Aihearkisto: Keikat ja tapahtumat

Kirjoitukset, jotka keskittyvät musiikkitapahtumiin.

Ei verta ja lihaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Dar Buddha Rising - Ritual IX; levynkansiOlin YO-talolla katsomassa Void Odyssey -kiertueella olevia Dark Buddha Risingia ja Oranssia Pazuzua. Olin aluksi ihan lavan edessä kun DBR aloitti soittamisen, mutta keikka meinasi mennä ihan pilalle kun näin kitaristilla tai basistilla kihlasormuksen! Ei minulle tietenkään ole mitään väliä mikä muusikon siviilisääty on, mutta tuo huomio teki soittajasta liian inhimillisen, oman persoonansa jolla on oma arkiminä.

Yleensä se ei varmaankaan häiritsisi, mutta kun kyseessä on Dark Buddha Risingin kaltainen meditatiivinen ja ritualistinen musiikki, se oli aivan liian banaalia. Huomasinkin jotain omituista: normaalisti näen suurta vaivaa että näen esiintyvän yhtyeen lavalla, mutta nyt etsin tahallani paikkaa jossa kuulisin mahdollisimman hyvin mutta näkisin mahdollisimman huonosti.

Dark Buddha Risingin kosminen metallijyräys kun on hyvin visuaalista ja mielikuvitusta stimuloivaa musiikkia, jonka soittajat kanavoivat kuultavaksi jostain pimeästä eetteristä. Bändin live-esiintyminen ja musiikin rakenne ovat niin vähäeleisiä, että en koe tarpeeksi nähdä heitä ”rocktähtinä” tai taiteensa luojina, vaan jonkin itseään suuremman välittäjänä. Siispä ajatukset soittajista erillisinä persoonina tai heidän näkeminen ainoastaan haittaa musiikin kokemista. Vain murskaavilla äänivalleilla oli merkitystä, ja itse bändi olisi voinut vaikka soittaa verhon takana. Bändin ”näkeminen” livenä on silti perusteltua, koska kotiäänentoistolla ei vain voi päästä samanlaiseen transsiin, jossa musiikki tuntuu jokaisessa kehon lihaksessa eikä vain mielessä.

Keikka olikin vaikuttavimmillaan silloin kun päästi irti kaikesta ja antautui melun vietäväksi. Tuijotti vain kattoa, jossa häilyivät soittajien epämääräiset varjot, kuin suurten muinaisten jumalien valtavat lonkerot. YO-talon vanhanaikainen arkkitehtuuri muodosti yhdessä varjojen kanssa anakronistisen ilmapiirin jossa aika ja tila ovat vinksallaan sanoinkuvaamattoman kauhealla tavalla. Kyse oli psykedeelistä avaruusmetallista, joka kertoo meille niin valtavista kosmisista kauhuista, että niin yleisö kuin soittajatkin ovat siinä rinnalla täysin merkityksettömiä.

Oranssi Pazuzu sen sijaan teki itsestään hieman isomman numeron, joten oli ymmärrettävää että heitä halusin vähän katsoakin. Kenties veren juominen maljasta on Dark Buddha Rising; kuva bändipaidastayhtyeen vokalistille pyhä ja henkilökohtainen rituaali, mutta minusta se vaikutti vain black metal -kliseeltä ja teatterilta. Siinähän se ”ongelma” populaarimusiikissa onkin, että kaikki on teatteria.

Se mahdollinen pyhyys jota rock-konsertissa voi kokea, tapahtuu yksilön pään sisällä, koska ihmisten – etenkin esiintyjän ja katsojan – välillä on lähinnä rahataloudellinen suhde. Varsinkin kun kyse on black metalista, itse en ainakaan voi mitään intimiteettiä kokea. Musiikki ja esitys on kylmää, eristäytynyttä. Ei se ole minulle sosiaalinen tapahtuma että sukelletaan omien pelkojensa ytimeen ja mennään musiikin mukana johonkin toiseen maailmaan.

Populaarikulttuuri on hyvä karnevalisoimaan ideologioista vaaratonta teatteria. Kun keikalle vain kerääntyy joukko atomistisia yksilöitä viihtymään vastineena rahalle, anarkiassa (punk) tai satanismissa (black metal) ei ole mitään uhkaavaa. Tämä on tietysti yleistys eikä mikään tyhjentävä tai edustava esitys em. genrejen ideologisesta sisällöstä ja taustasta. En tietenkään tiedä mitä, jos mitään, jumaluutta tuolla keikalla palvottiin, mutta se onkin jokaisen oma asia. Rock-keikoissa ei voi mielestäni mitenkään olla kyse kollektiivisesta rituaalista tai yhteiskuntarauhaa uhkaavasta projektista.

En minäkään nyt minnekään black metal -keikalle koskaan menisi jos se ei olisi viihdettä ja teatteria. Juuri populaarimusiikin kautta voin mennä lukemattomiin erilaisiin musiikin alakulttuureihin ja kokea niissä turvallisesti jotain vierasta. Ilman että minun tarvitsee sitoutua tiettyyn ihmisryhmään, yhteisöön tai ideologiaan. Populaarikulttuuri on avoinna äärettömälle määrälle individualistisia tulkintoja. Se on tietysti hieno asia, enkä osaa kuvitella elämää ilman sitä. Se on kuitenkin myös heijastusta postmodernista ideologisesta tyhjyydestä ja konsumeristisen elämäntavan kääntöpuolista.

Oranssi Pazuzu - Kosmonument; levynkansi

Vainohullu perjantai 13. päivä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Tampereen Dog’s Homessa kuultiin eilen vaihtoehtoisempaa konemusiikkia genrerajoja pahemmin kunnioittamatta. Illan aloitti puolityhjälle salille esiintyneen, Älymystöstä paremmin tutun, Tapheadin ambient-henkinen keikka. Kyseessä oli illan minimalistisin esitys, niin musiikin kuin esiintymisenkin osalta. Läppäri, kitara ja pedaaleja. Musiikki oli varsin hypnoottista ja esiintymisen sijaan tulikin lähinnä tuijoteltua asematunnelin elämää transsissa. Jotenkin vain toimi silloisessa mielentilassa; yleensähän tuon tyyppiset keikat ovat aika tylsiä kokemuksia ja musiikki pääsisi paremmin oikeuksiinsa kotikuuntelussa. Nyt kaikki jotenkin kuitenkin osui kohdalleen, osittain siksi että baarissa oli suunnilleen yhtä hiljaista kuin kotonakin.

Vainohulluus 13.8.2010; tapahtuman flyeri

Toisena esiintynyt latvialainen Autogen-Mutagen, jonka lavashow’hun taas oli panostettu kunnolla. Tuli hieman mieleen Hæretici 7o74:n keikka samalla lavalla tämän kesän Lumouksessa, koska samalla tavalla pääosassa oli teatteri eikä niinkään se melko tylsä nupinvääntely. Autogen-Mutagen sai tosin senkin näyttämään mielenkiintoiselta. Lavapreesensin keskiössä olivat lihakoukuista katossa roikkuvat elimet; aivot, sydän ja keuhkot. Näihin iskettiin mikitettyjä ruiskuja ja elimiä puristelemalla soitettiin musiikkia. Todellisuudessa suurin osa ellei kaikki äänistä toki tulivat perinteisemmistä laitteista.

Bändi oli pukeutunut hieman steampunk-henkisesti ja elektroniset laitteetkin olivat sopivan retron näköisiä. Mielikuvia syntyi välittömästi lovecraftilaisiin hulluihin tiedemiehiin, jotka uteliaisuudessaan menevät liian pitkälle, biologian ja järjen tuolle puolelle. Kenties he yrittivät luoda tohtori Frankensteinin hengessä elämää kuolleisiin elimiin luonnonvastaisilla äänitaajuuksilla tai tutkivat toismaailmallisen äänen luonnetta itsessään. Keikka alkoikin mukavan kokeellisena surinana ja muuttui siitä sitten rytmisemmäksi ja perinteisemmäksi konemusiikiksi, kuulostaen jossain matkan varrella tosin vähän liikaakin Coililta.

Välillä bändi teki lavalla muistiinpanoja ja palasi sitten taas mittareidensa ääreen. Laskimessa hohti keikan alun luku 666, mikä ei kuitenkaan tuntunut sen enempää saatanalliselta kuin korniltakaan. Kokonaisvaikutelma syntyi ennemminkin moraalin tuolle puolelle eksyneistä tutkimusmatkaajista, jotka eivät välitä omasta mielenterveydestään tai siitä mihin kokeet heidät vievät, tabuista huolimatta. Uteliaisuus on liian suuri ja kaikki ajatuksen väylät on kuljettava. Luonnollisena loppuna toinen bändin jäsenistä syötti toiselle palasia leikellyistä elimistä.

Seuraavaksi esiintynyt helsinkiläinen Aprox. oli periaatteessa jotain täysin muuta. Hiphopia ja elektropopia sekaisin, mutta kuitenkin jotenkin niin vinksahtaneen itseironisella metapop-asenteella esitettynä että se sopi illan muuten kokeellisempaan musiikkilinjaan erinomaisesti. Varsinkin kun läppärin ja mikin kanssa puuhastellut yhden miehen bändi saarnasi lavalla parhaimmillaan kuin häiriintynyt bling bling -pappi. Revittelevästä esiintymisestä tulikin svengaavimmillaan mieleen Jim Thirlwell/Foetus. Uskonnon ja popin konventiot yhdistyivät postmodernilla tavalla joksikin mikä oli pinnaltaan kovin mainstreamia, mutta toimi myös jollain syvemmällä kriittisemmällä tasolla. Meluisilla efekteillä esiintyjä myös dekonstruoi perinteisempiä tarttuvia konerytmejä joksikin mikä samaan aikaan pilkkasi mutta myös kunnioitti elektronisen tanssimusiikin perinteitä.

Illan päätti minimalistisempi yhden hengen bändi, niinikään latvialainen Thinner. Musiikki oli aika tavallista rytminoisea ja lavaesiintyminenkin koostui huomaamattomasta nuppienvääntelystä ja paidattoman miehen hervottomasta heilumisesta. Tapheadin tapaan tämäkin keikka meni katsellessa hypnoottisena tyhjyyteen, koska ei lavallakaan ollut mitään näkemistä. Tässä vaiheessa väsymys kuitenkin alkoi jo painaa sen verran, ettei musiikista oikein osannut saada mitään irti. Muutenkin tuntui että kaikki illan keikat olivat tuplasti liian pitkiä, mikä ei johtunut siitä että ne olisivat olleet huonoja, vaan siitä että keskittymiskykyni oli huono tai musiikin intensiteetti kärsi liian pitkälle venytetystä show’sta.

Julkinen eläin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kävin Swans-yhtyeestä alunperin tutuksi tulleen Jarboen keikalla tiistaina. Jälleen kerran minua kiinnostaa kirjoittaa lähinnä ”ulkomusiikillisista” asioista, koska Jarboe on näitä laulajia joiden katarttinen ääni jättää sanattomaksi jos vain uskaltaa laskea estonsa ja antaa musiikin viedä. Kokemus on siis kirjaimellisesti sanoinkuvaamaton ja siitä on turha edes yrittää kirjoittaa.

Keikan kolmannen biisin aikana Jarboe laskeutui lavalta laulamaan yleisön sekaan, josta eturivissä ollut tyttö oli selkeästi haltioissaan. Halaili käsiään, keinutti itseään, katseli ujona alaspäin. Tiedättehän, se iih-asento. Aluksi ajattelin että se oli hienoa, että tässä nyt neljäs seinä murtuu ja on intiimi keikka kyseessä, fani tapaa idolinsa tasavertaisena. Tuokin ajattelu on muuten hyvä esimerkki siitä ettei uskalla laskea estojaan vaan yrittää nauttia keikasta analysoiden, järjen suodattamana sen sijaan että antaisi itsensä vain kokea musiikin fyysisyyden.

Siinä vaiheessa, kun tytön miesseuralainen otti kännykkäkameran esille, mielikuvani kääntyi päälaelleen. Tuntuikin siltä että naisella olikin ollut koko ajan aww-asento. He olivat tulleet eläintarhaan katselemaan ja ihastelemaan mustakaapuista ja valkorastaista Jar-Jar Boe -otusta ja pakahtumaan söpöydestä. Ja se tietysti piti ikuistaa kännykkäkameralla, ikään kuin siinä ei olisi ollut oikeaa ihmistä ja oikeaa kontaktia.

Ajattelen usein sitä, että ”rocktähdet” ovat muutenkin yleensä melkoisia eläintarhaotuksia, vaikka se ei ilmenisikään noin selvänä mielikuvana useimmiten. Se kai on aika itsestäänselvää, että musafanit idolisoivat artisteja eivätkä siis pidä heitä tavallisina kuolevaisina. Enimmäkseen tämä kai nähdään jalustalle asettamisena ja kunnioituksena, mutta itse näkisin tässä myös toisen puolen: ihminen aineellistetaan epäkunnioittavasti. Monet fanit tuntuvat myös haluavansa omistaa suosikkiartistinsa. Muut eivät saa tykätä heistä eikä artisti saa pettää faniaan tekemällä villejä genrekokeiluja.

Tästä pääseekin live-esitysten ristiriitaan. Vaikka kyseessä on periaatteessa ihmisiä viihdyttävä esiintyjä, koen kuitenkin että muusikoiden tulee olla ensisijaisesti uskollisia itselleen. Niin keikalla kuin levylläkin. Levyjen julkaisu ja julkinen esiintyminen eivät tietenkään tapahdu tyhjiössä vaan hyvä keikkakin perustuu toimivaan (useimmiten sanattomaan) yhteyteen artistin ja yleisön välillä. Silti taide on mielestäni puhdasta ja parhainta kuitenkin silloin kun sitä tehdään täysin itsekkäästi, sisäisestä välttämättömyydestä ilman kompromisseja. Voihan siinä käydä niin ettei kukaan tykkää eikä enää saa myytyä levyjä tai tehtyä keikkaa sen takia. Mutta sen pitäisi olla toissijaista, ensisijaista on itsensä ilmaiseminen. Minun on tietysti hölmöä puhua tällaista koska en itse ole esiintyvä taiteilija.

Jarboe vaikuttaa itselleen uskolliselta artistilta koska hän on muuntautunut ja kokeillut eri asioita niin ennakkoluulottomasti. Seurauksena on minun korvaani ihan surkeaakin musiikkia, mutta myös hienoja mestariteoksia. Tiesin kyllä että Jarboen nykyinen metallivaihe kuuluu varmasti myös livenä joten en olettanutkaan että sieltä tulisi vanhoja biisejä tai että niitä ainakaan tunnistaisi vanhoiksi kovin helposti.

En oikein tykkää siitä että artistit jäävät jumiin menestyksensä vuosiin ja muuttuvat nostalgiakoneiksi. Se on mielestäni juuri se aitona pysymisen vastakohta. Se kyllä miellyttää ilmeisesti suurinta osaa yleisöstä, mutta vaikuttaa minunlaisen tosiharrastajan silmissä halvalta ja tylsältä. En suutu siitä jos vanhoja hittejä ei kuulu koska en yritä pakottaa suosikkiartistejani johonkin muottiin, siihen muotoon missä he olivat ollessaan ”parhaimmillaan”. En harmittele sitä ettei settiin kuulunut enemmän kuin yksi Swans-biisi, mutta se yksi biisi oli silti parasta keikassa ja riitti tekemään minut tyytyväiseksi.

En silti koe että Jarboen tehtävä oli tehdä minut tyytyväiseksi vaan tehdä itsensä tyytyväiseksi. Vain sellaisella aitoudella voi luoda hyvän keikan. Yleisön nautinto tulee siis automaattisesti sivutuotteena jos lavalla vedetään tarpeeksi fiiliksellä. Jos siis on tullakseen, eihän se aina onnistu. Esimerkiksi Dante’s Highlight tiistai-iltana olisi huono paikka mille tahansa artistille joka ei ole puhtaasti metallipiireistä tuttu.

The rest aren’t silent

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olen todennut, että mitä parempi keikka on, sitä vähemmän siitä on sanottavaa. Jos keikka taas on ihan huono, siitä voi sitten valittaa vaikka kuinka pitkällisesti. Siksi en kirjoitakaan viime perjantain Ulverin keikasta mitään. Sen sijaan kirjoitan Ulverin keikan yleisöstä, joka oikeastaan voisi olla minkä tahansa vähänkin rauhallisemman keikan yleisö.

Ulverin musiikissa hiljaisuus on aivan yhtä tärkeää kuin melukin. Siksi onkin niin surullista huomata, että osa keikkayleisöstä ei tajua sitä. Ihmisistä on ilmeisesti hauskaa maksaa 35 euroa siitä ilosta että pääsee juomaan ylikallista kaljaa ja puhumaan kavereidensa kanssa. Eikö silloin kannattaisi jäädä kotiin kuuntelemaan bändiä levyltä eikä mennä keikalle mökeltämään? Tämänkin konserttikokemuksen pilasi hyvin perusteellisesti yleisö joka ei osannut olla hiljaa ja antaa muiden keskittyä keikkaan. Meluisissa kohdissa tämä ei tietenkään haittaa, mutta paljon Ulverin musiikista on myös harvaa ja hiljaista.

Keikoilla höpisevät ihmiset voikin mielestäni jakaa kolmeen ryhmään:

1. Kommentaattorit. Nämä ovat niitä rokkipoliiseja joiden yksinkertaisesti on pakko päästä pätemään jokaiselle vierustoverille. Kommentaattori hehkuttaa hyvien biisin alussa ”Nyt tulee tosi hyvä biisi!” ja pahimmassa tapauksessa vielä kesken biisin: ”Nyt tulee tosi hyvä kohta! Tää kliimaksi on ihan paras! Ihan kohta…. nyt! Jes!”. Kommentaattorit ovat hyvin perillä asioista ja myös kertovat että tämä on yleensä ollut bändin viimeinen biisi keikoilla tai jotain muuta todella hyödyllistä triviatietoa.

2. Valittajat. Nämä tulevat keikoille ilmaisemaan tyytymättömyytensä. ”Hyi mitä paskaa”, ”Eihän noi edes soita mitään tuolla lavalla” (yleinen kommentti konebändien keikoilla), ”Miksei nää lopeta jo?”. Enimmäkseen tällaiset kommentit varmaan kohdistuvat lämppäribändeihin tai suuntaa muuttaneisiin yhtyeisiin joiden vanhat fanit eivät tykkää. Toisaalta black metalin puuttumisesta valittaminen Ulverin keikalla olis ollut vähän sama kuin olisi mennyt Ministryn viimeisille keikoille toivoen kuulevansa uusromanttista synapoppia. Kun koko yleisö selvästi oli perillä yhtyeen nykytyylistä, on entistäkin ihmeellisempää että ihmiset eivät tulleet kuuntelemaan sitä hiljaisina ja hartaina.

3. Välinpitämättömät. Nämä käyttävät koko keikan siihen että juovat kaljaa ja puhuvat esiintyjiin täysin liittymättömistä asioista (Suomi–USA-jääkiekko-ottelu oli luonnollisestikin suosikkipuheenaihe viime perjantaina). Ilmeisesti he ovat juuri niitä jotka menevät keikoille tapaamaan ihmisiä ja juomaan, bändin ollessa sivuseikka vaikka olisi kuinka paljon maksanut lipusta ja kiirehtinyt lipunmyynnin alkuminuuteilla. En tiedä kuuluvatko he tähän luokkaan, mutta Ulverin keikalla Operatorin alun hiljaiseen introon (levyllä The Truthin lopussa), jossa kuullaan pelkkää puhelimen hälytysääntä, ihmisistä oli hauskaa reagoida sanomalla jotain ”hauskaa” tyyliin ”Vastatkaa nyt joku!” tai ”Virtasella”. Melkoista epäkunnioitusta!

Itse olenkin aina kannattanut suukapulapakkoa keikoille, joiden esiintyjiltä on odotettavissa muutakin kuin äänekästä metelöintiä. Keikkapaikan mieliksi siihen kapulaan voi jättää pillille aukon, jotta alkoholia saadaan myydyksi. Tästä pääsenkin hienolla aasinsillalla alkoholin ja keikkojen symbioottiseen suhteeseen, joka varmasti osaltaan selittää sitä miksi keikoilla ei osata olla hiljaa.

Keikoilla ollaan humalassa, ja humalaiset ihmiset eivät tunnetusti ole ihan kartalla asioista eivätkä tajua mikä on soveliasta tai eivät välitä siitä. Alkoholitarjoilun vuoksi osa ihmisistä saattaa ihan oikeasti mennä sinne juomaan ja juttelemaan, kun taustalla soi ”jotain kivaa musaa” tai koska siellä nyt vaan sattuu olemaan joku keikka. Jos alkoholia ei myytäisi, kukaan ei menisi keikalle juomaan.

Tietysti alkoholitarjoilun vuoksi keikkaliput voivat olla näin ”halpoja”, koska hommasta tulee kannattavaa ihmisten juomisen ansiosta – ei keikkalippujen hintojen. Itse olisin kuitenkin valmis maksamaan enemmänkin lipuista jos tietäisin ettei keikkatouhuja tarvitse tukea ryyppäämällä. Esimerkiksi baarien ilmaiskonsertitkin ovat minusta lähinnä ärsyttäviä, koska mun pitäisi oletuksena tukea tapahtumaa juomalla alkoholia. Ellei sitten paikalla ole jotain kolehtiastiaa.

En ole mikään kiihkoabsolutisti, mutta minusta on vain kovin surullista miten kiinteässä yhteydessä alkoholi on musiikin kanssa ja mitä haasteita se luo keikkojen järjestämiselle. Se vie huomion pääasiasta eli musiikista, jolloin kukaan ei voi nauttia siitä rauhassa. Itse kaipaankin enemmän jotain konserttisalityyppistä keikkakokemusta. Sellaista että saa istua koko keikan rauhassa katsoen keikkaa. Kaikki ovat hiljaa ja aplodit säästetään kohteliaasti keikan loppuun. Kunnioitan muuten suuresti Ulveria siitä etteivät soittaneet encorea, encoret ovat enimmäkseen typerää tapakulttuuripelleilyä – mennään lavalta pois vain tavan vuoksi ja tullaan parin sekunnin päästä takaisin vaikka kukaan ei olisi edes ehtinyt taputtaa.

Hyvä keikka on sellainen että se kuunnellaan hiljaa ja sen jälkeenkin ollaan hiljaa, koska se on ollut niin mykistävä ja harras kokemus. Harmittaakin että multa jäi tammikuun Sunn O))):n keikka väliin koska se ilmeisesti oli sellainen. Mun pitäisi selvästikin käydä klassisen musiikin konserteista, harmi vain etten pidä niistä yhtään. Pidän enemmän populaarimusiikista mutta en siitä epäkunnioittavasta mekastusasenteesta, joka keikkayleisöillä on.

Toki paljon riippuu myös esiintyvän yhtyeen luonteesta, eivät kaikki keikat ole hyviä samalla tavalla. Edellä kuvailin hyvää tunnelmointikeikkaa, jollaista Ulveristakin toivoin. Meluisat riehumis- tai biletysbändit ovat tietysti aivan eri asia. Niiden keikoille kuuluukin mylviä ja riehua, mutta se ei haittaa koska bändikin soittaa koko ajan niin kovaa ja kyse on muutenkin enemmän fyysisestä kuin henkisestä kokemuksesta.

Lopuksi vielä Ulverin keikan hienoin taustavideo; äänenlaatu on valitettavasti huonoa YouTube-peruskamaa. For the Love of God, livenä Tilburgissa 12.2.2010:

Musiikki kuuluu kaikille!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Olin keikalla hieman poikkeuksellisessa paikassa, vallatussa talossa. Hieno ja erilainen keikkakokemus: epäkaupallinen, epävirallinen, ikärajaton, avoin, intiimi. Keikkapaikkana hylätty talo ei ehkä ole kaikkein mukavin, mutta olen paljon epämiellyttävämmissäkin baareissa käynyt bändejä katsomassa.

Baarien ulkopuolella järjestettävissä keikoissa on omasta mielestäni yksi hyvä puoli ylitse muiden: sen keskipiste ei ole alkoholi. Kyse ei siis olisi siitä että minulla olisi mitään sitä vastaan että ihmiset haluavat nauttia alkoholia keikoilla. Kyse on voimakkaasta taloudellisesta riippuvuudesta: musiikkitapahtuma tekee tappiota jos ihmiset eivät ryyppää tarpeeksi. Valitettavasti pop- ja rock-keikat ovat jostain syystä keskittyneet ensisijaisesti baareihin, mikä ei minun mielestäni ole todellakaan se paras mahdollinen paikka kuulla elävää musiikkia ja tutustua ihmisiin.

Ensimmäinen esiintyjä oli hieman elektronisia ja drone-vaikutteita folk-musiikkiin sotkeva improvisaatioryhmä Teboils. Musiikki ei välttämättä ole kauhean improvisoitua, vaikka kevyitä free form / free folk -assosiaatioita välillä syntyikin. Spontaanimpi puoli bändin musiikista taitavat olla sanoitukset, jotka syntyvät kanssakäymisessä yleisön kanssa: katsomosta annetaan paperilappu, josta sitten otetaan laulun sanat. Kun keikkaympäristönä on vielä kynttilöin valaistu kodikas huone, ei voisi lämminhenkisempää ja intiimimpää ilmapiiriä toivoa.

Olisinkin oikeastaan voinut laittaa ”yleisön” äsken lainausmerkkeihin, koska sen verran häilyvä raja esiintyjän ja yleisön, lavan ja katsomon välillä oli. Kappaleet syntyivät siinä ajassa ja paikassa, yhdessä. Ja sitten esityksen jälkeen ne katosivat ikuisiksi ajoiksi. Ainutlaatuista ja kertaluontoista, täydellinen vastakohta musiikin omistamiselle ja tuotteistamiselle. Musiikki oli yhdessä jaettu hetki, jollaisia ei voi ostaa rahalla kaupasta.

Toisena esiintyi akustista hc-punkia tällä kertaa soittanut HCM-City. Akustiset instrumentit toivat mukavasti humoristisuutta bändin esiintymiseen, mutta sähkön puute ei silti vienyt hardcoren voimasta, rupisuudesta ja aggressiosta mitään pois. Ehkä juuri päinvastoin, koska kaikki ääni ja vimma piti tehdä omin avuin. Sitä kyllä sitten riittikin. Keikan huippukohtiin kuului CMX-cover kappaleesta Mielipuolinen rakkaus.

Ennen kolmatta ja viimeistä esiintyjää minun piti kuitenkin valitettavasti lähteä jo pois, mutta illasta jäi todella hyvä mieli. Ainutlaatuinen kokemus, jossa musiikin elävyys todella tuntui lähellä. Haluaisin ehdottomasti lisää tällaista yhteistä, epäkaupallista ja ihmisläheistä kaupunkielämää. Tämä puolestaan edellyttäisi yhteiskunnan ja virkavallan myönteisempää suhtautumista tällaiseen omaehtoiseen toimintaan, jonka tavoitteena ei ole taloudellinen voitto. Musiikkiesitykset ovat tietysti vain pieni osa tällaisista mahdollisuuksista.