Avainsana-arkisto: kansanmusiikki

47. ikonisin video: Paleface – Helsinki – Shangri-La (2010)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ohjaus: Rasmus Försti
Ladattu YouTubeen: 15.6.2012
Katselukertoja: 3 969 029 (2.4.2021)

Paleface - Helsinki - Shangri-La; kuvankaappaus musiikkivideosta

Kun Paleface vaihtoi laulukielensä suomeksi ja otti mallia vanhan ajan kupleteista, se oli hieno suomalaisen musiikkielämän piristysruiske. Palefacen ajatuksena oli, että rap on nykyajan kansanmusiikkia, joka kommentoi ajankohtaisia tapahtumia. Helsinki – Shangri-Lasta tulikin ehkä tarkoitettuakin enemmän oman ajansa kuva, sillä nyt se tuntuu jotenkin naiivilta ja etäiseltä. Biisin julkaisusta on vuosikymmen, mutta siitä tuntuu olevan ikuisuus. Esimerkiksi Sipilän hallitus ja presidentti Trump olivat silloin vielä kaukaisia painajaisia. Koronapandemiasta nyt puhumattakaan. Tekee mieli matkustaa aikakoneella sanomaan ”voi Karri kun tietäisit…”

Monet vuoden 2010 ajankohtaiset asiat tuntuvat vuonna 2021 täysin yhdentekeviltä, vaikka tärkeitä ne silloin olivatkin. Siksi Helsinki – Shangri-La on pahasti vanhentunut biisi, mikä ei tietenkään ole huono asia tämän listan kaltaisen retrospektiivin yhteydessä. Vaikka Paleface sinänsä onnistui tavoitteessaan luoda 2010-luvun kansanmusiikkia, häneltä unohtui että kansanlauluja käytettiin aikoinaan ajankohtaisten ilmiöiden kommentointiin, koska sähköisiä massamedioita ei vielä ollut keksitty. Uutiset myös vanhenivat paljon hitaammin. Kansanlaulu ehti kiertää maita ja mantuja vuosikausia ilman että se voitiin vain ohittaa olankohautuksella, koska kyllähän nämä tapahtumat ovat jo tulleet tutuksi, ja unohdetuiksikin.

Ajattomimman havainnon, jonka tältä videolta voi tehdä, on oikeastaan se, että siinä on kitara. Kitaran ei pitäisi olla mikään erikoinen näky musiikkivideossa, mutta tällä listalla ei paljon kitaraa soitella. Tässäkin sitä soitetaan räppäämisen taustalla, mikä kertoo toisaalta rockin vallan väistymiseltä: monessa mielessä suomiräp on saavuttanut vastaavan dominointiaseman listamusiikissa. Toisaalta se kertoo siitä, että kitaran soittaminen ei näytä kiinnostavalta. Onhan se toki visuaalisempaa kuin DJ painelemassa nappeja, mutta se rajoittaa liikaa musiikkivideon mahdollisuutta kokeelliseen ilmaisuun. Vapautuminen rock-bändin kahleista on vapauttanut videoiden tekemistä kun niitä ei tarvitse aina lähteä suunnittelemaan siitä näkökulmasta, että missähän se bändi tällä kertaa soittelisi.

Palefacen tapauksessa se soittelumiljöö on graffitein koristeltu urbaani betonihalli; ratkaisu, jolla on selvästikin haettu kontrastia ”orgaaniselle” folk-soundille, ikään kuin kuvauksena siitä miten betoniviidakko on se nykyajan duunarin luonnollinen elinympäristö. Siinä mielessä video myös olisi voitu tehdä ihan hyvin vaikka vuonna 2021, koska siinä ei näy muita ihmisiä kuin Paleface. Turvavälit taisivat ainakin toteutua!

Ikonisuutta mitataan tällä listalla usein parodioiden määrässä, ja totta kai Palefacen provosointi tuotti tulosta, kuten vasemmistolle piikittelevän Suomi – Pispa-lan. Tai  oikeastaanhan tässä tapauksessa kyse ei ole varsinaisesti parodiasta, koska ei Palefacenkaan biisiä voi varsinaisesti originaalina pitää. Se perustuu kansansävelmään, jota on aiemmin käytetty Tapio Rautavaaran kappaleessa Mannakorven mailla (1968) ja, Palefacen kannalta oleellisemmin, S. Albert Kivisen Oikeuden jumalattaressa (1970). Eli parhaan kansanmusiikin hengessä samaa melodiaa käytetään vuosikymmenestä ja -sadastakin toiseen niin, että jokainen tuo omat ajalliset ja paikalliset murheensa siihen omien sanojensa muodossa. 2010-luvulla näitä paikallisia tulkintoja biisistä on Pispalan lisäksi myös ainakin Oulusta ja Kauhajoesta.

Pispalasta kajahtaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Pispalan Pelimannit: Muistoja Pispalasta (levynkansi)Musahaasteen 28. rastilla valitsin musiikkia nykyiseltä kotipaikaltani, Tampereelta. Pispalan pelimannien levy Muistoja Pispalasta on julkaistu ilmeisesti viidennen Pispalan sottiisin yhteydessä vuonna 1978. Kyseiseen kansantanssijuhlaan kuului ainakin 1970-luvulla pelimannisävelmäkilpailuja, ja niiden voittajat vuosilta 1970-1976 täyttävät suurimman osan levyn A-puolesta. B-puoli sisältää puolestaan lähinnä perinnesävelmiä Pirkanmaalta. Itse Tampereelta tai Pispalasta onkin varsin vähän ”autenttisia” muistiinmerkittyjä kansansävelmiä, mitä levyn kansissakin harmitellaan.

Suurin osa paikallisväristä tulee siis A-puolen ”uuskansanmusiikista”, joka tosin sisältää pääasiallisesti instrumentaalia tanssimusiikkia – valsseja, sottiiseja, jenkkoja, masurkkoja, polkkia ja marsseja. Laulettuja uudiskappaleita ovat ainoastaan pirkkalalaisen Huugo Värälän Pispalan jenkka ja Pispalan rinteillä. LP:n ensimmäisen puoliskon puolestaan päättää perinnelaulu Tammerkosken sillalla. Onkin tervetullutta kuulla tällainen ”autenttisempi” kansanmusiikkiversio kappaleesta jonka on tottunut assosioimaan Mikko Alataloon ja alhaisimman yhdistävän tekijän yhteislaulutapahtumiin.

B-puoli keskittyy sitten levyn alaotsikkoon, ja muodostaa oikeastaan eräänlaisen kansanmusiikkikierroksen Tampereen naapurikuntiin. Mukana on mm. yksi Pirkanmaan kiehtovimmista myyteistä, Kuussalon Kaarinan balladi. Tarina kertoo Kangasalla noitana mestatusta Kaarinasta, jonka veri valui kivelle jota myöhemmin käytettiin Kagasalan kirkon rakentamiseen. Traagisen tunnelman upeasti tavoittava laulu on ehdottomasti levyn kohokohta. Vesilahtelainen Älä herran tähden piikaa nai puolestaan jää levyn kappaleista parhaiten päähän soimaan. Lisäksi on ainakin nykyisen Ylöjärven ja Nokian alueelta kerättyä aineistoa. Tamperetta edustavat vain Sarkin Joelin valssi, Tampereen muijain pyykkipolkka ja Hyvin vanha valssi Tampereelta, jotka nekin ovat instrumentaaleja.

Sitä paikallisromantiikkaa huokuvaa lyriikkaa on siis suhteellisen vähän, ja melkein kaikki B-puolella. Tämä ei silti ole huono asia, sillä kyllä nämä kansantanssit saavat kivasti jalan vipattamaan. Toisaalta ne harvat sanoituksetkaan eivät herätä minussa mitään erityistä kotiseutuylpeyttä, sillä leimallisesti paikallisia viittauksia tuntuu olevan vähän: lähinnä vain Pispalan jenkassa mainitut Pispalanharjun liukkaat mäet viittaavat johonkin spesifisti tamperelaiseen. Esittävään yhtyeeseenkin liittyy oma paikallinen kuriositeettinsa: Pispalan Pelimannit on 1969 perustettu pelimanniyhtye, jonka jäsenistö koostuu kokonaan Tampereen kaupungin virkamiehistä. Laulajana levyllä on tamperelainen Lipi Nyström, jonka nimi on ilmeisesti kirjoitettu jostain syystä kannessa muotoon Upi Nyström (liittynee Li-tavun epäselvyyteen joissakin kirjasintyypeissä).

Pispalan Pelimannit: Muistoja Pispalasta – pelimannisävelmiä Tampereen tienoilta (RCA, 1978)
28. musahaasterasti: Syntymäpaikkakuntaasi tai muuhun sinulle läheiseen paikkaan liittyvää musiikkia
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Keuruulainen murhaballadi ja helsinkiläinen hipsteripyörä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä (levynkansi)Sen lisäksi että musahaasteessa on mukana lukuisia kohtia, jotka vastaavat tiettyjä kirjastoluokkia, siellä on myös lukuisia levyjen nimiin tai kansikuviin liittyviä rasteja. Näissä tapauksissa uuden kuunneltavan löytäminen on haastavampaa, eikä niistä niin vain yksinkertaisella nopanheitolla selviä. Paitsi tietysti jos arpoo värejä! Listasin aakkosellisesti 13 väriä/sävyä suomeksi ja englanniksi (muut kielet olisivat tehneet tästä jo liian monimutkaista) ja arvoin niistä satunnaislukugeneraattorilla värin, jonka tulee esiintyä levyn nimessä.

Numeroksi tuli 19, eli turkoosi, joka varmaan kaikkein vaikein näistä kaikista sanoista. Spotifystakin löytyy vain yksi levy jonka nimessä tuo sana on: Emilia Lajusen Turkoosi polkupyörä, joka onneksi löytyi myös kirjastostani. Valinta oli siis lopulta ihan helppo! Olin tietoinen tämän levyn olemassaolosta jo entuudestaan, ja tiesin sen olevan jotain kansanmusiikkia. Täysin vieraasta levystä ei siis ollut kyse, mutta ei se haittaa. Tämä haaste on kuitenkin hyvä tilaisuus tutustua myös musiikkiin, joka on ollut mielessä pitkään, mutta jota ei ole saanut aikaiseksi kuunnella.

Levy sopisi itseasiassa moneen muuhunkin rastiin: se on suomalaista kansanmusiikkia 2000-luvulta (40. rasti) ja se sisältää enimmäkseen yhdelle soolosoittimelle sävellettyä musiikkia (12.). En kuitenkaan käytä tuplia, koska haluan kuunnella 50 eri teosta. Lajusen soolosoitin on viulu, tarkemmin ottaen viisikielinen viulu ja avainviulu, jotka ovat soittimen kansanmusiikkiversioita.

Olen varmaan aiemminkin sanonut, että minun on vaikea pitää musiikista, jossa soi vain yksi soitin, koska pidän monipuolisista sointimaailmoista. Erityisesti en pidä klassisesta viulumusiikista. Tästä musiikista kuitenkin pidän kovasti, koska Lajusen soittimet kuulostavat runsaammilta ja tummasävyisemmiltä. Myös tanssirytmit tuovat siihen selkeää rakennetta ja reippautta. Levy vahvistaa ennakkoluuloani siitä, että kun klassinen musiikki sooloviululle on surumielistä ja pateettista, kansanmusiikki on iloluontoista ja raikasta. Se, että mukana on kolme laulettua kappaletta, tuo tietysti kokonaisuuteen sopivasti vaihtelua. En minä tällaistakaan viulumusiikkia jaksaisi kuunnella yhtä levyllistä.

Oikeastaan levy voisi myös olla musiikkia, joka tekee minut iloiseksi (33. rasti) – siitäkin huolimatta, että levy alkaa Mollipolskalla, ja 2/3 sen sanoituksista käsittelee kuolemaa. Levyä luonnehtiikin voimakas dualistisuus. Ilon ja surun lisäksi siinä kohtaavat vanha ja moderni, ruraali ja urbaani. Vaikka valtaosa levyn sävelaineksesta on anonyymiä perinnemusiikkia, se on silti vahvasti kiinni artistin elämässä. Levyn päättävä nimibiisi on Lajusen oma sävellys, joka on ylistys hänen turkoosille polkupyörälleen, ”kiinteävälitteinen polska Helsingin kauneimmalle fiksille”.

Ne vanhatkin biisit ovat Lajusen ”lähipiiristä”, sillä levyn synkeimmät teokset on sanoittanut hänen isoisänsä isoisä Herman Saxberg a.k.a. Pilli-Hermanni, keuruulainen pelimanni 1800-luvulta. Renttulassa on tositapahtumiin perustuva murhaballadi ja Kirkkovene kertoo Keuruunselällä vuonna 1845 tapahtuneesta veneonnettomuudesta, jossa kuoli 26 ihmistä. Tekstit ovat siis pitkiä ja tarinamaisia, mutta ne eivät olekaan laululyriikkaa vaan kansanrunoja, joihin Lajunen on säveltänyt omat musiikit tai sovittanut ne muista kansansävelmistä. Lisäksi avausraidassa kuullaan sanatonta laulua.

Vaikka sanoituksia on vain kolmessa biisissä, ne täyttävät lähes puolet levyn kestosta. Ne ovat sävellyksinä varsin minimalistisia ja pelkistettyjä, mutta pituudestaan huolimatta ne eivät käy missään vaiheessa tylsiksi. Tämä johtuu siitä, että sävellykset selvästi palvelevat sanoituksia, tukien runojen merkityksiä täydellisesti. Itsepintainen viulujumitus sopii erityisen hyvin Renttulan murhatyön intensiiviseen kuvailuun.

Turkoosi polkupyörä antaa nimenä varsin huolettoman ja harhaanjohtavankin kuvan levystä, joka on merkityksiltään syvä ja tyylillisesti monitahoinen. Se on täydellinen esimerkki siitä, miten näennäisen vähäisistä aineksista saadaan monipuolinen ja toimiva musiikkikokonaisuus. Musahaasteen miellyttävin kuuntelukokemus tähän saakka!

Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä (Texicalli, 2012)
7. musahaasterasti: Levy, jonka nimessä on väri
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Azerbaidžanilaista siedätyshoitoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (levyn kansikuva)Musahaasteen kolmannessa kohdassa (Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä) olisi tietenkin ollut mahdollista valita laajasta kirjosta kansainvälistä populaarimusiikkia tai vieraskielistä klassista. Koska vierauden äärelle hakeutuminen on kuitenkin minulle tärkeintä tässä haasteessa, päätin sen enempää miettimättä valita jotain itselleni täysin vieraasta musiikkikulttuurista. Oli siis aika tarttua noppaan ja suunnata kirjaston musiikkiosastolle, luokan 78.4 (etnomusiikki) luokse.

Jätin itselleni tutut kielialueeet väliin (Pohjoismaat, Brittein saaret ja Keski-Eurooppa), vaikka toki sieltäkin löytyy seasta vähemmistökieliä joita en ymmärrä. Sitten heitin noppaa joka johti minut alaluokan 78.481 (Aasia) luokse. Uudet nopanheitot taas johtivat minut S-kirjaimen alkuun, mistä löysin levyllisen musiikkia Azerbaidžanista – on se Aasiaa vaikka euroviisut voittivatkin!

Levyltä löytyy seitsemän Sari Gelin Ensemblen esittämää teosta, joissa lauletaan azeriksi. Soittimina levyllä soivat t’ār (luuttusoitin), kamanja (piikkiviulu), bālabān (oboesoitin) ja nagārā (patarumpu). Pidän näiden soittimien äänistä ja levyn musiikki onkin mieleeni, minkä takia suosikkiraitani on levyn päättävä instrumentaali Shushter rangi. Paikoin musiikki jopa hieman tanssittaa, vaikka mistään tanssimusiikista ei olekaan kyse. Kokoonpanon nimi ei tule sen jäseniltä vaan yhdestä levyn kappaleista: Sari Gelin on muita biisejä hitaampi kansanlaulu, joka on hyvin suosittu myös instrumentaaliversiona.

Kappaleiden määrästä päättelin jo etukäteen, että nämä ovat varmaan aika pitkiä kappaleita. Kolme niistä kestääkin reilusti yli 10 minuuttia, mutta ne koostuvat tosiasiallisesti useista saumattomasti peräkkäin soitettavista sävellyksistä. Tähän musiikkin perehtymättömästä ne kuulostavat kaikki samalta biisiltä, mutta musiikki ei silti ole missään vaiheessa pitkästyttävää. Kappaleissa on selvä etenemisen tunne ja transsinomainen tunnelma.

Kuten usein vieraassa musiikissa, oli se sitten länsimaista oopperaa tai kaukaisten maiden perinnemusiikkia, vieraat laulutyylit ovat ne jotka hankaavat eniten vastaan. Niin tälläkin levyllä. Korkealta lauletuista pitkistä vibratoista tulee arabialainen musiikki mieleen, mikä voi tietysti olla myös eurosentristä harhaluuloa. Laulusta kyllä kuulee että se on teknisesti hyvin taidokasta ja täynnä vilpitöntä tunnetta, mutta se kuulostaa silti epämiellyttävältä koska se noudattaa niin erilaisia sääntöjä kuin länsimaisen ”kauniin laulun” estetiikka.

Koska tässä rastissa on kyse nimenomaan lauletusta musiikista, on minun varnaan kiinnitettävä siihen erityistä huomiota ja yrittää oppia vähintäänkin sietämään tällaista laulutyyliä. Eihän tämä nyt mikään haaste olisikaan, jos kaikki kuulostaisi välittömästi helpolta ja nopeasti sisäistettävältä. Onneksi kattavassa tekstiliitteessä taustoitetaan musiikkia hyvin.

Tätä musiikkiperinnettä kutsutaan nimellä mugham, jonka sanat ovat yleensä suoraan klassisesta azerbaidžanilaisesta runoudesta. Sanat ja sävelet eivät ole useinkaan kiinteästi sidottuja toisiinsa, vaan laulaja voi valita minkä tahansa sävellykseen sopivan runon esitettäväksi. Valitettavasti levyn mukana ei tule lyriikoita, saatika niiden käännöksiä, joten aihepiirejä voi vain arvailla.

Mugham ei ole tosiasiallisesti yhtä selvärajaisesti eriytynyt populaari- ja taidemusiikista kuin länsimainen perinnemusiikki. Klassisen musiikin tapaan sillä on oma akateeminen musiikinteoriansa, sitä opetetaan institutionaalisesti ja sitä esittävät ammattimuusikot.  Toisaalta se on myös hyvin populaaria musiikkia, ja tämän ensemblen vokalisti, Gochaq Askerov, on mainstream-julkkis maassaan: hän on mm. tuttu tv-kilpailusta Mugham Star.  Hän on myös kiertänyt ahkerasti länsimaissa eri ensemblejen kanssa. Mugham on myös synnyttänyt crossover-genrejä läntisten traditioiden kanssa, kuten mugham-ooppera ja jazz-mugham. Toisaalta levyn tekstiliitteessä myös sanotaan, että mughamin siirtyminen sukupolvelta toiselle on kaikesta huolimatta edelleen pääosin oraalista perinnettä, mikä taas on tyypillistä perinnemusiikille.

Kyllähän tässä kävi kuten Children of Bodom -projektissani huomasin: kun samaa vierasta musiikkia kuuntelee toistuvasti avoimin mielin, alkaa ymmärtää sen säännönmukaisuuksia ja näkemään arvon siinä mihin aluksi syntyi voimakkain hylkimisreaktio. En kyllä tiedä, haluaisinko kuitenkaan kuunnella lisää tällaista laulutyyliä sisältävää musiikkia. Sen sijaan kuulisin mielelläni enemmänkin azerbaidžanilaista instrumentaalimusiikkia.

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (ARC Music, 2008)
3. kuunteluhaasterasti: Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Elektronisen listan edellistä sijoitusta kirjoittaessani innostuin listaamaan Facebookiin 10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa, mutta listasta tuli niin pitkä että tämä blogi on sittenkin luontevampi paikka sille, joten hieman laajensin ja viimeistelin tekstiä ja siirsin sen tänne.

Kyse ei siis ole välttämättä kirjallisesti ansioituneista teoksista vaan kirjoista, jotka ovat ratkaisevalla tavalla muuttaneet suhdettani musiikkiin. Olen tutustunut kaikkiin näihin teoksiin 2010-luvulla, ja suhteeni musiikkiin onkin muuttunut valtavasti näinä viitenä vuotena. Se on heijastunut suoraan myös tähän blogiin, ja tapaani kirjoittaa musiikista. Jos siis haluatte jotain syyttää siitä, että blogini on muuttunut harvoin päivittyväksi tl;dr-esseekokoelmaksi, syyttäkää näitä kirjoja.

Bibliografiset tiedot löytyvät täältä.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan klassista samalla järjestelmällisyydellä kuin populaarimusiikkia. Opin käyttämään HelMet-musiikkivarastoa ja metsästämään juuri oikeita levytyksiä klassisista teoksista. Ennen tätä en vain yksinkertaisesti pystynyt keskittymään vakavasti klassisen musiikin kuunteluun, koska perfektionismini ei antanut minun kuunnella mitä tahansa levytyksiä.

Bromell, Nick: Tomorrow Never Knows – Rock and Psychedelics in the 1960s

Tämän kirjan ansiosta opin viimein arvostamaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja Bob Dylanin musiikkia. Siihen asti olin pitänyt heitä maailman yliarvostetuimpina artisteina (mitä he ehkä ovatkin), mutta tämän luettuani tajusin miten 1960-luvun lopun psykedeelinen kulttuuri muutti musiikin ja länsimaisen yhteiskunnan suuntaa peruuttamattomasti. Se myös vahvisti käsitystäni siitä, kuinka länsimainen sivilisaatio tarpeettomasti rajoittaa henkistä kehitystään pitämällä osaa itse kehittämistään kemikaaleista tabuina. Bromellin käyttämä kaksoistietoisuuden käsite oli kantavana teemana listan sijoilla 32, 31 ja 30.

Bull, Michael: Sounding Out the City

Tämän kirjan ansiosta aloin suhtautua uudella tavalla mobiiliteknologiaan ja taustamusiikin rooliin kaupallisessa kaupunkikulttuurissa. Kirja käsittelee Walkmanin käyttöä, mutta lukukokemuksesta teki erityisen antoisan se, että samalla pystyi pohtimaan miten se soveltuu 2010-luvun yhteiskuntaan, jossa musiikki on levittäytynyt ennenkuulemattoman laajalle. Olen kirjoittanut kirjasta esseen.

Kernfeld, Barry: What to Listen for in Jazz?

Tämän kirjan ansiosta opin ymmärtämään jazzin rakennetta ja kuuntelemaan sitä analyyttisesti – mikä ei suinkaan sulje pois musiikin kuuntelusta seuraavaa nautintoa ja tunnereaktiota, vaan jazzin tapauksessa nimenomaan mahdollisti sen. Kirjassa oli mukana myös biisinäyte-CD ja runsaasti nuottiesimerkkejä. Tästä alkoikin tapani tutustua uuteen musiikkiin (pääasiallisesti klassiseen) monimediallisesti, lukemalla tekstiä ja nuotteja samalla kun kuuntelen.

Moisala, Pirkko (toim.): Kansanmusiikin tutkimus – Metodologian opas

Kansanmusiikin tutkimus; kansikuvaTämä kirja on listan merkittävin, mikä on perin yllättävää, koska se on ainoa näistä, jonka olen joutunut lukemaan. Yleensä lukemisen liittäminen tentteihin ja opintopisteisiin on paras tapa tappaa oppimisen ilo, mutta tämä tenttikirja oli suuri nautinto, joka on kanssani loppuelämäni. Kansanmusiikin tutkimus kyseenalaisti suunnilleen kaiken mitä kuvittelin tietäväni musiikista, joten en tiedä edes mistä aloittaa Se mitä pidämme länsimaisessa populaari-musiikissamme itsestäänselvänä, on vain kapea historiallinen ja alueellinen suikale ihmiskunnan musiikista. Toki se koskettaa useampaa ihmistä kuin mikään aiempi musiikkikulttuuri, mutta se edustaa vain pientä osaa siitä mitä kaikkea musiikki voi olla.

Opin ymmärtämään, että klisee musiikista ”universaalina kielenä” on huuhaata. Edes länsimaisten ”sivistyskielten” rajat ylittävä nuottikirjoitus ei päde muuhun kuin länsimaiseen musiikkijärjestelmään. Musiikin ja kielen vertailu on muutenkin hyvin kyseenalaista, mutta yksinkertaistaen niitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat ovat kulttuurisidonnaisia merkitysjärjestelmiä. Vieraan kulttuurin musiikkia ei voi sen paremmin ymmärtää kuin vierasta kieltäkään. Siksi lupaavasti alkanut kansanmusiikki-innostukseni lopahtikin: tuntui väärältä kuunnella musiikkia tuntematta sen synnyttänyttä kulttuuria.

Tässä pari yksityiskohtaa, jotka erityisesti palautuivat mieleeni kirjaa selaillessani: Timo Leisiön seligregaatti-käsite sai minua ymmärtämään skenen/alakulttuurin/uudisyhteisön merkitystä, kun taas Heikki Laitisen ansiosta ymmärsin levytyksen, teoksen ja esityksen välisen perusteellisen eron; levytysten saavuttama ylivoimainen asema kulttuurissamme on sumentanut musiikillisen kokemuksen monimuotoisuutta, mikä on tietysti vain pieni osa koko yhteiskunnan läpäisevää mediallistumista.

Laitinen myös kuvailee artikkelissaan varsin eksoottista tutkimusmetodia, kuvitteellisia kenttäretkiä, jossa parhaan tutkijan tiedon mukaan kuvitellaan olevansa tutkittavan musiikin syntysijoilla ja -ajoissa. Olen käyttänyt menetelmää ahkerasti etenkin top 100 -listalla, vaikka minun onkin vaikea pitää sitä uskottavana tieteellisenä metodina. Nämä olivat vain helpoimmin mieleen muistuneet yksityiskohdat, tärkeämpää kirjassa oli kokonaisvaltainen musiikillisen maailmankuvan ja asenteen muutos.

Negus, Keith: Popular Music in Theory

Tämän kirjan ansiosta opin irti vanhanaikaisesta jaosta ”epäkaupalliseen taiteeseen” ja ”kaupalliseen viihteeseen”. Sain nykyaikaista perspektiiviä Theodor Adornon ajatuksiin, mikä tasapainotti hienosti hänen elitististä ja seksististä setämäisyyttään. Pääasiallisesti tämä oli Simon Frithiä käsittelevien osuuksien ansiosta.

Pääasiallisesti Adornon, Frithin ja Leisiön ajatusten pohjalta kirjoitin Neljä musiikkia -juttusarjan, jota voi pitää monessa mielessä Melomaanikon käännekohtana. Se oli eräänlainen synteesi kaikesta siitä mitä luin ja opin musiikista vuosina 2010-2012, ja siitä lähtien olen kirjoittanut paljon aiempaa harvemmin, pitemmin, perusteellisemmin ja rönsyilevämmin – tavalla, jota ei tiukasti määriteltynä voi oikeastaan enää pitää bloggaamisena.

Plotkin, Fred: Classical music 101 – a complete guide to learning and loving classical music

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan länsimaista taidemusiikkia; kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin, joiden avulla lyhytmittaisen populaarimusiikin piirissä kasvaneena kuulijana sain otteen suurimuotoisista sävelteoksista. Löysin klassisen musiikin sielun ja opin kuuntelemaan sitä tunteella. Sen jälkeen siitä kuitenkin puuttui vielä itselleni välttämätön diskografinen järjestelmällisyys, johon auttoi listan ensimmäinen kirja.

Revill, David: The Roaring Silence – John Cage, A Life

Tämän kirjan ansiosta opin suhtautumaan kaikkeen ääneen, ja elämäänkin, uudella tavalla. Kaikki ääni on musiikkia, jos sitä sellaisena kuuntelee. Ja koska hiljaisuutta ei ole olemassa, olen koko ajan musiikin ympäröimä. Mutta John Cage, kenties historian väärinymmärretyin säveltäjä, meni tätäkin pidemmälle. Hän ei tehnyt eroa eri taiteenlajien välille, eikä taiteen ja muun elämän välille.

Sillä ei ole merkitystä, onko kukkien kasteleminen tai drinkin tekeminen musiikkia tai mitään muutakaan taidetta. Kukkien kasteleminen on yhtä tärkeä kokemus kuin parhaankin taideteoksen kokeminen. Kaikki tapahtuva on elämää, ei asioita tarvitse jakaa taiteeseen ja ei-taiteeseen. Jokainen tietoinen hetki tässä maailmassa on ääretön kokemus, johon sisältyy koko kaikkeus. Jokainen hetki on uusi, kaunis ja ainutkertainen, eikä mikään ole banaalia tai merkityksetöntä. Jokainen hetki on musiikkia. Yksikään ääniaistimus tai muukaan kokemus ei ole turha. Kaikkeen, mitä teen, panostan yhtä paljon intohimoa kuin rakastamani musiikin kuuntelemisen. Vain siten voin elää täysillä tämän lyhyen maallisen taipaleeni.

Tämä, listan ainoa elämäkerta, ei oikeastaan siis ollut minulle musiikkikirja, koska Cagen ajatuksilla on mielestäni enemmän yhteistä tietoisen läsnäolon ja zenin kuin musiikin teorioiden kanssa. Kirja oli keskeisin lähde listan sijalla 33.

Rodgers, Tara: Pink Noises – Women on electronic music and sound

Tämän kirjan ansiosta opin lukemaan musiikkijournalismia ja musiikin historiaa sukupuolen näkökulmasta, ja kyseenalaistamaan patriarkaaliset totuudet etenkin elektronisesta musiikista – kirja olikin tärkeä inspiraatio top 100 -listalleni. Olen sivunnut aihetta omassa bloggauksessaan.

Strinati, Dominic: An Introduction to Theories of Popular Culture

Tämä kirja sai minut suhtautumaan populaarimusiikkiin osana kapitalistisen talousjärjestelmän tuotantokoneistoa. Adornon omia tekstejä ei hullukaan jaksa lukea, mutta Strinatin kirjan luku Frankfurtin koulukunnasta (ja Esteettisen teorian johdanto) tiivistivät adornolaisen ajattelun minulle tajuttavaan muotoon. Myös feminististä populaarikulttuurin tutkimusta käsitellyt luku oli vaikutusvaltainen.