Spotify
YouTube (vain ääni)

Pauline Oliverosista tulikin jo kirjoitettua elektronisen musiikin naispioneerien yhteydessä, ja mainittua lyhyesti oikeastaan kaikki oleellinen. Oliveros on ollut edelläkävijä jo pitkään. Hänen ensimmäiset elektroniset kokeilunsa tapahtuivat 1953, jolloin ääninauhurit tulivat kuluttajamarkkinoille, ja hänellä on edelleen suuri merkitys etenkin feminismille taidemusiikin piirissä.

Merkittävin panos elektronisen musiikin kehitykseen Oliverosilla taisi kuitenkin olla 1960-luvulla, San Franciscon Tape Music Centerissä. Columbia-Princetonista oli muodostunut Yhdysvaltojen itärannikon nauhamusiikin keskus 1950-luvulla (ks. #84 RCA Mark II Sound Synthesizer), ja länsirannikko sai oman vastaavan keskuksensa kun Morton Subotnick ja Ramon Sender perustivat 1960-luvulla sellaisen San Franciscoon. Siitä tuli myös Oliverosin henkinen koti, ja hänestä tulikin keskuksen ensimmäinen johtaja sen muutettua Mills Collegen alaisuuteen Oaklandiin vuonna 1966. Keskus oli keskeisessä roolissa myös varhaisten syntetisaattorien käytössä – niin Subotnick, Sender kuin Oliveroskin käyttivät siellä ensimmäistä Don Buchlan syntetisaattoria, vuonna 1964 valmistunutta Buchla Music Boxia.

Bye Bye Butterfly syntyi vuotta ennen keskuksen siirtymistä Oaklandiin. Teos sävellettiin kahdelle oskillaattorille, kahdelle nauhurille ja vinyylisoittimelle, eräänlaiseksi hyvästiksi (bye bye) 1800-luvun musiikille ja naissukupuolen alistamisen institutionalisoinnille taidemusiikissa. Oliverosin feminismi ulottuukin sävellyksistä kirjoitusten puolelle: tunnetuin lienee vuonna 1970 New York Timesissa julkaistu artikkeli And don’t call them lady composers. Oliverosin omien nauhamanipulaatioiden sekaan hän myös lisäsi ääniä studiossa lojuneesta Puccinin Madama Butterfly -oopperan levytyksestä (butterfly).

Teosta voisikin ehkä pitää maailman ensimmäisenä remixinä, koska se yhdisti valmista levytystä uusiin ääniin, niin että se sulautui saumattomaksi osaksi kollaasia. Se oli myös siitä poikkeuksellinen teos, että se esitettiin livenä. Tuohon aikaan elektroniset soittimet ja sävellykset olivat vielä useimmiten sellaisia, että tulosta ei kuullut reaaliajassa vaan joskus vasta kuukausien työn jälkeen. Oliveros kuitenkin on koko tuotannossaan ollut reaaliaikaisen äänimanipulaation ystävä. Tämä on kuulunut hänen myöhäisemmässä tuotannossaan jossa hän soittaa haitaria digitaalisen Expanded Instrument System -viivejärjestelmän läpi.

Keskeisessä roolissa Oliverosin uraa on ollut myös ns. syväkuuntelu, jonka edistämistä varten hän on perustanut Deep Listening Instituten ja Deep Listening Bandin. Syväkuuntelun tarkoituksena on kehittää ympäristön ääniin keskittymistä ja sitä kautta lisätä henkilökohtaista ja sosiaalista tietoisuutta. Elektroninen musiikki tuntui muutenkin tarjoavan uusia kuuntelemisen tapoja ja henkisen kehityksen väyliä monille pioneereille. Kaupallisimpana tuloksena näistä ajatuksista on tietysti new age -musiikki (ks. #65), johon Oliverosin tuotanto ei kuitenkaan lukeudu.

Lue lisää: Rodgers (2010): s. 27-33; Tinker (2011).

Kuuntele myös: Naissäveltäjien esilletuominen elektronisen musiikin piirissä alkoi monessa mielessä vuoden 1977 kokoelmasta New Music for Electronic and Recorded Media, jonka ensipainoksesta jätettiin tarkoituksella pois kaikki maininnat taiteilijoiden sukupuolesta. Uusintapainoksissa levyn nimeen kuitenkin lisättiin vielä Women in Electronic Music. Johanna M. Beyerin vaietun Music of the Spheres -teoksen ensiesityksen ja Laurie Andersonin ensimmäisten levytysten lisäksi kokoelma esitteli mm. Laurie Spiegelin (Appalachian Grove I) ja Annea Lockwoodin (World Rhythms) tuotantoa. Lockwood on erityisen kiehtova nimi luonnonäänien elektronisessa käsittelyssä. Hän on perustanut River Archiven, projektin jonka tarkoituksena on tallentaa kaikkien maailman jokien äänet.