10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

Shoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Mikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan synkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

”Suomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Norjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Ruotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Bändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

Mustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.