Kymmenen Depeche Mode -remixiä, jotka päihittävät originaalin (Different Mix)

Depeche Mode - Remixes 81-04; levynkansiIhan puolivahingossahan siinä kävi niin, että minun oli tehtävä taas yksi Nuorgamvarjolistaus. En voinut vastustaa kiusausta, kun siellä sivuttiin keskeisintä asiantuntemusalaani, eli Depeche Mode -remixejä. Mikään muu bändi ei ole tuonut minussa esille samanlaista kohtuutonta keräilyvimmaa, johon sisältyi jokaisen biisin jokaisen mahdollisen version metsästäminen. Lukiessani jutun otsikkoa olin siis luonnollisesti aivan liekeissä, mutta sitten petyin kun sen alta paljastuikin itselleni lähes täysin vieras aspekti Depeche Moden remixologiasta.

Makuasiat ovat tietysti aina makuasioita, mutta jokseenkin ”objektiivisena” puutteena Nuorgamin listasta voi osoittaa sen, että siellä oli vain yksi viime vuosituhannella tehty remix, vaikka Depeche Mode on ollut tämän ilmaisumuodon pioneeri jo yli 30 vuotta. Ilkeämielisesti voisi spekuloida, että ehkä kyse on enemmän siitä että 2000-luvun Depeche Moden oma tuotanto on ollut sen verran heikkoa, ettei originaalin päihittäminen ole ollut enää niin ylitsepääsemätön haaste kuin aiemmin. Omallakin listallani korostuu viimeisen 15 vuoden aikainen tuotanto, koska sinä aikana bändin biisit eivät ole enää olleet niin virheettömiä mestariteoksia. Valtaosa suosikkiremixeistäni jää mainitsematta koska ne on tehty kappaleista jotka ovat alunperinkin loistavia.

Depeche Mode oli remixattunakin parhaimmillaan 1990-luvulla ja haluan valottaa DM:n miksaushistoriasta myös tätä puolta, jonka Nuorgam jätti melken huomiotta. Tuo vuosikymmenen oli CD-maksisinglen kulta-aikaa, jolloin b-puoliin ja remikseihin panostettiin kunnolla. Tuntuu että 2000-luvulla DM on mennyt mistä aita on matalin ja valtaosa remixeistäkin on ollut monotonista nykytanssimusiikkia, joten en itse ymmärrä. Tai en ainakaan ymmärtänyt vielä pahimman Mode-fanitukseni aikana. Silloinhan minä nämä mielipiteet pääasiallisesti muodostin ja vaikea niitä on enää muuttaa vaikka mieleni onkin aiempaa avoimempi pelkistetylle minimalismille rytmimusiikissa.

Depeche Mode on aina ollut remix-kulttuurin aallonharjalla ja samalla pysytellyt myös kiinteänä osana klubikulttuuria vaikka heidän omat levynsä eivät varsinaisesti olekaan olleet missään vaiheessa elektronista tanssimusiikkia. Aina dub-tuottajalegenda Adrian Sherwoodin On-U Sound -remixeistä rave-artistien tekno ja ambient house -miksausten kautta 2000-luvun electroclashiin, DM:ää ovat remiksanneet niin klubikulttuurin nousevat nimet kuin vakiintuneet huippu-DJ:tkin. Heidän materiaaliaan muokkamaalla kannuksia levytysuransa alkumetreillä ovat ansainneet mm. Portishead (In Your Room – The Jeep Rock Mix, 1994) ja Air (Home – ”Around the Golf” Mix, 1997).

Depeche Mode - Remixes 81-04; levynkansiKoska remiksattu Depeche Mode on aina ollut keskeisesti osa elektronisen tanssimusiikin trendien muutosta ja tyylisuuntien kehitystä, on järjestykseni loogisen kronologinen. Aina ei tarvitse asettaa asioita paremmuusjärjestykseen, ja tässä tapauksessa siitä seuraisikin lähinnä hiusten repimistä. Nuorgam listasi pari sellaista remixiä jotka minustakin ovat alkuperäisversioita parempia (#10 & #6), joten jätän ne tästä pois toiston välttämiseksi.

Lue loppuun

Suomen tärkein goottibändi

Oldschool Union - Älä ole, elä!; levynkansiSuomen goottiskene elää ja voi hyvin, ainakin jos tänä vuonna julkaistujen levytysten määrää katsoo. Skeneen enemmän tai vähemmän liittyviä täyspitkiä albumeita on julkaistu kahdeksan ja siihen päälle vielä sinkkuja ja EP-levyjä. Näistä Impakt!:in Imperia on tällä hetkellä jopa Deutsche Alternative Charts -albumilistan vitosena. Se varsinainen kohokohta on kuitenkin Oldschool Unionin kakkosalbumi Älä ole, elä!. Vaikka olenkin kuullut näistä uutuuslevyistä vain nämä kaksi, uskallan väittää että Oldschool Union on Suomen tämän hetken olennaisin goottiyhtye.

Lue loppuun

Pukeutunut kuin MySpace-sivu

Jotain ”kevyempää” vaihteeksi. Richard Beckin 5.4 on mielenkiintoisimpia musiikkimediaan liittyviä artikkeleita joita olen viime aikoina lukenut, ja palaan siihen varmasti vielä muidenkin aiheiden tiimoilta. Se on tuhtia kamaa joka raapaisee monien mielenkiintoisten teemojen pintaa, käsitellen ohimennen myös M.I.A:n musiikkia. M.I.A. on visuaalinen artisti, muusikko ja räppäri, joka on hyvin 2000-lukulainen artisti. Hänen postmodernissa estetiikassaan tiivistyy internet-ajan henki, mash-upin ideologia. Mash-up tarkoittaa ensi sijassa kahdesta eri biisistä tehtyä yhdistelmää, mutta termi kuvaa mielestäni oikeastaan koko postmodernia populaarikulttuuria muutenkin osuvasti. Otetaan kulttuurisia palasia sieltä ja täältä ja tehdään siitä uusia yhdistelmiä.

Otetaan esimerkiksi M.I.A:n uusimman levyn kansi. Se näyttää siltä kuin periaatteessa ihan normaali artistin naamaa esittelevä kansi on tuhrittu YouTube-palkeilla. Myös levyn nimi kirjoitetaan kenoviivoilla eikä oikeilla kirjaimilla. Kaunis kuva levyn kannessa ei enää kerro mitään, tärkeintä on se kuinka monta kertaa musiikkivideo on katsottu YouTubessa. Ihan sama ostatko levyn fyysisenä vai katsotko kansikuvan netistä, kaikki on sitä samaa digisotkua. Onko kyseessä peräti 2010-luvun Never Mind the Bollocks? Uudenlainen kansikuva, joka kertoo enemmän sen hetken sosiaalisesta ympäristöstä kuin levyn sisällöstä.

M.I.A. - M/\Y/\; levynkansi

/\/\ /\ Y /\-levyltä löytyy myös kappale Born Free, jonka kohua herättänyt väkivaltainen musiikkivideo tuo hyvin esille M.I.A:n mash up -estetiikan yhden elementin. Itse kappale on varsin yksinkertainen, se koostuu lähinnä sireeniä muistuttavasta synasoundista ja Suicidelta pöllitystä samplesta, joiden päälle M.I.A. laulaa yhtä minimalistista sanoitusta. Sen lisäksi että kappaleessa rakennetaan uutta leikkaa-leimaa-periaatteella vanhoista levytyksistä, siinä yhdistetään musiikkiin politiikkaa kuin mitä tahansa kulttuurista artefaktia.

Beck kutsuu tätä ”globaalin väkivallan kulttuuriseksi eksploitaatioksi”, mutta juuri se on tapa jolla me postmodernit ihmiset käsittelemme globaaleja epäkohtia. Populaarikulttuurin ja massamedian aikakaudella ainoa tapa koskettaa ihmistä on populaarikulttuuri ja massamedia. En osaa samaistua kärsimykseen, jos sitä ei kerrota minulle popin kielellä. On se eksploitaatiota tietysti siinä mielessä että se tekee globaalista väkivallasta kauppatavaraa, koska populaarimusiikki on myytävä hyödyke.

Toinen esimerkki löytyy Paper Planes -hitistä. Kyllä se kertoo jotain kulttuuristamme että aseella ampumisen ääni voi olla musiikkia. Beck tiivistää M.I.A:n meriitit aika raadollisesti:

”a musician whose greatest accomplishment has been to turn the world’s various catastrophes into remixed pop songs”

”making the particular brutalities of oppression in Liberia or Sri Lanka danceable by lumping them into a vague condition of sexy global distress.”

Itse en ole ihan näin ankara, koska miten muutenkaan voisimme saada tietoa globaalista hädästä kuin globaalin massamedian ja populaarikulttuurin kautta. Eihän toiselle puolelle maapalloa voi saada mitään kontaktia ilman joukkotiedotusta. Kulttuuriseen tietouteemme pääsee ujuttautumaan vain popin avulla.

Jamin Warren sanoi Arular-levystä Pitchforkissa, että “It subtly imprints manifestoes in the brain, inspiring the masses to pull up the poor, without ever really teaching how or why.” En minä ainakaan kuitenkaan ole näin kritiikitön kuuntelija. Tajuan kyllä kuinka ironista ja traagista on tanssia brutaalin alistamisen äänten tahdissa, mutta tiedostan sen. Jos en tekisi niin, olisin entistäkin sokeampi globaalille epäoikeudenmukaisuudelle. M.I.A. tietää miten nykyihmisen huomion saa herätettyä.

Mauttomat hedelmät

CMX:ltä on tulossa pitkästä aikaa uutta materiaalia – edellisestä studioalbumista on ehtinyt kulua jo ennätykselliset kolme vuotta. Spotifyssä on jo kuultavissa kaksi 29.9. julkaistavan Iäti-levyn kappaletta, Sateenkaaren pää ja Linnunrata. Näiden kahden kappaleen perusteella tulossa entistäkin pahempaa iskelmää! Yhtyehän on jo reilun kymmenen vuoden ajan tehnyt ennalta-arvattavasti vuorotellen haasteellisia ja helppoja levyjä, ehkä niitä voisi kutsua myös pää- ja välitöiksi. Yrjänä on sanonut haastattelussakin, että Talvikuninkaan koukeroisuuden jälkeen Iäti etsii yksinkertaista ilmaisua.

CMX - Iäti; kansikuva

Aina Rautakanteleen (1995) jälkeen joka toinen CMX:n levy on ollut melko kunnianhimoinen kokeilevampi teos, joka toinen suoraviivaista radiorockia. Discopolis (1996) flirttaili avomielisesti koneiden kanssa, Dinosaurus Stereophonicus (2000) oli massiivinen progeretrotupla, Aion (2003) hienosti pahuutta käsittelevä yhtenäinen konseptilevy ja Talvikuningas (2007) oli yhtyeen uran saumattomin temaattinen kokonaisuus, Suomen olosuhteissa harvinaislaatuinen scifiproge-eepos. Näiden kunnianhimoisten levyjen välissä on sitten tullut kevyempiä levyjä, joista jokainen on ollut edellistä popimpi ja ehkä jopa iskelmällisempi. Näitä CMX:n uran vastinpareja voisi kutsua vaikka myös sanapareilla progressiivinen/konventionaalinen tai tekotaiteellinen paska/kaupallinen paska.

Iätin digitaalisten sinkkujen perusteella tämä saattaisi olla ehkä jopa ensimmäinen CMX-levy joka on kokonaan iskelmää. Aiemmilla ”välitöillä” näitä kappaleita on ollut lähinnä yksittäisiä, kuten Kain, Silmien takana, Kauneus pettää tai se kaikkein kamalin, Kuolemaantuomitut. Kyse voi aivan hyvin olla siitä että CMX todellakin haluaa olla sekä progea että iskelmää, mutta ilkeä mieleni esittää kuitenkin kyynisemmän teorian: joka toisen CMX-levyn pitää olla radiosoittoon pääsevää tyhjänpäiväistä poppia jotta heillä on resursseja tehdä seuraavasta levystä taiteellisesti tinkimätön. Tällä kertaahan uuden levyn kappaleet taitavat soida jo Radio Novassakin. Ehkä tämä on välttämätöntä näinä levyteollisuuden kriisin aikoina.

CMX:n popimman puolen tiivistää hämmentävän hyvin parin vuoden takainen Kaikki hedelmät -kokoelma, jonka nyt kirjastosta lainattuani sain kuunneltua kokonaisuutena – yksittäiset kappaleethan olivat jo aiemmilta levyiltä tai Spotifystä tuttuja. Levyn kuuntelu oli siksi hämmentävä kokemus, että osasin kaikki kappaleiden sanat ulkoa. Siis myös niiden joita olen inhonnut ja kuunnellut elämässäni ehkä kaksi kertaa, kuten Kuolemaantuomitut, Uusi ihmiskunta tai Kivinen kirja. Hittikokoelmana tupla on siis todella onnistunut, koska siihen on niin hyvin saatu tiivistettyä päähän jumiin jäävät ”klassikot”. En pidä kyllä yhtäkään niistä millään tapaa CMX:n parhaimpiin tai kestävimpiin kuuluvina kappaleina, mutta eihän niiden esille tuominen olekaan hittikokoelmien tarkoitus.

CMX - Kaikki hedelmät; levynkansi

Toinen jännä havaintoni oli se, kuinka selkäytimessä noiden kappaleiden paikka alkuperäisillä albumeilla tai jopa bändin ensimmäisellä Cloaca Maxima -kokoelmalla minulla on. Kun biisi päättyy, oma mieli jo laittaa siihen perään sen alunperin tutuksi tulleessa kontekstissa seuraavaksi tulevan biisin, ja kokoelmalevyn ”väärä” biisijärjestys tuntuu aivan luonnottomalta. Syntyy siis hämmentävä yhdistelmä tuttuutta (lähestulkoon alitajuisesti muistista ulos soljuvat sanoitukset) ja vierautta (väärä biisijärjestys).

Cloaca Maximasta on myös mainittava sen verran että se taitaa olla minulle kuitenkin se kaikkein tärkein ja rakkain CMX-levy vaikka se ei olekaan se paras, eikä edes studioalbumi. Kokoelmaan kuitenkin tutustuin ratkaisevassa vaiheessa, lukiossa, kun olin vasta aloittelemassa CMX:n kuuntelua. Kyseisen triplakokoelman jokainen levy toimii harvinaisen hyvin myös omana kokonaisuutenaan ja varsinkin kakkos- ja kolmoslevy soivat minulla vuosituhannen taitteessa todella runsaasti.

Palatakseni siihen kuinka CMX levy toisensa jälkeen ”myy itsensä” uudestaan entistä pahemmin kaupallisuuden alttarilla: toki on heidän oikeutensa tehdä millaista musiikkia haluavat ja sinänsä esimerkiksi Linnunrata-kappaleen julkaisua voi pitää paljon kapinallisempana liikkeenä kuin vaikkapa tuon Kivisen kirjan, joka on varsinainen CMX-kliseeautomaatti. Minua se ei vain kiinnosta, koska saan koko ajan vähemmän irti perinteisestä popmusiikista, vaikka on silläkin paikkansa sydämessäni. Voisin varmaan siis suosiolla jättää joka toisen CMX-levyn ostamatta, koska ne ovat olleet jo niin pitkään täysin unohdettavia. Sen kyllä myönnän, että noista iskelmällisemmistä kappaleista Rautalankaa uppoaa minuun ihan täysin.

Veren musiikkia

Daniel Menche on suosikkinoiseartistini, Daniel Menche on ihana. Se on high schoolin kirjastossa töissä ja sillä on söpö koira jonka suosikkilevy on Current 93:n Dogs Blood Rising. Menchen ”musiikki” on jotain suurempaa kuin tavallinen noise. Se on paitsi raakaa, myös tavattoman kaunista. Meluvallit nousevat luonnosta – viimeaikaisissa julkaisuissa vesiputousten äänet ovat olleet tärkeässä osassa. Daniel Menche harrastaakin myös mustavalkoluontokuvausta.

Daniel Menche - Feral; levynkansi

Monessa mielessä Menche muistuttaa japanilaista Aubea. Molempien variaatio noisesta on hieman ”harmonisempi” kuin muilla genren artisteilla ja heidän levynsä ovat yleensä vahvasti temaattisia – yhdistävä teema on yleensä orgaanisessa lähdeäänityksessä jota on sitten enemmän tai vähemmän muokattu tarkoituksenmukaiseksi ääneksi.

Koko noisen pointti on ylistää ääntä joka ei ole musiikkia. Nautin suuresti myös muiden äänien kuin musiikin kuuntelemisesta – niin koneiden kuin luonnonkin. Menchen taide syntyy orgaanisesti todellisuudesta, nostaen minimalistisenkin kenttä-äänityksen musiikkiteoksen korokkeelle ja samalla se nostaa myös luonnon sen ansaitsemalle korokkeelle. Melu on erottamaton osa luontoa, se nousee musiikkia luontevammin siitä yrittämättä asettaa todellisuutta ihmismielen luomiin leimoihin ja rakenteisiin kuten populaarimusiikki tekee. Näin se ilmaisee jotain mikä on käsitteelliseltä ja sanalliselta kommunikaatiolta ikuisesti ulottumattomissa. Kyse on jostain kieltäkin vanhemmasta, primaalisesta asiasta, joka nousee suoraan erottomattomasta yhteydestämme muuhun luontoon.

Parhaimmillaan noise on juuri sellaista millaisena Daniel Menche sen välittää: hypnoottista, läpitunkevaa, ahdistavaa mutta puhdistavaa, päällekäyvää kuin villi luonto mutta yhtälailla ravitsevaa kuin maasta nouseva elämä. Siinä tuoksuu multa, kuuluu veden pauhu ja välittyy mielikuva valtavasta, pilvettömästä ja valosaasteettomasta talviyön tähtitaivaasta joka avautuu alati äärettömänä yllämme.

Lopuksi luonnollisesti vielä ääninäytteitä Spotifystä. Viimevuotinen Kataract on hyvin lähellä kenttä-äänitystä ja kattaa 40 minuuttia vesiputoksen mylvintää. Tämän vuoden materiaalista Hover on hänen työpaikkansa oppilaiden kanssa tehty aavemainen kuoroteos ja Menche on päässyt mukaan myös Sub Rosan loistavan An Anthology of Noise and Electronic Music -kokoelmasarjan uusimmalle kutososalle. Kokoelman kappale Fulmination edustaa Menchen rytmisempää ja teollisempaa tuotantoa, joka luo puolestaan mielikuvia helvetillisistä metallisulattamoista ja konepajoista.