Kirjoittajan arkistot:Melomaanikko

Ei nimi artistia pahenna

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Mara Balls: Vuorten taa (levynkansi)Tällä viikolla rikon taas ennakkoluuloja ja kuuntelen Mara Ballsia, vaikka en noin ärsyttävän ja luotaantyöntävän taiteilijanimen takia haluaisikaan. Nimi ei kuitenkaan artistia pahenna tälläkään kertaa kun piti nimenomaisesti valita musiikkia taiteilijan nimen perusteella. Artistilla piti olla samat nimikirjaimet kuin minulla (Melo Maanikko), joten katsoin olisiko kirjaston pop/rock-hyllyssä ollut sattumalta paikalla jotain levyä artistilla jonka nimikirjaimet ovat M.M. Ei ollut, mutta Mara Balls osui ihan tarpeeksi lähelle.

Maria Mattila on nimittäin niin tärkeässä osassa yhtyeessä, että sitä voi melkein pitää sooloprojektina. Esimerkiksi tällä bändin debyyttilevyllä hän on säveltänyt ja sanoittanut kaikki kappaleet ja on ainoa muusikko joka soittaa ja laulaa jokaisessa biisissä. Mattilalla on ollut myös niin tärkeä rooli Tampereen vaihtoehtokulttuurissa viime vuosina, että on suorastaan häpeällistä etten kuunnellut tätä aiemmin. Vuorten taa on mitä ilmeisemmin viimeinen levy joka levytettiin – voiko näin jo sanoa? – legendaarisessa Keltaisessa talossa.

Kuten kannestakin voi jo päätellä, kyseessä on raskasta psykedeliaa sisältävä levy.  Olen nähnyt eri saiteilla genreksi määritellyn mm. acid rock, heavy psych ja stoner rock, mutta itse en osaa erottaa näitä termejä toisistaan. Jotain semmosta säröistä ja happoista jytärockia. Toisaalta Oo mun oma muistuttaa minua Nine Inch Nailsin The Hand That Feedsiltä ilman synaa ja rumpukonetta. Tekstikin voisi olla käännösversio Reznorilta. Kuulija saa ihan itse tulkita lauletaanko tässä peliriippuvuudesta vai siitä että lyyrinen minä on vain mustasukkainen videopelille.

Levyn sanat eivät ole kovin runollisia tai monisanaisia, ja ne tuntuvat minulle kuulijana lähinnä välttämättömältä pahalta. Mattilalla itselleen ne kuitenkin tuntuvat olevan tärkeitä, sillä selvä omakohtaisuus niistä välittyy; onhan levyllä ihan vanhan kulttuurikeskuksen perään haikaileva paikallisromanttinen Keltaiseen taloon -biisikin. Tällaisen musiikin toimivuus kuitenkin perustuu hyvien tekstien sijaan vahvaan grooveen ja onneksi tämä pääasia on levyllä kunnossa. Kovasta menosta huolimatta pidän levyn ehdottomana huippukohtana sen päättävää hidastempoisempaa nimibiisiä, joka häviää vaivihkaa hiljaisuuteen majesteettisesti kaiutetun urkuharmoonin saattelemana.

Albumi on 35-minuuttinen ytimekäs esitys, mutta silti sinne on mahtunut kaksi täytebiisiä: Time to Testify ja Better Future ovat taattua skippauskamaa. Mattilan suomenkieliset esitykset nyt vaan ovat yksinkertaisesti niin paljon parempia, ettei näitä lauluja halua sotkemaan kuuntelukokemusta. Toki tässä vältetään ne pahimmat mokat joihin suomea pääasiallisena kielenään käyttävät laulaja-lauluntekijät usein sortuvat kokeillessaan englantia.

Mattila artikuloi ihan hyvin (tai särö peittää virheet) ja sanoituksissa on vain vähän kielivirheitä, mutta silti laulukieli saa biisit kuulostamaan tyystin persoonattomilta. Ja kun näistä sanoituksista vie pois Mattilan persoonan, niillä ei ole enää mitään syytä olla olemassa. Kyllä näiden heikompienkin biisien tahdissa on silti pakko hytkyttää jalkoja, koska groove on vastustamaton

Mara Balls: Vuorten taa (Maran lafka, 2016)
13. musahaasterasti: Musiikkia taiteilijalta, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Sukellus urkusinfonioiden maailmaan

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Hans Fagius: The French Organ Symphony (levynkansi)Tällä viikolla palataan musahaasteeni juurille eli sattumaan. Soolosoittimelle säestettyä teosta on loogista hakea heittämällä noppaa kirjastossa, sillä yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä on rakennettu esittävien kokoonpanojen ympärille. Laulumusiikilla (78.3) ja orkesterimusiikilla (78.5) on omat luokkansa, ja niin on myös jokaisella klassisen musiikin soittimella. 78.61 on piano; 78.875 soittorasiat ja muut automaattisoittimet. Siihen väliin jää paljon valinnanvaraa kun jokaiselle luokalle antaa nopan silmänumeron.

Suurimmassa osassa näistä luokista on toki myös soolosoitinta säestävä soitin, yleensä piano, joten luokan arpomisen jälkeen pitää vielä katsella levyistä se tarkka luokka: 78.71 on viulu ”pianon tai muun sointusoittimen säestämänä”, mutta 78.712 on viulu ilman säestystä. 78.722 taas on alttoviulu ilman säestystä ja 78.732 sello ilman säestystä, jne. Onnekseni sattuma kuitenkin antoi minulle luokan 78.62 Urut, joten lopulta minun ei tarvinnut huomioida tätä. Urut säestävät ihan itseään. Alkukirjaimeksi tuli F ja sieltä löytyi Hans Fagiuksen levy The French Organ Symphony (Fuga 2013).

Olin onnekas myös sen suhteen, että pidän isosta soundista ja arvoin itselleni maailman isoimman soittimen. Tosin eivät nämä Fagiuksen soittamat Keski-Porin kirkon urut ole läheskään sieltä isoimmasta päästä. Vaikka urkujen äänenvärit eivät ole yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa pianolla, se on silti erittäin monipuolinen soitin. Harvoista soittimista saa ulos niin monenlaisia ääniä ja tehoja. Urut ovat silti monessa mielessä jääneet kirkkomusiikin yksinoikeudeksi. Tämä on sikäli luonnollista, että valtaosa uruista sijaitsee kirkoissa.

Toisin kuin muut soittimet, urkuja ei voi raahata mihinkään mukanaan ja musiikki on muutenkin voimakkaasti tilaan sidottua: urut rakennetaan aina yksilöllisesti kirkkoon sopivaksi. Urun pillit ja kirkkosali muodostavat yhdessä akustisen PA-laitteiston, jonka ansiosta ilman sähköä saadaan luotua massiivinen äänivalli joka ympäröi kuulijan joka puolelta. Jumalanpalveluksissa soiva hienovarainen taustahumina on täysin eri asia kuin konserttiteoksen soittaminen äänenvoimakkuudella, jonka todella tuntee. Vain livenä voi todella arvostaa urkumusiikkia kaikessa sen loistossaan.

Eivät levytykset silti turhia ole, urkusävellyksiä kun ei pääse livenä kovin usein kuulemaan. Barokin toccatojen ja fuugien ohella merkittävimmän ei-kirkollisen repertuaarin muodostavat ranskalaisen myöhäisromantiikan urkusinfoniat. Ne syntyivät hyvin pitkälti soitinteknologian mukana: ranskalainen urkuvalmistaja Aristide Cavaillé-Coll (1811-1899) uudisti soitinta romanttisen sinfoniaperinteen innoittamana. Hänen luomanasa urkutyypin tavoitteena oli imitoida sinfoniaorkesterin sointia: äänikertaryhmät vastaavat orkesterin sektioita. Vuonna 2007 valmistuneet Keski-Porin kirkon urut onkin kuin tehty urkusinfonioiden esittämistä varten, sillä niiden esikuvana olivat juurikin Cavaillé-Coll-urut.

Urkusinfoniat eivät noudata klassisten sinfonioiden neliosaista rakennetta, vaan sen suhteen muistuttavat enemmän orkesterisarjoja. Ennemmin ne imitoivat esikuviaan äänimaailmassa, ja ainakin molemmat tällä levyllä olevat teokset myös alkavat sonaattimuotoisella osalla – aivan kuten sinfoniat. Vaikka kyseessä on selvärajainen oma genrensä, tiukasti katsoen siitä vastasi ainoastaan kaksi säveltäjää, Charles-Marie Widor (s. 1844) ja hänen oppilaansa Louis Vierne (s. 1870). Tällä levyllä heidän sinfonioidensa välistä löytyy Gabriel Piernén (s. 1863) pienimuotoisempi urkusävellys Trois Pièces pour Grand Orgue. Koska tavanmukaisesti tähänkin klasarilevytykseen on merkitty säveltäjien elinvuodet, en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että sattumalta (?!) kaikki nämä säveltäjät kuolivat vuona 1937.

Koska tällä rastilla on tarkoitus kuunnella yksi teos eikä kokonaista levyä, keskityn Widorin viidenteen sinfoniaan. Se kuuluu myös 1001:en klassiseen levytykseen Olivier Latryn esittämänä, mutta ei tämä päällekkäisyys haittaa koska siihen on vielä niin paljon aikaa. Ensimmäisellä kuuntelukerralla teos kuulosti geneeriseltä urkumusiikilta, joten toisella kuuntelukerralla päätin keskittyä kuuntelemaan nimenomaan sinfonisesta näkökulmasta. Olikin yllättävän helppoa kuvitella miltä musiikki kuulostaisi orkesterin soittamana. Teosta dominoiva soundi on selkeästi viulusektio kun taas matalammassa rekisterissä kuullaan mm. ”oboeta” ja ”selloja”; välillä ilmiselvästi pörisevät vaskipuhaltimet. Vain lyömäsoittimet puuttuvat, ja siitäkin huolimatta on helppo kuulla ne kliimaksikohdat, joissa sinfonian sääntöjen mukaisesti paukutetaan patarumpuja.

Koska koko genren perustus on imitoinnissa, luulen että urkusinfonioita osaa arvostaa parhaiten jos tuntee sinfoniaperinnettä riittävän hyvin. Ei tämä silti ole mikään heikkolaatuisempi kopio, sillä toisin kuin vaikkapa ”oikeita soittimia” matkiva halpissyna, Cavaillé-Coll-urkujen soundi nojaa omiin akustisiin vahvuuksiinsa eikä yritä liikaa kuulostaa esikuviltaan. Widorin viidennen sinfonian kuuluisin osa on sen päättävä toccata, josta pidin valtavasti jo ensikuulemalla – tietämättä edes että se on erityisen suosittu. Loppuhuipennuksen matalat pörinät saavat minut kananlihalle. Tässä finaalissa on äänilevylläkin niin paljon voimaa, että lähemmäs liveurkujen kokemista en ole levymusiikkia kuunnellessani aiemmin päässyt. Huikea lopetus!

Hans Fagius: The French organ symphony (Fuga, 2013)
Esittäjä: Hans Fagius, Keski-Porin kirkon urut
12. musahaasterasti: Soolosoittimelle sävelletty teos (vain yksi soitin)
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)

1001 klassista levytystä: Claudio Monteverdin madrigaalit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Teen tällä viikolla kuunteluhaasteen hengen vastaisesti ja kuuntelen itselleni tuttua musiikkia. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin minusta alkoi tuntua, että haasteen takia muut projektini hidastelevat liikaa, joten syntyi ajatus klasariprojektin ja kuunteluhaasteen crossoverista. Toiseksi, tämä haastekohta oli muutenkin vaikea. Olen viime vuodet keskittynyt tutustumaan nimenomaan ennen vuotta 1700 sävellettyyn musiikkiin ja minun alkaa olla jo hyvin vaikeaa löytää jotain sellaista mistä en olisi aiemmin kuullut. Vaikka löytäisinkin entuudestaan vieraan säveltäjän, musiikki olisi kuitenkin tyylillisesti hyvin tuttua.

Kaiken lisäksi kyseessä on vieläpä levy, jonka omistan jo entuudestaan, sillä ostin sen 1001 klassista levytystä varten jo jokin aika sitten. En kuitenkaan osta levyjä pelkästään projekteja varten, sillä niiden pitää myös sisältää musiikkia josta tiedän joka tapauksessa pitäväni. Claudio Monteverdin (1567-1643) madrigaalien tapauksessa ostospäätös ei tuottanut mitään hankaluuksia, sillä hän on yksi suosikkisäveltäjistäni. Vaikka en tätä levyä ole aiemmin kuunnellut, muita levytyksiä sitäkin enemmän

Monteverdi on todennäköisesti tärkein renessanssin ja barokin taitekohdan säveltäjä. Hänen pitkän uransa varhaisimmat motetit ovat vielä puhdasta renessanssia, kun taas viimeiset oopperat ovat jo täyttä barokkia. Hänen merkityksestä musiikin historiassa kertoo esimerkiksi se, että hän on vanhin säveltäjä, jolta on valittu 1001-kirjaan enemmän kuin kaksi teosta (yhteensä 6). Parhaiten säveltäjän oman kielen ja uuden aikakauden kehityksen kuulee kuuntelemalla hänen madrigaalejaan, joita on olemassa koko uran varrelta – yhteensä 161.

Monteverdin madrigaaljit julkaistiin yhdeksässä eri kirjassa 65 vuoden aikana, eli niihin mahtuu hänen uransa koko kirjo. Kaksi ensimmäistä kirjaa olivat nuoruudenteoksia oppivuosilta Cremonasta (1587-1590) ja seuraavat neljä Mantovan vuosilta (1590-1612), jolloin Monteverdi löysi oman äänensä ja muodostui yhdeksi tärkeimmistä vuosisadan vaihteen musiikillisista uudistajista. Viimeiset kolme, joista yhdeksäs julkaistiin postuumisti (1651), ovat kypsältä kaudelta Venetsiasta (1612-1643).

Claudio Monteverdi: Madrigali concertati (Tragicomedia, 1993)20. klassinen levytys

Claudio Monteverdi:
Madrigaalit (1587-1651)

Tragicomedia
Stephen Stubbs, chitarrone, kitara ja johto

Madrigali concerati (1993/2007)
Teldec / Das Alte Werk 2564 69857-4

11. musahaasterasti: Musiikkia, joka on sävelletty ennen vuotta 1700
Mistä: CD Presto Classicalilta
Saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa
Kuuntele Spotifyssa

1001 levytykseen on valittu otosmaisesti 14 madrigaalia, jotka mahtuvat yhdelle CD-levylle. Tragicomedia-yhtyeen levy Madrigali concertati sisältää teoksia seitsemännestä (1619) ja kahdeksannesta (1638) madrigaalien kirjasta. Lisäksi mukana on ciacona Zefiro Torna vuoden 1632 Scherzi musicali -kokoelmasta. Tämä valinta on kaikkea muuta kuin itsestäänselvä, koska esimerkiksi Cambridge Companion to Monteverdissä musiikintutkija Tim Carter pitää nimenomaan Mantovan ajan madrigaaleja keskeisimpinä.

Tuota kirjaa lukemalla minulle syntyykin mielikuva, että musiikkityylin normatiivisen elinkaaren käsitettä (ks. The Beatles) voi hyvin käyttää myös Monteverdin madrigaalien selittämiseen: varhaistuotanto (Cremona) edustaa konservatiivista vanhojen tyylien imitointia, keskituotanto (Mantova) sitä kaikkein innovatiivisinta osastoa, ja myöhäistuotanto (Venetsia) uudistumista välttävään tyyliin palaamista, mutta tällä kertaa kokemuksen ja iän tuomalla viisaudella.

Juuri Mantovan hovi oli se paikka ja kausi, jolloin Monteverdi oli mukana uudistamassa musiikillisia muotoja. Erityisesti kolme asiaa vaikuttivat hänenkin sävelkielensä kehitykseen: soololaulun, orkesterisoiton ja näyttämötaiteen merkityksen kasvu kaupungin kulttuurielämässä. Varhaistyöt ovat a cappella -teoksia lauluyhtyeelle, mutta myöhäisemmissä madrigaaleissa on solistisia osioita, itsenäisiä soitinosia, ja joskus jopa dramaturgisia elementtejä – madrigaalien teksteinä käytettiin aikansa maallisia runoja, ja osa Monteverdin kirjoista oli rakenteeltaan hyvinkin narratiivisia.

Cambridge Companion nostaa tästä narratiivisuudesta esimerkiksi kahdeksannesta kirjasta löytyvän Non havea febo ancoran eli Lamento della ninfan, joka sisältyy myös Tragicomedian levytykseen. Siinä menetettyä rakkauttaan surevan nymfin hahmo on sävelletty omaksi äänekseen. Giovanni Battista Rinuccin teksti on siis jaettu eri rooleihin: sopraanon lisäksi siinä on kolme mieslaulajaa persoonattoman kertojan osassa. Soololaulun merkitys kasvoikin barokin aikana polyfonisia lauluyhteitä tärkeämmäksi suurelta osin juuri narratiivisuuden ja näyttämömusiikin vuoksi: jotta teoksessa voitaisiin musiikillisesti esittää erottuvia hahmoja, tulee jokaisen hahmon vastata yhtä ääntä ja laulajaa. Samalla yksittäisen esiintyjän tulkinta tekstistä nousi tärkeäksi: tapa esittää teksti riippuu siitä miten laulaja tulkitsee esittämänsä hahmon.

Monella tapaa madrigaaleissa oli siis jo elementtejä, joista ooppera syntyi. Monteverdi olikin yksi tuon taiteenmuodon pioneereista, ja hänen Orfeonsa (1607) vanhin ooppera, jota nykypäivänäkin esitetään ja levytetään säännöllisesti. Orkesterimusiikin syntyyn taas vaikuttivat madrigaalien ja oopperoiden alkusoitot, sinfoniat. Myös teosten keskellä alkoi olla lauluttomia kohtia, joiden aikana yhtyesoitto nousi pelkkää säestystä isompaan rooliin. Madrigaalien kuunteleminen isompana projektina on siis antoisaa, ja siksi on vähän sääli että 1001-kirjaan ei ole valittu mitään laajempaa levytyskokonaisuutta.

Kaikki Monteverdin madrigaalit ovat levyttäneet ainakin Concerto Italiano ja La Venexiana, mutta ihan niinkään pitkälle ei tarvitse mennä. Les Arts Florissantsin kolmen levyn projekti (2014-2017) jäsentyi hienosti juuri Monteverdin elämänvaiheiden ympärille: jokainen CD edustaa yhtä kaupunkia säveltäjän uralla. Ei Tragicomediankaan levytys huono ole, eikä minua haittaa, ettei se sisällä yhtä innovatiivista musiikkia kuin esimerkiksi viides madrigaalien kirja. Tämä musiikki herättää minussa hylkimistä lähinnä vain teatraalisimmillaan: silloin kun madrigaalit siirtyvät tekstiä puhelaululla eteenpäin vieviin resitatiiveihin, niistä ei oikein saa irti mitään kun ei ymmärrä sanoja. Ja koska kyse on madrigaaleista eikä esimerkiksi oopperasta, teoksiin ei kuulu mitään visuaalista elementtiä joka auttaisi immersiossa.

Palkittua nykymusiikkia alttoviululle ja orkesterille

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jennifer Higdon: All Things Majestic (levynkansi)En pahemmin seuraa Grammyjä tai muitakaan musiikkipalkintoja, mutta yhteen kategoriaan kiinnitän joka vuosi intensiivisesti huomiota. Grammy Award for Best Classical Contemporary Composition on minulle vuoden kohokohtia, koska uuden taidemusiikin löytäminen on niin haastavaa. Monen muun palkintokategorian tapaan sen luonne on vähän hämmentävä: kyse on levytetyn musiikin palkinnosta, mutta silti sen saaja on säveltäjä, ei esittäjä. Palkinto annetaan korkeintaan 25 vuotta vanhojen sävellysten ensilevytyksille.

Tämä Grammy-kategoria on siis kuin tehty repertuaarikeskeistä levy-yhtiö Naxosta varten. Se julkaisee musiikkia teokset edellä: levyjä ei myydä maailman huippumuusikoiden nimillä ja kasvoilla, vaan sävellyksillä joita kukaan muu ei levytä. Tämä siis voi tarkoittaa mitä hyvänsä klassis-romanttisen perusohjelmiston ulkopuolelta: vanhaa musiikkia keskiajalta barokkiin, vakiintuneen repertuaarin varjoon unohdettuja säveltäjiä, tai sitten aiemmin julkaisematonta nykymusiikkia. Yhtiö ei yleensä julkaise samoista teoksista useita levytyksiä; poikkeuksena Naxos Historical -alamerkki, joka julkaisee tekijänoikeuksista vapautuneita historiallisia äänityksiä CD/tiedostoformaatissa.

Naxos siis tekee erityisen tärkeää kulttuurityötä, sillä se julkaisee vähän myyvää klassista musiikkia aikana jolloin kaikkea musiikkia myydään heikosti. Juuri nykymusiikin levytys on erityisen kallista, koska säveltäjä on elossa ja teokset käyttävät suuria orkestereita. Yhden levyn tekemisestä voi helposti joutua maksamaan sadalle ihmiselle. Toki levytyksessä auttavat monet muutkin tahot: teoksia tilaavat orkesterit ja lahjoituksia antavat yksityiset säätiöt. Naxos ei myöskään joudu maksamaan yhtä paljon kuin muut yhtiöt, koska soittajat eivät ole suuria tähtiä.

Tämän lähestymistavan haittapuolena on myös se, että Naxoksen levyt eivät ole kovin kutsuvia. Esimerkiksi vuonna 2017 tämän samaisen Grammyn voittanut Michael Daugherty -levytys on hyvä esimerkki siitä, että välillä tuntuu siltä kuin yhtiö yrittäisi tarkoituksella tehdä kansistaan mahdollisimman rumia. Laajasta katalogista ei siis oikein osaa sokkona valita mitään, mutta onneksi on näitä palkintoja jotka tuovat ne helmet esiin! Tänä vuonna jalustalle nostettiin Jennifer Higdonin konsertto alttoviululle ja orkesterille, joka löytyy Nashville Symphonyn albumilta All Things Majestic; orkesteria johtaa Giancarlo Guerrero ja solistina on Roberto Díaz. Voittajateoksen lisäksi siellä on myös saman säveltäjä oboekonsertto ja albumin nimikkoteos orkesterille.

Tämä oli Higdonin toinen Grammy – ensimmäinen tuli lyömäsoitinkonsertosta vuonna 2010. Olenkin ollut kiinnostunut säveltäjästä jo pitempään, koska naisoletettuja säveltäjiä ei ole koskaan liikaa, ja nimenomaan lyömäsoitinkonsertto on sopivan eksoottista minulle. Valitettavasti Higdonin tuotantoa on kuitenkin huonosti kirjastossa, enkä mielelläni kuuntele taidemusiikkia Spotifysta. Onnekseni All Things Majestic hankittiin omaan kirjastooni, joten nyt pääsen viimein kuuntelemaan tätä säveltäjää.

Konsertto liikkuu on monella tapaa Higdonin mukavuusalueella, sillä hän on säveltänyt paljon nimenomaan konsertoivia teoksia. Hän on myös tehnyt aiemminkin yhteistyötä solisti Díazin kanssa, ja tämä teos on sävelletty nimenomaisesti hänen esitettäväkseen. Toisaalta teos kyllä poikkeaakin totutusta: perinteisen konserttorakenteen vastaisesti jokainen kolmesta osasta on edellistä nopeatempoisempi. Levyn tekstiliittessä sanotaan, että Higdonin sävelkieli on leimallisesti yhdysvaltalaista, ja nimenomaan siitä populaarimmasta jazz-vaikutteista päästä. Tästä konsertostakin hän halusi säveltää nimenomaan iloisen ja svengaavan, koska hänen mielestään alttoviululle sävelletty musiikki on melkein aina synkkää ja raskasta.

Musiikki ei kuitenkaan ole mielestäni ihan niin helposti lähestyttävää ja kevyttä kuin kuvauksesta voisi päätellä. Sanoisinkin että se on jostain ”helpon” ja ”vaikean” nykymusiikin välimaastosta. Siinä on selkeitä rytmejä ja melodioita, eikä niinkään hälyä. Teos on myös melko tiivis, eikä sisällä täytekohtia. Se kuitenkin avautuu hyvin hitaasti, ainakin minulle. Ehkä se on alttoviulun sointiväri, mutta minulle tuli aluksi enemmän mieleen itäeurooppalaisen kansanmusiikin kuin yhdysvaltalaisen viihdemusiikin vaikutus, ja monin paikoin tämäkin teos kuulostaa minusta melankoliselta.

Varmaan tämä on juuri sitä kritisoimaani omien ennakkoluulojen läpi kuuntelemista: vieraasta musiikista osaa sanoa vain sen, mikä siinä on itselle tutuinta. Useammalla kuuntelulla aloin kuitenkin viimein erottaa sitä svengiä, mutta se ei ole yhtä ilmeistä ja korostettua kuin esimerkiksi Gershwinillä tai Bernsteinilla. Jazzin vaikutus taitaakin jäädä enemmän teoreettiselle tasolle, mutta ei niinkään teoksen tunnelmaan asti.

Higdonin konsertto siis yhdistelee lukuisia 1900-luvun taidemusiikin suuntauksia monipuoliseen teokseen, joka on haastavaa kuultavaa, mutta ei kuitenkaan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Siis juuri sellaista musiikkia jota on miellyttävää kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen. Pidän ehdottomasti Higdonin nimen mielessä entistä vahvemmin tulevaisuudessa.

Jennifer Higdon: All Things Majestic (Naxos, 2017)
Nashville Symphony, orkesteri; Giancarlo Guerrero, johtaja; Roberto Díaz, alttoviulu
10. musahaasterasti: Palkinnon voittanut levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

CMX:n Alkuteos musiikkilehdissä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

CMX on kuin vanha lukiokaveri, jonka elämä ei oikeasti enää kiinnosta, mutta johon ottaa yhteyttä kerran parissa vuodessa ihan vaan vanhojen aikojen muistoksi. Sama koskee myös suomalaista musiikkilehdistöä ja tämä on hyvä tilaisuus yhdistää nämä kaksi, ja katsoa mitä CMX:stä kirjoitettiin näin uuden levyn tiimoilta.

Rumbassa aloitti uusi juttusarja Soittolista, ilmeisesti Wire-lehden innoittamana. Siinä toimittaja soittaa Yrjänälle muiden biisejä (jotka kuitenkin jotenkin liittyvät CMX:ään) ja virittelee niistä keskustelua. Wiren Invisible Jukebox -sarjan visailuaspektia ei ole mukana, eli haastateltavaa ei pyydetä tunnistamaan biisejä. Harmillista, koska Yrjänän visailua on aina niin hauska katsoa (tsekkaa YouTubesta hänen esiintymisensä Haluatko miljönääriksi? ja Maailman ympäri -ohjelmissa). Kiinnostavasti silti otettu tämä uusi juttumuoto haltuun.

Soundissa CMX oli läsnä huomattavasti perinteisemmin, ja se sai minut muistamaan miksi en pidä näistä lehdistä, ja erityisesti levykritiikistä tekstigenrenä. Kiinnitin huomiota erityisesti siihen kuinka vahvasti narratiivista musiikkijournalismi on – kuten toki muukin journalismi. Muusikot ja journalistit, levy-yhtiön PR-osaston ystävällisellä avustuksella, päättävät kollektiivisesti mikä on artistin tarina kunkin mediasyklin aikana.

CMX - Alkuteos (levynkansi)CMX:n tapauksessa sykli vastaa yleensä uuden albumin julkaisua, ja Alkuteoksen tarina kuuluu näin: journalisti sanoo että levyllä on aiempaa enemmän syntikoita, johon Yrjänä vastaa näsäviisaasti että jo ekalla EP:llä oli samplereita ja synia. Eikä Alkuteos nyt olekaan mitenkään erityisen elektroninen CMX-levy, vähän väliähän siellä ovat synat surisseet. Lähinnä introjen säksätykset ovat erityisen synteettisiä, mutta niin ne ovat Ozzy Osbournen kasarituotannossakin. Tuskin kukaan sitä silti nostaa hänen musiikkinsa tärkeimmäksi aspektiksi!

Suurin osa tämän levyn synajutuista on todellakin irrallisia alku- ja välisoittoja, jotka lisäksi kuulostavat siltä että ne on laiskasti soitettu suoraan syntikoiden preset-soundeilla. Siinä missä esim. Discopoliksen (1996) konejutut perustuivat uraauurtavaan teknologiaan ja luovaan samplaamiseen, Alkuteoksen soundeissa ei ole mitään kokeellista. Toisin sanoen, syntikat ovat vähiten kiinnostava asia koko levyssä. Mutta se on narratiivi, jota tulee toistaa, koska siten luo helposti toistettavan mainoskulman tuotteeseen, joka toki on nykyään joku laajempi bändibrändi eikä yksittäinen fyysinen tuote. Sellaista tehokas PR-työ tietenkin on, mutta intohimoiselle musiikinystävälle se antaa vain vähän uutta tietoa.

Narratiivisuuden ansat tulivat selvimmin esiin Soundin levyarvostelusta. Lähes koko uran kattava CMX-tarina on ollut yleisesti se, että Discopoliksesta lähtien bändi on julkaissut vuorotellen ”vaikeita taidelevyjä” ja ”helppoja poppileyjä”. Eli välillä ollaan progressiivisen kokeilevia, välillä helpostilähestyttävän populaareja. Tämä narratiivi on niin pinttinyt, että sillä selitetään bändin tuotantoa silloinkin kun todellisuus ei tue selitystä. Mikael Mattilan arvostelun mukaan Alkuteos on näitä ”taidelevyjä”, vaikka totuus levystä saattaa olla hyvinkin jotain muuta.

Monessa lehtijutussa on nostettu esille, että itseasiassa Alkuteos on yhdistelmä näitä kahta puolta CMX:stä, ja myös Mattila tekee niin: hän toteaa että levyllä on ”onttoja hittiviritelmiä”, mutta se on silti hänen mielestään taide- eikä poppilevy. Kyllä levyt voivat olla molempia samanaikaisesti. Kuulostaakin siltä, CMX on rikkonut oman kaavansa: he eivät enää tee vuorotellen levyjä, jotka tuovat heidän musiikistaan eri puolia esille; nämä puolet mahtuvat nykyään tasavertaisina osapuolina samallekin levylle. Tämä oli jossain määrin totta jo Mesmerialla (2015), mutta viimeistään Alkuteoksen kohdalla olisi syytä hylätä vanhat ja totutut CMX-narratiivit ja antaa musiikin kertoa oma tarinansa.

Vaikka soundillisesti Alkuteos on varsin tylsä, pidän siitä silti. Biisimateriaali on tosiaan monipuolista; CMX:n keskeisistä vaikutteista puuttuu seasta ainoastaan punk. Itse taidan pitää enemmän nimenomaan niistä poppibiiseistä, jotka jäävät päähän soimaan, vaikka eivät mitään täsmähittejä olekaan. Tämä on tietysti mielipideasia, enkä minä siitä rupea minkään levyarvostelun kanssa väittelemään.

Puhtaasti subjektiivinen tulkintakysymys ovat myös levyn lyriikat, jotka ovat mielestäni Yrjänän parhaita laulutekstejä viiteentoista vuoteen. Mattilan mielestä niissä kuuluu ”militaristinen steampunk-maailma”, ja mietin että minä olen varmaan kuunnellut eri levyä. Ja CMX on tehnyt eri levyä: Yrjänä on itse kutsunut tekstejä vanhatestamentillisiksi ja sanonut että ne avautuvat paremmin jos tuntee hermeettistä perinnettä. Pelkän Raamatun lukemisellakin pääsee kyllä pitkälle.

Tekstejä saa tietenkin tulkita ihan niin kuin haluaa ja nostaa itselleen tutuimmat elementit sieltä pintaan. Arvostelut yleensäkin kertovat enemmän arvostelijan musiikkimausta kuin käsiteltävästä teoksesta. Kaikein selvintä tämä tuntuu olevan silloin kun elektronisia soittimia kuulevat ihmiset, jotka eivät tunne konemusiikkia lainkaan. Eniten myötähäpeää aiheutti Helsingin sanomien arvostelu, jonka kirjoittaja ei osaa verrata syntikoita mihinkään muuhun kuin 1990-luvun eurodanceen.

Arvostelujen ongelma on juuri se, että niitä ei kirjoiteta musiikin vaan yksittäisen kuulijan ehdoilla. Haastatteluissa sentään artistit saavat itse kertoa lähtökohdistaan tavoilla jotka auttavat kuuntelijaa ymmärtämään taitelijan intentioita, vaikka ne ovatkin käytännössä kritiikittömiä mainostekstejä. Mutta jos kyse on yhden henkilön tai kollektiivin viestistä, kuuntelen mieluiten tekijää. Yksi kriitikko on kuitenkin vain yksi kuulija muiden joukossa, omine ennakkoluuloineen ja -tietoineen. Arvostelijan kyky kuvailla yksittäisenkin teoksen moninaisuutta on erittäin rajallinen, kuten kritiikkien merkkimääräkin.

Soundi 1/2018; mainosbanneri

Tiivistelmänä: suomalainen musiikkilehdistö palvelee hyvin rajattua tiedotustehtävää, mutta ihmiselle joka haluaa saada uusia näkökulmia musiikkiin ja tietää mahdollisimman paljon, sillä ei tunnu olevat juuri mitään annettavaa.