Avainsana-arkisto: post-punk

Progemaanikko vastaan retromaanikot

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Simon Reynolds, yksi sukupolvensa merkittävimmistä populaarimusiikkikirjoittajista, tarttui uusimmassa kirjassaan Retromania (2011) tuoreeltaan uuden vuosituhannen ensimmäiseen vuosikymmeneen ja sitä luonnehtivaan musiikkikulttuuriin. Laajemmin otettuna Retromanian aiheena, ja alaotsikkona, on ”populaarikulttuurin pakkomielle omaan menneisyyteensä”.

Aihe ei siis sinänsä rajoitu vain 2000-lukuun tai pelkkään musiikkiin, mutta tämä viimeisin vuosikymmen on kuitenkin näyttänyt kiihdyttävän kaiken maailman REunioineden, REissueiden ja REvivalien määrää samalla kun aidosti uusia ilmiöitä ei REynoldsin mielestä nähty. Musiikkijournalistina hän luonnollisesti keskittyy enimmäkseen omaan erikoisalaansa, mutta käsittelee myös lyhyesti muuta populaarikulttuuria elokuvista muotiin. Reynoldsin mukaan tämä vanhan kierrättäminen on kuitenkin korostuneinta juuri populaarimusiikissa. Kaikki mahdolliset uudet genret ja alakulttuurit ovat kirjoittajan keskeisimmän argumentin mukaan nykyään vain yhdistelmää vanhasta, toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina jolloin rock oli kulttuuriamme alituisesti eteenpäin usuttava voima.

Aiemminkin olen jo viitannut Retromanian keskeiseen ajatukseen siitä että 2000-luvulla ei ole omaa soundiaan, toisin kuin kaikilla vuosikymmenillä rock ’n’ rollin syntymästä lähtien. Tähän astista vuosisataamme luonnehtii ennemminkin ajasta ja tilasta irrallaan oleva globaali ”omnipop”, jossa yhdistetään elementtejä suunnilleen kaikista 1980- ja 1990-luvun suurista musiikkitrendeistä. Reynolds tarjoaa esimerkkiartisteiksi Lady Gagan, Flo Ridan ja Taio Cruzin, joiden musiikissa yhdistyvät mm. R&B, electro, house ja trance. Varsinaisen oman soundinsa sijaan 00-luvun musiikkia luonnehti musiikkiteknologian ja äänitteiden jakelun mullistus. Ainoa ”aidosti” uusi genre on mash-up, eikä sitäkään Reynolds arvosta kovin korkealle.

Nettipiratismi on luonnollisesti yksi merkittävimmistä musiikkikulttuuria muokanneista teknologisen kehityksen seurauksista. Se on myös muuttanut levykeräilyn luonnetta. Ennen internetin vapauttavaa vaikutusta se perustui ajatukseen ”minun on saatava jotain mitä muilla ei ole”, mutta harvinaisia levyjä jakavien ns. sharity-blogien myötä se on muuttunut muotoon ”minulla on jotain mitä muilla ei ole ja haluan jakaa sen heti kaikille”. Anonyymiin P2P-jakamiseen verrattuna siinä on se keskeinen ero, että bloggaajat saavat huomiota ja pystyivät rakentamaan itselleen jonkinlaisen eklektisen kuraattori-imagon. Puhtaimmillaan sharity myös viittaa nimenomaan out of print -kaman ja muun harvinaisen musiikin jakamiseen.

Tämä Mutant Soundsin Eric Lambleaun ”self-aggrandising altruism” -nimellä kutsuma ilmiö edustaa omasta mielestäni lähinnä hyvää ja tervettä siirtymää epäitsekkäämpään ja -materialistisempaan tapaan suhtautua musiikkiin, mutta Reynolds ja monet hänen sukupolvensa muusikoista (esimerkkinä nyt vaikka Michael Gira) tuntuvat näkevän tämän musiikin arvoa vähentävänä ilmiönä. Kuten edellisen linkin takana toteankin, vähentäähän se sitä fyysisten äänitteiden markkina-arvoa, mutta lisää monia muita vaikeammin rahassa mitattavia arvoja.

Palaan tähän musiikkiteknologian murrokseen vielä myöhemmin tarkemmin; minun oli jätettävä se omaksi bloggauksekseen koska tästä paisui niin valtava. Luulin kirjoittavani kirja-arvostelua mutta tästä tulikin essee.

Simon Reynolds - Retromania; kansi

Lue loppuun →

Vuoden 2010 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Näin vuoden aluksi on luonnollisesti taas paikallaan listata ne omasta mielestäni viime vuoden parhaat levyt. Eihän niitä paljon taaskaan ollut, koska olen niin myöhäisherännäinen kaiken musiikin suhteen. Uutuuslevyjä tulee kuunneltua varsin vähän enkä juokse trendien perässä. Jos joku vielä kahden vuoden päästä muistaa tän vuoden trendilevyn, niin sitten saatan ehkä perehtyä siihen. Olen hitaastisyttyvää tyyppiä. Siksipä kymmenenkin levyn valitseminen oli työn ja tuskan takana, mutta tässä ne nyt ovat:

10. Penjaga Insaf – Sama Sadja

Penjaga Insaf - Sama Sadja; levynkansiTämä oli oikeastaan ainoa vuoden dark ambient -julkaisu johon perehdyin ja sekin siksi, että konsepti oli sen verran ainutlaatuinen: yhdistetään perinteiseen konehuminaan kenttä-äänityksiä indonesialaisesta gamelan-orkesterimusiikista ja kuoroesityksistä.

Ei olekaan yhtään yllättävää, että levy on parhaimmillaan juuri silloin kun eksoottinen kuorolaulu ja gamelan-perkussoiden metallinen moniäänisyys ilmaantuvat kaukaisuudesta kuulopiiriin ja työntyvät etualalle, saumattomaan tasapainoon tyypillisten dark ambient -elementtien kanssa.

Ideaa olisi puolestani saanut käyttää ahkeramminkin levyllä, koska ne hetket joilla ei tätä etnofuusiota kuulla, ovat melko unohdettavaa huminaa. Mutta parhaimmillaan levy tuo virkistäviä uusia tuulahduksia melko pysähtyneeseen genreen.

9. Rome – Nos Chants Perdus

Spotify

Rome - Non Chants Perdus; levynkansiRome on ollut häkellyttävän tuottelias viime vuosina. Jopa siinä määrin että se on ehkä tehnyt hallaa yhtyeen musiikille. Kun albumeita tulee tällä tahdilla, ei niiden laadukkuutta oikein ehdi kunnolla arvostaa. Flowers From Exile (2009) seurasi loistavaa Masse Mensch Materialia (2008) niin nopeasti, etten ehtinyt siihen oikein missään vaiheessa perehtyä. Kun tämä uusin albumi puski jo päälle aivan yllättäen.

Nos Chants Perdus eroaa oikeastaan kaikista aiemmista Rome-levyistä siinä että se on tasaisin. Samanlaisia korvamatoja kuin aiemmilla levyillä ei ole, mutta silti jokainen biisi on taattua Rome-laatua. Yksikään kappaleista ei ole sellainen, että se jäisi mieleen niin voimakkaasti että joskus tekisi mieli kuunnella yksittäisenä biisinä, mutta albumikokonaisuus on silti mieluista kuunneltavaa, ja sen laittaa mielellään soimaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Tavallaan Nos Chants Perdusia voi pitää yhtyeen tyylin huipentumana, jossa tutut kaavat on hiottu täydellisyyteen. Tuloksena on 12 biisiä jotka ovat täydellisen Romea. Tämä täydellinen epä-Romemaisuuden ja muistiin pureutuvien koukkujen puuttuminen on tietysti myös levyn heikkous koska ilman yllätyksiä ei unohtumattomia mestariteoksia luoda. Yksi vuoden parhaista levyistä kuitenkin.

8. CMX – Iäti

Spotify

CMX - Iäti; levynkansiKaiken todennäköisyyden vastaisesti CMX:n riisutuimmasta ja iskelmällisimmästä levystä tulikin kohtuullisen hyvä. Ainakin se pieksee hajanaiset Isohaaran (2002) ja Pedot (2005) kevyesti. Yhtye on onnistunut melko hyvin pitämään musiikissa sen oleellisimman, eli hyvät biisit. Vai onko se koskaan ollut oleellisinta CMX:n kohdalla? Ehkä yhtye joka on parhaimmillaan silloin kun on haastavimmillaan. Silloin kun tekevät tuplaprogelevyjä tai 60-minuuttisia avaruusrockoopperoita. Mutta ihan kelvollisesti Yrjänä ja kumppani osaavat yksinkertaista poppiakin tehdä.

Albumikokonaisuuden toimivuudesta kertoo paljon se, että singlebiisi Linnunrata (josta muuten tehtiin vuoden hienoin musiikkivideo) kuulostaa yksinään suunnilleen CMX:n huonoimmalta kappaleelta, mutta tässä kontekstissa se kuulostaa aivan kuin eri biisiltä, uskomattoman paljon paremmalta. Se oikeastaan olisi täydellinen päätös levylle, enkä oikein ole saanut kiinni sitä seuraavasta Laulusta todellisuuden luonteesta.

Yrjänä ei yleensä mielellään selittele sanoituksiaan, mutta tällä kertaa olen tyytyväinen että selitteli. Ei onneksi liikoja, koska yksi lausekin riitti. Iäti on levy täynnä traagisia rakkauslauluja, jotka ovat samalla myös lauluja sodasta. Tämä kaksoismerkitys mielessä kaikki levyn kappaleet avautuvat hienon monitulkintaisina esityksinä samasta synkästä teemasta. Levy on oikeastaan aika looginenkin jatko Talvikuninkaalle (2007), tästä vain on kaikki aikaan ja fiktioon sidotut scifikikkailut jätetty pois.

Talvikuninkaan heikkous, fiktiivisyyden etäännyttävä vaikutus, onkin täysin tiessään ja on hienoa kuunnella henkilökohtaisinta CMX:ää pitkään aikaan. Iäti on varmasti myös se CMX:n uran helpoimmin lähestyttävä albumi, mutta se ei ole ollenkaan niin huono asia kuin pelkäsin.

7. The National – High Violet

Spotify

The National - High Violet; levynkansiMitä tämä nyt on? Minä kirjoitan tällaisesta trendimusasta! Katu-uskottavuus menee! Olihan minunkin sitten lukuisten suosittelujen jälkeen hakeuduttava The Nationalin pariin ja kohtuuttomista ennakkoluuloista huolimatta oli pakko myöntää että täähän on törkeän hyvää!

En minä tätäkään silti aivan sellaisenaan sulata. Vaikka olenkin dramaattisten ääni- ja meluvallien ystävä, pääsisivät tämän levyn kappaleet mielestäni vielä paremmin esille hieman hiljaisempina ja minimalistisina sovituksina, tai ainakin jos sellaisia osasia olisi tasapainottamassa kokonaisuutta. Nyt kaikesta äänivyörytyksestä tulee melkoinen ähky, varsinkin koko albumin mitassa, ja siksipä tätä ei korkeammalle listalla oikein viitsinyt laittaakaan.

Osa kappaleista on kyllä todella koskettavia ja hienoja, mutta herkät tunteet helposti hukkuvat rikkaan ja äänekkään äänimaiseman alle. Eniten ehkä kärsii Matt Berningerin upea lauluääni, joka ei hirveästi saa itselleen tilaa. Parasta levyssä onkin suunnaton paatos, tunteenpalo ja dramaattisuus. Se vain kaipaisi vastaparikseen jotain hienovaraisempaa dynamiikkaa, jotta tuo draama olisi vielä tehokkaampa. Että se tuntuisi jokaisessa kappaleessa yhtä valtavalta, eikä puuduttavalta. Levyn ehdoton kohokohta on upea Sorrow, joka on ytimekäs kuvaus siitä kuinka vaikea surusta – masennuksesta, särkyneestä sydämestä tai kuolleesta läheisestä – on päästä yli.

6. Massive Attack – Heligoland

Spotify

Massive Attack - Heligoland; levynkansiMassive Attack on melko takuuvarma sijoittuja näillä listoilla. Yhtye julkaisee levyjä hyvin harvoin mutta aina ne ovat yhtä erinomaisia. Jokainen kuulostaa erilaiselta mutta kuitenkin niin Massive Attackilta ettei voi yhtyeestä voi kuitenkaan erehtyä. Kauas yhtye on kyllä edennyt Blue Linesin (1992) ja Mezzaninen (1998) leimallisesta Bristol-soundista, kuten 2010-luvulla on paikallaankin. Sama hämyisä tunnelma on silti musiikissa pysynyt.

Toisin kuin Romen levyllä, tällä musiikkia maustetaan juuri sopivasti jännittävän yllättävillä elementeillä jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja kuulostavat tuoreilta monen kuuntelukerran jälkeenkin, ja ne ovat ne koukut jotka jäävät kuuntelun jälkeen päähän soimaan ja vetävät yhä uudelleen ja uudelleen levyn ääreen. Massive Attackin totuttuun tyyliin levyllä kuullaan monta eri vokalistia, jotka tuovat monipuolisuutta levyyn, kuitenkaan kuulostamatta koskaan liian erilaiselta. Niinikään tuttuun tapaan viimeiseksi on säästetty se kaikkein eeppisin ja synkin kappale, Atlas Air, rönsyilevä mutta kuitenkin ytimekäs lopetus.

5. Blood Axis – Born Again

Spotify

Blood Axis - Born Again; levynkansiMichael Moynihan on musiikkiprojektissaan sisäistänyt Massive Attackiakin täydellisemmin sanonnan ”ei se määrä vaan se laatu”. Bändi perustettiin 1989, debyyttilevy julkaistiin 1995 ja tämä toinen studioalbumi 2010. Vaikka Born Again poikkeaakin melkoisesti The Gospel of Inhumanityn tyylistä, on se silti yhtä virheetön teos ja kuitenkin erehtymättömän tunnistettavaa Blood Axista.

Gospel of Inhumanity oli pitkälti samplaamisen ja muunkinlaisen röyhkeän toisilta lainaamisen mestariteos, mutta Born Again luottaa enemmän ns. ”oikeisiin” instrumentteihin. Sanoitukset ovat edelleenkin enimmäkseen lainaa. Tuloksena on maanläheinen folkia, martialia ja ambientia sekoittava pakanallis-traditionaalinen tunnelmointilevy. Mukana on sopivassa tasapainossa sekä reipasta folk-menoa että rauhallista ambient-huminaa, ja tässä se hiljaiden ja äänekkäiden kohtien välinen dynamiikka toimiikin täydellisesti.

Sanoitukset ovat tietysti yhtälailla sopivan uustraditionalistisia, mutta nekin aiempaa Blood Axis -tuotantoa maanläheisempiä eikä aivan yhtä filosofisia. Laulun ohella kuullaan myös puhetta, ja intoutuupa Moynihan välillä lausumaan saksaakin ihan väärin. Parasta Blood Axisin musiikissa on edelleenkin Moynihanin voimakas ja käskevä ääni

4. Killing Joke – Absolute Dissent

Spotify

Killing Joke - Absolute Dissent; levynkansiKilling Joken tuoreimmat tuotokset ovat jotenkin menneet minulta ohi. Vuoden 2003 eponyyminen levy ja vuoden 2007 Hosannas From the Basements of Hell olivat ehkä turhan puhdasta metallia makuuni. Enemmän olen ollut 80-luvun alun post-punk-kauden ja 90-luvun puolivälin industrial metal -kokeilujen ystävä. Absolute Dissentillä kaikki KJ:n eri aikakaudet tuntuvat kuitenkin sekoittuvan niin että parhaat yhtyeen puolet pääsevät esille.

The Great Cull, This World Hell ja Depthcharge vastaavat tuoreempaa mättötuotantoa ja niiden raskaus pääseekin kenties paremmin esille kevyemmän matskun seassa. Sitä edustavat bändin omaa post-punk-klassikkoa Eightiesia lainaava Here Comes the Singularity, häpeilemättömän tarttuva elektroninen European Super State sekä bändin dub-juurille tunnelmallisesti kumartava päätöskappale Ghosts of Ladbroke Grove.

Levy on monipuolinen jopa häiritsevyyksiin asti. Kesti todella kauan että albumi avautui kokonaisuutena, koska sen tyylilliset heittelyt ovat niin suuria. Kappaleet kuitenkin sitoo lopulta yhteen Jaz Colemanin vuosi vuodelta kyynisemmäksi muuttuvat dystooppiset saarnat. Sanoitukset käsittelevät totalitarismia, ympäristötuhoja ja apokalyptisiä salaliittoja tavalla joka on pelottavan ajankohtainen ja todentuntuinen.

Siinä missä esimerkiksi Nine Inch Nailsin Year Zero (2007) ja suuri osa dystooppisesta taiteesta muutenkin sijoittaa karmeat visionsa turvallisen etäisyyden päähän tulevaisuuteen, Killing Joke on tässä ja nyt. Vaatii suurta taiteellista rohkeutta olla etäännyttämättä musiikkiaan todellisuudesta tarinaformaatilla ja teemalevyn konseptilla. Se on suuri riski, koska nytkin Coleman menee paikoin koomisuuden rajalle vainoharhaisuudessaan. Hän on kuitenkin sen verran vakavissaan ja vakuuttava, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa vaikka jutut meinaavatkin välillä mennä yli.

3. Swans – My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky

Swans - My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky; levynkansiSpotify

Swansin paluulevy on enemmän ja vähemmän kuin saattoi odottaa. Ensikuulemalta se yllättää. Angels of Lightin ja Michael Giran soolotuotannon (ja iän) perusteella erehdyin jo luulemaan, että mies olisi jotenkin rauhoittunut. Kaikkea muuta. Swans on yhtä raju kuin aina aiemminkin.

Monessa mielessä levy ei edes ole looginen jatko edelliselle studioalbumille Soundtracks for the Blindille (1996), vaan kuulostaa eniten yhtyeen 80-luvun lopun tuotannolta. Siinä yhdistyvät Children of God (1987) -kauden raskaus, joka ei ollut enää ihan yhtä hidasta ja musertavaa kuin varhaistuotanto, sekä Angels of Lightin tuoreimpien levyjen rankimmat puolet. Sanoitukset tuntuvat jopa suorapuheisemman aggressiivisilta kuin aiemmin, mikäli se on mahdollista.

Toisaalta, Swansin loistavan julkaisuhistorian jälkeen olisi odottanut jotain enemmänkin. Levy on taattua Swans-laatua, otteessaan pitävää rankaisua, jossa yhdistyvät musikaalisuus ja monotonisuus hienosti. Mutta silti, tämän bändin kohdalla rima on todella korkealla.

Onko tässä oikeastaan mitään uutta? Swans/Angels of Light -akselilla? Ei ehkä ole, mutta sama vanha, tuttu ja turvallinen Swans on silti jotain todella upeaa. Varsinkin levyn keskeinen teos, Devendra Banhartin ja Giran pojan aavemaisena duettona alkava You Fucking People Make Me Sick, joka purkautuu puolessavälissä painostavaan avantgarde-purkaukseen jossa raskaat pianon äänet ja infernaalinen torvisovitus luovat hyytävää tunnelmaa.

2. The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock – Tomorrow, in a Year

Spotify

The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock - Tomorrow, in a Year; levynkansiTästä levystä olenkin jo melko kattavasti kirjoittanut, ja on vaikea lisätä mitään näin 11 kuukautta myöhemminkään. Tässä nyt sitten on esimerkki siitä miten yhtenäinen teema ja tarina voivat toimia albumiformaatissa, ja miten ne voivat kantaa myös läpi haastavan tuplalevyn mitan. Knifen veto on upean kunnianhimoinen ja onnistunutkin teos.

Jo pelkkä levyn konsepti oli niin hieno että se teki mieli valita kuulematta vuoden parhaaksi levyksi jo helmikuussa: vähän outona elektropopbändinä tunnettu The Knife repäisee ja tekee kokeellisen oopperan Charles Darwinin tutkimuksista ja elämästä. Melkoinen loikka aiemmasta tuotannosta siis, mutta juuri The Knifen tuntien ihan looginenkin. Omalla kierolla tavallaan. On todella kunnioitettavaa ettei yhtye lähtenyt ratsastamaan orastavalla indiemenestyksellään ja tehnyt Silent Shout 2:sta vaan jotain aivan muuta.

Musiikillisesti ooppera kuulostaa lähinnä Coilin myöhäistuotannolta ja myös maailman paras Coil-kopio Ulver tulee paikoitellen mieleen, vaikka samanlaista kappalerakenteiden selkeyttä ei tällä levyllä olekaan. Ennemminkin levy koostuu erilaisista vaihtelevista tunnelmista kuin yksittäisistä kappaleista. Elektroniset soundit jäljettelevät läpi levyn eläinten ääniä mikä sopii tietysti loistavasti teemaan.

Levyn lauluosuuksiin on luonnollisesti totuttautumista, sillä mukana on klassista oopperalaulua. Muuten tarinaa viedään eteen lähinnä puhelaulun voimin, perinteistä pop-laulua on hyvin vähän. Onhan se nyt hauskaa kuulla kuinka biologisia termejä yritetään vääntään edes jotenkin melodiseen muotoon.

1. Varjo – Viimeinen näytös

Varjo - Viimeinen näytös; levynkansiSpotify

Joy Divisionin Closerin tapaan Varjon viimeinen levy on niin voimakas kuuntelukokemus ulkomusiikillisista syistä, että on mahdotonta arvioida mikä albumin ”objektiivinen” arvo itsenäisenä taideteoksena on. Molemmat levyt kun ovat tragedian värittämiä joutsenlauluja, joille tuo väkisin omia lisäsävyjään bändijäsenen kuolema.

Viimeinen näytös on myös hyvä esimerkki siitä että Spotify tai warettaminen tai välttämättä digitaalinen musiikki muutenkaan ei aina ole yhtä täysi kuuntelukokemus. Kaiken lisäksi tämä levy oli aluksi Spotifyssä luvattomasti ja väärässä biisijärjestyksessä. Sieltä kuunnellessani en myöskään voinut lukea kansista, että Sairaalassa-kappale on itseasiassa tehty ennen kitaristi Henry Waldénin kuolemaa eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oletin. Toisaalta, kappaleen ennemäisyys tekeekin siitä vielä aavemaisempaa kuultavaa.

Kaikki muutkin levyn kappaleet ovat poikkeuksellisen synkkiä, jopa Varjon tai koko goottirockin/post-punkin mittapuulla. Mutta ne eivät kuulosta silti teennäisiltä, vaan tuntuvat kertovan aidosta kärsimyksestä, ihmisyyden ja maailman pimeimmistä puolista, kovin inhorealistisesti. Hyvin samaan tapaan siis kuin Joy Divisionkin. Goottikliseistä ollaan tässä kaukana. Tavallaan tragedian todellisuus validoi synkät sanoitukset niin, ettei niitä voi syyttää lapsellisesta keskiluokan teiniangstista. Ahdistavimmat tunnelmat ovat luultavasti levyn hitaimmissa maalailuissa, mutta nopeaitakaan kappaleita ei voi reippaudesta syyttää vaan tuskaa nekin ovat täynnä.

Mutta kuten sanoin, ehkä albumi vaikuttaa niin kouriintuntuvalta ja aidolta vain yhtyettä kohdanneen tragedian vuoksi. En usko että levy olisi yhtä voimakas kuuntelukokemus jos ei tietäisi mitään kuulemastaan yhtyeestä, sen jäsenistä tai vaiheista. Tuntuu myös epäilyttävältä tällä tavalla viihteellistää henkilökohtaisia tragedioita; en millään haluaisi uusintaa sairasta mediaympäristöämme! Valitettavasti tästä levystä ei vain voi kirjoittaa millään muulla tavalla, koska levyä ei voi kuunnella millään muulla tavalla.

Mikäli ei jaksa ruveta kokonaisia albumeja kuuntelemaan, koostin Spotifyhin myös listan vuoden parhaista biiseistä. Sekaan mahtui luonnollisesti myös paljon biisejä joita ei ole näillä levyillä.

Viimeinen varjonäytös

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Varjo - Viimeinen näytös; CD:n kansiSuomen hienoin goottirockyhtye, heinolalainen Varjo (1994-2010), julkaisi jokaisen levynsä henkisesti vinyylinä. Fyysisesti tämän ilmentymän on toistaiseksi saanut vain tämä yhtyeen viimeinen julkaisu, mutta heidän albuminsa toimivat vinyyliajan tyyliin kaksipuolisina kokonaisuuksina silloinkin kun niitä ei ole oikeasti julkaistu siinä formaatissa. Viimeinen näytös on siis samaan tapaan kaksijakoinen kuin aikaisemmatkin levyt: alkupuolisko (A-puoli) sisältää pääosin nopeatempoisia post punk -ralleja ja loppupuolisko (B-puoli) painottuu hitaisiin goottiballadeihin Disintegration-tyyliin.

Tällä kertaa paino on tosin enemmän vauhdikkaissa kappaleissa, siinä määrin että ne tunkevat B-puolellekin asti. Tyylillisesti nämä biisit ovat aiempaan tuotantoon verrattuna hieman rosoisempia ja rankempia, vaikka sisälsi edellinen Muistijälkiä (2006) -albumikin jo melko räväköitä vetoja. Suosikkini näistä nopeammista kappaleista on ihanan apokalyptinen Kadonneet, vaikka Varjolle tyypillinen vainoharhaisuusbiisi Soluttautujat on sekin lähes yhtä hyvä.

Suomen parhaimpiin viime vuosikymmenen bändeihin lukeutunut Varjo tuli tiensä päätökseen tämän albumin julkaisun myötä. Kitaristi Henry Waldénin kuoleman jälkeen postuumisti tehty levy onkin poikkeuksellisen synkkä albumi jopa Varjon tai koko synkistelygenren mittapuulla. Varsinkin levyn päätös on poikkeuksellinen ahdistava: viimeiset kolme hidasta kappaletta erottaa muusta kokonaisuudesta dramaattinen instrumentaali Hissi, jota seuraa insestistä kertova Susan; se on kipeydessään melkein sietämätöntä kuunneltavaa, mutta juuri siksi ehdottoman välttämätön kappale.

Kylmiä väreitä aiheuttaa myös Sairaalassa, jonka sanoitus tuntuu paikoitellen vastaavan pelottavan paljon yhtyeen kitaristin kohtaloa tulipalon uhrina. Kansilehtinen vieläpä paljastaa, että kappale on tehty ennen Waldénin kuolemaa, mikä tekee siitä entistäkin häiritsevämmän. Myös Joku sytytti kynttilän kertoo jonkun läheisen menettämisestä vimmaisesti mutta surumielisesti.

Varjo - Viimeinen näytös; kuvavinyyliToiseksi viimeinen kappale Viimeinen näytös on kuitenkin lievästi toiveikas kappale, joka kuulostaa tavallaan yhtyeen hyvästeiltä ja kiitokselta kuulijoilleen. Päätöskappale Olet ehkä kuollut puolestaan kuulostaa bändin hyvästeiltä ja kiitokselta Waldénille. Tässä kahdeksanminuuttisessa maalailussa tiivistyykin aika hyvin Varjon hitaampi ilmaisu: tunnelma on hyvin pysähtynyt, mieleen nousee kuva synkästä metsästä tai suosta jossa ei näe muuta kuin mustia kuolleita puidenrunkoja tiheässä sumussa.

Toimivampaa ja koskettavampaa lopputeosta ei voisi millekään yhtyeelle kuvitella. Upea kunnianosoitus Waldénin muistolle ja ytimekäs päätös ytimekkäälle uralle.

Liian helppoa ja halpaa, vai onko?

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Eniten palstatilaa saaneiden ilmeisten taloudellisten syiden lisäksi musiikin vapaata ja ilmaista saatavuutta internetissä on kritisoitu myös vähäisemmissä määrin esimerkiksi siitä, että internet tekee kaikesta liian helppoa. Koska ”minkä tahansa” levyn voi minuuteissa ladata verkosta, sen eteen ei kuulemma tarvitse nähdä vaivaa kuten ennen vanhaan. Jos joku bändi kiinnostaa mua, kirjoitan nimen hakukenttään ja kohta mulla onkin koko levytetty tuotanto koneella!

Tämähän ei päde nykyään edes vain laittomaan lataukseen vaan Spotify on itseasiassa laittomiakin tapoja nopeampi ja vaivattomampi. Haet, klikkaat, biisi tai levy soi välittömästi. Siksi onkin helppo uskoa että noin vaivaton streaming-palvelu vähentää laitonta lataamista voimakkaasti siitä yksinkertaisesta syystä että se on lataamista vaivattomampaa. Tällöin Spotifyn käytön vasta-argumentteina säilyvät se, ettei artisteille vieläkään makseta tarpeeksi ja se, että se on vieläkin ”liian helppoa”. Puhumattakaan siitä, että Spotifyn valikoima on moninkertaisesti kapeampi kuin koko internetin.

”Liian helppoa” -argumentti menee siis jokseenkin näin: musiikki menettää ainutlaatuisuutensa ja arvonsa koska sen eteen ei tarvitse nähdä samanlaista materiaalista vaivaa kuin aiemmin. Ei tarvitse säästää rahaa pitkään sitä yhtä himoitsemaansa levyä varten jolloin se on todella arvostettua omaisuutta jonka taiteellisetkin arvot saavat silloin ansaitsemansa kunnioituksen. Ei tarvitse kierrellä levykauppoja, divareita ja keikkoja vuosikausia jonkun harvinaisen levyn perässä.

Kaikki tuo onkin totta, mutta tämä väitetty musiikin löytämisen helppous on tosiasiassa vain levytysten helppoa saatavuutta. Hyvän musiikin löytäminen on ihan yhtä haasteellista kuin aiemminkin; tai jos se on helpompaa, niin se on vain hyvä asia. Ei tarvitse materiaa ja isoa rahapussia että saa jotain harvinaista kuullakseen. Sitä pitää vain osata etsiä, mutta haaste onkin siinä että tietää mitä etsii.

Ei se etsimisessä onnistuminen mitenkään itsestäänselvän helppo tehtävä: internetissä on saatavilla valtava määrä levytettyä musiikkia, mutta määrän suuruus vain tarkoittaa sitä, että hyvän musiikin löytäminen sieltä joukosta on vaikeampaa kuin aiemmin. Suurta medianäkyvyyttä saa vain hyvin pieni osa musiikista, ja jonkin vähemmänkin vaihtoehtoisemman musiikin löytäminen on ihan omasta viitseliäisyydestä ja etsiväntyöstä kiinni.

Itse tietysti näen tämän vain rajoitetusta näkökohdasta. Sellaista musiikkia ei olekaan joka olisi liian tuntematonta ja obskuuria kulttikamaa minulle. Se yhden C-kasetin nimettömiä kappaleita 25 vuotta sitten julkaissut kiinalainen industrialbändi on just mua varten (fiktiivinen esimerkki). Vaikeus ei ole ensisijaisesti siinä että löytääkö sitä kasettia digitaalisessa formaatissa jaossa vaan siinä, että ylipäänsä tietää bändin olemassaolosta. Netin tietokannat, artikkelit ja muut vastaavat resurssit toki ovat tehneet tästäkin helpompaa kuin aiemmin.

Haasteita silti riittää. Sellaista hetkeä ei ole ollutkaan, kun en olisi ollut kiinnostunut jostain toistaiseksi vieraasta bändistä tai ollut valmis vastaanottamaan uusia suosituksia. Musiikin kenttä on loputon eikä tutkimusmatka voi koskaan loppua. Elinikä ei voi yksinkertaisesti riittää kaiken hyvän musiikin löytämiseen joten ei se voi koskaan olla liian helppoa. Internet on vain poistanut siltä kaikki turhat esteet. Mieli ja korvat vain on pidettävä avoimina niin musiikillisen kehityksen horisonttia ei koskaan näy.

Otetaanpa ihan konkreettinen esimerkki. Sain eilen liitettyä vinyylisoittimeni suoraan tietokoneeseen, mikä teki vinyylien ”rippaamisesta” moninverroin helpomman ja laadukkaamman prosessin. Sain sitten koneelle, siinä häviöttömässä FLAC-formaatissa tietenkin, Maaseudun Tulevaisuuden molemmat LP:t, Periferian (1988) ja Kylmäojan (1989). Kyseessä on kyyjärveläinen pääasiassa 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttanut (post) punk -yhtye, jota on julkaistu CD-formaatissa vain yksi kappale, Verenkuva viime vuonna julkaistulla loistavalla Punk ja yäk! -boksilla.

Sanotaan, että netistä löytää mitä tahansa musiikkia. Etsipä nyt sitten sitä Maaseudun Tulevaisuutta. No, jos oikeasti löydät joitain musiikkitiedostoja, muita kuin tuon Verenkuvan, niin kerro ihmeessä. Itseltäni ei ainakaan onnistunut. Tällainen tilanne on toki vain jollain hyvin marginaalisella musiikilla, kuten esimerkiksi suomalaisella 80-luvun post-punkilla, jota on hyvin heikosti saatavilla CD-formaatissa. Tähän asiaan tietysti tuli korjausta ihan vähän aikaa sitten kun loistava Eilisen jälkeen -kokoelma julkaistiin. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt Maaseudun Tulevaisuutta, joka tyylillisesti hieman asiaankuulumaton yhtye olisikin ollut, mutta ei myöskään yhtyeen basistin, Juha Kasken, synkkähuuliskeneen läheisemmin liittynyttä Dorian Gray -orkesteria.

Vaikka MT:tä netistä löytyisikin, olisi minun pitänyt jotain kautta saada selville että kyseinen bändi on edes olemassa. Nyt se onnistui juuri tuon Punk ja yäk! -kokoelman kautta. Ja vaikka tiesinkin sen olevan olemassa, piti noita kahta täysipitkää metsästää kirjastoista ympäri Suomea, kunnes ne molemmat sattumalta löytyivätkin entisen asuinpaikkakuntani sivukirjaston varastosta!

Tästä pääsenkin hyvällä aasinsillalla hieman toiseen aiheeseen, nimittäin kirjastoihin. Harva nimittäin tulee ajatelleeksi, että Suomessa on jo itseasiassa periaatteessa instituutio, jonka kautta kaikki musiikki on kaikille ihmisille ilmaiseksi jaossa. Se on yleinen kirjastolaitos. Kuka tahansa saa periaatteessa minkä tahansa levyn omaan kuunteluunsa ilmaiseksi ja saa jopa kopioida sen omaan arkistoonsa ilmaiseksi ja luvallisesti niin, että säveltäjä jopa saa siitä jonkin korvauksen! En ole tosin selvittänyt yhtään tarkemmin tuota kirjastojen teostomaksupolitiikkaa, mutta tuskin kukaan sieltä Spotifyä parempia rahoja tuotannostaan käärii. Mutta periaatekin on sama kuin Spotifyssä, suunnilleen: koko valikoiman saa ilmaiseksi.

Ainoa rajoite on määrärahat, se mitä kaikkea kirjastojen valikoimaan on varaa hankkia. Tietysti lisärajoituksena varmaan esimerkiksi NSBM on poissa pelistä epäkorrektiksi katsonut sisällön vuoksi. Rahoitus on siis ongelma mutta meillä on rakenteellisesti olemassa instituutio, jonka kautta on täysin laillista, hyväksyttyä ja suosittua hankkia musiikkia omalle koneelle pysyvästi, maksamatta siitä mitään.

Miksi siis internetiin ei olisi mahdollista saada aivan samanlaista järjestelmää? Internetiä on toki mahdotonta valvoa tehokkaasti, mutta Spotifyn kaltainen järjestelmä on niin helppo, ettei ihmisillä ole enää niin suurta tarvetta etsiä musiikkia sen ulkopuolelta. Vaivattomuus ajaa ihmiset kontrolloituun kuunteluympäristöön. Visioinkin mielelläni virtuaalista kirjastoa, jollainen internet oikeastaan on jo nyt: P2P-kirjastoa jossa kaiken maailman musiikin voi ilmaiseksi kopioida omaan käyttöönsä, täysin hyväksytysti. Rahoitus on toki ongelma, mutta en usko että ylitsepääsemätön.

Esimerkiksi kasettimaksu toimi ongelmitta, tai kukaan ei siitä ainakaan valittanut alkuvastustuksen jälkeen. Kasetin hintaan sisältyi korvaus siitä että sitä kuitenkin käytetään kopiointiin. Miten tämän ratkaisun sitten uloittaisi maailmanlaajuiseen musiikkitiedostokirjastoon? Musiikkivero, mediavero, mainonta, osittain maksullinen toiminta nykyisten kirjastojen tapaan? Vaihtoehtoja on monta joista yksikään tuskin pelkästään riittäisi.

Siihen on siis kaikki rakenteelliset edellytykset ja varmasti taloudellinenkin ratkaisu löydettäisiin jos vain haluttaisiin. C-kasetti tai kirjastolaitos eivät ole tappaneet musiikkia, miksi nettilatauskaan tappaisi? Ainoa mitä tarvitaan on jokin uusi korvausjärjestelmä jollaisia kasettimaksu ja kirjastojen määrärahat/teostomaksut ovat. Piratismi tuntuu vain olevan musiikkiteollisuudelle kätevä syntipukki jota syyttää siitä että itsellä menee huonosti. Jos se teollisuus-sana jätettäisiin tuosta pois niin mikä ihmisiä huolettaisi? Ihan samahan se on kuunteleeko tai maksaako kukaan, jos luo itselleen merkityksekästä taidetta!

MP3- tai (mieluummin) FLAC-kirjasto veisi vähemmän tilaa ja materiaalisia resurssejakin kuin fyysisten levyjen säilöminen kirjaston tiloihin. Eikä kotilataaminenkaan välttämättä olisi pakollinen ominaisuus, kyllä esimerkiksi mainokseton ja vakaa (biisit eivät katoile yön yli, yms.) versio Spotify-tyyppisestä streaming-alustasta riittäisi todella suurelle osalle musiikinkuuntelijoista. Kirjastoratkaisuun liittyisi olennaisesti myös äänitetyn musiikin arkistointi- ja digitointipuoli: tallennetaan kulttuuriperintöä vakaaseen musiikkikokoelmaan, josta se ei niin vain katoakaan ihmisten ulottumattomiin.

Levy-yhtiöiltähän tämä ratkaisu veisi rahat, mutta tekijänoikeusjärjestöt ja artistit tuskin olisivat uhattuina. Aiemmatkin tekniset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat saaneet seurakseen jonkin musiikintekijöitä tukevan mekanismin (em. kasettimaksu ja kirjastojen teostomaksut). Kuten olen aiemminkin sanonut, nykymuotoiset (suuret) levy-yhtiöt ovat uhanalainen laji joka takertuu epätoivoisella vimmalla menneisyyteen, joka ei tule takaisin vaikka kuinka haluttaisiin.