - The Great Crisis; levynkansi

C/A/T:n The Great Crisis -levyn kansikuva.

Year Zeron tapaan The Great Crisis kertoo dystooppisesta tulevaisuudesta, jota värittävät valtion kontrolli, propaganda ja totuuden peitteleminen. Yhtymäkohtia löytyy myös siitä, että molemmissa tarinoissa suurille massoille syötetty huume on keskeisessä osassa. Year Zeron tarinassa ihmisiä kontrolloitiin mm. ”parepiinin” avulla, The Great Crisis -levyn taustatarinan keskiössä on huume nimeltä 51X.

Siinä missä Year Zeron tarinaa pyörittivät lukemattomat eri nettisivut, C/A/T toimii arvatenkin pienemmässä mittakaavassa: tarinaa pyörittää lähinnä We Are Still Alive -blogi, johon löytyy linkki The Great Crisis -levyn kansitaiteesta. We Are Still Alive on nimeltään myös tarinaa jatkava seuraava levy, jolla on myös laulua. Pitkin uraansa sekä instrumentaaleja että laulettuja raitoja tehnyt C/A/T teki The Great Crisisista kokonaan lauluttoman levyn, joka pohjustaa tarinaa lähinnä kappaleiden nimien ja niukkojen puhesamplejen avulla. NIN:kin lupaili tarinalle jatkoa, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei ole tullut. Toivottavasti C/A/T jaksaa olla pitkäjänteisempi.

Nine Inch Nailsin ARG:hen verrattuna C/A/T:n tarina on kovin vaatimaton, eikä sitä varsinaisena pelinä voikaan pitää, koska vuorovaikutusta ei juuri ole. Year Zeron tarinasta teki niin loistavan fanien omistautuneisuus ja tarinan ymmärtämisen vaatima salapoliisityö. Noin suureellisen projektin toteuttaminen ei tietenkään ole mahdollista muille kuin NIN:in kokoluokan yhtyeille, joten C/A/T:n kaltaiset marginaaliset yhtyeet joutuvat tyytymään pienimuotoisempiin ideoihin, jotka jäävät minimalistisuutensa vuoksi lähinnä kuriositeeteiksi.

Tällaiset tarinat ja musiikin ulkopuolelle ulottuvat ekstrajutut ovat kuitenkin tärkeitä nykyaikana, kun itse musiikki on monilla kuuntelijoilla vain koneelle ladattuna, joko laittomasti tai laillisesti. C/A/T yritti tuoda lisäarvoa The Great Crisis -levyyn lisäämällä koteloon myös kortin josta löytyvät tunnukset, joilla pääsee lataamaan netistä At Peace -EP:n. Arvatenkin myös tämä EP on bändin perustaja Ben Arpin blogin mukaan päätynyt vertaisverkkoihin, mitä ei tietenkään voi koskaan välttää kun julkaisee musiikkia. Täytyy silti kunnioittaa yrityksiä laajentaa perinteisen albumin konseptia internetin puolelle. Se saattaa olla musiikin tulevaisuus noin suuremmassakin mittakaavassa.