Avainsana-arkisto: acid house

#69 Plastikman – Plasticine (1993)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (vain ääni)

Plastikman - Sheet One; levynkansiAlkuperäinen Bellevillen kolmikon (Kevin Saunderson, Juan Atkins ja Derrick May) Detroit-tekno saavutti suosionsa huipun 1980-luvun lopun Euroopassa. Kotimaassaan Yhdysvalloissa kolmikon jatkuva poissaolo Euroopassa DJ-matkoilla synnytti kuitenkin eräänlaisen musiikillisen tyhjiön, joka tiesi koko skenen kuolemaa. 1990-luvun alussa tuota tyhjiötä tulivat täyttämään toisen aallon teknoartistit, jotka henkilöityvät paljon Richie Hawtiniin.

Hawtin, eli States of Mind, Cybersonik, F.U.S.E. tai Plastikman, asui Detroit-joen toisella puolella, Kanadassa sijaitsevassa Windsorissa. Hänen lukuisat aliakset ja monet hengeheimolaiset levyttivät Hawtinin perustamalle +8-levy-yhtiölle, joka otti nimensä DJ-dekkien sävelkorkeussäädön suurimmasta arvosta. Hän oli kuitenkin monessa mielessä kaikkea sitä mitä alkuperäinen Detroit-tekno ei ollut. Hawtin tuli erilaisesta kulttuurisesta taustasta ja hän oli keskeisessä roolissa teknon omimisessa afroamerikkalaiselta yleisöltä nuorten valkoisten miesten jutuksi.

Hawtinin kuuluminen nuorempaan ja valkoisempaan sukupolveen kuuluu myös hänen musiikkinsa vaikuttimissa: Bellevillen kolmikon inspiraationa toimivat Kraftwerk ja Parliament/Funkadelicin synafunk, Hawtinin sukupolven vaikuteet tulivat electrosta, synapopista, industrialista ja EBM:stä. Vaikka kyllä Hawtinkin altistui nuorella iällä Kraftwerkille ja Tangerine Dreamille. Hänen kehittämänsä variaatio teknosta oli minimalistinen acid housesta ammentava tyyli, jonka nimeksi muotoutuikin luontevasti minimal techno.

Vaikka Hawtin oli mukana tuomassa rave-kulttuuria Yhdysvaltoihin, häntä silti yhdisti alkuperäiseen Detroit-teknoon tietynlainen etäisyyden ottaminen huumeisiin. Tästä huolimatta hänen Plastikman-aliaksen debyyttilevyn, Sheet Onen (1993), kansi on mukaelma LSD-tarran ulkoasusta. Tarinan mukaan joku poliisin pysäyttämä nuorukainen joutui jopa pidätetyksi koska hänellä oli kyseinen CD autossaan ja sitä luultiin oikeasti LSD-tarraksi. Kuulostaa tosin ihan urbaanilta legendalta. Sheet One ei vielä ole yhtä minimalistista kuin hänen myöhempi tuotantonsa ja vaikutteet acid housesta kuuluvat kaikkein selvimmin. Acid-vaikutteet kuitenkin käännettiin tavallaan ylösalaisin koska kyseisen soundin perustus, Rolandin TB-303, toimikin Hawtinin käsissä kylmän ja eristäytyneen minimalismin eikä euforisen biletyksen soundina. Plastikmanin omintakeinen tyyli oli siis vasta muotoutumassa tuolla levyllä.

Minimal technossa on paljon risteämiskohtia myös 1960-luvun taidemusiikin minimalismiin. Molemmat riisuivat musiikin mahdollisimman pelkistetyksi. Minimal techno vain teki niin rytmeille. Se oikeastaan poisti teknosta kaiken perinteisen musikaalisuuden ja jätti jäljellä vain äänityhjiössä kaikuvan kylmän konebiitin. ”Aivoton jumputus” viedään jo niin pitkälle että tanssimisen sijaan hitaasti ja lähes huomaamatta varioiva rytmi sopii parhaiten keskittyneeseen kotikuunteluun. Plasticine on loistava esimerkki siitä miten Hawtin on mestari lumoamaan kuulijansa hyvin vähäeleisellä musiikilla, jonka äärimmäisestä monotonisuudesta ei kaiken järjen mukaan pitäisi tykätä, mutta joka kuitenkin on hyvin hypnotisoivaa.

Paitsi että tämä Hawtinin varhaisempi soundi oli synnyttämässä minimal technoksi kutsuttua genreä, sillä oli myös suuri vaikutus mannereurooppalaisen hardcore technon kehittymiseen gabbaksi (Hollanti) ja tranceksi (Saksa). +8:n kollektiivi oli tosin hyvin huolestunut näiden genrejen huumekeskeisyydestä ja pakkomielteisestä nopeuden tavoittelusta (niin tempossa kuin huumeiden psykogisissa vaikutuksissakin). Toisella Plastikman-levyllä Muzik (1994) BPM laskikin huomattavasti kun Hawtin otti tehtäväkseen palauttaa teknoon ”funkin”, joka tasaiseen junttaukseen perustuvista gabbasta ja trancesta hänen mielestään puuttui.

Lue lisää: Reynolds (2002): s. 212-223; Rubin (2000): s. 118-119.

Kuuntele myös: Hawtinin projektien ohella minimal technon merkkinimiä olivat mm. Basic Channel (Phylyps Trak II/II), Robert Hood (Museum) ja Monolake (Occam). Minimalismia housen puolella edustaa microhouse, mutta Spotify saa kuitenkin nyt pitää tunkkinsa koska ei siellä ole mitään kyllin edustavaa näytebiisiä.

#72 Adamski – Killer (1990)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Elektroninen tanssimusiikki ei oletusarvoisesti ole yleensä sopinut kauhean hyvin kansainvälisen musiikkiteollisuuden toiminnan raameihin, mikä varmasti on yksi pääsyistä Adamski - Killer; singlen kansisiihen miksi sen on ollut vaikea saavuttaa uskottavuutta rock-näkökulmasta. Keskeisin ongelma saattaa olla ihan vain kokoonpanojen luonteessa. Rave-kulttuurin DJ-keskeisyys on ollut vaikeasti sulatettava asia. Varsinkin teknolle tyypillinen anonyymiys on melko epäyhteensopiva populaarimusiikin tähtijärjestelmän kanssa. Levyjä ei voi myydä ilman kasvoja, keulakuvaa. Varjoissa pysyttelevien DJ-tuottajien ei ole oikein mahdollista päästä näkyviin eikä valtavirtaan. Toinen ongelma on se, että kokoonpanot eivät ole keikkailevia yhtyeitä.

Adamski, oikealta nimeltään Adam Tinley, oli muuttamassa näitä molempia raven ominaispiirteitä valtavirran musiikkiteollisuuden normeihin sopivaksi. Hän soitti DJ-keikkojen sijaan livekeikkoja koskettimien ja Roland TR-909 -rumpukoneen avulla. Joskus DJ:t saattoivat soittaa a cappella -levyiltä vokaaliosuuksia Adamskin musiikin päälle. Debyyttilevyn nimikin oli LIVEANDDIRECT (1989). Valkaistussa lyhyessä tukassaan Tinley näytti myös varsin salonkikelpoiselta ”rock”-tähdeltä, eikä hän koskaan peitellyt punkin suurta vaikutusta hänen uraansa. Hänellä ei ollut myöskään mitään aikomusta pysytellä varjoissa vaan hän halusikin tähdeksi.

Adamskista tuli kuitenkin lopulta vain yhden hitin ihme, joskin tuosta hitistä tuli yhden 1990-luvun menestyneimmän soul-laulajan uran lähtölaukaus. Listaykköseksi noussut Killer oli osa englantilaisten acid house -hittien jatkumoa, vaikka se olikin jo aika kaukana A Guy Called Geraldista tai Humanoidista. Osuvampi nimitys olisi ehkä ”pop rave”. Adamski paistatteli julkisuudessa tämän yhden hitin verran, mutta kappaleen laulaneesta Sealista vasta supertähti tulikin. Killerin sisältänyt toinen täyspitkä, Doctor Adamski’s Musical Pharmacy (1990) pääsi kyllä albumilistan sijalle 8, mutta siihen se kaupallinen menestys sitten jäikin.

Unohtumattominta kappaleessa on kuitenkin sen armottoman tarttuva ja jyräävä, oikeastaan yllättävänkin hidas bassorumpukuvio. Kappaleen musiikkivideossa tiivistyy kyllä kaikki oleellinen 1990-luvun alun raven kyberneettisestä futurismista. Puhumattakaan siitä kuinka kulunutta kuvastua avaruudessa pyörivä irtopää oli muutamaa vuotta myöhemmin.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 239-240; Reynolds (2008): s. 84-85; Bidder (2001): s. 126-129.

Kuuntele myös: Brittiläisen acid housen merkittävät vuoden 1988 varhaisteokset, Voodoo Ray ja Stakker Humanoid (ks. #76) on jo mainittu aiemmin lyhyesti, mutta listojen kärkeen acid päätyi vasta kun se sulautettiin osaksi S’Expressin tanssipoppia. Theme from S’Expressistä tuli ensimmäinen acid house -vaikutteinen singleykkönen Britanniassa. Sen seksuaalisesti vihjailevan tunnelman vei vielä pitemmälle vuoden 1989 Lil’ Louis -hitti French Kiss, joka joutui tosin tyytymään kakkossijaan, eikä se ollut brittiläistä vaan kotoisin acidin syntysijoilta Chicagosta. Kappale on kuuluisa sen pitkästä ”breakdown”-jaksosta, jossa kappale hidastuu tasaisesti ja nopeutuu loppua kohden kuin auto jonka kaasu on jäänyt jumiin. Sekä tietysti orgastisista naisäänistä.

#76 The Future Sound of London – Papua New Guinea [12″ Version] (1991)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Garry Cobain ja Brian Dougans ovat olleet monessa mukana englantilaisen konemusiikin historiassa lukemattomilla eri nimillä, joista tunnetuin on varmastikin The Future Sound of London. Cobainin ja Dougansin panos tanssimusiikin kehitykseen alkaa vuodesta 1988 jolloin skotlantilainen Dougansin teki musiikin Mark McLeanin ja Colin Scottin Stakker-projektin visuaaleja varten. Yhdessä kolmikko teki myös audiovisuaalisia tunnuksia MTV-musiikkikanavalle. Tunnetuin yhteistyön hedelmä oli kuitenkin Stakker Humanoid (1988), yksi ensimmäisistä ja unohtumattomimmista brittiläisen acid housen hiteistä. Se julkaistiin tekijänoikeussyistä nimellä Humanoid, jonka täyspitkä tuotanto jäi yhteen albumiin, Globaliin (1989).

Future Sound of London: Papua New Guinea - ensimmäisen painoksen kansitaideYhdessä Cobainin kanssa Dougans muodosti mm. duot Amoprhous Androgynous, Yage ja Future Sound of London. Myös nämä projektit olivat vahvasti audiovisuaalisia. He halusivat hämärtää äänen ja kuvan, sekä läsnä- että poissaolon välisiä rajoja; esimerkiksi musiikkivideot eivät olleet kyllin syvälle meneviä musiikin visualisoinnin muotoja. He olivat melkoisia teknofiilejä, koska heille visuaalisuus perustui nimenomaan teknologian aallonharjalla olevaan tietokonegrafiikkaan.

Myös ”livenä” esiintyminen tarkoitti heille jotain kovin futuristista: musiikin soittaminen heidän studiostaan ISDN-verkkoyhteyksien kautta radiokanaville ympäri maailmaa saattoi tarkoittaa FSOL:in sanastossa kiertuetta. Kaksikko tekikin DJ-show’ta muun muassa Lontoon Kiss FM -radiokanavalle, mutta nämä ISDN-keikat – joiden materiaalista myös julkaistiin albumi ISDN (1994) – tarjosivat kuulijoille abstraktimpaa ambienssia, jossa he samplasivat livenä monipuolisia äänilähteitä kaksikon laajasta levykokoelmasta.

Laaja levykokoelma kuuluu myös kaksikon tunnetuimmassa kappaleessa, vuoden 1991 tanssihitissä Papua New Guinea. Sitä dominoivat Dead Can Dancelta (Dawn of the Iconoclast) samplattu Lisa Gerrardin persoonallinen sanaton laulu sekä mm. Meat Beat Manifestolta (Radio Babylon) varastettu suttuinen breakbeat-rytmi. Konemusiikin intertekstuaalisuuden kerroksellisuudesta kertoo se, että Radio Babylonkin on täynnä sampleja Boney M:n eurodiscosta Mikey Dreadin dub reggaeen. Samaista kappaletta samplasi pian FSOL:in perään myös The Prodigy Charly-debyyttisinglelleen. Samplejen periytymiseen voi tutustua Who Sampledissa.

Future Sound of London: Papua New Guinea - vuoden 1996 painoksen hologrammikansiPapua New Guinean pianonpimputtelut ennakoivat Mobyn tulevia chillausklassikoita, ja tunteellista tunnelmaa nostattava naislaulu ja kaunis synamatto muistuttavat melkoisesti juuri 1990-luvun alussa syntymässä ollutta trance-musiikin ensimmäistä aaltoa. Paitsi että kappale oli aikanaan suuri tanssihitti lukemattomien remixien ansiosta, se siis rakensi perustaa monelle myöhemmälle genrelle ja artistille. Pari hittiä tehtailtuaan kaksikko jatkoi kuitenkin jo ihan omaan suuntaansa.

Cobain ja Dougans kyllästyivät muutamassa vuodessa koko tanssimusiikkiin ja he lakkasivat tekemästä varsinaisia biisejä. He kokivat teknon säännöt liian rajoittaviksi ja halusivat ilmaista musiikkiaan ilman mitään tanssikulttuuriin liittyviä funktionaalisia velvoitteita tai rajoittavia genreleimoja. Suunnanmuutoksen tuloksena oli kunnianhimoinen tupla-albumi Lifeforms (1994), jossa käytettiin teknon ja ambientin välineitä ja souneeja omituisten ja monipuolisten äänimaisemien luomiseksi.

Future Sound of London: Papua New Guinea - typotetun Belgia-painoksen kansi (1992)Levy oli teema-albumi, ”makroskooppinen kuvaus inhimillisistä tunteista ja yhteiskunnasta jossa elämme” (Markku Salmi, Rumba 1/1994). Flak-kappaleella kitaraa soittaa King Crimsonin Robert Fripp, joka korostaa albumin läheisempää suhdetta progressiiviseen rockiin kuin rave-kulttuuriin. Kitaraa ei kuitenkaan taida tarkinkaan kuuntelija kappaleessa huomata, koska FSOL:illa on tapana muokata kaikki äänilähteet tunnistamattomiksi. Vastavuoroisesti yhtye remixasi Frippin ja David Sylvianin kappaleen Darshana.

Future Sound of Londonin edustama ”Intelligent Dance Music” – jossa ei kyllä ole mitään erityisen älykästä tai tanssittavaa – tarjosi elektronista musiikkia jota saattoi vain kuunnella kaikessa rauhassa kuulokkeilla kotona, ilman kaikkea klubikulttuuriin kuuluvaa ”ylimääräistä” siinä ympärillä. Se oli elektronista musiikkia mielelle, ei ruumiille. Se oli teknoa joka sopi myös ihmisille joiden mielestä tanssimusiikki on ”aivotonta jumputusta”.

Lue lisää:Henderson (2010): s. 229-230, 249; Prendergast (2000): s. 414-417; Reynolds (2008): s. 182-183; Salmi (1994): s. 245-247 (Rumba 1/94). Kappaleen rakennetta erittelee Inkinen (1994): s. 131-134.

#79 Madonna – Ray of Light (1998)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Madonna on yksi keskeisimmistä artisteista, jotka ovat popularisoineet elektronista musiikkia, varsinkin Yhdysvalloissa. Toisaalta amerikkalaisten Madonna - Ray of Light; singlen kansikuvasuosiosta välittäminen on tietysti osallistumista heidän omaan kulttuuri-imperialismiinsa – kyllä musiikki on ihan oikeaa vaikka sitä ei myytäisikään Yhdysvalloissa miljoonittain! Toisaalta, populaarimusiikin kaupallisinta kärkeä on hyvin vaikea arvioida mistään muista lähtökohdista. Kun musiikki on niinkin teollista kuin Madonnan, keskeisimmiksi arviointikriteereiksi muodostuvat helposti medianäkyvyys ja myyntiluvut. Millä muillakaan kriteereillä arvioisi musiikkia joka tehdään vartavasten massakulttuurin tarpeita varten?

Jos sen sijaan olisi kyse jostain ruohonjuuritason alakulttuurista nousevasta musiikista, sitä voisi olla mielekkäämpää tarkastella muista näkökulmista. Monet elektronisen musiikin – tai oikeastaan kaiken populaarimusiikin – genreistä juuri syntyvät tällä tavalla, marginalisoitujen ihmisryhmien itseilmaisun ja kulttuurisen itsemääräämisen tarpeesta. Marginaalista musiikkia voi vielä arvioida myyntiluvuista ja medianäkyvyydestä riippumattomilla sosiaalisilla kriteereillä. Niitä voi jopa analysoida valtakulttuurin vastaisena kapinana; luontevinta tämä on niissä alakulttuureissa jotka syntyvät ja toimivat laillisuuden rajamailla.

Simon Reynolds pohtii, onko kyse vain paosta jonka musiikki ja päihteet tarjoavat vähemmistöille. Adorno ainakin olisi samaa mieltä; että ne saavat vähäosaiset hyväksymään huonon tilanteensa ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen (ks. Neljä musiikkia: III. Populaarimusiikki). Oopiumia kansalle siis. Toisaalta monet alakulttuurienkin musiikkityyleistä syntyvät populaarimusiikin ideaaleista: epämääräisimmänkin underground-bändin tavoitteena ja haaveena voi olla lopulta lyödä läpi valtamediassa ja tehdä musiikkiaan ammattimaisesti. Alakulttuurien vastarinnan tavoitteena voikin olla vallitsevan järjestelmän kumoamisen sijaan sen haltuunotto. Tällöin kapitalistista populaarimusiikkia ei nähdä sinänsä huonona asiana, vaan se pitää valjastaa vähemmistöjen omiin käyttötarkoituksiin.

Toisaalta viihdeteollisuus on myös hanakka omimaan itselleen vähemmän kaupallisista alakulttuureista löytämiään kiinnostavia elementtejä, jotka vastaavat kuulijoiden esteettisiä tarpeita. Adorno kutsuisi niitä pseudoindividualisaatioksi, jonka voisi varmaan kääntää teosten valeyksilöllisyydeksi – nämä vieraista musiikkikulttureista lainatut elementit ovat siis vain kuorrutusta joka saa kuulijan luulemaan että kyseessä on jostain ihan uudesta, vaikka kyse onkin samasta vanhasta popista ainoastaan hieman uusiksi puettuna.

Vastakulttuuriset musiikit kuitenkin yleensä sulautetaan ennemmin tai myöhemmin osaksi Järjestelmää, jolloin niiden keskeisimmiksi arviointikriteereiksi muodostuvat jälleen kuulijamäärät. Madonna on erityisen hyvä ”sulauttaja”. Varsinkin hänen 1990-luvun tuotantonsa on yksi parhaista esimerkeistä undergoundista nousevien trendien omaksumisesta osaksi valtavirtaa. Vuoden 1992 viidenneksi paras levy Erotica osui juuri sopivasti housen nousukauteen, Bedtime Stories (1994) otti vaikutteita urbaanista R&B:stä ja lopulta Ray of Light (1998) käytti hyvväkseen rave-kulttuurin jälkeistä kaupallisen elektronisen musiikin suosion kasvua.

Puristit luonnollisesti inhoavat Madonnaa tästä hyvästä. Ishkur’s Guide to Electronic Music on erityisen katkera hänelle sanan electronica popularisoinnista. Ray of Light osui sopivasti myös kovimpaan big beat -villitykseen kun The Prodigy, Chemical Brothers ja Fatboy Slim valtasivat listat konemusiikilla, joka oli kuitenkin myös sen verran rock että ennakkoluuloisimmatkin ihmiset uskalsivat kuunnella sitä. Kaikesta tästä (amerikkalaisen) valtavirran hyväksymästä popin ja rockin kanssa flirttailevasta elektronisesta musiikista ryhdyttiin sitten käyttämään termiä electronica.

Kyseinen sana syntyi ihan musiikkiteollisuuden tarpeesta keksiä kätevä promoväline tälle mainstream-kelpoiselle musiikille. Se on yksinkertaistava käsite joka ei ole peräisin musiikin syntysijoilta kuten monien muiden tyylisuuntausten nimet, minkä vuoksi elitistiset konemusiikin harrastajat jaksavat jatkuvasti paasata siitä miten electronica-nimistä genreä ei ole olemassakaan ja sitä käyttävät vain ihmiset jotka eivät tajua elektronisesta musiikista mitään.

Vastenmielisyys kyseisen sanan käyttöä kohtaan johtunee siitä että sillä voi niin kätevästi niputtaa yhteen kaiken elektronisen tanssimusiikin, ikään kuin se olisi joku yhdenmukainen genre joka ei ansaitse yhtään hienojakoisempaa erittelyä. Konemusiikin harrastajat ovat kuitenkin vähintään yhtä tarkkoja genreistä kuin pahimmat hipsterit tai kuppikuntaisimmat hevarit, joten heidän seurassaan ei kannata käyttää sanaa electronica. Se on ihan yhtä paha etikettivirhe kuin mainita black ja nu metal samassa lauseessa.

Taisin vähän eksyä aiheesta. Liittyy se tietysti siihen siinä mielessä, että siellä undergroundissa on tosiaan kaikenlaisia alagenrejä, mutta valtavirran tietoisuuteen niistä tihkuu vain irrallisia elementtejä, joilla voidaan sitten poppia koristella. Ray of Lightille Madonna valitsi soundiaan ”koristelemaan” juurikin edellä mainitun acid house -veteraani William Orbitin. Tuloksena oli enimmäkseen ambientista ja silloin pinnalla olleesta trip hopista vaikutteita ammentavaa eteeristä tunnelmointia. Vaikutteita otettiin paikoin myös toisesta 90-luvun loppupuoliskon trendigenrestä, trancesta.

Pääosin rauhallisella levyllä oli muutama vauhdikkaampkin kappale: The Sky Fits Heaven, Nothing Really Matters ja etenkin nimikkobiisi. Ray of Light on lähestulkoon cover Curtiss Maldoonin folk-hitistä Sepheryn, ja siitä tuli suuri tanssihitti, joka on myös mainoksista tuttu. Rolling Stonen mukaan albumi kokonaisuudessaan osoitti että elektronisen musiikin ei tarvitse olla kylmää, vaan siinä voi olla myös lämpöä ja ihmeen tuntua. Sen on toki osoittanut lukemattoman moni levy aiemmin ja myöhemminkin, mutta ne nyt on edelleenkin niitä ennakkoluuloisia amerikkalaisia. Niitä pitää vähän ymmärtää. Puhun siis ”amerikkalaisista” markkinoinnin kohdeyleisönä, en todellisina ihmisinä. En tunne henkilökohtaisesti yhtään amerikkalaista, joten en minä osaa mitään syvällisempää sanoa.

Ray of Light -albumi osui Madonnan uralla myös ns. hengelliseen vaiheeseen. 1990-luvun alussa rohkeasti seksuaalisuudellaan härnänneestä Madonnasta oli tullut äiti ja hän oli omaksunut niihin aikoihin trendikkään kabbala-uskonnon. Kaupallista strategiaa senkin esille tuominen oli, osa tarkkaan harkittua imagoa. Kyseessä on silti Madonnan syvällisin levy. Myöhäiskapitalistisessa järjestelmässä niin uskonto kuin seksikin ovat kauppatavaraa, eikä edes ihmisen hengellisyys ole irrallaan talousjärjestelmästä. Nykyaikaisen ihmisen tapa uskoa on ihan yhtä välineellinen kuin nykyaikaisen ihmisen tapa kuunnella musiikkia.

Kuuntele myös: Into the Groove oli Madonnan single Desperately Seeking Susanin (1985) soundtrackilta ja kenties hänen merkittävin 80-luvun kappaleensa elektronisen musiikin näkökulmasta katsottuna. Kappale löytyi myös pidennettynä versiona You Can Dancelta (1987), joka on Wikipedian mukaan maailman toiseksi myydyin remixlevy. Tämä versio on hyvä näyte remix-taiteen alkuajoilta, jolloin kappaleita ei vielä pistetty kovinkaan radikaalisti uusiksi – muutokset koskevat tässäkin tapauksessa pidennettyjä instrumentaaliosuuksia, leikeltyjä ja uudelleenjärjestettyjä efektoituja laulunpätkiä sekä breakdown-osuuksia joissa kuullaan hetken aikaa pelkkiä rumpuja. Vogue (1990) puolestaan edustaa Madonnan house-vaikutteista kautta kenties parhaiten. Jos Ray of Light pisti folkia uusiksi, Hung Up (2005) teki yhtä luovan tempun ABBA-klassikolle Gimme! Gimme! Gimme!.

#86 Happy Mondays – Hallelujah [Club Mix] (1989)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

SpotifyHappy Mondays - Hallelujah EP; kansikuva
YouTube (singleversio)

Nine Inch Nailsin (#87) lisäksi kitaroita ja konemusiikkia yhdistelivät 80- ja 90-luvun taitteessa omalla tavallaan myös Madchester-yhtyeet. Tuon genren ja skenen keskipisteessä oli Manchesterin The Haçienda  -klubi, jonka perustivat Factory-levymerkin pomo Tony Wilson ja yhtiön isoin bändi New Order (#26). Klubista tuli kaupungin musiikkiskenen keskus.

House-musiikki rantautui Britanniaan vuonna 1985, mutta ei ottanut tuulta siipiensä alle muualla kuin homoklubeissa. Suosituinta tanssimusiikkia olivat eurooppalaisten omat genret italodisco, hi-NRG ja eurobeat. Vasta acid housen myötä tämä uusi amerikkalaislähtöinen tanssimusiikki alkoi saada suosiota Britanniassakin. Acid house teki tuloaan Eurooppaan nimenomaan mm. Haçiendan kautta.

Huumeet osoittautuivat jälleen keskeiseksi voimaksi uudessa musiikkikulttuurissa, sillä rave-kulttuurin ensimmäisen aallon voi ainakin Reynoldsin (2008) mukaan rajata niin, että se alkoi ekstaasin saatavuuden helpottumisesta vuonna 1988 ja loppui kun siitä tuli pula talvella 1990 (toisesta aallosta ks. #58). Kesästä 1988 tuli ”toinen rakkauden kesä” (se ensimmäinen oli tietysti 1967), vaikka oikeastaan kyse oli pääosin hedonismista. Kyseessä ei ollut tällä kertaa poliittisesta protestista vaan pelkästä hauskanpidosta. Silti maailma näytti tuona yhtenä kesänä muuttuvan rennommaksi ja rakastavammaksi paikaksi, kunnes tietysti huumekulttuuri alkoi näyttää ikäviä puoliaan.

Reynoldsin mukaan ekstaasin laajalla saatavuudella oli niin iso vaikutus, että jalkapallohuligaanitkin lopettivat toistensa pieksemisen ja menivät sen sijaan reiveihin tanssimaan ja vetämään huumeita. Jalkapallon ja musiikin yhteys on muutenkin mielenkiintoinen. 1980-luvun lopulla reivit ja jalkapallo-ottelut olivat harvoja tilaisuuksia joissa työväenluokka saattoi kokea yhtenäisyyden tunnetta. Acid housen ja jalkapallon yhteyden ikään kuin sinetöi New Orderin vuoden 1990 MM-kannustuslaulu Englannin maajoukkueelle, World in Motion. Tuossa listaykkössinglessä laulettiinkin ihan että ”E is for EcstasyEngland”.

Britannian rave-kulttuuri oli varsin hidas reagoimaan acid houseen omilla tuotoksilla; klubeilla soitettiin pitkään pääosin tuontitavaraa. Vuonna ’88 muutamia hittejä jo saatiinkiin. Legendaarisimmaksi varhaiseksi brittihousen edustajaksi nousee kuitenkin toistuvasti alan kirjallisuudessa A Guy Called Geraldin Voodoo Ray vuodelta 1989. Mies biisin takaa, Gerald Simpson, tuli myös Manchesterista.

Vuonna 1989 Britannia oli kypsä sille, että elektronisen musiikin ja indie rockin välinen ero muuttui yhdentekeväksi. Klubimusiikin ja muun popin ero alkoi menettää merkitystään. Happy Mondaysin ja Stone Rosesin kaltaisten yhtyeiden edustama Madchester-suuntaus yhdistelikin housemusiikkia rockiin uraauurtavalla tavalla. Tyyliä kutsuttiin myös baggyksi, viitaten bilekansan pukeutumistyyliin joka oli yhtä löysä ja rento kuin heidän elämänasenteensakin.

Tämä löysäily oli monin osin vastareaktiota thatcherismille. Individualismi ja yritteliäisyys olivat vallitsevia arvoja 1980-luvun Britanniassa ja raven myötä sille tuntui löytyneen vaihtoehto. Aivan kuten klubien yleisötkin, Happy Mondaysin tyypit kieltäytyivät uusliberalistisesta kilpailuyhteiskunnasta ja mieluummin vain olivat. Massatyöttömyyteen reagoitiin heittäytymällä ennemmin rikolliseen toimintaan kuin lainvoimaiseen yritteliäisyyteen. Yhtyettä verrattiin musiikkimediassa usein Sex Pistolsiin; heitä pidettiin ensimmäisenä aitona työväenluokkaisena bändinä sitten punkin. Happy Mondays oli kyllä myös varsin epäilyttävä bändi: he itse myivät ekstaasia yleisölle, varmaan siksi että tripillä heidän musiikkinsa kuulosti paremmalta.

Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä eivät vielä edustaneet klassisinta Madchester-soundia koska niissä oli vielä varsin vähän elektronisia elementtejä. Olennaiseksi osoittautuikin heidän yhteistyönsä DJ Paul Oakenfoldin kanssa, joka oli yksi keskeisimmistä nimistä housen tuomisessa Britanniaan. Oakenfold tuotti bändin kolmannen levyn vuonna 1990, mutta aloitti yhteistyön bändin kanssa jo aiemmin remixaamalla esimerkiksi Hallelujahia, bändin epäjoulusinglen vuodelta ’89. Oakenfoldin lisäksi remixiä oli tekemässä toinen brittihousen merkkinimistä, Andrew Weatherall.

Kuuntele myös: Kahdesta suurimmasta Madchester-bändistä The Stone Roses (Fool’s Gold) oli myös poliittista ja vihaista, kun Happy Mondaysissa oli kyse pelkästä loputtomasta hauskanpidosta. Ensimmäisen rave-aallon jälkeen kuvioihin astui menestyinen psykedeelistä indierockia koneisiin yhdistänyt brittibändi, skotlantilainen Primal Scream. Weatherallin tuottamasta Screamadelica-albumista (1991) tuli suuri menestys ja kuten tavallista, lukemattomat remixit liittivät levyn rave-kulttuuriin entistäkin tiukemmin: Higher Than the Sun (Higher Than The Orb Mix).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 35-94; Bidder (2001): s. 147-177.