Keuruulainen murhaballadi ja helsinkiläinen hipsteripyörä

Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä (levynkansi)Sen lisäksi että musahaasteessa on mukana lukuisia kohtia, jotka vastaavat tiettyjä kirjastoluokkia, siellä on myös lukuisia levyjen nimiin tai kansikuviin liittyviä rasteja. Näissä tapauksissa uuden kuunneltavan löytäminen on haastavampaa, eikä niistä niin vain yksinkertaisella nopanheitolla selviä. Paitsi tietysti jos arpoo värejä! Listasin aakkosellisesti 13 väriä/sävyä suomeksi ja englanniksi (muut kielet olisivat tehneet tästä jo liian monimutkaista) ja arvoin niistä satunnaislukugeneraattorilla värin, jonka tulee esiintyä levyn nimessä.

Numeroksi tuli 19, eli turkoosi, joka varmaan kaikkein vaikein näistä kaikista sanoista. Spotifystakin löytyy vain yksi levy jonka nimessä tuo sana on: Emilia Lajusen Turkoosi polkupyörä, joka onneksi löytyi myös kirjastostani. Valinta oli siis lopulta ihan helppo! Olin tietoinen tämän levyn olemassaolosta jo entuudestaan, ja tiesin sen olevan jotain kansanmusiikkia. Täysin vieraasta levystä ei siis ollut kyse, mutta ei se haittaa. Tämä haaste on kuitenkin hyvä tilaisuus tutustua myös musiikkiin, joka on ollut mielessä pitkään, mutta jota ei ole saanut aikaiseksi kuunnella.

Levy sopisi itseasiassa moneen muuhunkin rastiin: se on suomalaista kansanmusiikkia 2000-luvulta (40. rasti) ja se sisältää enimmäkseen yhdelle soolosoittimelle sävellettyä musiikkia (12.). En kuitenkaan käytä tuplia, koska haluan kuunnella 50 eri teosta. Lajusen soolosoitin on viulu, tarkemmin ottaen viisikielinen viulu ja avainviulu, jotka ovat soittimen kansanmusiikkiversioita.

Olen varmaan aiemminkin sanonut, että minun on vaikea pitää musiikista, jossa soi vain yksi soitin, koska pidän monipuolisista sointimaailmoista. Erityisesti en pidä klassisesta viulumusiikista. Tästä musiikista kuitenkin pidän kovasti, koska Lajusen soittimet kuulostavat runsaammilta ja tummasävyisemmiltä. Myös tanssirytmit tuovat siihen selkeää rakennetta ja reippautta. Levy vahvistaa ennakkoluuloani siitä, että kun klassinen musiikki sooloviululle on surumielistä ja pateettista, kansanmusiikki on iloluontoista ja raikasta. Se, että mukana on kolme laulettua kappaletta, tuo tietysti kokonaisuuteen sopivasti vaihtelua. En minä tällaistakaan viulumusiikkia jaksaisi kuunnella yhtä levyllistä.

Oikeastaan levy voisi myös olla musiikkia, joka tekee minut iloiseksi (33. rasti) – siitäkin huolimatta, että levy alkaa Mollipolskalla, ja 2/3 sen sanoituksista käsittelee kuolemaa. Levyä luonnehtiikin voimakas dualistisuus. Ilon ja surun lisäksi siinä kohtaavat vanha ja moderni, ruraali ja urbaani. Vaikka valtaosa levyn sävelaineksesta on anonyymiä perinnemusiikkia, se on silti vahvasti kiinni artistin elämässä. Levyn päättävä nimibiisi on Lajusen oma sävellys, joka on ylistys hänen turkoosille polkupyörälleen, ”kiinteävälitteinen polska Helsingin kauneimmalle fiksille”.

Ne vanhatkin biisit ovat Lajusen ”lähipiiristä”, sillä levyn synkeimmät teokset on sanoittanut hänen isoisänsä isoisä Herman Saxberg a.k.a. Pilli-Hermanni, keuruulainen pelimanni 1800-luvulta. Renttulassa on tositapahtumiin perustuva murhaballadi ja Kirkkovene kertoo Keuruunselällä vuonna 1845 tapahtuneesta veneonnettomuudesta, jossa kuoli 26 ihmistä. Tekstit ovat siis pitkiä ja tarinamaisia, mutta ne eivät olekaan laululyriikkaa vaan kansanrunoja, joihin Lajunen on säveltänyt omat musiikit tai sovittanut ne muista kansansävelmistä. Lisäksi avausraidassa kuullaan sanatonta laulua.

Vaikka sanoituksia on vain kolmessa biisissä, ne täyttävät lähes puolet levyn kestosta. Ne ovat sävellyksinä varsin minimalistisia ja pelkistettyjä, mutta pituudestaan huolimatta ne eivät käy missään vaiheessa tylsiksi. Tämä johtuu siitä, että sävellykset selvästi palvelevat sanoituksia, tukien runojen merkityksiä täydellisesti. Itsepintainen viulujumitus sopii erityisen hyvin Renttulan murhatyön intensiiviseen kuvailuun.

Turkoosi polkupyörä antaa nimenä varsin huolettoman ja harhaanjohtavankin kuvan levystä, joka on merkityksiltään syvä ja tyylillisesti monitahoinen. Se on täydellinen esimerkki siitä, miten näennäisen vähäisistä aineksista saadaan monipuolinen ja toimiva musiikkikokonaisuus. Musahaasteen miellyttävin kuuntelukokemus tähän saakka!

Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä (Texicalli, 2012)
7. musahaasterasti: Levy, jonka nimessä on väri
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Musiikkia lumesta ja Lissabonista

The Walkmen: Lisbon (kansikuva)Yksi vaikeimmista musahaasteen rasteista on kuudes, ”jonkin kaupungin inspiroima levy”. Kyllä sellaisia toki tulee nopeasti montakin mieleen, mutta mistä löytää sellainen, jota en ole jo joskus kuunnellut? Internetistä tietenkin, esimerkiksi Telegraph-lehden listalta The 45 best albums named after real places. Kuten otsikosta näkee, täsmällisesti haasteeseen vastaavia kattavia listoja ei juurikaan löydy. Jos löytyy, listalla ovat ne samat tutut levyt jotka tulevat mieleen muutenkin. Jos levy on nimetty jonkun kaupungin mukaan, se ei tietenkään vielä riitä minulle.

Jouduinkin käyttämään satunnaislukugeneraattoria varsin monta kertaa, että sain listalta numeron, jota vastaava levy todella on kaupungin inspiroima, eikä ainoastaan sen mukaan nimetty. Lisäksi levyn piti tosiaan olla sellainen, etten ole ikinä kuullutkaan sen esittäjästä. Se, että tällainen levy olisi löytynyt vielä omasta kirjastostani, oli jo turhan paljon toivottu. Tyydyin siis suosiolla levyyn, jonka voin kuunnella Spotifysta, vaikka parhaani mukaan yritänkin valita tähän haasteeseen levyjä, jotka voin saada fyysisesti käsiini.

The Walkmen on vuosina 2000-2014 toiminut yhdysvaltalainen indie rock -bändi, jonka musiikkia on esiintynyt mm. Breaking Bad -sarjassa. Lisbon on bändin kuudes ja toiseksi viimeinen levy, jonka on tuottanut John Congleton, joka oli jo entuudestaan hyvin tuttu minulle. Hän on ollut tekemässä mm. Swansin To Be Kindia ja voittanut Grammyn St. Vincentin St. Vincentin tuottajana. Vielä kun monissa levyarvosteluissa vedettiin lankoja tämän bändin ja The Nationalin välille, odotukseni levyä kohtaan alkoivat nousta.

Minun oli kuitenkin aluksi vaikea saada otetta tästä musiikista, ja erityisen vaikeaa on sen Lissabonin löytäminen. Arvosteluja luettuani aloin epäröidä, onko tämä nyt sittenkään tarpeeksi inspiroitunut kaupungista. Internet osaa lähinnä sanoa että levy on kunnianosoitus Portugalin pääkaupungille, mutta mitään sen täsmällisempää tietoa ei ole. Yritin lukea lyriikoita, jos niistä saisi jotain paikkasidonnaista fiilistä. Ei sitä kuitenkaan löydy muualta kuin levyn päättävästä nimikkobiisistä. Sitten on jotain epämääräisiä viittauksia joihinkin paikkoihin, jotka voisivat varmaan olla Lissabonissa, mutta myös lukemattomissa muissa kaupungeissa. Toisaalta sitten mukana on ”teemaan” hyvin huonosti sopiva While I Shovel the Snow.

Aluksi olin pettynyt siihen, ettei tämä täyttänytkään omia tiukkoja kriteereitäni, mutta sitten tajusin ettei sillä ole väliä. Tärkeintä oli löytää itselle uutta ja yllättävää kuunneltavaa, ja siihen tarkoitukseen levy sopii täydellisesti. Toisella kuuntelukerralla pystyin siis jättämään nämä kaupunkiviittaukset – tai niiden puutteen – rauhaan, ja keskittyä kuuntelemiseen avoimin korvin.

Levyn alku tuntuu varsin mitättömältä, samanlaiselta perus-indieltä kuin ensimmäisen rastin Camper van Beethoven. En mitenkään tajua, miksi arvostelijat pitävät tästä levystä niin paljon. Varsinkin vertaukset Nationaliin tuntuvat olevan ilman pohjaa. Lyriikoissa on ehkä välillä samaa (esim. Woe Is Me), mutta musiikillisesti tämä kuulostaa ihan liian huolettomalta. Onneksi vaskipainotteinen Stranded kuitenkin alkaa viedä levyä hieman kiinnostavammille vesille, vaikka siitä tuleekin ihan Jouluyö, juhlayö mieleen.

Kun puhaltimet ovat tuoneet levyn soundiin raikkautta, alan keskittyä levyn loppupuolella enemmän instrumentaatioon. Ehkä se on sitten se Congleton, jonka ansiosta esimerkiksi rummut ja kitarat ovat täynnä jännittäviä nyansseja, joiden vuoksi levyä jaksaa kuunnella vaikka biisimateriaali onkin varsin mitäänsanomatonta ja laulaja tuntuu yhdistävän tyylissään Rod Stewartin ja Jeff Buckleyn ärsyttävimmät maneerit. Siinä mielessä tämä onkin siis nelosrastin Paul Oxley’s Unitin vastakohta: tylsät biisit, hyvät soundit.

The Walkmen: Lisbon (Fat Possum, 2010)
6. musahaasterasti: Jonkin kaupungin inspiroima levy
Mistä: Spotifysta
Saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa

Moraalipaniikin svengaava soundi

Primitive London -soundtrack (kansikuva)Kuunteluhaasteen viidennellä rastilla kuunnellaan elokuvan soundtrack-levyä. Noppa vei minut kirjaston hyllyllä K-kirjaimen kohdalle ja antoi minulle kuunneltavaksi Basil Kirchinin musiikit Primitive Londoniin (1965). Tällainen itselle täysin vieraan elokuvan musiikkien kuunteleminen on tietysti haasteellista, koska yleensä soundtrackit eivät toimi alkuperäisen kontekstin ulkopuolella. Eikä niiden ole tarkoituskaan: kaupallisen äänitteen julkaisu on siinä määrin toissijaista, että tämäkin näki päivänvalon vasta 45 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

Primitive Londonin lyhyet ja irtonaiset kappaleet jäävätkin kylmiltään kuunneltuna varsin mitättömäksi taustamusiikiksi, jossa ei ole mitään kosketuspintaa. Asiaan vaikuttaa myös levyn lyhyt pituus: kuusi raitaa jotka kestävät yhteensä vain hieman yli 13 minuuttia. Suurimman osan levyn minuuteista vie toinen Kirchinin soundtrack, musiikit Ian McShanen varhaistöihin (1971) lukeutuvaan rikoselokuvaan Freelance.

Jotta saisin jotain irti tästä levystä, minun oli siis perehdyttävä itse elokuvaan. Keskityn vain toiseen levyn soundtrackeista, koska Primitive London on levyn nimi, ja näistä kahdesta elokuvasta huomattavasti kiinnostavammalta vaikuttava. Valitettavasti en löytänyt mitään tapaa katsoa sitä, paitsi DVD:n ostaminen omaksi, enkä nyt ole valmis menemään ihan niin pitkälle. Päätin siis tyytyä YouTubesta-löytyviin klippeihin ja tekstiaineistoihin.

Kyseessä on mondo-elokuvien inspiroima kauhisteludokumentti 1960-luvun Lontoon alakulttuureista. Eli eksploitatiivisesta näkökulmasta tehty elokuva, jonka ydinajatus on sensaatiohakuisuus – vaikka sitten faktojenkin kustannuksella. Osa elokuvan kohtauksista on lavastettuja ja suurin osa jollain tapaa harhaanjohtavia. Italialaisiin esikuviinsa verrattuna kyseessä on kuitenkin erittäin kesy tapaus. Ainoa rajumpi kohtaus kuvaa ilmeisesti kananpoikien teurastamista.

Näkemäni perusteella tämä ”dokumentti” kuvaa nykyisin ihan normaalina pidettyjä asioita, joista haastattelija ja selostaja yrittävät parhaansa mukaan tehdä kauhistuttavia. Siinä mm. naureskellaan naisille jotka harrastavat judoa. Elokuva lienee siis käytännössä babyboomereita edeltäneen sukupolven arvokonservatiivien trollausta. Mondo-elokuvissa kuvataan yleensä jotain muita kuin länsimaisia kulttuureita, Primitive Londonissa aiheena on eksoottiseksi tehty alakulttuuri, vastapainona keskiluokkaiselle valtakulttuurille.

Vaikka mukana on porvarillista hulluttelua (ainakin parinvaihtoa, strippausta ja ”eksoottista tanssia”), painopiste on YouTuben perusteella aikansa nuorisokulttuurissa, eli modeissa, beatnikeissä ja rockereissa. Haastattelija on suorastaan liekeissä kalastellessaan nuoren polven näkemyksiä palkkatöistä ja avioliitosta. Tulee ihan Karpo mieleen. Lopussa ehditään vielä nopeasti tuomita flipperit aivottomana hömpötyksenä, jolla apaattiset nuoret turruttavat itseään.

Varsinkin tuo beatnik-pätkä taita olla yliedustettuna YouTubessa, koska siinä esiintyy pari myöhemmin semitunnettua muusikkoa, Ray Stone ja Emmett Hennessy. Lisäksi elokuvassa soi myös Beatles ja Zephyrs. Entä miten Kirchinin musiikit sitten sopivat tähän kuvaan? Se on enimmäkseen reipasta ja voimakasrytmistä jazzia, jossa on rauhallisempia urkuvetoisia suvantoja. Musiikki kuulostaa 2000-luvun korvissani ihan yhtä normaalilta kuin kaikki elokuvassa esitetyt ”poikkeavat” aktiviteetitkin. Se on yleisluonteeltaan sen verran hyväntuulista ja vaaratonta, että ei se kuulosta lainkaan eksploitaation taustamusiikilta: se sopisi mainiosti vaikka jonotusmusiikiksi Kelan palvelupuhelimeen.

Paikoitellen musiikissa käytetään uraauurtavia elektronisia efektejä, mutta niin lyhyesti, ettei niillä oikein ehdi olla tarkoitettua vieraannuttavaa vaikutusta. Raidat 4 ja 5 ovat oikeastaan ainoat, jotka sopivat mielikuvissani toiseutta kuvaavien ja keskiluokkaa provosoivien kohtausten taakse. Tuollaista pahaenteistä urkujen huminaa ja ulinaa kun laittaa vaikka virkkaamisen taustalle, niin varmasti alkaa katsoja epäillä, onko tässä viattomalta vaikuttavassa toiminnassa jokin uhkaava vastakulttuurin salaliitto taustalla.

Kuuntelukokemuksena soundtrack on siis lähinnä epätyydyttävä ja turhauttava. Se on liian pirstaleinen toimiakseen minkäänlaisena kokonaisuutena. Pitemmässä muodossa, tai kokonaisen 1½-tuntisen elokuvan taustalla, se varmasti toimisi upeasti. Julkaisun perimmäinen tarkoitus on muutenkin ollut vain kompletistinen arkistojen koluaminen, sillä Basil Kirchinin nimi on eräissä piireissä korkeassa arvossa. Suurin anti tästä levystä on itsellenikin ollut nimenomaan se, että olen tullut tietoiseksi Kirchinin muista töistä.

Kirchin on yksi maineikkaimmista brittiläisen kirjastomusiikin tekijöistä, ja ovatpa korkealentoisimmat mielet kuvailleet häntä ”ambientin isäksikin”. Jälkimmäinen nimitys taitaa kuitenkin olla lähinnä harhaanjohtava mainoslause, joka on johdettu siitä että Brian Eno kirjoitti saatesanat vuoden 1974 albumiin Worlds Within Worlds, joka oli jatkoa saman nimiselle levylle vuodelta 1971. Tuo levykaksikon ensimmäinen osa on mielenkiintoinen yhdistelmä free jazz -improvisaatiota ja moninkertaisesti hidastettuja kenttä-äänityksiä mm. eläinten äänistä. Jälkimmäinen levy sen sijaan koostuu lähes pelkistä nauhamanipulaatioista ja on siis rakenteellisesti jo varsin lähellä ambient-musiikkia. Tunnistettavimpia ääniä ovat Kirchinin vaimonsa kanssa nauhoittamat autististen lasten äänet.

Näiden levyjen äänimaisema on varsin painostava, ja taustahuminat ovat välillä hyvinkin dark ambient -henkisiä. Pidänkin niistä huomattavasti enemmän kuin Kirchinin soundtrack-töistä (Primitive Londonin lisäksi mm. The Abominable Dr. Phibes). Niistä tosiaan kuulee kuinka valtavasti edellä aikaansa Kirchin oli. Ei ole mikään ihmekään, että hänen nimensä löytyy mm. kuuluisalta Nurse with Wound listiltä. En menisi silti ihan niin pitkälle, että kutsuisin häntä ambientin isäksi, koska hänen vaikutuksensa on kuitenkin ollut niin rajoittunut pariin portinvartija-artistiin (Eno ja Steven Stapleton). Worlds Within Worlds -levyt olivat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia teoksia joita on oikeasti kuullut vain kourallinen ihmisiä; ensimmäisen levyn mediaanihinta Discogsissa on 588 euroa.

Kirchinille itselleen kävi kuten väärinymmärretyille neroille yleensä. Levy-yhtiöt eivät suostuneet julkaisemaan hänen teoksiaan sellaisenaan, mistä suivaantuneena Kirchin vetäytyi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä 1970-luvun lopulla. Hän kuitenkin jatkoi musiikin tekemistä yksityisesti ja kerrytti valtavan määrän arkistoaineistoa, johon Trunk Records viimein pääsi käsiksi 2000-luvulla. Kirchin kuoli vuonna 2005, juuri kun oli alkamassa saada tunnustusta uraauurtavista kokeiluistaan. Postuumeja uusinta- ja  arkistojulkaisuja onkin sitten pukannut siinä määrin, että Primitive Londonin kaltaiset irtonaiset pätkätkin ovat nähneet päivänvalon.

Basil Kirchin: Primitive London (Trunk Records, 1965/2010)
5. musahaasterasti: Elokuvan soundtrack
Mistä peräisin: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Huonosti vanhentunutta musiikkia

Paul Oxley's Unit: Living in the Western World (levynkansi)Suomalaisen pop-historian tuntemuksessani on ollut Paul Oxley’s Unitin kokoinen aukko. Olen tiennyt että se oli yksi syntymävuoteni isoimmista bändeistä Suomessa, mutta silti en tietääkseni ole koskaan kuullut heiltä biisiäkään. Nyt kuunteluhaasteen neljännellä rastilla (”syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy”) olikin sitten oiva tilaisuus viimein kuunnella bändiä. Oikeastaan minulla ei edes ollut vaihtoehtoja, koska melkein kaikkien muiden syntymävuoteni hittilevyjen esittäjät ovat jo tulleet jossain määrin tutuiksi.

Englantilaisista ja suomenruotsalaisista jäsenistä koostunut Paul Oxley’s Unit on varmaan lähimpänä brittiläistä uutta aaltoa mitä Suomessa 1980-luvun alussa tehtiin. Tyylistä ja aikakaudesta huolimatta päällimmäinen sana, jolla tätä musiikkia kuvailisin, on konservatiivinen. En tarkoita tällä nyt arvokonservatismia sinänsä vaan sitä, että musiikin tärkein tavoite tuntuu olevan vakiintuneiden traditioiden ylläpitäminen. Musiikki kuulostaa enemmän Beatlesilta kuin Duran Duranilta.

Sanoitukset ovat myös varsin taaksepäin katsovia ja koostuvat lähinnä naisten esineellistämisestä. Ei nyt sellaisessa Van Halenin tai AC/DC:n seksiobjektin merkityksessä vaan ihan tekstien objektina: suunnilleen jokaisessa biisissä lauletaan ”she sitä ja tätä”. Tekstien tarinamaisuus jotenkin korostaa tästä minulle tulevaa ärtymystä. Se itsepintaisesti toistuva SHE on joku tosi mystinen mutta geneerinen Toinen, joka vaan tapahtuu kertojalle tai muille mieshahmoille. She loves you, jee jee, jne.

Konservatiivisuus kuuluu myös sovituksissa ja miksauksessa. Syntikat on upotettu syvälle soundiin, jotta ne eivät loukkaisi ketään ”autenttisen rockin” ystävää. Silloin kun ne pompahtavat miksauksesta pikaisesti esiin, ne kuulostavat lähinnä ääniefekteiltä, eivät biiseihin kiinteästi kuuluvalta soittimelta. Ainoan kerran kun syntikat todella pääsevät pääosaan, on silloin kun niiden ei todellakaan pitäisi: Terry’s Insiden ”jouset” kuulostavat kammottavan muovisilta ja vanhentuneilta.

Toki levyllä kuuluu myös lievä punkin vaikutus, etenkin nimibiisissä. Sanoituksessa yritetään selvästi kanavoida jotain post-punkille tyypillistä vieraantuneisuuden tunnetta, teknologisen ja konsumeristisen elämäntavan tyhjyyttä. Tästä videoesiintymisestä voi päätellä että Kraftwerkia ja Gary Numania on varmaan katseltu, mutta tulos on vain esikuviensa kalpea varjo.

Nyt kun olen saanut sydämeltä tärkeimmän – sen mikä levyssä mättää – on myös kehuttava sitä. Se on täynnä tarttuvia ja päähän jääviä melodioita, vaikka ne onkin pöllitty enimmäkseen Lennon/McCartneyltä. En ihmettele yhtään, että tästä tykättiin niin paljon 37 vuotta sitten. Samaan hengenvetoon voin myös sanoa, että en ihmettele sitäkään, että juuri kukaan ei enää puhu Paul Oxley’s Unitista. Tästä biisimateriaalista olisi saanut rakennettua myös paljon ajattomamman albumin, mutta Living in the Western Worldin tapauksessa musiikki on aivan liikaa aikansa lapsi.

Paul Oxley’s Unit: Living in the Western World (CBS Records, 1981)
4. musahaasterasti: Syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy / kappale
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

PS. Kai joku Paul Oxley’s Unitista kuitenkin puhuu nykyäänkin, kun bändi on tehnyt levynkin pari vuotta sitten. Kun tähän vertaa, niin toi eka levy alkaakin kuulostaa jo ihan hyvältä!

Azerbaidžanilaista siedätyshoitoa

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (levyn kansikuva)Musahaasteen kolmannessa kohdassa (Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä) olisi tietenkin ollut mahdollista valita laajasta kirjosta kansainvälistä populaarimusiikkia tai vieraskielistä klassista. Koska vierauden äärelle hakeutuminen on kuitenkin minulle tärkeintä tässä haasteessa, päätin sen enempää miettimättä valita jotain itselleni täysin vieraasta musiikkikulttuurista. Oli siis aika tarttua noppaan ja suunnata kirjaston musiikkiosastolle, luokan 78.4 (etnomusiikki) luokse.

Jätin itselleni tutut kielialueeet väliin (Pohjoismaat, Brittein saaret ja Keski-Eurooppa), vaikka toki sieltäkin löytyy seasta vähemmistökieliä joita en ymmärrä. Sitten heitin noppaa joka johti minut alaluokan 78.481 (Aasia) luokse. Uudet nopanheitot taas johtivat minut S-kirjaimen alkuun, mistä löysin levyllisen musiikkia Azerbaidžanista – on se Aasiaa vaikka euroviisut voittivatkin!

Levyltä löytyy seitsemän Sari Gelin Ensemblen esittämää teosta, joissa lauletaan azeriksi. Soittimina levyllä soivat t’ār (luuttusoitin), kamanja (piikkiviulu), bālabān (oboesoitin) ja nagārā (patarumpu). Pidän näiden soittimien äänistä ja levyn musiikki onkin mieleeni, minkä takia suosikkiraitani on levyn päättävä instrumentaali Shushter rangi. Paikoin musiikki jopa hieman tanssittaa, vaikka mistään tanssimusiikista ei olekaan kyse. Kokoonpanon nimi ei tule sen jäseniltä vaan yhdestä levyn kappaleista: Sari Gelin on muita biisejä hitaampi kansanlaulu, joka on hyvin suosittu myös instrumentaaliversiona.

Kappaleiden määrästä päättelin jo etukäteen, että nämä ovat varmaan aika pitkiä kappaleita. Kolme niistä kestääkin reilusti yli 10 minuuttia, mutta ne koostuvat tosiasiallisesti useista saumattomasti peräkkäin soitettavista sävellyksistä. Tähän musiikkin perehtymättömästä ne kuulostavat kaikki samalta biisiltä, mutta musiikki ei silti ole missään vaiheessa pitkästyttävää. Kappaleissa on selvä etenemisen tunne ja transsinomainen tunnelma.

Kuten usein vieraassa musiikissa, oli se sitten länsimaista oopperaa tai kaukaisten maiden perinnemusiikkia, vieraat laulutyylit ovat ne jotka hankaavat eniten vastaan. Niin tälläkin levyllä. Korkealta lauletuista pitkistä vibratoista tulee arabialainen musiikki mieleen, mikä voi tietysti olla myös eurosentristä harhaluuloa. Laulusta kyllä kuulee että se on teknisesti hyvin taidokasta ja täynnä vilpitöntä tunnetta, mutta se kuulostaa silti epämiellyttävältä koska se noudattaa niin erilaisia sääntöjä kuin länsimaisen ”kauniin laulun” estetiikka.

Koska tässä rastissa on kyse nimenomaan lauletusta musiikista, on minun varnaan kiinnitettävä siihen erityistä huomiota ja yrittää oppia vähintäänkin sietämään tällaista laulutyyliä. Eihän tämä nyt mikään haaste olisikaan, jos kaikki kuulostaisi välittömästi helpolta ja nopeasti sisäistettävältä. Onneksi kattavassa tekstiliitteessä taustoitetaan musiikkia hyvin.

Tätä musiikkiperinnettä kutsutaan nimellä mugham, jonka sanat ovat yleensä suoraan klassisesta azerbaidžanilaisesta runoudesta. Sanat ja sävelet eivät ole useinkaan kiinteästi sidottuja toisiinsa, vaan laulaja voi valita minkä tahansa sävellykseen sopivan runon esitettäväksi. Valitettavasti levyn mukana ei tule lyriikoita, saatika niiden käännöksiä, joten aihepiirejä voi vain arvailla.

Mugham ei ole tosiasiallisesti yhtä selvärajaisesti eriytynyt populaari- ja taidemusiikista kuin länsimainen perinnemusiikki. Klassisen musiikin tapaan sillä on oma akateeminen musiikinteoriansa, sitä opetetaan institutionaalisesti ja sitä esittävät ammattimuusikot.  Toisaalta se on myös hyvin populaaria musiikkia, ja tämän ensemblen vokalisti, Gochaq Askerov, on mainstream-julkkis maassaan: hän on mm. tuttu tv-kilpailusta Mugham Star.  Hän on myös kiertänyt ahkerasti länsimaissa eri ensemblejen kanssa. Mugham on myös synnyttänyt crossover-genrejä läntisten traditioiden kanssa, kuten mugham-ooppera ja jazz-mugham. Toisaalta levyn tekstiliitteessä myös sanotaan, että mughamin siirtyminen sukupolvelta toiselle on kaikesta huolimatta edelleen pääosin oraalista perinnettä, mikä taas on tyypillistä perinnemusiikille.

Kyllähän tässä kävi kuten Children of Bodom -projektissani huomasin: kun samaa vierasta musiikkia kuuntelee toistuvasti avoimin mielin, alkaa ymmärtää sen säännönmukaisuuksia ja näkemään arvon siinä mihin aluksi syntyi voimakkain hylkimisreaktio. En kyllä tiedä, haluaisinko kuitenkaan kuunnella lisää tällaista laulutyyliä sisältävää musiikkia. Sen sijaan kuulisin mielelläni enemmänkin azerbaidžanilaista instrumentaalimusiikkia.

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (ARC Music, 2008)
3. kuunteluhaasterasti: Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta