Kunnia isäm maa

Soittimessani on ollut viime aikoina melkoisesti Matti Jurvaa ja Karjalan Sissejä, yleensä nätisti sekaisin ja peräkkäin. Jotenkin olen löytänyt näistä tavallaan hyvin erityylisistä artisteista toisiaan hienosti täydentäviä asioita. Ensiksi voisi kuvitella ettei 1930-luvun iskelmälaulajalla ja 2000-luvun meluisan martial industrialin mestarilla olisi hirveästi yhteistä. Vähänkin Karjalan Sisseihin perehtynyt kuitenkin tietää, että yhtye hyödyntää paljon vanhoja iskelmiä, yleensä suoranaisesti anastamalla niitä sellaisenaan kokonaisiksi raidoiksi levylleen.

Jurvan ja Sissien musiikista löydän itse myös jotain samanlaista ”perisuomalaisuutta” ja huumoria, joskin Karjalan Sissit esittää aina asioiden mustan puolen. Sen, joka päättyy yleensä (joukko)murhaan. En ole mikään patriootti, mutta tällainen menneiden aikojen ja perinteisen elintavan tuominen nykyaikaan ja saattaminen uuteen, jälkiviisauden tuomaan valoon, tyydyttää eräänlaista uteliaisuuttani. Karjalan Sissien tapauksessa yhteys menneisyyteen löytyy lähinnä iskelmien hyötykäytöstä, sanoitukset ovat hieman modernimpia, vaikka murha-aseina onkin haulikon ja kirveen kaltaisia klassikkoja ja liikkumismuotonakin auton ja traktorin ohella myös hiihtäminen.

Yhteistä Jurvan ja Sissien musiikille on myös eräänlainen poliittinen epäkorrektius, mutta Jurvan tapauksessa se on paljon kiehtovampaa koska artisti oli ”mainstreamissa” (sana, josta ei kyllä oltu kuultukaan 30-luvulla) eivätkä sanoitukset olleet ollenkaan epäkorrekteja tekohetkenä. On hykerryttävää kuunnella vanhoja lauluja neekerjatseista ja ryssän rynkyttämisestä, ajalta jolloin noiden asioiden sanomisessa isolle yleisölle ei ollut mitään omituista. Sanoituksissa riittää myös upeita riimejä (”Kaunis oli ilima / mutta kauniimpi oli Hilima”) viihdyttämään silloin kun ihmetyksen kohteeksi ei löydy asioita joita ei todellakaan olettaisi kuulevansa iskelmissä.

Sota-aikana, uransa ja elämänsä loppuvuosina, Jurva levytti suhteellisen niukasti, mutta sitäkin ikimuistettavimpia kappaleita. Epäkorrektius ja menneisyyden ajankuva korostuvat luonnollisesti näissä propagandalauluissa. Suurin osa näistä kappaleista löytyy loistavalta Molotohvin koktaili -kokoelmalta. Jonossakin lauletaan 1-2 -kupleteissa revitään esimerkiksi huumoria sota-ajan niukkuudesta. Pääosin kappaleet (mm. Njet Molotoff, Mannerheimin linjalla ja Luulot pois) kuitenkin keskittyvät venäläisten pilkkaamiseen; natsi-Saksasta puhutaan välillä ivallisesti, välillä toverillisesti.

Vaikka molemmat Jonossakin lauletaan -kappaleet päättyvät hamstereiden ja varkaiden julmaan kohtaloon (”kyllä molemmat hirttää saa”), Molotohvin koktaili -kokoelmalta löytyy kyllä rankempaakin tavaraa. Esimerkiksi Silmien välliin, tässä tapauksessa Korsukuoron esittämänä, oli epäkorrekti jo aikoinaan. Sanoitus on melko raaka ja kuulostaa lähinnä nykymetallilta, mutta luonnollisestikin paljon rankemmalta koska musiikillinen kepeys luo niin voimakkaan kontrastin. Mikäli muistan oikein kokoelman kansilehtisestä, edes suomalaiset sotilaat, joille kappale ensisijaisesti tarkoitettu, eivät juuri innostuneet siitä. Sota-aikaan kai haluttiin vielä normaalia vähemmänkin kuulla tappamisesta ja väkivallasta.

Tyttöpoppia, väkivaltaa ja hullu tuottajanero

Olen kuunnellut viime päivinä melkoisesti The Crystalsia, yhtyettä jota ei ihan heti luulisi tällaisen musiikinkuuntelijan arvostavan. Kyseessä on yksi historian ensimmäisistä menestyneistä tyttöbändeistä; kuuluisuutta ja hittejä 60-luvun alussa haalinut lauluryhmä, jonka laulajat vaihtuivat tiuhaan. Tärkeämpää oli imago ja korkean profiilin taustahahmo – legendaarinen tuottaja ja biisintekijä Phil Spector.

The Crystals - Then He Kissed Me; singlen kansikuvaYkkössuosikikseni bändiltä on noussut kappale Then He Kissed Me, joka on paperilla kaikkea sitä mikä poplauluissa on minusta kamalaa: vanhoillinen maailmankuva, romanttisen rakkauden kritiikitön ylistys ja huoleton yksinkertaisuus. Se on kuitenkin siinä vaiheessa bändin päävokalistina olleen Dolores Brooksin ihana ääni, sekä tietysti Spectorin tuotantojälki, jotka nostavat kappaleen popmassan yläpuolelle. Tavallaan sanoituksen ja tunnelman sokerisuus ovat jo niin naiiveja, että alkavat kuulostaa herttaisilta.

Spector oli ensimmäinen varsinainen ”auteur”-tuottaja, siis musiikkituottaja joka nähtiin taiteilijana siinä missä varsinaiset muusikotkin – hänen instrumenttinsa vain oli kokonainen äänitysstudio. Spector oli äänitystekniikan pioneeri ja kunnianhimoinen sovittaja. Hänen luomansa wall of sound -tekniikka kuuluu When He Kissed Me -kappaleessakin hienosti: massiivinen sovitus, jossa on monta laulajaa ja monta instrumenttia päällekkäin, ja joka ottaa kuulijan varmaan mutta hellään syleilyyn. Kaikki tämä aikana jolloin levytyksessä voitiin käyttää vain muutamaa äänikanavaa eikä efektien tuottamisesta tietokoneilla ollut tietoakaan.

Toinen merkittävä kappale The Crystalsin uralta on vaiettu kulttiklassikko He Hit Me (And It Felt Like a Kiss). Niin ikään ihanan 60-luvun poppiklassikon (Loco-Motion) esittäneen Little Evan kokemuksiin perustuva ja samojen tekijöiden kirjoittama kappale oli vuonna 1962 melko ainutlaatuinen tapaus. Kappale kertoo parisuhdeväkivallasta, siihen alistumisesta ja sen kokemisesta välittämisen merkkinä.

Näin kipeistä asioista laulamista ei radiokanavilla tietenkään voitu hyväksyä, joten kappaleesta tulikin melkoinen kaupallinen floppi ja suurin osa lukuisista Crystalsin The Crystals - He Hit Me; singleCD-kokoelmista unohtaa sen kokonaan. Aivan syyttä, sillä näin synkässä ja kipeässä kappaleessa The Crystals on ehdottomasti parhaimmillaan.

Niinkin synkkä kappale yhdistettynä pirteään tyttöbändiin luo todella tehokkaan kontrastin ja iskee todellisuuden päin kasvoja: raskaiden asioiden kokeminen ei ole mikään raskaan musiikin tekijöiden yksinoikeus. Väkivalta on todellista, se voi kohdata meistä kilteimmän ja tavallisimmankin, kuten se yleensä kohtaakin.

Musiikillisestikin He Hit Me on upea teos. Se alkaa varsin lakonisesti ja alistuneesti, sanoja hienosti tukien. Tässä vaiheessa päälaulusta vastasi Barbara Alston ja hän tulkitsee kappaleen sopivan vähäeleisesti mutta kuitenkin tunteikkaasti. Loppua kohden Spectorin wall of sound alkaa taas kasvaa ja kasvaa, samoin laulu avautuu ja muuttuu elävämmäksi, ikään kuin asian inttäminen kertosäkeistöä toistamalla tekisi väkivallasta yhä hyväksyttävämpää ja oikeutetumpaa. Kappale tekee parhaansa muuttuakseen jatkoksi loputonta kliseistä rakkauslaulujen ketjua, mutta sanoitus on juuri siksi niin voimakas isku vasten kasvoja. Kipeämmin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on musiikissa käsitellyt mielestäni ainoastaan Tori Amos ravisuttavassa a cappella -kappaleessaan Me and a Gun (Lue lisää: vuoden 1992 paras levy).

Spectorin ja Crystalsin saagaan kuuluu myös Let’s Dance the Screw, yksi harvinaisimmista ja omituisimmista koskaan julkaistuista singleistä. Äärimmilleen tiivistettynä tarina menee näin: Spector teki yhtyeen kanssa radiosoittoon kelpaamattoman singlen ihan vain ärsyttääkseen yhteistyöstä pois haluavaa yhtiökumppaniaan.

Myöhemminhän Phil Spector on mm. tuottanut Beatlesin viimeisen albumin bändin jo hajottua, uhkaillut Ramonesia aseella ja joutunut vankilaan toisen asteen murhasta. 10-vuotiaana isänsä itsemurhassa menettäneen Spectorin sekopäiset mielenliikkeet ovat yhtä tunnettuja musiikkipiireissä kuin hänen Phil Spector ja äänipöytätuotantotekniset saavutuksensakin. Tunnetuimmat Spector-tuotokset Let It Ben ohella lienevät The Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feeling ja Unchained Melody.

Näin lähestyvän joulun kunniaksi annan kaikille Spotifyä käyttäville lukijoilleni ”lahjaksi” levyn A Christmas Gift for You from Phil Spector. Tällä joidenkin jopa historian parhaaksi joululevyksi nimeämällä kokoelmalla esiintyy Spectorin tuottamia yhtyeitä, myös The Crystals.

Suuri rock-persoona

Trent Reznor taitaa olla aika äkkipikainen ja ailahtelevainen ihminen: seuraava kiertue on taas vaihteeksi se viimeinen (”The shows we have announced in 2009 and any more that may be announced will be a completely different approach with some different personnel and will likely be the last for the foreseeable future.”). Tulee ihan mieleen ”uutiset” vuoden takaa.

Tuo mesta.netin uutinen oli tunnetusti sanojen vääristelyä pahimmasta päästä, koska Reznor ilmoitti vuosi sitten ainoastaan, että bändin keikkailuformaatti muuttuu. Tuoreimman Lights in the Sky -kiertueen perusteella tuollaista muutosta ei ainakaan vuoden takaisen ilmoituksen jälkeen ole käsittääkseni tapahtunut; samaista rock-spektaakkelia Nine Inch Nails on yhä esittänyt, ehkä jopa aiempaakin suuripiirteisemmin. Ei tätä uusintakaan ”ilmoitusta” siis voi enää kauhean tosissaan ottaa, mutta ehkä tuo ”completely different approach” nyt tarkoittaa sitä lykkääntynyttä uutta keikkailuformaattia.

Nyt kun aiheesta innostuin, voisin analysoida Reznorin persoonaa enemmänkin! Tai lähinnä sen heijastumista hänen musiikissaan. Oikeastaan ainoa – joskin hyvin runsas – kritiikki, jota olen ikinä Nine Inch Nailsista kuullut, liittyy aina siihen että ”aikuinen mies laulaa teiniangstista”. Väittämä tietenkin pitää paikkansa, varsinkin bändin alkutuotannon kohdalla, mutta itse en ole koskaan ymmärtänyt tuota argumenttia. Mitä vikaa teiniangstissa muka on? Ehkä suhtautumiseni johtuu vain siitä että olen itsekin edelleen teiniangsteissani, vaikka aikuinen mies olenkin olevinani. Mieluiten minä kuuntelen sanoituksia jotka tulevat suoraan ja vilpittömästi taiteilijan sisimmästä, vaikka ne olisivatkin sitten ihan lapsellisia.

Toisekseen, Reznorin tuotannossa on mielestäni paljon muutakin kuin teiniangstia. Hän osaa tehdä hyviä biisejä, eikä sanoitusten sisällöllä ole sinänsä mitään tekemistä tuollaisen lahjakkuuden kanssa. Monet NIN:in instrumentaaleistakin ovat upeita, joskin taannoinen Ghosts I-IV oli mielestäni bändin ensimmäinen oikeasti huono julkaisu. Myös niissä synkissä sanoituksissa on piilossa syvällisempikin ulottuvuus, joka on ajattomampi ja yleismaailmallisempi kuin pelkkä teiniangsti. Nine Inch Nailsin musiikki on mielestäni aivan liian moniuloitteista että sen voisi sivuuttaa pelkällä ”aikuisen miehen teiniangstia” -argumentilla, vaikka toki tuo elementti onkin musiikin näkyvin ja huomiotaherättävin osio, jota ilman bändistä ei varmasti olisi tullut tuollaista suurmenestystä.

Liian suuri osuus tämän blogin päivityksistä käsittelee Nine Inch Nailsia, koska en oikeasti ole enää mikään fanaattinen kuuntelija. Minua ei edes enää harmita yhtään ajatus siitä, etten näkisi sitä enää koskaan livenä, tai jos NIN ei enää ikinä julkaisisi mitään. Pääosin kuuntelen ja ajattelen nykyään ihan muuta musiikkia, mutta jostain syystä Reznorin puuhista nyt vain on niin luontevaa kirjoittaa tänne.

Otsikko oli sitten ironiaa eikä henkilöpalvontaa.

Taide, moraali ja sananvapaus

Nämä mielenkiintoiset ikuisuuskysymykset palautuivat mieleeni kun löysin suomalaisen power electronics -artisti Nicole 12:n levyn Substitute. Kyseinen genre on muutenkin tunnettu poliittisesti erittäin epäkorrekteista lyriikoistaan, mutta Nicole 12 on siltikin sieltä rankemmasta päästä: kokonainen ääniprojekti, jonka aiheena ovat pedofilia ja insesti. Projektin takana on tietenkin Freak Animal -levy-yhtiötä pyörittävä Mikko Aspa, jonka lukemattomista musiikkiprojekteista tunnetuin on kenties Fleshpress.

Musiikiltaan Nicole 12 ei mielestäni kuitenkaan ole power electronicsia rankimmillaan, vaan kuulostaa paikoin jopa rauhoittavan ”harmoniselta”. Tämä vaikutelma muodostaakin jyrkän kontrastin kun musiikin yhdistää sanoituksiin ja puhesampleihin. Ne kun ovat kaikkea muuta kuin rauhoittavia. Niitä kuunnellessa ei voi olla tuntematta jatkuvaa epämukavuutta ja vastenmielisyyttä. En tiedä onko projektin tarkoitus olla jonkin sortin kannanotto aiheeseen – sitä vastaan tai sen puolesta – mutta minusta se on merkityksetöntä. Se aiheuttaa minussa voimakkaita ja ristiriitaisiakin reaktiota, ja se jos mikä on hyvä saavutus taiteelta.

Minulla on noin muutenkin hieman kiero viehätys tabuista piittaamattomaan taiteeseen ja siten myös musiikkiin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään ihannoinnista vaan siitä, että ei vaieta maailman kamaluudesta ja kaikista hirveyksistä joita tapahtuu. Ne tulee kohdata rohkeasti, koska silmät sulkemalla maailmaa ei ainakaan ymmärretä tai paranneta. Ei se kohtaaminen miellyttävää usein ole, mutta ei sen pidäkään olla. Taide on mielestäni yksi parhaista tavoista kohdata pimeys ihmisessä ja maailmassa, eikä taiteen aina tarvitse olla miellyttävää tai varsinaisesti nautittavaa. Tabujen kohtaaminen on äärimmäistä rehellisyyttä ja rohkeutta ja saa minulta aina jonkin asteista kunnioitusta, vaikka en hyväksyisikään kyseistä toimintaa.

Taide onkin mielestäni moraalin tuolla puolen. Ei sen yläpuolella vaan yksinkertaisesti moraalisesti mittaamattomissa. Taide on taidetta, ehkä hyvääkin sellaista, riippumatta siitä miten ”moraalisesti” se on tehty tai miten ”moraalisia” asioita se käsittelee. En välttämättä hyväksy jonkin taideteoksen tekoprosessia tai sen edustamia arvoja, mutta voin silti arvostaa itse teosta. Voisin aivan hyvin nauttia esim. pedofiilin muusikon musiikista, koska taideteos on enemmän kuin tekijänsä. Tuollaiset mieltymykset saattaisivat kyllä estää minua ostamasta kyseisen artistin levyjä eli tukemasta hänen toimintaansa, mutta ei se silti hänen taiteensa arvoa vähentäisi. Kuten olen joskus kirjoitinkin, raha on mielestäni moraalin tapaan asia, joka on täysin yhteensovittamaton taiteen ideaalin kanssa.

Taiteen moraalin ja sananvapauden suhteen käyty keskustelu mediassa tuntuu olevan kovin mustavalkoista: toisessa ääripäässä on uskonnollinen oikeisto, joka syyttää musiikkia kaikesta. Toisessa päässä puolustetaan musiikkia aina täysin sokeasti ja yritetään todistella että musiikki on täysin vaaratonta. Molemmat osapuolet käyttävät köykäisiä argumentteja asiansa puolesta ja tulkitsevat bändien sanoituksia omien ennakkokäsitystensä mukaan. Tämä jo kertoo tietysti siitä, että kaiken taiteen voi tulkita ihan miten haluaa.

Esimerkiksi kouluammuskelujen kohdalla tuntuu vallitsevan erityisen yksisilmäinen ja kiihkeä keskustelu musiikin vaikutuksesta. Tosiasia kuitenkin taitaa olla, että ei sitä voi koskaan saada selville, olisiko joku ihminen ammuskellut koulutovereitaan ja itseään jos ei olisi sattunut kuuntelemaan KMFDM:ää, yhtä omista suosikkiartisteistani. Ei kaikista KMFDM:n kuuntelijoista tosiaankaan tule kouluammuskelijoita, mutta osa bändin sanoituksista on sen verran aggressiivisia ja väkivaltaisia, että ne on mielestäni helppo tulkita myös väkivaltaan kiihottaviksi. Voi ne tulkita väkivaltaa kritisoiviksikin, koska kaikki on aina tulkitsijan intentioista kiinni. Taide sinänsä on mielestäni arvolatautumatonta, ne lataukset tulevat ihmisten mielistä ja näkyvät vasta ihmisten tulkinnoissa.

Uskon – mutta minulla ei ole tästä minkäänlaista tieteellistä todistusaineistoa – että musiikki toimii useammin tervehdyttävänä henkireikänä kuin väkivaltaan laukaisevana tekijänä. Joskus se kuitenkin voi olla se laukaiseva tekijä, mutta minusta se on ihan hyväksyttävä hinta minulle tärkeistä arvoista – taiteesta ja sananvapaudesta. Aivan kuten jonkun mielestä kouluammuskelut ovat hyväksyttävä hinta oikeudesta kantaa tuliasetta. Toki tässä on keskeisintä huomauttaa, että väkivaltaa eivät synnytä viihde, taide tai lainsäädäntö, vaan pahoinvoiva yhteiskunta. Kaiken muun syyttäminen on vain syntipukkien etsimistä.

Lopuksi haluan jättää teille kohutaiteilija Teemu Mäen mainion esseen taiteesta, moraalista ja sananvapaudesta. Suosittelen lämpimästi.