Avainsana-arkisto: messut

1001 klassista levytystä: William Byrdin messut

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jatkan projektien yhdistämistä koska kuunteluhaasteessa on vastassa levy, jonka kannessa tulee olla eläin, ja seuraavassa klassisessa levytyksessä oli kannessa eläin – Jumalan karitsa. Levyltä löytyy William Byrdin (n. 1540-1623) latinankielisiä messuja 1590-luvulta; musiikilla ei siis ole eläinten kanssa muuta tekemistä kuin se, että jokaisessa messussa on tietysti oma Agnus Dei -osansa.

Katolinen messu on yksi länsimaisen taidemusiikin yleisimmistä genreistä, mutta Byrdin teokset ovat syntyneet poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kuningatar Elisabet I (1533-1603) toi Englantiin uskonnollisen rauhan sallimalla jokaisen kristityn olla vapaasti katolinen tai protestantti omassa yksityiselämässään. Vuoden 1558 Act of Uniformity kuitenkin vakiinnutti anglikanismin maan viralliseksi uskonnoksi ja teki jumalanpalveluksista kokonaan englanninkielisiä. Latinankielisiä messuja ei siis saanut enää laulaa kirkossa. Muutama paikallinen poikkeus kuitenkin oli: pääasia oli, että seurakunta ymmärsi liturgian, joten esimerkiksi latinantaitoisissa yliopistoissa ei tarvinnut laulaa englanniksi.

Elisabetin suvaitsevaisuudesta katolisten suhteen kertoo ennen kaikkea juuri hänen suhteensa Byrdiin. Säveltäjä oli kuninkaallisen Chapel Royalin palveluksessa ja kuningatar myönsi hänelle ja oppi-isälleen Thomas Tallisille yksinoikeuden painaa nuotteja Englannissa. Byrd tasapainoitteli koko uransa englannin ja latinan sekä anglikaanisen ja katolisen kirkkomusiikin välillä. Jälkimmäisiä on säilynyt aikaamme tietysti huomattavasti vähemmän, koska niitä Byrd ja Tallis eivät sentään saaneet julkaista. Katolista musiikkia on säilynyt pääasiallisesti muutaman laadukkaan käsikirjoituksen ansiosta. Näitä olivat mm. Etonin ja Baldwinin laulukirjat.

Byrd oli kuolemaansa saakka vakaumuksellinen katolinen ja sävelsi musiikkia sen mukaisesti, silloinkin kun se ei ollut yleisesti hyväksyttä. Siitä ei ole ihan varmuutta, esitettiinkö niitä niissä harvoissa kirkoissa joissa se oli sallittua, vai oliko ne tarkoitettu yksityiseen hartauskäyttöön. Se nyt ainakin on selvää, että luovan henkilön on ainakin itsensä vuoksi pitänyt ilmaista itseään ja uskoaan niin kuin hän itse sen koki. Selvimmin hänen vakaumuksensa kuuluu moteteissa, joihin säveltäjä valitsi Raamattuun perustuvia tekstejä jotka toimivat allegorioina katolisten sorrettuun asemaan Englannissa.

Elisabetin kauden alkuvuosien suvaitsevaisten uudistuksien jälkeen vuosisadan lähestyessä loppuaan katolisiin alettiinkin suhtautua yhä kielteisemmin, koska vääräoppisuutta pidettiin epäilyttävän eurooppalaisena, eli maanpetturuutta lähentelevänä piirteenä ihmisessä. Tämän vuoksi Byrd lähtikin pois hovin palveluksesta ja asettui 1590-luvulla katolisen mesenaattinsa Lordi Petren suojelukseen Essexiin, missä hän sai viettää elämänsä lopun suhteellisen rauhassa uskonnolliselta vainolta.

21. klassinen levytysWilliam Byrd Edition 5: The Masses (levynkansi)

William Byrd:
Messut (1592-1595)

The Cardinall’s Musick
David Skinner
Andrew Carwood

Byrd Edition 5: The Masses (1999)
Gaudeamus CDGAU 206

19. musahaasterasti: Levy, jonka kannessa on eläin
Mistä: FLAC Presto Classicalilta
Kuuntele Spotifyssa

Byrdin messut syntyivät juurikin Essexissä, todennäköisesti säveltäjän katolisten ystävien pyynnöstä heidän yksityisiä jumalanpalveluksiaan varten. Niitä ei tietenkään julkaistu kaupallisesti vaan yksityisesti yksittäisissä stemmavihkoissa. Näin ne oli helpompi kätkeä kuin jos kyseessä olisi ollut koko teoksen sisältänyt nide. Lisävarotoimena nuotteihin ei painettu teoksen tai julkaisijan nimeä.

Nämä teokset ovat paljon riisutumpia kuin monet muut messut ja pienemmällä kokoonpanolla esitettäväksi tarkoitettuja. Ainakin tällä Cardinall’s Musicikin levytyksellä on vain yksi laulaja jokaista äänikertaa kohden, eli messusta riippuen 3-5 laulajaa. Messun eri stemmat onkin poikkeuksellisen helppo erottaa toisistaan, mikä tekee tästä varsin selkeää renessanssipolyfoniaa.

Koska latinankielisten messujen säveltäminen oli käytännössä kielletty 1550-luvulla, tuli genren perinteeseen äkillinen katkos. Siksi Byrdin messut ovat tavallaan hyvin vanhanaikaisia: ne ovat paljon velkaa yli 50 vuotta aiemmin vaikuttaneen John Tavernerin messuille. Ne eivät kuitenkaan ole enää aiempien teosten tapaan cantus firmus -messuja, jotka olisi rakennettu jonkin tunnetun sävelmän pohjalle. Sen sijaan ne perustuivat säveltäjän itse kehittämään teemaan, joka yhdistää kaikkia messun osia. Niitä osiakin oli enemmän kuin aiemmin Englannissa: Byrd lisäsi niihin manner-Euroopassa laajasti käytössä olevat Kyrie-osat.

Messujen alkusoitoiksi tälle levylle on otettu mukaan kolme Byrdin urkuteosta, mikä jaksottaa kokonaisuutta mukavasti. Ne olisivat saaneet kyllä olla lyhempiä, sillä nää nyt on sellaista tylsää urkumusiikkia, eikä jotain Widorin jännittävää urkumusiikkia. Itse messut ovat onneksi oikein miellyttävää kuunneltavaa. Pidän kuitenkin biisijärjestystä epäonnistuneena, koska itselleni tämä oli mielekkäin kuuntelukokemus kun laitoin messut äänimäärän mukaiseen nousevaan järjestykseen, niin että soundi muuttuu asteittain isommaksi.

Tässä messujen kuuntelemisessa on mulla yksi aika iso ongelma: en erota teoksia mitenkään toisistaan. Muutamassa erityistapauksessa säveltäjä on saanut aikaiseksi jonkun riittävän tarttuvan koukun tai massiivisen kuorokohdan, joka tekee teoksesta persoonallisen ja tunnistettavan. Ne ovatkin omia suosikkimessujani, mutta suurin osa näistä sävellyksistä muodostaa mielessäni lähinnä miellyttävän äänimaton. Niin on valitettavasti tämänkin levyn tapauksessa. Renessanssipolyfonia kuulostaa lähes aina hyvältä, mutta jää suurimman osan ajasta persoonattomaksi taustamusiikiksi.

1001 klassista levytystä: Francisco Guerrero ja sodan äänet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

19. klassinen levytys

Francisco Guerrero: Battle Mass (kansikuva)Francisco Guerrero:
Missa de la batalla escoutez (1582)

Westminster Cathedral Choir
His Majestys Sagbutts and Cornetts
James O’Donnell, johtaja

Battle Mass (1998)
Hyperion CDA 67075 / Helios CDH55340

Kuuntele/osta:
Finna (yleisten kirjastojen kokoelmat)
Presto Classical

Yksi soitinmusiikin historian keskeisistä kiistakysymyksistä on ollut se, onko musiikki abstrakti taiteenmuoto, joka ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella, vai voiko se tai tulisiko sen kuvata jotain ulkomusiikillista. Vastakkainasettelu oli vahvimmillaan 1800-luvun romanttisessa musiikissa, jolloin syntyivät termit absoluuttinen musiikki ja ohjelmamusiikki. Ensin mainittua edustivat silloin etenkin abstraktit sinfoniat, ja jälkimmäistä narratiiviset sinfoniset runot.

Ilmiö on kuitenkin paljon vanhempi, koska jo renessanssissa sävellettiin kuvailevaa soitinmusiikkia. Tällainen imitaatio alkoikin jo laulumusiikin valtakaudella: laulutekniikoilla, ihmisäänen ominaisuuksilla ja sanojen rytmityksellä matkittin ulkomusiikillisia ääniä. Esimerkiksi Josquinin frottolassa El Grillo nopeasti lauletut lyhyet tavut matkivati rytmiltään laulun nimikkoeläimen, heinäsirkan, siritystä.

Eihän se tietenkään heinäsirkalta oikeasti kuulosta, varsinkaan nykyaikana, kun kaikki maailman äänet voidaan toistaa uskollisesti tallenteilta. Kyse ei kuitenkaan ole koskaan ollut siitä, että jotain ei-musiikillista ääntä on yritetty matkia mahdollisimman tarkasti, vaan siitä että se on ollut inspiraation lähteenä säveltäjille. Esimerkiksi linnunlaulu on todennäköisesti innoittanut musiikintekijöitä niin kauan kuin musiikkia on ollut olemassa.

1500-luvulla yhdeksi tärkeimmäksi ulkomusiikilliseksi imitaation kohteeksi muodostui sodankäynti. Aiheesta tehtyjä teoksia kutsuttiin yleensä italian taistelua tarkoittavan san mukaisesti battagliaksi, tai sen vieraskielisellä vastineella. Renessanssin aikana ne olivat enimmäkseen laulumusiikkia, koska soitinmusiikki ei ollut vielä saavuttanut täyttä kukoistustaan. Tunnetuja battaglia-lauluteoksia olivat mm. Matthias Werrecoren La Battaglia Taliana ja Mateo Flechan La Guerra.

Kenties kuuluisin battaglia-laulu oli kuitenkin Clement Janequinin chanson Escoutez tous gentilz (tunnetaan myös nimillä ”La bataille de Marigna” ja ”La Guerre”) vuodelta 1529. Ajan hengen mukaisesti se oli puolestaan inspiraationa monille myöhemmille sävellyksille. Syntyi siis imitaation imitaation imitaatioita. Tanssirytmejä noudattavan instrumentaaliversion sen teemoista sävelsi esimerkiksi Claude Gervaise vuonna 1557 (Pavane et gaillarde de La Guerre).

Siinä vaiheessa kun Janeqinin laulu päätyi Francisco Guerreron (1528–1599) messun valmistusaineeksi (1582), taistelun äänistä ei ollut enää juuri mitään jäljellä. Vaikka taisteluun viitataankin messun nimessä, se ei liity mitenkään sodankäyntiin. Nimi vain tuli messun cantus firmuksesta, kuten renessanssissa oli tapana.

Pitää ehkä perua aiemmat ennakkoluuloni Espanjasta toisen luokan klassisen musiikin maana, kun vastaan on jo tullut ainakin Cabezon, Morales ja Victoria. Guerrero oli joukosta se joka asui kaikkein eniten Espanjassa. Hän ei samalla tavalla kiertänyt Eurooppaa, etenkin Italiaa, kuten muut edellä mainitut. Guerrero teki lähes koko uransa Sevillassa. Tästä huolimatta hän oli ehkäpä kaikkein suosituin säveltäjä latinalaisessa Amerikassa.

Tässä levytyksessä on messulle poikkeuksellisesti soitinsäestys. Levyä voi siis suositella lämpimästi etenkin heille, joita puhdas a cappella -musiikki ei jaksa innostaa. Tätä musiikkia on tuskin esitetty kirkollisessa messussa tässä muodossa, mutta ratkaisulle on silti perustelut sevillalaisessa esitysperinteessä. Siellä kirkkomusiikista tehtiin usein soitinsovituksia, joita katedraalin palkkalistoilla olevat muusikot soittivat kirkonmenojen oheistoiminnoissa.

Soittimet ja soittajien määrä on valittu huolellisesti aikalaisdokumenttien perusteella. Esittävän ensemblen nimestä voi jo päätellä, että nämä eivät ole järin nykyaikaisia instrumentteja: His majestys sagbutts and cornetts. Kuten ajan musiikissa yleensä muutenkin, kyse on puhallinsoittimista, pasuunan varhaisesta esiasteesta sekä sinkistä, joka ei siis ole sama asia kuin trumpettia edeltänyt kornetti. Lisäksi levyllä kuullaan nokkahuilua, skalmeijaa (muistuttaa lähinnä oboeta) ja dulziania (fagottia); kaiken taustalla soi kamariurku. Soittimien rooli on kuitenkin varsin hillitty ja laulu on aina ehdottomassa pääosassa. Ne täydentävät silti toisiaan hienosti: vaskien metallinen mutta juhlava sointi ja kirkas kuoropolyfonia yhdistävät tähän levytykseen kaikki renessanssimusiikin parhaat puolet.

Varhaisbarokin aikana 1600-luvulla lauletut battagliat vähenivät radikaalisti ja ulkomusiikillisia ääniä ryhdyttiin imitoimaan pääasiallisesti soittimilla. Tämä laaja-alainen muutos liittyi mm. viulun kehittymiseen ja orkestereiden kasvuun. Yksi imitoinnin mestareista oli Heinrich Ignaz Franz von Biber (1644-1704), jonka Sonata Representativassa (n. 1669) viulisti matkii mm. seitsemän eri eläimen ääniä, hyvin pitkälti Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin hengessä.

Biberin 10-äänisessä Battaliassa (1673) kuulee paljon laulumusiikkia selvemmin, mitä siinä yritetään imitoida. Toiseksi viimeisessä osassa viulun jousien puisen kääntöpuolen taputtaminen kieliä vasten imitoi aivan selvästi miekkojen kalsketta. Kiinnitän huomiota erityisesti myös riitasointuiseen toiseen osaan, jossa soitetaan monta eri kansansävelmää päällekkäin. Biberin mukaan tämä kuvastaa sitä miten humalaiset baarissa laulavat omia laulujaan toisista välittämättä. Tämä ei liity suoranaisesti sodankäyntiin, mutta kai sitä voi ajatella myös kuvastamaan kansojen välisiä ristiriitoja.

Muita tärkeitä battaglia-instrumentaaleja sävelsivät mm. Andrea Gabrieli (Battaglia à 8 per strumenti da fiato) ja William Byrd (The Battell). Barokin aikana tämä sävellysmuoto kuoli pois samalla kun soitinmusiikki muuttui muutenkin abstraktimmaksi ja irtaantui imitaatiosta säveltämisen keskeisenä metodina. Tilalle tuli teoreettinen – ja kirjaimellisesti klassinen – muodon korostaminen.

Tämä muutos koski kaikkea kuvailevaa musiikkia, mutta luulen, että erityisesti battaglioiden jääminen historiaan johtui myös laajemmista kulttuurisista muutoksista. Sodan sosiologiakin on varmasti muuttunut, mutta en tunne asiaa sen tarkemmin. Se kuitenkin vaikuttaa selvältä, että jos barokin aikaan sotaan on voitu liittää eettisiä hyveitä kuten kunnia ja urheus, 1900-luvun taidemusiikki kuvaili lähes pelkästään laajamittaisen sodankäynnin kauhuja.

Sodan äänet alkoivat kuitenkin tehdä paluuta länsimaiseen taidemusiikkiin romantiikan aikakaudella: kuuluisimpana esimerkkinä Tšaikovskin 1812-alkusoiton (1890) instrumentaatioon kuului oikeita tykkejä. Modernissa maailmansotien ajassa sota taas on kuulunut mm. futuristien manifesteissa ja Šostakovitšin tuotannossa. Näihin myöhempiin sota-aiheisiin teoksiin palataan tässä projektissa kuitenkin myöhemmin useaan otteeseen.

1001 klassista levytystä: Giovanni Pierluigi da Palestrina

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Allegri: Miserere; levynkansi16. klassinen levytys

Giovanni Pierluigi da Palestrina:
Missa Papae Marcelli (1567)

The Sixteen
Harry Christophers, johtaja

Allegri: Miserere (1990)
Coro 16014

Kuuntele/osta:
YouTube
Presto Classical

Renessanssin musiikkiin perehtyessäni olen erottanut kolme aikakaudelle erityisen leimallista muutosta. Yhdestä niistä, instrumentaalimusiikin yleistymisestä, olen jo kirjoittanut. Ne kaksi muuta, kirjapaino ja uskonpuhdistus, liittyvät läheisesti toisiinsa.

Mekaaninen painokone mahdollisti laajamittaisen nuottijulkaisutoiminnan ja musiikin kaupallisen levittämisen. Ottaviano Petruccin, Pierre Attaingnantin ja Pierre Phalèsen kaltaiset nuotinpainajat assosioituivat niin vahvasti julkaisemiinsa kokoelmiin, että vielä levytetyn musiikin aikakaudellakin teoksen kanteen saattaa päätyä heidän eikä säveltäjän nimi.

Painotuotteiden myötä levisi tietysti myös uskonpuhdistus, ja kaikkialla minne se levisi, vaikutukset olivat mittavia myös musiikissa. Anglikaaneille, kalvinisteille ja luterilaisille syntyi kaikille oma versionsa uudesta kansantajuisemmasta kirkkomusiikista. Yhteistä näille oli kansankielen käyttö latinan sijaan ja musiikin selkeys. Sanoista tuli saada selvää, ja monissa protestanttisissa kirkoissa seurakunnan tuli pystyä laulamaan mukana. Näistä uusista kirkkomusiikin muodoista olenkin tämän projektin aikana jo kirjoittanut, mutta nyt on aika ottaa käsittelyyn katolisen kirkon reaktio näihin muutoksiin.

Roomassa ei seisty kaikkien näiden mullistusten edessä tumput suorina vaan aloitettiin omat uudistukset, jotka tunnetaan nykyään vastauskonpuhdistuksena. Tärkein uudistusten keskus oli Trenton kirkolliskokous (toiminnassa 1545-1563), jossa pohdittiin myös kirkkomusiikkia.

Kokouksen johtopäätökset jäivät kuitenkin varsin yleiselle tasolle: kirkkomusiikista kiellettiin kaikki ”epäpuhtaus”. Epämääräisestä lausunnosta tehtiin sitten vaihtelevia johtopäätöksiä eri puolilla katolista Eurooppaa. Mullistukset eivät olleet siis yhtään niin isoja kuin uusissa kristillisissä kirkoissa, koska laulukielenä säilyi latina, eikä seurakunta osallistunut laulamiseen.

Tiukimmin asiaa tulkittiin Roomassa, missä päädyttiin siihen, että laulun sanoista on saatava selvää ja musiikin on palveltava Jumalaa, ei säveltäjien taiteellista itseilmaisua. Tämä tarkoitti hyvinkin vaikeaselkoiseksi ja monimutkaiseksi kehittyneen polyfonian yksinkertaistamista, sekä instrumenttien täydellistä kieltämistä kirkonmenoissa. Myös kirkkomusiikissa käytettävien tekstien määrää rajattiin, eikä kirkkomusiikissa saanut enää lainata melodioita maallisista sävelmistä.

Vastauskonpuhdistuksen musiikki henkilöityy vahvimmin juuri Roomassa vaikuttaneeseen Giovanni Pierluigi da Palestrinaan (1525-1594), joka työskenteli useissa eri kirkoissa ja loi niin leimallisen ilmaisumuodon, että sitä alettiin kutsua ”Palestrina-tyyliksi”. Alan kirjallisuudessa sanotaan, että tämä olisi ensimmäinen kerta länsimaisen taidemusiikin historiassa kun tulevat sukupolvet tarkoituksella yrittivät imitoida jotain aiemmin vakiintunutta tyyliä.

En sitä nyt yritä teoreettisesti selittää, mutta Palestrina eroaa aiemmasta renessanssimusiikista, ainakin tässä projetkissa, siinä että sanoista tosiaankin saa selvää. Aiempaa polyfoniaa selkeämpi yhden melodian korostaminen viittaa jo seuraavan vuosisadan varhaisbarokkiin. Jotain Wikipediassa puhutaan kontrapunktinkin korostamisesta.

Palestrinan tunnetuin teos on yksi hänen 104:stä messustaan, Missa Papae Marcelli, joka on nimetty paavina vain 22 päivää vuonna 1555 hallinneen Marcellus II:n mukaan. Paavin täsmällinen yhteys sävellykseen on epäselvä, ja teoksen ympärillä on liikkunut muutenkin paljon epämääräistä legendatietoa.

Tunnetuimman legendan mukaan tämä teos olisi vakuuttanut Trenton kirkolliskokouksen siitä että polyfonialla oli edelleen paikkansa kirkonmenoissa, ja että moniäänisenkin sävellyksen sanoista voi saada korvakuulolta selvää. Tämä perinnetieto tuskin pitää paikkansa, vaikka teos onkin sävelletty kirkolliskokouksen viimeisenä vuonna 1563. Se kuitenkin julkaistiin vasta 1567.

Palestrinan selkeyden tavoittelu tekee tästä teoksesta ainakin minulle nautittavampaa kuultavaa kuin moni muu myöhäisrenessanssin kuoromusiikki, koska kokonaisuus ei kuulosta sekavalta ja vaikeasti lähestyttävältä. Sen lisäksi että sanoista saa selvää, ne on monin paikoin myös helppo ymmärtää. Esimerkiksi katolisen messun Credo-osan sanat ovat käytännössä luterilainen uskontunnustus latinaksi.

Koska Palestrina-tyylissä ei voi käyttää eri ääniä yhtä vapaasti kuin vanhemmasa polyfoniassa, on sävellykseen haettava vaihtelua muualta, vaikkapa rytmiikasta ja laulavan kokoonpanon vaihtelemisesta. Esimerkiksi tässä messussa kuoro jaetaan monenlaisiin kokoonpanoihin ja täydet kuusi ääntä kuullaan samanaikaisesti ainoastaan tekstin tärkeimmissä kohdissa, mikä korostaa musiikin sanoja palvelevaa roolia.

1001 klassista levytystä: Englanti ennen uskonpuhdistusta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Alankomaisten koulukuntien ohella myös Englanti oli tärkeä renessanssimusiikin keskus. Näillä alueilla olikin tuohon aikaan läheiset suhteet – jopa siinä määrin, että englantilaissäveltäjä John Dunstablea (tai Dunstaple, n. 1390-1453) voi melkein pitää burgundilaisen, eli ensimmäisen alankomaisen, koulukunnan perustajana. Hänen puuttumisensa 1001 Classical Recordings -kirjasta on yksi sen suurimmista puutteista renessanssin osalta, joten hän ansaitsee tulla tässä mainituksi.

Dunstable esimerkiksi sävelsi yhden ensimmäisistä cantus firmus -messuista, Missa Rex seculorumin, joka tosin ei ole säilynyt nykyaikaan asti. Keskiajan läheisyydestä kertoo se, että hänen tunnetuin motettinsa (Veni creator spiritus/Veni sancte spiritus) käytti kolmea eri tekstiä joita laulettiin päällekkäin, menettelytapa joka katosi renessanssin aikana tyystin.

Ennen 1500-lukua sävelletystä englantilaisesta musiikista on kuitenkin jäänyt nykypolville varsin sirpaleinen kuva, sillä uskonpuhdistuksen yhteydessä suuri osa katolisen liturgian musiikista hävitettiin. Tuosta vanhasta lauluperinteestä on säilynyt otteita etenkin manner-Euroopassa; englantilaiset lähteet ovat harvinaisempia, minkä vuoksi Dunstablen kaltaiset ulkomailla vaikuttaneet laulajat tunnetaan paremmin.

Parhaiten, joskaan ei täydellisesti, säilynyt nuottimuotoinen lähdeaineisto on kuitenkin vuoden 1500 tienoilla Englannissa koottu Eton Choirbook. Alunperin siinä oli mukana 93 teosta (myös Dunstaplea), mutta kolmasosa niistä on kadonnut. Säilyneessä aineistossa parhaiten edustettuna on John Browne (n. 1453-1500).

8. klassinen levytysBrowne: Music from the Eton Choirbook; levynkansi

John Browne:
Stabat mater (1490-luku)

The Tallis Scholars
Peter Phillips, johtaja

Music from the Eton Choirbook (2005)
Gimell 036

Osta/kuuntele:
YouTube

Browne on ensimmäinen 1001-kirjan säveltäjistä, joka on melko tuntematon – häntä ei mainita yhdessäkään musiikinhistorian kirjassa, jonka olen lukenut. Brownen elämästä ei tiedetä juuri mitään, ja häneltä on säilynyt nykyaikaan vain kymmenen sävellystä, kaikki Eton Choirbookin ansiosta.

Brownea edustaa tässä projektissa Stabat mater, joka on varmaan messun ohella ahkerimmin sävelletty teksti länsimaisen taidemusiikin historiassa. ”Stabat mater dolorosa” (”Seisoi äiti tuskissaan”) on katolinen hymni 1200-luvulta, jonka on todennäköisesti kirjoittanut italialainen munkki Jacopone da Todi (1236-1306). Se käsittelee Marian kärsimystä Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikana, ja siihen ovat säveltäneet musiikin Brownen lisäksi mm. Vivaldi, Pergolesi, Haydn ja Rossini. 1001 klassiseen levytykseen sisältyy kuusi stabat materia.

10. klassinen levytysTaverner: Western Wind Masses; levynkansi

John Taverner:
Western Wynd Mass (1530-luku)

The Tallis Scholars
Peter Phillips, johtaja

Western Wind Masses (1993)
Gimell CDGIM027

Osta/kuuntele:
Naxos Music Library

Tähän asti länsimaisen musiikin historiaa on sävyttänyt uskonnollinen yhtenäisyys: lähes kaikki 1001-kirjassa toistaiseksi käsitellystä musiikista on ollut peräisin katolisen kirkon piiristä. 1500-luvulla länsimaisen kristikunnan yhtenäisyys alkoi kuitenkin rakoilla; uskonpuhdistuksilla ja vastauskonpuhdistuksilla oli valtava merkitys myös vuosisadan musiikille. 1001-kirjassa on tuolta ajalta ainoastaan katolista ja anglikaanista kirkkomusiikkia, mutta tärkeät traditiot muodostuivat myös luterilaisille ja kalvinisteille.

Kahdesta viimeksi mainitusta ei nykyään pahemmin puhuta varmaan siksi, että kyseisten suuntausten ideana oli musiikin laulaminen yhdessä seurakunnan kanssa. Sen vuoksi sävellyksien oli oltava mahdollisimman yksinkertaisia, mikä oli katolisen renessanssipolyfonian täysi vastakohta. Tosin kyllä näistä protestanttien psalmeista ja koraaleista tehtiin moniäänisiäkin versioita kirkkomenojen ulkopuolella.

Kun englantilainen John Taverner sävelsi tämän messun 1530-luvulla, mitään musiikillista kristikunnan pirstaloitumista ei ollut kuitenkaan vielä tapahtunut. Henrik VIII (vallassa 1509-1547) kyllä irrotti Englannin kirkon Roomasta ja paavin vallasta tuon samaisen vuosikymmenen aikana, mutta taustat olivat puhtaasti politiikkaan ja kuninkaan rakkauselämään liittyviä. Teologinen ero alkoi kehittyä vasta myöhemmin, jolloin latina korvattiin englannilla myös musiikissa, ja messumusiikin tilalle sävellettiin anthem- ja service-nimisiä teoksia.

Tältä levytykseltä löytyy kolme samaan sävellykseen perustuvaa messua: kansansävelmä Westron Wynde oli Englannissa melkein yhtä suosittu cantus firmus kuin L’homme armé mantereen puolella. Tavernerin sävellyksen lisäksi tältä levyltä löytyvät myös Christopher Tyen ja John Sheppardin Westron Wynde -messut. Niissä on kaikissa vain neljä osaa, koska ennen uskonpuhdistusta englantilaiset eivät yleensä säveltäneet messukokonaisuuksiinsa Kyrietä. Tämäkin siis muuttui pian näiden säveltäjien jälkeen.

Tätä nimenomaista suositeltua levytystä ei löydy Spotifysta tai YouTubesta, joten muistutan Naxos Music Libraryn olemassaolosta. Kaikilla Suomen suurimmilla kirjastokimpoilla on lisenssit NML:ään, klassista, jazzia ja kansanmusiikkia tarjoavaan ”kirjasto-Spotifyhin”, johon pääsee kirjautumaan omalla kirjastokortin numerolla. Siis jos samanaikaisia kuuntelijoita ei ole liikaa suhteessa kunkin kimpan lisenssien määrään.

Naxosiin linkkaaminen on kuitenkin harmillisen hankalaa, sillä suoria kiinteitä linkkejä teoksiin ei ole. Avuliainta on lähinnä sanoa että kirjautumisen jälkeen levy löytyy seuraavan kaltaisesta osoitteesta (tai hakemalla kataloginumeroa CDGIM027):
https://kirjastonnimi.naxosmusiclibrary.com/catalogue/item.asp?cid=CDGIM027.

1001 klassista levytystä: Alankomaiset koulukunnat

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

 

Kun keskiaika saatiin hoidettua pois alta, on aika siirtyä renessanssimusiikin pariin. On tietenkin täysin tulkinnanvaraista, mihin keskiajan ja renessanssin rajaviiva asetetaan. Renessanssi ei ollut kuitenkaan nimensä mukainen tyhjyydestä noussut uudelleensyntymä (re + naissance = uusi- + syntymä), vaan osa samaa kulttuurista jatkumoa kuin keskiaika.

Nykytutkimuksen vallitseva käsitys on kuitenkin se, että vuosien 1400-1600 (tai 1450-1600) musiikki eroaa siinä määrin vanhemmasta (keskiaika) ja uudemmasta (barokki), että se on luontevaa määritellä omaksi aikakaudekseen. Toki edelleen on myös teoreetikkoja, joiden mielestä keskiajan ja barokin välissä ei ollut mitään merkittävää erillistä tyylikautta, tai niitä joiden mielestä jo 1300-luvun ars nova oli renessanssimusiikkia.

Keskiaikaa luonnehtivat melko selkeästi maantieteellisesti rajatut alueelliset tyylit, mutta renessanssi oli kansainvälisen eurooppalaisen sävellystyylin aikaa. Vanhojen ranskalaisten, saksalaisten ja italialaisten musiikin keskusten lisäksi innovaatioita syntyi niin Englannissa kuin nykyisten Benelux-maidenkin alueella. Säveltäjät matkustivat paljon ja toimivat elämänsä aikana lukuisissa hoveissa ja kirkoissa ympäri maanosaa.

Silti vielä 1400-luvun musiikkityyliä kuvataan useimmin maantieteellisillä määreillä ranskalaisflaamilainen tai alankomainen koulukunta. Näitä koulukuntia/sukupolvia oli laskutavasta riippuen 3-5, joista jokainen omalla tavallaan dominoi aikansa eurooppalaista musiikkielämää. 1001 Classical Recordings -kirjassa näitä koulukuntia edustavat levytykset 5, 6, 7, 9, 11 ja 15. Jokaisella sukupolvella on siis oma edustajansa, toisella sukupolvella kaksi.

Ensimmäisestä sukupolvesta käytetään usein tarkentavaa termiä burgundilainen koulukunta. Tämän uuden musiikillisen keskuksen, Burgundin herttuakunnan, taustat olivat Englannin ja Ranskan välisessä satavuotisessa sodassa (1337-1453), jonka myöhäisvaiheissa (vuodesta 1415 lähtien) Englanti miehitti suurta osaa nykyaikaisesta Ranskasta. Ajan tunnetuin poliittinen ja uskonnollinen henkilö on Jean d’Arc (n. 1412-1431), joka taisteli ranskalaisten itsenäisyyden puolesta.

Väkivallan lisäksi Englannista tuotiin manner-Eurooppaan kuitenkin myös musiikillisia vaikutteita, jotka henkilöityvät parhaiten säveltäjä John Dunstapleen (n. 1390-1453), joka todennäköisesti vietti suurimman osan urastaan Ranskassa Bedfordin herttuan palveluksessa.

Englannin liittolaisena oli sodan lopulla myös Burgundi, Ranskan vasalli joka sijaitsi nykyisen Pohjois-Ranskan, Luxemburgin, Belgian ja Alankomaiden alueilla. Taiteet kukoistivat burgundilaisten herttuoiden hoveissa ja sieltä olivat kotoisin myös 1400-luvun alun merkittävimmät säveltäjät, Dunstaplen oppilas Gilles Binchois (n. 1400-1460) ja Guillaume Dufay (tai Du Fay, n. 1400-1474).

Lue loppuun →