#68 Vangelis – Chariots of Fire (1981)

Spotify (Titles)
Spotify (Chariots of Fire)
YouTube (elokuvan alkutekstit)

Pidin Vangeliksesta ensimmäisen esitelmäni jo joskus lukiossa. En tiedä oliko kyseessä silloinkaan mikään varsinainen suosikkiartisti, mutta tästä kreikkalaisesta synavelhosta on jostain syystä aina ollut helppo kirjoittaa ja puhua. Miehellä on selvästikin ollut inspiroiva ura, jota en tosin ole 2000-luvulla enää ollenkaan seurannut.Vangelis - Chariots of Fire; soundtrackin kansikuva Tämän bloggauksen punainen lanka on oikeastaan siinä, että Blade Runner on ihan yliarvostettu. Hyvä elokuva se toki on, mutta kyseinen score ei mielestäni edusta Vangelista parhaimmillaan, ei edes hänen elokuvasävellyksiään. BR on yleensä se yksi elokuva/levy jota Vangelikselta suositellaan, mutta minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Kapinoin tätä konsensusta vastaan hieman omituisella tavalla, eli valitsemalla vieläkin kaupallisemman soundtrackin ja Vangeliksen melodisimman sävellyksen.

Tulivaunut (1981) toi Vangelikselle Oscarin, joka oli toinen parhaan alkuperäismusiikin Oscar pääosin elektroniselle scorelle (Midnight Express oli ensimmäinen kolme vuotta aiemmin). Elokuvan pääteema nousi myös singlelistojen kärkisijoille. Vangelis oli rohkea veto historiallisen elokuvan säveltäjäksi. Siihen asti kun elektroninen musiikki oli ollut aikalailla scifin yksityisomaisuutta. Se että tämä elokuva sai vielä Oscarin parhaasta musiikista, oli eräänlainen elektronisen elokuvamusiikin siirtymäriitti: tämä on ihan hyväksyttävää musiikkia ilmaisemaan muutakin kuin pelottavia tulevaisuudenvisioita.

Chariots of Fire -albumi on yksi historian menestyneimmistä elektronisista soundtrackeista minkä lisäksi se myös mielestäni tiivistää Vangeliksen pitkän ja monipuolisen uran kaikkein parhaiten. Siinä on vielä samoja haasteellisia proge-sävyjä jotka luonnehtivat hänen 1970-luvun tuotantoaan, mutta myös niitä melodisempia new age -vivahteita, jotka ovat olleet tyypillisiä varsinkin hänen 1990-luvun tuotannolle. Itse kolmiminuuttisessa pääteemassa ei tosin ole hirveästi niitä kokeilevampia puolia.

1970-lukulaista on myös se, että soundtrack-albumilla kakkospuolen täyttäää kokonaan yksi Chariots of Fire -niminen kappale – yleensä ”Chariots of Fire” -nimellä kulkeva teemabiisi on levyn alussa nimellä Titles. Tämä nimikkokappale on oikeasti sarja erinäisiä irtonaisia kappaleita, jotka kuitenkin vaihtuvat saumattomasti ja sisältävät sen verran samoja teemoja että tuntee todella kuuntelevansa elokuvamusiikiksi sävellettyä teosta. Elokuvan pääteema toistuu näiden 20 minuutin aikana useampaan otteeseen minimalistisemmin pianolla soitettuna.

Tämä pitkä ja polveileva, pääteemaan varsinkin alussa ja lopussa nojaava teos toimiikin paremmin kuin se lyhyt versio, jossa korostuu kappaleen melodian kliseisyys. Ensimmäiset assosiaatiot eivät enää edes liity alkuperäiseen elokuvaan vaan kaikkiin niihin loputtomiin parodioihin joissa ihmiset juoksevat hidastettuna kun Chariots of Fire soi taustalla. Yli 20 minuutin mitassa pääsevät oikeuksiinsa niin pääteeman kaunis melodia kuin pitkät kokeellisemmat maalailutkin.

1960-luvun suosituimmasta kreikkalaisesta rock-bändistä, Formynxistä, Ranskaan ja progebändi Aphrodite’s Childiin siirtynyt Vangelis meinasi liittyä myös Yesiin kun Rick Wakeman sai tarpeekseensa yhtyeestä, mutta päätyi kuitenkin lopulta korkean profiilin elokuvasäveltäjäksi ja sooloartistiksi. Ensimmäisen varsinainen studiolevy, jos soundtrackeja ei lasketa, oli Earth (1973), jota seurasi merkittävä varhaisteos Heaven and Hell (1975) kun säveltäjä oli jatkanut siirtolaisuuttaan Lontooseen. Tällä teemalevyllä käytettiin syntetisaattoreita ja elektronisia efektejä luomaan vuoron perään kuvia taivaallisesta harmoniasta ja helvetin tuskista. Samalla tiivistyivät jo Vangeliksen musiikin tulevat, osin ristiriitaisetkin juonteet: atonaalinen kokeilu ja melodinen kuulijan hyväily.

1970-luvun klassikkolevyjen Albedo 0.39 (1976) ja Spiral (1977) jälkeen Vangelis jatkoi vielä epämusikaalisimpia kokeilujaan kokonaisessa albumimitassa levyillä Beaubourg (1978) ja Invisible Connections (1985), mutta huonolla menestyksellä. Hänen soundtrackinsa, Chariots of Firesta ja Blade Runnerista Conquest of Paradiseen (1992), toivat suurimman tunnustuksen, mutta hän julkaisi myös paljon new age -musiikkiin vaikuttaneita studioalbumeita pitkin 1980-lukua. Ne kuitenkin olivat vielä hyviä levyjä, toisin kuin esimerkiksi vuoden 1997 liplattelulevy Oceanic. Vuosien saatossa Vangeliksesta mutoutui varmasti monen elokuva- ja new age -säveltäjän (ja Tuomas Holopaisen) esikuva.

Chariots of Fire viittaa sekä Vangeliksen menneisyyteen että ennakoi tulevaa tavalla johon Blade Runner ei pysty. Paitsi että Tulivaunut oli elokuva jota kukaan ei juurikaan muista muusta kuin sen musiikista, ja oli Vangeliksen suurin valtavirtamenestys, se on myös mielestäni edustavin levytys hänen koko urallaan. Ainakin jos jättää ne atonaaliset kokeilut sikseen.

Lue lisää: Prendergast (2000): s. 312-313.

Kuuntele myös: Blade Runner on kaikesta huolimatta ollut luultavasti eniten elektronisen musiikin kehittymiseen vaikuttanut elokuva, toki vain jos Kellopeliappelsiini (1972) jätetään pois laskuista. Tämän elokuvan vaikutus tosin saattaa olla elokuvamusiikin sijaan suurempi samplauksen kautta. Musiikkiakin useammin samplauksen kohteeksi on päätynyt elokuvan dialogi. Unohtumattomimpana tietysti Rutger Hauerin ”tears in rain” -monologi elokuvan lopulla, ja siitä nimenomaan lause ”time to die”.

Erityisen suosittuja samplelähteitä elokuvan musiikki ja dialogi ovat olleet EBM:ssä (esim. Covenant, lähes tunnistamattomana kohdassa 2:49) ja drum and bassissa (esim. Dillinja, T. Power ja London Elektricity). Trip hopin piirissä sitä ovat samplanneet ainakin Tricky (Aftermath, kohdassa 3:22) ja UNKLE (UNKLE Main Title Theme, kohdassa 2:28). Suurin leffaa samplaava hitti taitaa kuitenkin olla Sigue Sigue Sputnikin Love Missile F1-11, josta tosin on ihan liian monta eri versiota joista jokaisessa taidetaan käyttää hieman eri sampleja. Blade Runneria kuullaan ainakin tässä albumiversiossa, joka lainailee myös sitä Kellopeliappelsiinia.

#87 Nine Inch Nails – Head Like a Hole (1989)

Spotify
YouTube

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; CD-singlen kansiIndustrial metal ja rock eivät nimistään huolimatta ole mielestäni industrial-musiikin alalajeja. Tai oikeastaan nimestähän se pitäisi nimenomaan päätellä että ne ovat ensi sijassa metallia ja rockia, joita sitten tarkennetaan ”industrial” -määritteellä. Toki tällä musiikilla oli selkeitä lähteitä alkuperäisessä industrialissa – kun EBM (ks. #90) siirsi industrial-hälyn osaksi tanssittavaa musiikkia, industrial rock ja metal tekivät niin perineisen kitararockin kanssa.

Industrial rockin/metallin peruselementteinä on yleensä melko tavallinen vaihtoehtoinen raskas rock ja metalli, joihin sitten yhdistetään rumpukoneita ja syntikkamattoja. Toisaalta esimerkiksi The Young Gods nimenomaan käytti liverumpuja mutta ei oikeita kitaroita. Tuon yhtyeen musiikki koostuu lähes yksinomaan laulusta, rummuista ja monipuolisista sampleista, joiden lähteinä on kaikkea sähkökitarasta sinfoniaorkesterista. Yhtyeen laajan, ja varmaan useimmiten laittoman, lähdemateriaalin ansiosta heidän musiikkinsa on paikoin massiivisempaa kuin muiden genren yhtyeiden.

Sydämessään kappaleet ovat siis kuitenkin enemmän perinteisen rock- ja pop-kaavan mukaan tehtyjä, eivät niinkään abstraktin industrialin sääntöjä noudattaen. Tämän vuoksi se on luontevampaa mieltää rockin kuin kokeellisen industrialin alagenreksi. Toisaalta esimerkiksi Nine Inch Nailsin Trent Reznorin tausta on nimenomaan elektronisessa populaarimusiikissa, ei rockissa tai hevissä. Tämän näkee esim. katselemalla YouTubesta hänen vanhempien bändien, kuten Option 30:n, esityksiä jotka ovat lähinnä melankolista uuden aallon synapoppia.

Myös Nine Inch Nailsin debyyttilevy Pretty Hate Machine (1989) on oikeastaan aika kesyä kamaa myöhempään verrattuna, eikä sitä voikaan siis pitää metallina vaan rockina. Industrial rockin ja metallin välinen ero on vaikea huomata, enkä tiedä onko sitä edes, mutta mielestäni tämä levy on vielä selvästi industrial rockia, mutta kaikki bändin tekemä sen jälkeen industrial metalia. Industrial rockissa ei ole yhtä jyrääviä kitaravalleja kuin metallissa, siinä kai se merkittävä ero on.

Young Godsin tapaan Nine Inch Nailsin alkupään tuotantokin nojaa ratkaisevasti sampleihin ja ns. ”oikeat soittimet” tulivat mukaan vasta vähän myöhemmin. Pretty Hate Machinen kaikki rumpusoundit ovat kuulemma napattu muilta levyiltä ja paljon Reznorin pop-lähtökohdista kertookin se että levyn rumpujen lähteinä olivat mm. Prince ja Public Enemy. NIN:in ensimmäinen single Down in It oli puolestaan melko suoraan ottanut inspiraationsa Skinny Puppyn Dig Itistä, joten ei se industrialin perinne ihan vieras Reznorille ollut. Hän kuitenkin lainasi sieltä soundeja, ei oikeastaan muuta.

Levyn avausraita Head Like a Hole oli levyn toinen singlejulkaisu ja takuuvarma livehitti seuraavien 20 vuoden ajan. Sanoituksena se on melko hukassa tällä levyllä, joka keskittyy muuten lähinnä kiimaisen ja angstisen teinin ahdistuneeseen vonkaamiseen ja siitä seuraavaan synnintuntoon. Lyriikat ovat enemmän sukua Ministryn poliittisella kantaaottavuudelle joka muutenkin muodostui ehkä toiseksi tärkeimmäksi industrial metalin aiheeksi, heti sen seksin jälkeen. Kun Nine Inch Nails nousi valtavirtakuuluisuuteen 1990-luvulla ja teki yhteistyötä mm. Marilyn Mansonin ja David Bowien kanssa, hänestä tuli yksi tärkeimmistä vaikuttajista siihen, että elektronisista soundeista tuli täysin hyväksytty osa vaihtoehtoista rockia ja metallimusiikkia.

Nine Inch Nails - Head Like a Hole; singlen kansi

Head Like a Hole -singlen limited editionin kansikuva.

Kuuntele myös: Vuosi 1989 oli muutenkin merkittävin industrial rockin/metallin historiassa, ainakin vuotta 1992 lukuunottamatta. Genreä määritelleitä levyjä julkaisivat silloin mm. Godflesh (Tiny Tears) ja The Young Gods (Longue Route). Jälkimmäinen oli tehnnyt melko samantyylistä musiikkia jo edellisellä levyllään ja Ministryn Land of Rape of Honeya (1988) voi pitää ensimmäisen puhdasverisenä industrial metal -levynä (Stigmata).

#90 Liaisons Dangereuses – Los Niños del Parque (1981)

YouTube (pelkkä ääni)
YouTube (livevideo)

Liaisons Dangereuses - Niños del Parque; singlen kansiMainitsinko muuten että Kraftwerk keksi myös electronic body musicin? No nyt tiedätte senkin: Ralf Hütter kutsui bändin The Man Machinen (1978) musiikkia tuolla termillä, varmaankin erotuksena heidän vähemmän rytmisestä varhaisemmasta tuotannosta. Nykyiseen sanan merkitykseen sen käytön taisi kuitenkin vakiinnuttaa belgialainen Front 242. 1980-luvun Belgia oli todellakin hyvin tärkeä aika ja paikka elektronisen tanssimusiikin historiassa (vrt. #91).

Saksalaisten heiniä se EBM taisi kuitenkin alunperin olla. Sinne Kraftwerkin kotikaupunkiin Düsseldorfiin EBM:n synnyn voi mielestäni aivan huoletta sijoittaa. Siellä toimi vuonna 1978 perustettu synthpunk-bändi Deutsch Amerikanische Freundschaft, joka sai vuotta myöhemmin riveihinsä basisti-saksofonisti Chrislo Haasin. Vuonna 1980 Berliinissä perustettiin legendaarinen industrialyhtye Einstürzende Neubauten, jonka alkuperäiskokoonapanossa vaikutti hetken Baete Bertel. Vuonna 1981 Haas ja Bertel löivät hynttyyt yhteen yhden albumin julkaisseessa Liaisons Dangereuses -kokoonpanossa, johon kolmanneksi jäseneksi saatiin vielä vokalisti Krishna Goineau.

Yhtyeen ainoa levy on suurelta osin sille ajalle tyypillisempää teollista kolinaa ja melua, mutta kakkosraita Los Niños del Parque on ehdokkaani maailman ensimmäiseksi EBM-biisiksi. Älkää kysykö miksi saksalaisen bändin nimi on ranskaa ja biisin lyriikat espanjaa, koska en osaa vastata. Haasin pääprojekti DAF julkaisi kyllä Der Mussolini -klassikkonsa samana vuonna enkä saanut netistä selville kumpi julkaistiin aiemmin.

Eipä sillä niin väliä kuitenkaan ole, koska nämä kaksi bändiä kuitenkin olivat ensimmäisenä julkaisemassa näitä tanssittavia kappaleita joissa 1970-luvun kaoottinen industrial-melu joutui minimal synthin ja synth punkin rytmikäsittelyyn niin, että tuloksena oli melodista tanssimusiikkia. Samalla siinä kuitenkin säilyi samaa meluisaa kokeilumieltä kuin vanhan koulun industrialissakin. Myös visuaalinen puoli pysyi lähellä vanhan industrialin estetiikkaa. Liaisons Dangereuses lopetti toimintansa jo vuonna 1982 mutta EBM:stä tuli goottiklubien vakiomusiikkia, ja se teki industrialista hieman aiempaa helpommin lähestyttävää musiikkia. Yhtyettä on pidetty myös merkittävänä esikuvana Detroit-teknon synnylle muutama vuosi myöhemmin.

Kuuntele myös: Deutsch Amerikanische Freundschaftin tyypillistä synthpunk-soundia edustaa Alles ist gut -levyn Der Räuber und der Prinz (1981), vaikka levyltä tosiaan löytyisi myös se tanssihitti Der Mussolini. Yksittäisiä EBM-levyjä tehtiin pitkin 80-lukua, mutta ensimmäisiä genren megahittejä jouduttiin kuitenkin odottamaan vuosikymmenen lopulle jolloin syntyivät Nitzer Ebbin Join in the Chant (1987) ja Front 242:n Headhunter (1988). Siinä missä EBM oli varsin minimalistista musiikkia, sen sivussa syntyi monipuolisempia äänimaisemiä käyttävä synkän tanssimusiikin alalaji, electro-industrial. Tuon tyylin kenties ikimuistoisin tanssihitti on Skinny Puppyn Assimilate (1985) (vrt. #98 Front Line Assembly – The Blade [Technohead]).

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 20; Henderson (2010): s. 193-194, 224-226.

#91 Amnesia – Ibiza (1989)

Spotify
YouTube (fanivideo)

Elektronisen musiikin historia on täynnä tarinoita siitä miten jokin soundi tai musiikkityyli on syntynyt vahingossa. Vaikka musiikkiteknologian suunnittelijoilla onkin ollut suuri panos siihen millaiseksi elektroninen musiikki on kehittynyt, muusikot ovat kuitenkin melko harvoin Amnesia - Ibiza; singlen kansikäyttäneet soittimia niiden tarkoitetuilla tavoilla. Esimerkkejä tulee listauksen edetessä enemmänkin, mutta nyt kerron legendan new beatin synnystä: joku DJ kuulemma soitti EBM:ää 45 rpm -vinyyliltä, vahingossa tai tahallaan, nopeudella 33 rpm josta oli tuloksena alkuperäistä hitaampi mutta tavallaan myös synkempi ja tuhdimpi versio. Tämä luultavasti tapahtui Belgiassa, koska new beat on niin leimallisesti belgialainen musiikkityyli. Vinyyli oli legendan mukaan A Split-Secondin Flesh.

Seurauksena Belgiassa ruvettiin sitten tekemään tahallaan tuollaisia hidastempoisia EBM-biisejä joihin lisättiin vielä vaikutteita rave-kulttuurissa pinnalla olleesta acid housesta. Termi ”new beat” oli heijastus eurobeatista: tuota nimeä käytettiin tuohon aikaan Euroopassa suuresta mainstream-suosiosta nauttivasta Hi-NRG-vaikutteisesta soundista jonka mestareita olivat tuottajakolmikko Stock-Aitken-Waterman. New beat oli yksi keskeisimmistä eurooppalaisista tanssimusiikin underground-ilmiöistä ennen kuin hardcore ja jungle valtasivat rave-kulttuurin.

Tämä happoinen ja uhkaavan tasaisesti eteenpäin kömpivä uusi biitti vaikuttikin vahvasti juuri hardcore technon syntyyn (#62) ja se onkin tärkeä linkki industrialin (#61), EBM:n (#90), klubikulttuurin ja huume-estetiikan välillä. New beat -artistit käyttivät paljon acidiin viittaavia sanoja biisiensä ja bändiensä nimissä, sekä ekstaasiin viittaavaa smiley-naamaa kuvastossaan. Monin paikoin onkin hyvin vaikeaa erottaa tyylisuuntaa acid housesta. Ibizalla muuten toimii Amnesia-niminen klubi, mikä on tuskin yhteensattumaa.

Kuuntele myös: Tunnetuimmiksi new beat -bändeiksi nousivat Lords of Acid ja Confetti’s, mutta paras on silti Tragic Error:

Ei kun pitää vielä jakaa Confetti’sinkin video. Hauskoja nuo belgialaiset:

#98 Front Line Assembly – The Blade [Technohead] (1992)

YouTube (musiikkivideo)

Tactical Neural Implant -levystä kirjoittessani tulinkin jo lainanneeksi Discogsin arviota jossa sitä kutsuttiin levyksi joka erotti EBM:n (ks. #90) industrial-skenestä ja teki siitä puhdasveristä klubimusiikkia. Tämä on korostetusti totta The Blade -kappaleen singleversion tapauksessa. Se on albumiversiota nopeampi ja siinä kuullaan tiukempi biitti, joka on entistäkin vahvemmin kiinni sen hetken tanssimusiikissa kuin EBM:ssä ja industrialissa.

Front Line Assembly - The Blade; EP:n kansikuva

The Blade (Technohead) on siis merkittävä käännekohta industrialin historiassa. Samoihin aikoihin Ministry ja Nine Inch Nails (ks. #87) määrittelivät sitä mitä industrial metal tarkoitti, ja industrial-puristit varmaan ovat vakaasti sitä mieltä että vuosi 1992 pilasi kaiken. Industrial lakkasi tarkoittamasta sitä mitä se vielä 70- ja 80-lukujen taitteessa tarkoitti ja muuttui vastakulttuurisesta kapinasta osaksi hittihakuisempaa mainstream-kulttuuria. Tästä tuli aika lyhyt kirjoitus koska olen siitä täysipitkästä albumista juuri kirjoittanut.

Kuuntele myös: Kun EBM alkoi irrottautua industrialin perinteestä 1990-luvulla, siitä alkoi erottua oikeastaan kaksi eri kehityssuuntaa: Suicide Commandon (Traumatize) edustama aggressiivisempi suuntaus, josta tuli lopulta aggrotech, ja VNV Nationin (Honor) edustama kevyempi ja melankolisempi trance-vaikutteinen futurepop.