Avainsana-arkisto: musiikkijournalismi

Tallenne on vankila

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ihmisillä on tapana olla kontekstiensa orjia, joiden on vaikea ymmärtää miten sopimuksenvaraisia monet itsestäänselvinä pidetyt asiat ovat. Esimerkiksi 1900-luvun ihminen tottui ajattelemaan että musiikkiteos ja musiikkitallenne ovat sama asia, mutta näin ei suinkaan ole. Musiikin, tai siis oikeastaan koko ihmiskunnan, historiassa äänite on todella uusi keksintö.

Äänite on hyvä esimerkki siitä miten teknologia muuttaa myös ajattelemisen tapoja. Se on keksintönä muuttanut ihmisten musiikkikäsitystä valtavasti. Vuosituhantinen elävän musiikin perinne väistyi 1900-luvulla äänitteen tieltä musiikin ensisijaisena muotona. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia itse musiikkiin. Keskeisin on ehkä se, että äänite vangitsee musiikkiesityksen tiettyyn staattiseen muotoon. Nykyajan ihminen on tottunut ajatukseen että musiikki koostuu selvärajaisista biiseistä, joilla on selvärajainen alkumuoto. Kuitenkin, perinteisesti suuri osa musiikillisesta kokemuksesta perustuu muuntelulle ja improvisoinnille.

Ääniteajan alussakin oli vielä kohtuullisen yhdentekevää mikä oli kappaleen alkuperäinen versio. Traditionaaleja kansan- ja jazz-sävellyksiä äänitettiin lukuisina versioina välittämättä siitä kuka sen oikeasti on säveltänyt. Toisten sävellyksiä jopa omittiin röyhkeästi omiin nimiin. Myös rock-musiikin alku perustui hyvin pitkälti siihen että valkoiset tähdet coveroivat mustien tähtien hittejä. Vasta myöhemmin, kun rock-musiikin tietynlainen ”auteur”-painotus alkoi syntyä, 60-70-luvuilla, alettiin lyödä lukkoon nykyistä jäykkää käsitystä siitä miltä tietyn kappaleen pitää kuulostaa. Ajatusta, että biisi on aito ja oikea vain sen alunperin tehneen bändin esittämänä.

Paitsi sovitukseen, tämä pätee myös tuotantoon. Nykyajan korkean teknologian studiot ovat saaneet ihmiset tottumaan korkeisiin tuotantoarvoihin. Siihen että studiossa kikkaillaan loputtomasti ja kiillotetaan kaikki viimeisen päälle. Myös nykyinen tekijänoikeusajattelu perustuu samaan teknologiaan. Kun on joku todennettava, ainoa oikea alkuperäinen versio kappaleesta, voidaan se alistaa myös tekijänoikeuksille. On olemassa selvä dokumentti siitä kuka teki mitäkin ja milloinkin. Äänitteen myötä musiikki siis alistettiin omistettavaksi hyödykkeeksi. Fyysisen äänitteen lisäksi voi myös omistaa immateriaaliset oikeudet kyseiseen teokseen.

Musiikkitallenteen historia kuitenkin ulottuu vielä äänitettäkin kauemmaksi. Esimerkiksi Suomessa kansallismieliset fennomaanit nuotinsivat rahvaan lauluja nationalismin aatteesta käsin ja sen tueksi. Aineisto lokeroitiin käyttötarkoituksen ja tallentajien ennakko-olettamusten mukaan, jolloin kansanmusiikki esitettiin muuttumattomana perinteenä eikä jatkuvasti muuntuvana elävänä kulttuurina. Tietyt sävelmät liitettiin tiettyihin sanoihin, vaikka oikeasti kansan parissa samat sanat saatettiin laulaa usealla eri sävelmällä. Syntyi muuttumaton käsitys sanojen ja sävelen yhteydestä ja muuttumattomuudesta, nykyaikaisen popkappaleen esimuoto.

Tuo 1800-luvun säätyläinen tiedonhankintaperinne ja lopulta 1900-luvun ääniteteknologia vangitsi musiikin nuotteihin ja äänitteisiin. Painetuista ja levytetyistä versioista tuli staattisia, ”ainoita oikeita versioita”. Thomas Pettitt huomauttaa MIT:ssa pitämässään luennossa, että jo musiikkitilaisuuksien sulkeminen fyysisesti konserttisaleihin oli askel kohti musiikin vangitsemista.

Pettittin luennon punaisena lankana on ajatus Gutenbergin parenteesista. Sen mukaan painotaidon aikakausi oli noin 500-vuotinen välivaihe ihmisen historiassa, jonka jälkeen kirjallisuus on palaamassa käsikirjoituskauden joustavuuteen. Tekstien pysyvyys on ollut hyvin vahvassa yhteydessä painoteknologiaan ja nyt verkkoaikana tekstit ovat jälleen vähemmän pysyviä. Hyvä esimerkki tästä on tietosanakirjan ja Wikipedian välinen ero. Edellinen on nykyään hyvin pitkälti vanhentunut konsepti, koska Wikipedia on ajankohtaisempi ja joustavampi. Ei ole mitään tiettyä staattista ”oikeaa” versiota artikkelista eikä selvärajaista auktoriteettia sen takana.

Mielestäni Gutenbergin parenteesi soveltuu erinomaisesti myös musiikkiin. Samalla kun painetusta kirjasta tuli tekstin vakiomuoto, tanssiaiset ja konsertit siirtyivät sisätiloihin, sävellykset ja sanat kirjoitettiin paperille, ja lopulta musiikkiesitykset tallennettiin fyysiselle levylle. Näin asteittain musiikista tuli helpommin hallittava taiteenmuoto johon syntyi samalla erilainen suhde. Syntyi ajatus siitä, että on olemassa ”biisejä”; tietyn nimisiä muuttumattomia sävelmiä joihin liittyvät aina ne samat sanat, ja jotka voi soittaa vain yhdellä oikealla tavalla. Internet on jo purkanut tätä ajattelua. Musiikin helppo jakaminen ja muokkaaminen digitaalisessa formaatissa rikkoo perinteistä ajattelua selvärajaisesta ja yksiselitteisesti omistettavasta luovan työn tuotoksesta.

Aivan kuten Wikipediassa, on nyt musiikissakin vaikeampi hallita ja valvoa tekijänoikeuksia ja teosten muuttumattomuutta. Digitaalisella aikakaudella erilaiset mash-upit ja faniremixit ovat viemässä takaisin muuntuvan musiikin ajalle, unohtamatta tietenkään vanhempaa samplausperinnettä. Nekin osoittavat uudenlaista suhtautumista tekijänoikeuksiin. Verrattuna tähän joustavampaan suhtautumiseen, lainsäädäntö on auttamattoman jäykkää ja vanhanaikaista.

Kun kirjapainon jäykkä kausi väistyy, tekstit vapautuvat kirjoista ja musiikki vapautuu äänitteistä. Erinomainen todiste tästä on levymyynnin väheneminen. Äänitteidenosuus muusikkojen tuloista vähenee, jolloin konserttien merkitys elinkeinona korostuu. Musiikista voi tulla jälleen spontaanimpaa, muuntuvampaa ja yhteisöllisempää, kun muusikon toiminnasta vähemmän kuluu studioon eristäytyneenä ja enemmän kuulijoiden parissa.

En tosin usko kritiikittömästi siihenkään, että levymyynnin lasku johtaisi väistämättä levytysolosuhteiden heikkenemiseen. Levymyynnin laskusta huolimatta levyjen äänittäminen ja julkaiseminen on vain helpottunut ja lisääntynyt samanaikaisesti (ainakin vuosina 2004-2005, ks. Anderson 2006: 68). Netin ja kotitietokoneiden aikakaudella ei välttämättä edes tarvita studioita, levy-yhtiöitä, PR-toimistoja, lehtijuttuja, musiikkivideoita ja vähittäiskauppiaita jotta musiikki saadaan koko maailman kuunneltavaksi.

Toisin kuin Wareborg-blogin parodioimille digi-libertaristeille, minulle tässä netin vapautumisessa ei ole kyse mistään darwinistisesta anarkokapitalismista vaan vapaasta ja yhteisöllisestä kulttuurista. Internet avaa mahdollisuudet ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle elämäntavalle, ei ääri-individualistiselle egoismille. Tämä ajatus sopii hyvin degrowth-filosofiaan, jonka mukaan organisaatioiden (valtion, yritysten) tehtävänä pitäisi olla ensisijaisesti ihmisen hyvinvointi eikä taloudellinen voitto. Kenties nykyaikainen studio ja laajamittainen levytuotanto ja -levitys ovat asioita joita on mahdotonta tuottaa ilman fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa kapitalismia, mutta jos näin on, toivotan niille iloisesti tervemenoa.

Ääniteteollisuuden kuolemasta tai sen uhasta on hyvä blogikirjoitus Mesta.netissä, mutta se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan bisnes- ja teollisuusnäkökulmasta. Jos ajattelee asiaa degrowthin kautta, ilman nykyisen talousjärjestelmän pakotteita, ääniteteollisuuden kuolema alkaa vaikuttaa ihan hyvältä asialta. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin musiikin kuolema. Musiikki ei voi kuolla niin kauan kun ihmiskunta on olemassa. Musiikki ei ole kuluttamista ja tuottamista, se on jotain syvällisempää. Ääniteteollisuus on ehkä ohimenevä ilmiö, toivonkin oikeastaan että kaikki teollisuus on – ainakin nykyisessä voiton tuottamisen viitekehyksessä.

Musiikki ei ole sama asia kuin äänite, musiikki on aineeton kokemus jota ei voi mitata rahassa, materiassa tai mitenkään muutenkaan objektiivisesti. Meidät on vain aivopesty ajattelemaan että musiikkiteos on huipputeknologisissa olosuhteissa ikuisiksi ajoiksi tiettyyn muottiin pakotettu pop-kappale, joka on jonkun omistettavissa ja kaupattavissa sekä materiaalisesti että immateriaalisesti. Ja että sen menestyksen mitta on sen myyntimäärä.

Mestan blogin mukaan Tuomari Nurmio on sanonut, että ”musiikista on tulossa harrastelijoiden puuhastelua”, mutta en pidä sitäkään mitenkään yksiselitteisesti huonona asiana. Taiteen kuuluukin olla harrastus mieluummin kuin ammatti. Raha korruptoi taidetta aina jossain määrin, jos musiikin teon edellytyksenä on se, että joku maksaa siitä. Sanat musiikkibisnes ja -teollisuus ovat minulle kirosanoja. Nykyisessä talousjärjestelmässä suunnilleen kaikki inhimillinen toiminta on tai on muuttumassa bisnekseksi ja teollisuudeksi, eikä mikään tunnu olevan tehokkuus- ja voittovaatimuksilta turvassa.

Tallennetta voikin pitää vankilana myös toisesta näkökulmasta: se vangitsee musiikintekijät tietynlaisen bisnes- ja teollisuusmallin sisälle. Koska musiikillisen toiminnan perustana on nähty korkealaatuinen studiotyöskentely, sen jatkuvuus myös nähdään musiikin jatkuvuuden ehtona. Muusikon on pakko olla alan ammattilainen, yrittäjä, koska levyttäminen vaatii paljon taloudellisia resursseja. Levyttäminen musiikin tekemisen perusyksikkönä johtaa auttamatta kaupallistumiseen (”jos sitä myydään, se on kaupallista paskaa!”). Nykyteknologia voi kuitenkin olla niin halpaa ja helppoa, ettei musiikin äänittämiselle (se on eri asia kuin levyttäminen!) ja jakamiselle (eri asia kuin myyminen!) välttämättä edes ole näitä taloudellisia reunaehtoja, jos vain rimaa suostuu hieman laskemaan.

On tosin huomautettava, että ei se keikkailukaan mitään ilmaista puuhaa ole. Se maksaa ja tuottaa kasvihuonepäästöjä siinä missä internet ja kotitietokoneetkin. Täydellinen resursseista irrottautuminen on tietenkin mahdotonta, mutta nyt ne on mahdollista jakaa tasaisemmin kuin aiemmin, jos vain kaikki suostuvat pärjäämään vähän vähemmällä. Taiteellisesta integriteetistä ei kuitenkaan tarvitse tinkiä, päinvastoin, ja senhän pitäisi olla ainoastaan hyvä asia!

Blogin kirjoittamisessa vapauttavinta on kenties se, ettei tarvitse merkitä lähteitään. Toki se olisi uskottavaa ja palvelisi kaikki, mutta ei sitä vain jaksa, kun opinnoissaan täytyy niin pilkulleen hoitaa lähdeviittaukset, perustella väitteet ja erottaa oma näkemys toisten ajatuksista. Tässä kuitenkin tämän bloggauksen lähdeluettelo, josta tosin puuttuu paljon olennaisuuksia esimerkiksi nuotinnoksen ja äänitteiden historiasta:

Anderson, Chris (2006). Pitkä häntä – miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.
Asuintupa, Tomi (2010). Tuhoutuuko äänilevyteollisuus?
Kuuslahti, Tomi (2010). Miksi ihmiskunta ei selviä hengissä ilman täysin vapaata Internetiä.
Pettitt, Thomas (2010). The Gutenberg Parenthesis: Oral Tradition and Digital Technologies (luento).

Listausongelma

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Populaarimusiikin historia ja siitä tehtävä kirjoittelu ovat hyvin vahvasti listaamisen värittämiä, ja tässäkin blogissa taitaa suurin osa merkinnöistä liittyä jotenkin listauksiin. Listakeskeisyys on kuitenkin ongelmallinen lähtökohta musiikista kirjoittamiseen, koska on kuitenkin hyvin kyseenalaista asettaa taideteoksia numeroituun paremmuusjärjestykseen. Taide ei kuitenkaan ole kilpailu, ja saman genrenkin sisällä on hyvin eri tasoilla toimivia teoksia. Eivät kaikki kappaleet ja albumit yksinkertaisesti ole mitenkään vertailukelpoisia.

Tämä pohdintani lähti liikkeelle siitä kun kuuntelin Depeche Moden Pipelinea, joka eräässä mielessä on ehdottomasti yhtyeen parhaimmistoa. Jos kappaleita arvioi kokeellisuuden tai yhteiskunnallisen sanoman perusteella, ei ole vaikeaa asettaa Pipelinea yhdeksi DM:n merkittävimmäksi teoksiksi. Perkussiot kolisevat kovin industrial-henkisesti ja sanoitus on sen verran vasemmistolainen että melkein kaikki merkit viittaavat siihen että kyseessä voisi olla vaikka Test Departmentin biisi.

Depeche Mode on kuitenkin ensisijaisesti pop-yhtye, ja monessa mielessä Personal Jesus ja Enjoy the Silence ovat ihan oikeasti yhtyeen hienoimpia teoksia. Tähän johtopäätökseen voi päästä esimerkiksi katsomalla myyntilukuja tai listasijoituksia, mutta ihan hyvin myös analysoimalla niitä pop-sävellyksinä. Ennen kaikkea ne kuitenkin ovat loistavia livebiisejä: niiden luoma massahysteria yksinkertaisesti on täysin saavuttamattomissa vähemmän tarttuvilla biiseillä. Suuren yleisön tavoittamiseksi tarvitaan nimenomaan populaarimusiikkia.

Sekä Pipeline että Personal Jesus ovat minusta täydellisiä kappaleita, mutta miten niitä voi verrata toisiinsa tai asettaa paremmuusjärjestykseen? Suurin osa listauksista perustuu juuri siihen että pop-kappaleen on tarkoitus olla tarttuva ja kaupallisesti menestyvä. Siinä jää kovin suuri osa musiikin ja taiteen ilmaisun kirjosta pois. Ihan yhtä hyvin voisin nimetä yhtyeen parhaaksi kappaleeksi Shake the Diseasen (koska sen sanoitus on niin upea) tai Waiting for the Nightin (koska sen tunnelma on niin harras).

Depeche Mode on vieläpä yhtye jonka tuotannon sisällä on varsin vähäistä vaihtelua. Miten sitten verrata täysin erilaisten artistien kappaleita toisiinsa. Eihän 40-minuuttisesta ambient-teoksesta ja parin minuutin poprallista voi edes puhua samassa lauseessa. Ne molemmat silti muodostavat vain sen yhden raidan levyllä ja mielletään kappaleiksi kun musiikista puhutaan. Listauksissa ambient-teos jää lähes auttamatta jalkoihin.

Myös albumeja on monenlaisia. Joillakin on vain se yksi raita, joillakin se 12 biisiä 48 minuutissa kuten vanhoina hyvinä LP-aikoina. Jotkut ovat tuplia tai sitten 75-minuuttisia CD-ajan ylipitkiä paisutteluja. Jotkut ovat rauhallisia tunnelmalevyjä, toiset riehumis- tai angstilevyjä. Musiikkia voi esimerkiksi fiilistellä, tanssia tai moshata. Miten näin monta tunnealaa ja käyttötarkoitusta voi asettaa samalle riville niin että kappaleita tai albumeita voi järjestää paremmuuden mukaan?

Pahinta listausta on kuitenkin myyntilukuihin perustuva listaus. Myyntilistat ovat keskeisiä pop-kulttuurissa ja miksipä eivät olisi, kun pop-kappaleen on tarkoitus olla suosittu, tarttuva ja tunnettu. Populaarimusiikin alle asettuu silti paljon muutakin musiikkia. Aika harva musiikkiharrastaja suostuu allekirjoittamaan ”hyvä biisi myy paljon” -väittämää, jota isot levy-yhtiöt ja musiikkimediat kuitenkin melko kritiikittömästi toistavat. Eivät välttämättä suoraan, mutta listasijoitusten, myyntisertifikaattien ja -lukujen toistaminen arvosteluissa, haastatteluissa ja uutisissa asettaa ne jonkinlaisen tavoiteltavan normin asemaan. Kriitikkovalinnat ovat tietysti toinen laajasti viljelty paremmuusmittari, mutta niissäkin tuntuu vähänkin suositumman musiikin kohdalla painavan erityisesti myyntiluvut.

Suoranainen mainonta on sitten vielä oma lukunsa. Kuluttajaan vedotaan nimenomaan laumasieluisuuden kautta: ”koska tämä on hitti, josta muut pitävät, niin pidät sinäkin!”. Hyviin myyntilukuihin ei kuitenkaan riitä vielä pelkästään hyvä biisi, tarvitaan myös voimakasta markkinointia. Eivät ihmiset tunne parhaiten parasta musiikkia vaan parhaiten markkinoitua musiikkia. Moni varmasti voisi pitää huonosti listoilla menestyvästä musiikista jos se vain saisi tilaa mediassa.

Musiikkimedian sisäänrakennetut viestit toistavat kuitenkin selkeästi että menestys ja raha ovat musiikinteossa tavoiteltavinta. Taiteellinenkin saa olla, mutta vain sen verran että kaupallinen menestys ei vaarannu. Muuten soittaa tekotaidetta, jonka underground-hörhöt saavat ihan suosiolla pitää omanaan. Ei se ehkä väärin ole, mutta mainstreamiakin kuuntelevana ug-hörhönä tällainen ristiriita häiritsee minua.

En määrittele musiikin hyvyyttä tai huonoutta sen kaupallisen menestyksen suhteen. Jos tykkään jostain musiikista, kuuntelen sitä. Ihan sama onko tuoreinta levyä myyty tuhat vai miljoona kappaletta. Ero on ehkä korkeintaan siinä, kuinka helposti kyseiseen musiikkiin törmää, mutta koska itse etsin uutta musiikkia erittäin aktiivisesti, kuuntelutottumukseni eivät juurikaan ole kiinni trendeistä ja mainoksista.

Tästäkin huolimatta aion jatkaa musiikin listaamista, osittain siksi että järjestelmällinen ja neuroottinen luonne kaipaa sellaista todellisuuden luokittamista. Haluan kuitenkin lukijoiden ymmärtävän, että nämä listat eivät todellakaan ole mitään absoluuttisia kuvauksia – siis edes omasta subjektiivisesta mielipiteestäni. Yksiuloitteinen vertailu ei yksinkertaisesti vastaa koko totuutta.

Jos joku kappale tai levy on jollain listalla toista ylempänä, ei se tarkoita että se on kaikissa suhteissa parempi, tai että kuuntelisin sitä enemmän ja mieluummin, tai sitä että asettaisin ne samaan paremmuusjärjestykseen myös minuutin päästä. Toisaalta on tärkeää muistaa sekin, vaikkapa last.fm-tilastoja katsellessa, että kuuntelumäärä ei ole suoraan verrannollinen musiikista pitämiseen, jota ei oikeasti voi millään määrällisillä mittareilla ilmaista.

Epäkaupallista paskaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Musablogi ei ole musablogi eikä mikään jos siinä ei säännöllisin väliajoin käsittele musiikkibisneksen muutosta, nettipiratismia, fyysisen levyn kuolemaa ja muuta sellaista. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa näin monisyiseen asiaan tuoda mitään uutta, joten tyydyn nyt lähinnä referoimaan muita ajankohtaisia kirjoituksia.

Valtavirtamediahan yksinkertaistaa asian varsin iloisesti äänitealan propagandan mukaisesti muotoon ”Nettipiratismi jyrkensi äänitemyynnin laskua”. No niin varmaan jyrkensikin, mutta jyrkentäminen se avainsana onkin: kyse on yhdestä pienestä asiasta muiden seassa eikä voi sanoa kuinka paljon se sitä jyrkensi. Muista syistä ja osatekijöistä vaietaan visusti koska silloin voisi joutua myöntämään että vika on jossain muuallakin kuin asiakkaissa.

Vaikka HS:n verkkokeskusteluista ja siellä esiintyvästä ihmisten typeryydestä saakin päänsä yleensä kipeäksi, tuohon uutiseen on tullut lähes yksinomaan fiksuja, joskin turhan kärjistäviä, kommentteja. Ei tässä asiassa ole yksiuloitteista totuutta, johon kannattaisi dogmaattisesti tarrautua. Aivan kuten Piraattipuoleen blogissakin on hyvin huomattu. Ei niin, että tuossa kirjoituksessa mitään oikeasti uutta näkökulmaa tuotaisiin esille, mutta on se hyvä tiivistelmä.

Piratismikeskustelussa vedotaan usein ympäripyöreästi tilastoihin joita ei ole olemassa. Tilastollisesti piratismin vaikutusta levynmyyntiin on kuitenkin mahdotonta mitata, koska siitä koituvaa myynnin laskua ei yksinkertaisesti voi laskea mitenkään. Levy-yhtiöiden ja tekijänoikeusjärjestöjen mukaan voi: suoraviivaisesti niin että jokainen ladattu biisi on varkaus, ja ilman internetiä siitä olisi maksettu. Sitten on kuitenkin myös tutkimuksia joiden mukaan nettipiraatit myös käyttävät eniten rahaa levyihin. Tosiasiassahan sitä ei voi mitenkään selvittää olisiko joku ostanut jonkin tietyn levyn jos ei olisi sitä voinut ladata ilmaiseksi ja laittomasti, koska se edellyttäisi kahden rinnakkaisen todellisuuden vertailemista mutta meillä on vain yksi todellisuus.

Edellisessä bloggauksessa esittelemäni levykauppojen katoaminen alkaa vaikuttaa minusta koko ajan terveemmältä kehitykseltä. Musiikkiala on valtavien muutosten kourissa eikä tulevaisuutta voi oikein ennustaa. Osa alasta takertuu vanhaan internetiä edeltäneeseen malliin, joka ei vain yksinkertaisesti voi enää toimia. Toisaalta vaihtoehtoisissa palveluissakin, kuten vaikkapa Spotifyssa, on hurjasti parannettavaa että se pääsisi samalle tasolle millä vanha systeemi oli CD-levyn kulta-aikana.

Se on kuitenkin selvää, että musiikin on maksettava entistä vähemmän. Helpointa tämä hinnan alentaminen onkin mielestäni fyysisten levykauppojen toiminnan ja fyysisten levyjen painamisen lopettaminen. Vähittäiskaupalla onkin varsin iso osa levyn kokonaishinnasta, mutta toisaalta itse CD:n painatus on yleensä aika halpaa kun kokonaishintaan vertaa. Internetin ansiosta artisteilla on nykyään entistä paremmat mahdollisuudet hoitaa kaikki itse, ainakin markkinoinnin osalta. Harva artisti kuitenkaan niin haluaa tehdä, joten jonkinlaisten yhtiöiden toiminta on varmasti aina tarpeellista. En kuitenkaan usko että nykymalliset levy-yhtiöt ovat tarpeellisia.

Uutisissa on vilahtanut myös huhuja siitä, että Warner Music vetäytyisi ilmaiseksi musiikkia tarjoavista palveluista kuten Spotifysta (tämänkin uutisen kommentit ovat poikkeuksellisen fiksuja ja lukemisen arvoisia), koska sen ”ansaintalogiikka ei ole toimiva” ja koska ”musiikin vapaa jakaminen on selkeästi haitaksi musiikkiteollisuudelle”. Tämä ei tosin selitä Rumban mainitsemaa Last.fm:ää, joka ei kyllä jaa vapaasti musiikkia. Spotifyssa voi streamata halutessaan kokonaisia biisejä, last.fm:ssä vain 30 sekunnin pätkiä – ellei kyseessä ole poikkeuksellisesti kokonaisen streamauksen tai latauksen mahdollistanut levy-yhtiö tai bändi.

Spotify tosiaan tuottaa levy-yhtiöille ja artisteille aivan onnettomasti rahaa. Se on siis siinä mielessä kai suunnilleen yhtä eettistä toimintaa kuin piratismi tai käytettyjen levyjen ostaminen. Ei niistäkään kukaan ansaitse rahaa. Spotify ja käytetyt levyt ovat kuitenkin laillisia. Spotifytä tunnutaan myös vertaavan MP3-kauppoihin vaikka toimivampi vertauskohta onkin radio. Täydellistä vertauskohtaa ei kuitenkaan ole, sillä kyse on pohjimmiltaan aivan uudenlaisesta musiikkipalvelusta.

Päivänselvää minusta on kuitenkin se, että musiikin tekeminen ei yleisesti ottaen kannata taloudellisesti. Alalla on liikaa kusettajia: Spotify kusettaa levy-yhtiöitä, levy-yhtiöt kusettavat artisteja, piraatit kusettavat kaikkia paitsi itseään. Ei musiikkia kannatakaan rahasta tehdä ja minusta musiikin kuuluukin olla tekijälleen harrastus. Muutenhan koko taiteellinen uskottavuus vaarantuu! Minä itse ainakin lamautuisin täysin ja lakkaisin kokonaan luomasta mitään jos pitäisi koko ajan ajetella että ”apua, tän musan on pakko myydä niin hyvin etten jää asunnottomaksi ja kuole nälkään”.

Toisaalta popmusiikin toisessa ääripäässä on ihmisiä joilla on aivan liikaa rahaa, riippumatta siitä yritetäänkö warettamiseen puuttua mitenkään. Rumban tai Infernon haastattelussa Rammsteinin Richard Kruspe sanoi, että uusimman kiertueen keikkaliput ovat niin kalliita (n. 25 euron nousu edelliseen Suomen keikkaan verrattuna) jotta he voisivat laskevan levynmyynnin aikana silti ylläpitää tiettyä elintasoa. Kruspe antoi haastattelun New Yorkin keskustasta ja kehuskeli sitä kuinka hyvässä asemassa on, että voi maksaa sellaista vuokraa, jonka vuoksi osa ihmisistä käy kolmessa eri työssä. Kaikki  maksaa niin paljon, jotta rocktähti voi elää rocktähden arvoista elämää! Ei siksi että olisi mahdollista tehdä lisää musiikkia.

Suurin osa muusikoista ei kuitenkaan koskaan rikastu musiikillaan. Niin on aina ollut, eivätkä Spotifyn onnettomat korvaukset levy-yhtiöille sinänsä ole mitään uutta maailmassa. Spotify, nettipiratismi ja muu sellainen pitäisi kuitenkin mielestäni nähdä ensisijaisesti promootiovälineinä, joilla saadaan lisää kuulijoita musiikille. On vain keksittävä jokin uusi toimiva malli, joka mahdollistaa taloudelliset edellytykset musiikin teolle. Fyysisten kauppojen ja fyysisten levyjen kuoppaamisesta voisi mielestäni olla hyvä aloittaa, kunhan se ei vie mukanaan alas myös musiikin laatua (esim. MP3-kauppa FLAC:ien sijaan).

Warnerin kaltaisten isojen levy-yhtiöiden tapaan myös tekijänoikeusjärjestöt ovat auttamattoman aikansa eläneitä ja jäykkiä instituutioita. Nekin suhtautuvat nettiin yksinomaan vihollisena eikä ole mitenkään tavatonta että edes levy-yhtiöiden ja artistien itse nettiin laittamat kappaleet olisivat turvassa häirinnältä ja poistovaatimuksilta (TJEU). Minusta on aika absurdia että edes artistit itse eivät saa päättää jakavatko musiikkiaan ilmaiseksi vai eivät. Tekijänoikeuslainsäädäntö ja -käytännöt laahaavat musiikkijakelun tapaan jossain viime vuosituhannella. Toisaalta osa järjestöistä myös kirii kiinni kehitystä, kuten vaikkapa ruotsalainen STIM, joka on mahdollistanut jäsenilleen myös yksittäisten teosten julkaisemisen Creative Commons -lisenssillä.

Sekin on minusta aina ollut absurdia, että suuri osa artisteista suhtautuu kielteisesti piratismiin. Ymmärrän kyllä senkin puolen että se tuntuu epäkunnioittavalta varkaudelta. Niinhän väkisinkin ajattelee, jos suhtautuu asiaan yksityisyrittäjänä. Itse olen kuitenkin epärealistinen idealisti, joten ajattelen vain kuinka hienoa on että taloudellisesti pienillä resursseilla toimivat bändit voivat saada lähes olemattomalla vaivalla tolkuttoman määrän kuulijoita. Se ei ole sama asia kuin maksaja/ostaja/kuluttaja, eikä sinänsä tuo muusikolle muuta iloa kun tiedon siitä että hän tuottaa toisille iloa. Viidakkorumpu toimii internetissä ennennäkemättömän tehokkaasti ja musan voi ladata kuka vain, riippumatta maantieteellisestä sijainnistaan tai maksukyvystään. Nettikauppahan on usein rajattua tiettyihin maihin lisenssoinnin vuoksi ja maksutavat luottokortteihin.

Vallankumouksellisinta nettipiratismissa ei mielestäni ole sen ilmaisuus. Se voittaa, ja luultavasti tulee ikuisesti voittamaankin, kaikki muut mahdolliset musiikin levittämisen tavat yhdessä asiassa: saatavuus. Internetistä on periaatteessa saatavilla kaikki koskaan äänitetty musiikki. Sieltä voi löytää 80-luvun nimettömiä industrialkasetteja, joiden uudelleenjulkaisusta ei ole mitään toivoa, tai eksoottista kansanmusiikkia jumalan selän takaa. Mitä vain, milloin vain, mistä vain; orvot teokset, luvattomat plunderphonics-kollaasit ja muut vastaavat teokset joiden jakaminen on nykylainsäädännön piirissä mahdotonta.

Hienoa piratismissa on myös sosiaalinen puoli. Tuskin kukaan jakaa musiikkia laittomasti kiusatakseen ketään vaan saadakseen jakaa rakastamaansa musiikkia toisten kanssa. Sosiaalisuus ja jakaminenhan musiikissa parasta onkin, ei harhaluulo sen yksityisomistamisesta. Musiikin suositteleminen, soittaminen toisille ja yhdessä keikoilla käyminen ovat minusta parasta musiikissa. Jaettu elämys on suurempi elämys.

Sellaista laillista palvelua tuskin koskaan saadaan, joka tarjoaisi yhtä laajan valikoiman musiikkia. Viralliset reitit ovat aivan liian byrokraattisia sellaiseen. Tuollainen ennennäkemätön vapaus on upeaa ja siitä pitäisi riemuita, ottaa rajattoman jakamisen hyödyistä kaikki irti ja sitten yrittää keksiä siihen ympärille jokin malli joka mahdollistaa musiikin teon jatkumisen taloudellisten realiteettien piirissä. Levy-yhtiöthän eivät siihen pyri, koska tuossa mallissa nykymallisille levy-yhtiöille ei ole tilaa.

Siitä musiikista maksamisesta minusta on kyse. Mahdollistetaan taloudellisesti se, että ihmiset voivat yhä tehdä musiikkia. Kyse ei ole siitä, että mitä useampi pitää tietystä musiikista, sitä enemmän siitä saa rahaa. Tai siitä, että musiikin tulisi olla voittoa tuottavaa taloustoimintaa. Se on taidetta joka pitäisi pitää mahdollisimman erillään kaupallisuudesta. Täysin sitä ei tietenkään voi siitä markkintalouden piirissä erottaa. Materiaaliset resurssit ovat aina musiikin tekemisen taustalla, mutta niiden vaikutus on pyrittävä minimoimaan.

Ennen internetiä ainakin se oli paremmin, että musiikin kopioiminen omiksi mixtapeiksi oli ihan normaalia eikä kukaan epäillyt sen laillisuutta tai eettisyyttä. Se, että sai ajatuksella valita juuri sille tietylle ystävälleen tähdätyn eklektisen valikoiman täsmävalittua musiikkia. Ehkä taiteilla kansilehtiseksikin jotain kivaa. Nykyiset nettipalvelut, varsinkin last.fm, ovat parhaimmillaan tuollaisia eklektisiä suosittelujärjestelmiä. Niissä ei tosin voi kuunnella sitä musiikkia vaan se pitäisi ostaa sokkona.

Suuri rock-persoona

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Trent Reznor taitaa olla aika äkkipikainen ja ailahtelevainen ihminen: seuraava kiertue on taas vaihteeksi se viimeinen (”The shows we have announced in 2009 and any more that may be announced will be a completely different approach with some different personnel and will likely be the last for the foreseeable future.”). Tulee ihan mieleen ”uutiset” vuoden takaa.

Tuo mesta.netin uutinen oli tunnetusti sanojen vääristelyä pahimmasta päästä, koska Reznor ilmoitti vuosi sitten ainoastaan, että bändin keikkailuformaatti muuttuu. Tuoreimman Lights in the Sky -kiertueen perusteella tuollaista muutosta ei ainakaan vuoden takaisen ilmoituksen jälkeen ole käsittääkseni tapahtunut; samaista rock-spektaakkelia Nine Inch Nails on yhä esittänyt, ehkä jopa aiempaakin suuripiirteisemmin. Ei tätä uusintakaan ”ilmoitusta” siis voi enää kauhean tosissaan ottaa, mutta ehkä tuo ”completely different approach” nyt tarkoittaa sitä lykkääntynyttä uutta keikkailuformaattia.

Nyt kun aiheesta innostuin, voisin analysoida Reznorin persoonaa enemmänkin! Tai lähinnä sen heijastumista hänen musiikissaan. Oikeastaan ainoa – joskin hyvin runsas – kritiikki, jota olen ikinä Nine Inch Nailsista kuullut, liittyy aina siihen että ”aikuinen mies laulaa teiniangstista”. Väittämä tietenkin pitää paikkansa, varsinkin bändin alkutuotannon kohdalla, mutta itse en ole koskaan ymmärtänyt tuota argumenttia. Mitä vikaa teiniangstissa muka on? Ehkä suhtautumiseni johtuu vain siitä että olen itsekin edelleen teiniangsteissani, vaikka aikuinen mies olenkin olevinani. Mieluiten minä kuuntelen sanoituksia jotka tulevat suoraan ja vilpittömästi taiteilijan sisimmästä, vaikka ne olisivatkin sitten ihan lapsellisia.

Toisekseen, Reznorin tuotannossa on mielestäni paljon muutakin kuin teiniangstia. Hän osaa tehdä hyviä biisejä, eikä sanoitusten sisällöllä ole sinänsä mitään tekemistä tuollaisen lahjakkuuden kanssa. Monet NIN:in instrumentaaleistakin ovat upeita, joskin taannoinen Ghosts I-IV oli mielestäni bändin ensimmäinen oikeasti huono julkaisu. Myös niissä synkissä sanoituksissa on piilossa syvällisempikin ulottuvuus, joka on ajattomampi ja yleismaailmallisempi kuin pelkkä teiniangsti. Nine Inch Nailsin musiikki on mielestäni aivan liian moniuloitteista että sen voisi sivuuttaa pelkällä ”aikuisen miehen teiniangstia” -argumentilla, vaikka toki tuo elementti onkin musiikin näkyvin ja huomiotaherättävin osio, jota ilman bändistä ei varmasti olisi tullut tuollaista suurmenestystä.

Liian suuri osuus tämän blogin päivityksistä käsittelee Nine Inch Nailsia, koska en oikeasti ole enää mikään fanaattinen kuuntelija. Minua ei edes enää harmita yhtään ajatus siitä, etten näkisi sitä enää koskaan livenä, tai jos NIN ei enää ikinä julkaisisi mitään. Pääosin kuuntelen ja ajattelen nykyään ihan muuta musiikkia, mutta jostain syystä Reznorin puuhista nyt vain on niin luontevaa kirjoittaa tänne.

Otsikko oli sitten ironiaa eikä henkilöpalvontaa.

Kritiikin kritiikkiä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Marginaalisemman musiikin kuuntelijalle valtavirtaisemman median seuraaminen on joskus melko tuskallista puuhaa. NRJ:llä soivat pop ja r’n’b-renkutukset ovat toki oma lukunsa, mutta itseäni häiritsee eniten metallin ja indien järkkymätön jalansija vaihtoehtoisemman musiikin keskiössä. Metallikin on jo melkoista poppia, kun tämän päivän Helsingin Sanomissa oli kokonainen sivu pyhitetty Children of Bodomille ja Slipknotille. Kaikki synkkä ja aggressiivinen musiikki mielletään automaattisesti metalliksi, varsinkin valtavirrassa, ja se ärsyttää minua.

Silloinkin kun musiikki ei ole metallia, se vertautuu siihen vahvasti. Suurin osa gootti- ja industrialmusiikkia tai muita niiden lähigenrejä kuuntelevista ihmisistä on aloittanut jonkin sortin metallin parista ja kaikki muu musiikki on heille ikään kuin jatkumoa metallin tunnelmalle, eikä musiikkia omassa arvossaan. Esimerkiksi Imperiumin ja Noise.fi:n levyarvostelut jaksavat muistuttaa että ”tiedossa ei ole minkään valtakunnan metallimusiikkia” tai ”Elendin musisointi ei ole metallia, ei edes kovin lähellä sitä”, ikään kuin metalli olisi oletusmusiikkia ja kaikki muu ”jotain muuta”, metallin sisar- tai tytärgenrejä.

Tällaisista arvosteluista tulee jotenkin lukijaa (ja kirjoittajaakin?) aliarvioiva kuva. Usein näkee myös sitä, että arvostelija sanoo ettei tiedä kyseisestä genrestä oikein mitään, ja joskus jopa käyttää sitä perusteena keskiverrolle tai huonolle arvosanalle. On toki paikallaan sanoa jos ei tunne levyn lähisukulaisia, mutta silloin voi miettiä tarkemmin, kannattaako arvostelua edes kirjoittaa. En minä esimerkiksi uskaltaisi mitään Dälekiä lähteä arvostelemaan, koska en tiedä yhtyeen musiikillisista vaikutteista yhtään mitään. Ensin haluaisin tutustua ja perehtyä asiaan tarkemmin, niin ettei tarvitsisi olla niin epävarma kaikesta mitä minulla on sanottavanani.

Toisessa ääripäässä on toki esimerkiksi osa Kuolleen Musiikin Yhdistyksen arvosteluista, jotka tuntuvat joskus hyvinkin elitistisiltä ja kaikkitietäviltä. Nöyryyttä pitäisi olla sopivasti. Ei sellaista ”enhän minä mitään tiedä” -asennetta, mutta ei myöskään mitään genrerajoja viilaavaa namedroppailua. KMY:n sivuilla on kyllä asiantunteva esittelyteksti industrial-musiikin historiasta, joka avaa asiaa siihen perehtymättömille ja raottaa elitismin ja salaperäisyyden esoteeristä verhoa.

Metallipainotuksien lisäksi indien hehkutus näkyy painetuissa lehdissä kuten Rumba, Soundi tai vaikkapa Sue. Muiden genrejen levyt eivät saa hirveästi palstatilaa tai edes hyviä arvioita. Tuntuu että jos kyse on muiden genrejen edustajasta, levy ei voi saada arvioksi viittä tai neljää tähteä, vaikka sanallinen arvio vastaisikin tuollaista arviota. Metalli- tai indielevynä samanlainen sanallinen arvio tuottaisi kuitenkin paremman arvosanan. Varsinkin indie on nyt niin pop, in ja trendikäs genre, että sitä tekemällä saa hyviä arvosanoja vaikka ei olisikaan mistään kotoisin.

Toki tästä on poikkeuksia – esimerkiksi Laibach on sen verran tunnettu yhtye että uusin Laibachkunstderfuge sai uusimmassa Suessa täydet 10 pistettä. Toisaalta De/Visionin kokoelmalevy haukuttiin aikoinaan jossain em. lehdistä pystyyn ihan vain siksi ettei kirjoittaja tuntenut genreä. Monet freak folk ja experimental-levyt saavat myös aikaan samanlaisia reaktioita. Ei ole mitään järkeä, että tuollaisia perinteisen musiikin ulkopuolella toimivia akteja arvioivat ihmiset, jotka ovat selvästi kiinni kappale- ja melodiapainotteisen musiikin viitekehyksessä.

Lopuksi haluan vielä ottaa esille Saran musiikillisen kehityksen. Mediassa tuntuu vallitsevan jokin konsensus siitä, että bändin musiikki on kehittynyt yhtyeen koko uran ajan, ja uusin levy on aina kypsin. Parhaita levyjä ovat tietenkin ne isolla levy-yhtiöllä julkaistut, viimeistellyimmät, siloitetuimmat ja popeimmat levyt. Itse kuitenkin pidän ensimmäisten levyjen vaihtoehtoisempaa ja roisoisempaa materiaalia huomattavasti parempana, uudempi kuulostaa tylsältä ja hengettömältä vaikka onkin toki teknisesti paremmin toteutettua. Usein tuntuu että muutenkin musiikkimediassa on jokin yhtenäinen mielipide jostain asiasta, eikä siitä saa poiketa.

Ei nyt pidä siis olettaa että en pitäisi metallista tai indiestä, ne vain ovat genrejä muiden joukossa. Arvostan myös edellämainittujen nettisivujen työtä ja varsinkin KMY:n panos vaihtoehtoisen musiikin esilletuomisessa Suomen kokoisessa maassa ansaitsee suurta kunnioitusta.