Tällä viikolla palataan musahaasteeni juurille eli sattumaan. Soolosoittimelle säestettyä teosta on loogista hakea heittämällä noppaa kirjastossa, sillä yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä on rakennettu esittävien kokoonpanojen ympärille. Laulumusiikilla (78.3) ja orkesterimusiikilla (78.5) on omat luokkansa, ja niin on myös jokaisella klassisen musiikin soittimella. 78.61 on piano; 78.875 soittorasiat ja muut automaattisoittimet. Siihen väliin jää paljon valinnanvaraa kun jokaiselle luokalle antaa nopan silmänumeron.
Suurimmassa osassa näistä luokista on toki myös soolosoitinta säestävä soitin, yleensä piano, joten luokan arpomisen jälkeen pitää vielä katsella levyistä se tarkka luokka: 78.71 on viulu ”pianon tai muun sointusoittimen säestämänä”, mutta 78.712 on viulu ilman säestystä. 78.722 taas on alttoviulu ilman säestystä ja 78.732 sello ilman säestystä, jne. Onnekseni sattuma kuitenkin antoi minulle luokan 78.62 Urut, joten lopulta minun ei tarvinnut huomioida tätä. Urut säestävät ihan itseään. Alkukirjaimeksi tuli F ja sieltä löytyi Hans Fagiuksen levy The French Organ Symphony (Fuga 2013).
Olin onnekas myös sen suhteen, että pidän isosta soundista ja arvoin itselleni maailman isoimman soittimen. Tosin eivät nämä Fagiuksen soittamat Keski-Porin kirkon urut ole läheskään sieltä isoimmasta päästä. Vaikka urkujen äänenvärit eivät ole yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa pianolla, se on silti erittäin monipuolinen soitin. Harvoista soittimista saa ulos niin monenlaisia ääniä ja tehoja. Urut ovat silti monessa mielessä jääneet kirkkomusiikin yksinoikeudeksi. Tämä on sikäli luonnollista, että valtaosa uruista sijaitsee kirkoissa.
Toisin kuin muut soittimet, urkuja ei voi raahata mihinkään mukanaan ja musiikki on muutenkin voimakkaasti tilaan sidottua: urut rakennetaan aina yksilöllisesti kirkkoon sopivaksi. Urun pillit ja kirkkosali muodostavat yhdessä akustisen PA-laitteiston, jonka ansiosta ilman sähköä saadaan luotua massiivinen äänivalli joka ympäröi kuulijan joka puolelta. Jumalanpalveluksissa soiva hienovarainen taustahumina on täysin eri asia kuin konserttiteoksen soittaminen äänenvoimakkuudella, jonka todella tuntee. Vain livenä voi todella arvostaa urkumusiikkia kaikessa sen loistossaan.
Eivät levytykset silti turhia ole, urkusävellyksiä kun ei pääse livenä kovin usein kuulemaan. Barokin toccatojen ja fuugien ohella merkittävimmän ei-kirkollisen repertuaarin muodostavat ranskalaisen myöhäisromantiikan urkusinfoniat. Ne syntyivät hyvin pitkälti soitinteknologian mukana: ranskalainen urkuvalmistaja Aristide Cavaillé-Coll (1811-1899) uudisti soitinta romanttisen sinfoniaperinteen innoittamana. Hänen luomanasa urkutyypin tavoitteena oli imitoida sinfoniaorkesterin sointia: äänikertaryhmät vastaavat orkesterin sektioita. Vuonna 2007 valmistuneet Keski-Porin kirkon urut onkin kuin tehty urkusinfonioiden esittämistä varten, sillä niiden esikuvana olivat juurikin Cavaillé-Coll-urut.
Urkusinfoniat eivät noudata klassisten sinfonioiden neliosaista rakennetta, vaan sen suhteen muistuttavat enemmän orkesterisarjoja. Ennemmin ne imitoivat esikuviaan äänimaailmassa, ja ainakin molemmat tällä levyllä olevat teokset myös alkavat sonaattimuotoisella osalla – aivan kuten sinfoniat. Vaikka kyseessä on selvärajainen oma genrensä, tiukasti katsoen siitä vastasi ainoastaan kaksi säveltäjää, Charles-Marie Widor (s. 1844) ja hänen oppilaansa Louis Vierne (s. 1870). Tällä levyllä heidän sinfonioidensa välistä löytyy Gabriel Piernén (s. 1863) pienimuotoisempi urkusävellys Trois Pièces pour Grand Orgue. Koska tavanmukaisesti tähänkin klasarilevytykseen on merkitty säveltäjien elinvuodet, en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että sattumalta (?!) kaikki nämä säveltäjät kuolivat vuona 1937.
Koska tällä rastilla on tarkoitus kuunnella yksi teos eikä kokonaista levyä, keskityn Widorin viidenteen sinfoniaan. Se kuuluu myös 1001:en klassiseen levytykseen Olivier Latryn esittämänä, mutta ei tämä päällekkäisyys haittaa koska siihen on vielä niin paljon aikaa. Ensimmäisellä kuuntelukerralla teos kuulosti geneeriseltä urkumusiikilta, joten toisella kuuntelukerralla päätin keskittyä kuuntelemaan nimenomaan sinfonisesta näkökulmasta. Olikin yllättävän helppoa kuvitella miltä musiikki kuulostaisi orkesterin soittamana. Teosta dominoiva soundi on selkeästi viulusektio kun taas matalammassa rekisterissä kuullaan mm. ”oboeta” ja ”selloja”; välillä ilmiselvästi pörisevät vaskipuhaltimet. Vain lyömäsoittimet puuttuvat, ja siitäkin huolimatta on helppo kuulla ne kliimaksikohdat, joissa sinfonian sääntöjen mukaisesti paukutetaan patarumpuja.
Koska koko genren perustus on imitoinnissa, luulen että urkusinfonioita osaa arvostaa parhaiten jos tuntee sinfoniaperinnettä riittävän hyvin. Ei tämä silti ole mikään heikkolaatuisempi kopio, sillä toisin kuin vaikkapa ”oikeita soittimia” matkiva halpissyna, Cavaillé-Coll-urkujen soundi nojaa omiin akustisiin vahvuuksiinsa eikä yritä liikaa kuulostaa esikuviltaan. Widorin viidennen sinfonian kuuluisin osa on sen päättävä toccata, josta pidin valtavasti jo ensikuulemalla – tietämättä edes että se on erityisen suosittu. Loppuhuipennuksen matalat pörinät saavat minut kananlihalle. Tässä finaalissa on äänilevylläkin niin paljon voimaa, että lähemmäs liveurkujen kokemista en ole levymusiikkia kuunnellessani aiemmin päässyt. Huikea lopetus!
Hans Fagius: The French organ symphony (Fuga, 2013)
Esittäjä: Hans Fagius, Keski-Porin kirkon urut
12. musahaasterasti: Soolosoittimelle sävelletty teos (vain yksi soitin)
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
