Avainsana-arkisto: freak folk

Vuoden 2012 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Listaan tapani mukaan vuoden parhaat levyt viiveellä, koska nämä listat eivät koskaan tule minulta itsestään. Joka joulukuussa huomaan että olen ehkä kuunnellut ajatuksella ja urakalla noin viittä loppuvan vuoden aikana julkaistua levyä ja alan vasta siinä vaiheessa perehtyä vuoden musiikkisatoon hieman intensiivisemmin. Nämä listat ovatkin aina samanlaista kaapimista, että saisin nuo kymmenen levyä kasaan.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä nykyään tehtäisiin jotenkin aiempaa vähemmän hyvää musiikkia. Minä vain noin yleisesti ottaen seuraan trendejä hitaasti koska populaarimusiikin historiassa on niin paljon vanhaakin hyvää musiikkia joka vain odottaa löytymistä. Kyllä joka vuosi pitää löytää ainakin yksi itselle aiemmin tuntematon tai vastenmielinen musiikkigenre, eikä siinä ole aikaa kaikkien uutuuksien kuuntelemiseen. Pidän enemmän (itselleni) uusien bändien vanhoista levyistä kuin vanhojen bändien uusista levyistä. Seuraan kyllä trendejä, mutta lähinnä sivukorvalla. Todella keskittymistä vaativiin kuuntelukokemuksiin syvennyn pääosin jälkijunassa, koska haluan odottaa että musiikkiin tulee riittävästi perspektiiviä, että levyjä voidaan jo kutsua klassikoiksi.

Olen myös varsin kriittinen albumikokonaisuuksien suhteen. En minä viitsi vuoden parhaisiin levyihin laskea mitään sellaista mikä ei ole alusta loppuun asti täysin toimiva kokonaisuus. Vuoden parhaat biisit on aina niin paljon helpompi listata, koska suurella osalla levyistä on ainakin se yksi hyvä kappale. Ehkä tämäkin vuosi tiivistyy parhaiten Spotify-soittolistaani. Pakko myöntää, että internetin myötä omatkin kuuntelutottumukseni ovat muuttuneet aiempaa sirpaleisemmiksi ja keskittymiskyvyttömämmiksi. Pidän silti huolen siitä että osaan myös välillä hiljentyä musiikin pariin.

Vuoden huonoimmista lyriikoista puhuessani vähättelin turhankin paljon kotimaista musiikkkivuotta. Kyllähän laatumusiikkia tuli esimerkiksi Suomen tärkeimmältä goottibändiltä, Kuroshiolta ja Impakt!:ilta, mutta heidän albuminsa eivät kuitenkaan ole niin virheettömiä että olisivat päässeet listalle. Heidän edustamassaan genressä on muutenkin äärimmäisen vaikeaa tehdä toimivia täyspitkiä. Joka tapauksessa vuosi 2012 oli suomalaiselle goottiskenelle hyvää aikaa. Vuoden parhaasta uudelleenjulkaisusta vastasi puolestaan Rocket Records Maaseudun Tulevaisuuden Complete -kokoelmalla.

Lue loppuun →

Vuoden 2009 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

The Big Pink - A Brief History of Love; levynkansiShoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Grunt - Petturien rooli; levynkansiMikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta; levynkansisynkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inade - The Incarnation of the Solar Architects; levynkansiInaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

”Vuk - The Plains; levynkansiSuomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Wardruna - Runaljod: Gap var ginnunga; levynkansiNorjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Raison d'être - The Stains of the Embodied Sacrifice; levynkansiRuotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Knifeladder - Music/Concrete; levynkansi

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Animal Collective - Merriweather Post Pavillion; levynkansiBändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

The Tiger Lillies & Justin Bond - Sinderella; levynkansiMustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.

Musiikki kuuluu kaikille!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olin keikalla hieman poikkeuksellisessa paikassa, vallatussa talossa. Hieno ja erilainen keikkakokemus: epäkaupallinen, epävirallinen, ikärajaton, avoin, intiimi. Keikkapaikkana hylätty talo ei ehkä ole kaikkein mukavin, mutta olen paljon epämiellyttävämmissäkin baareissa käynyt bändejä katsomassa.

Baarien ulkopuolella järjestettävissä keikoissa on omasta mielestäni yksi hyvä puoli ylitse muiden: sen keskipiste ei ole alkoholi. Kyse ei siis olisi siitä että minulla olisi mitään sitä vastaan että ihmiset haluavat nauttia alkoholia keikoilla. Kyse on voimakkaasta taloudellisesta riippuvuudesta: musiikkitapahtuma tekee tappiota jos ihmiset eivät ryyppää tarpeeksi. Valitettavasti pop- ja rock-keikat ovat jostain syystä keskittyneet ensisijaisesti baareihin, mikä ei minun mielestäni ole todellakaan se paras mahdollinen paikka kuulla elävää musiikkia ja tutustua ihmisiin.

Ensimmäinen esiintyjä oli hieman elektronisia ja drone-vaikutteita folk-musiikkiin sotkeva improvisaatioryhmä Teboils. Musiikki ei välttämättä ole kauhean improvisoitua, vaikka kevyitä free form / free folk -assosiaatioita välillä syntyikin. Spontaanimpi puoli bändin musiikista taitavat olla sanoitukset, jotka syntyvät kanssakäymisessä yleisön kanssa: katsomosta annetaan paperilappu, josta sitten otetaan laulun sanat. Kun keikkaympäristönä on vielä kynttilöin valaistu kodikas huone, ei voisi lämminhenkisempää ja intiimimpää ilmapiiriä toivoa.

Olisinkin oikeastaan voinut laittaa ”yleisön” äsken lainausmerkkeihin, koska sen verran häilyvä raja esiintyjän ja yleisön, lavan ja katsomon välillä oli. Kappaleet syntyivät siinä ajassa ja paikassa, yhdessä. Ja sitten esityksen jälkeen ne katosivat ikuisiksi ajoiksi. Ainutlaatuista ja kertaluontoista, täydellinen vastakohta musiikin omistamiselle ja tuotteistamiselle. Musiikki oli yhdessä jaettu hetki, jollaisia ei voi ostaa rahalla kaupasta.

Toisena esiintyi akustista hc-punkia tällä kertaa soittanut HCM-City. Akustiset instrumentit toivat mukavasti humoristisuutta bändin esiintymiseen, mutta sähkön puute ei silti vienyt hardcoren voimasta, rupisuudesta ja aggressiosta mitään pois. Ehkä juuri päinvastoin, koska kaikki ääni ja vimma piti tehdä omin avuin. Sitä kyllä sitten riittikin. Keikan huippukohtiin kuului CMX-cover kappaleesta Mielipuolinen rakkaus.

Ennen kolmatta ja viimeistä esiintyjää minun piti kuitenkin valitettavasti lähteä jo pois, mutta illasta jäi todella hyvä mieli. Ainutlaatuinen kokemus, jossa musiikin elävyys todella tuntui lähellä. Haluaisin ehdottomasti lisää tällaista yhteistä, epäkaupallista ja ihmisläheistä kaupunkielämää. Tämä puolestaan edellyttäisi yhteiskunnan ja virkavallan myönteisempää suhtautumista tällaiseen omaehtoiseen toimintaan, jonka tavoitteena ei ole taloudellinen voitto. Musiikkiesitykset ovat tietysti vain pieni osa tällaisista mahdollisuuksista.

Fyysistä musiikkia – livemusiikin taksonomia, osa 2

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jatketaanpa hyvistä keikoista, koska olin juuri sellaisella. Amerikkalainen noise rock -yhtye Black Dice on kattavalla Pohjoismaiden ja Baltian kiertueella johon kuuluu myös kaksi keikkaa Suomessa. Lämmittelijänä toimi kotimainen naisartisti Kuupuu, joka soittaa myös jotain pörinää. Tarkempaa genreä en oikein osaa sanoa, mutta hän kuuluu kuitenkin saman freak folk -skeneen kuin Islaja ja Lau Nau.

Kuupuu oli keikalla yllättävänkin ambient-henkinen, eikä oikeastaan hirveästi poikennut edellisessä bloggauksessa mainitsemistani ”läppäri ja kaljapullo” -keikoista. Aivan kuten Islajakin, keikka koostuu lähinnä hienovaraisesta elektronisten vimpainten säätämisestä ja siitä, että mikrofonin edessä heilutellaan aina välillä erikoisia esineitä. Ei siis mitenkään ihmeellinen esiintyminen, mutta kyllä se näin lämmittelijän ominaisuudessa toimi hyvin tunnelmamusiikkina, aivan kuten illan DJ:nkin soittama musiikki.

Myös Black Dice yllätti kuulostamalla vähän muulta kuin levyllä: musiikki oli hypnoottisempaa ja elektronisempaa kuin olin odottanut. Paikoitellen musiikki meni melkein tanssittavan konepopin puolelle, mutta sitten tietysti rynnättiinkin heti takaisin epämusikaalisen melun pariin. Keikassa oli nyt niitä elementtejä, joita Simon Finnin keikalta puuttui, vaikka molempien keikkojen huonoin puoli olikin se, että yleisöä oli kovin vähän molemmilla keikoilla. Massat eivät vain osaa arvostaa laatua.

Black Dice kuitenkin tarjosi matalalla murinallaan sen fyysisen livemusiikin puolen, joka akustisilta keikoilta lähes aina puuttuu. Samaa tunnetta ei voi kotikuuntelussakaan saavuttaa, koska kotiäänentoistolla ei saa aikaiseksi tarpeeksi suurta äänenvoimakkuutta, että musiikki todella tuntuisi fyysisesti kehossa. Niin, että oma keho tuntuu muuttuvan osaksi ääniaaltoja. Musiikki tuntuu mystiseltä kosmiselta aaltoilulta jonka muusikot kanavoivat jostain ylemmiltä tasoilta fyysiseen todellisuuteen. Olemme kaikki yhtä: minä, muu yleisö, esiintyjät. Sellaista on fyysinen livemusiikki parhaimmillaan.

Kuvaukseni keikoista ja musiikkikokemuksista noin muutenkin voi kuulostaa aika friikiltä new age -henkiseltä höpinältä, mutta koen ihan sopivaksi kuvailla musiikkia myyttisillä ja uskonnollisilla käsitteillä, koska muutkaan eivät riitä kuvaamaan kokemuksiani, joilla ei tietenkään ole hirveästi tekemistä fyysisen todellisuuden kanssa.

Koska olen neuroottinen ja tieteellinen persoonallisuus, tykkään luokitella asioita. Luokittelen nyt siis fyysisiä keikkojakin. Niitä on karkeasti otettuna kolmenlaisia: meluvallikeikkoja, riehumiskeikkoja ja tanssikeikkoja.

1. Meluvallikeikat

Näitä keikkoja esittävät lähinnä noise- ja drone-artistit, ja tähän kategoriaan menee myös Black Dice. Musiikki on hypnoottista tasaista pörinää joka menee luihin ja ytimiin, luoden transsimaisen tilan jossa unohtaa itsensä ja ympäristönsä – on vain yhtä musiikin kanssa. Myös aiemmin mainitsemani Boredomsin keikka oli tällainen ja aivan kuten Black Dicekin, sekin on levytettynä varsin kesyä liveen verrattuna.

2. Riehumiskeikat

Paras omakohtainen esimerkkini tästä on Nine Inch Nails Provinssirockissa 2005. Näillä keikoilla musiikki on niin äänekästä ja fyysistä, että se pakottaa kehon liikkumaan. Vieressä oleva yleisö hyppii ilmaan niin että huomaa itsekin hyppivänsä ilman mitään fyysistä ponnistelua. Keikan jälkeen jalat eivät tuntuneet kantavan; olin hikisempi kuin koskaan elämässäni, oli hillitön jano ja muutenkin täysin epätodellinen tunne.

3. Tanssikeikat

Näillä keikoilla konebiitti on niin voimakas ja fyysinen, että se suorastaan pakottaa kehon tanssimaan. Näillä keikoilla saan yleensä parhaimmin sen itsensä unohtamisen ja massaan sulautumisen tunteen. Tuntuu siltä että on osa suurempaa aaltoliikettä, joka vaikuttaa koko yleisössä ja lavallakin. Hocicon keikat ovat olleet parhaita tämäntyyppisiä keikkoja jotka olen kokenut.

Palaan vielä Black Dicen keikan visuaaliseen asuun: taustavideo koostui sopivista psykedeelisistä kuvioista. Ei se kuitenkaan ehkä ollut sanan varsinaisessa merkityksessä taustavideo, koska puolet kuvasta heijastui bändistä ja soittimista, eikä taustalakanasta. Tämä oli toimiva ratkaisu, koska nyt tuntui siltä kuin bändi olisi upotettuna värin ja muotojen tanssiin, osa kokonaisuutta eikä suinkaan se pääasia lavalla.

Keikan alku olikin hieno kun yhtäkkiä alkoi helvetillinen meteli ja lavalla näkyi mustavalkoinen välkkyvä kuvio, jolla ilmeisesti yritettiin joko hypnotisoida yleisö tai aiheuttaa epilepsiakohtauksia. Täydellistä audiovisuaalista shokkihoitoa. Onneksi videoheijastukset eivät olleet aivan yhtä rasittavia koko keikan ajan, koska muuten varmaan oikeasti kaikki olisivatkin saaneet omituisia sairauskohtauksia.