#74 Boards of Canada – Telephasic Workshop (1998)

YouTube (fanivideo)

Melko pian rave-kulttuurin synnyn jälkeen alkoi kehkeytyä sellaisia johdannaisgenrejä, joiden tehtävä ei ollutkaan tanssittaa ihmisiä vaan olla ihan vain kuunneltavaa musiikkia. Ensimmäiseksi ehti klubien chill out -huoneissa ja raveista palaavien ihmisten kodeissa soiva ambient house. Tanssilattian vaatimuksista ja funktionaalisuudesta vapautuminen avasikin Boards of Canada - Music Has the Right to Children; levynkansielektroniselle musiikille aivan uusia mahdollisuuksia luovuuteen. Kääntöpuolena tässä oli se että ajan kuluessa osasta tällaista ”kuuntelumusiikkia” tuli elitististä ja sitä alettiin jotenkin pitää tanssittavaksi tehtyä musiikkia parempana ja älykkäämpänä – siitä kertoo jo genrelle keksitty nimikin, Intelligent Dance Music (IDM). Tosiasiassa siitä tuli lopulta aivan yhtä jäykkien sääntöjen määrittämää kaavamaista genremusiikkia jollaista sen kritisoima tanssimusiikkikin on.

Lue loppuun

#91 Amnesia – Ibiza (1989)

Spotify
YouTube (fanivideo)

Elektronisen musiikin historia on täynnä tarinoita siitä miten jokin soundi tai musiikkityyli on syntynyt vahingossa. Vaikka musiikkiteknologian suunnittelijoilla onkin ollut suuri panos siihen millaiseksi elektroninen musiikki on kehittynyt, muusikot ovat kuitenkin melko harvoin Amnesia - Ibiza; singlen kansikäyttäneet soittimia niiden tarkoitetuilla tavoilla. Esimerkkejä tulee listauksen edetessä enemmänkin, mutta nyt kerron legendan new beatin synnystä: joku DJ kuulemma soitti EBM:ää 45 rpm -vinyyliltä, vahingossa tai tahallaan, nopeudella 33 rpm josta oli tuloksena alkuperäistä hitaampi mutta tavallaan myös synkempi ja tuhdimpi versio. Tämä luultavasti tapahtui Belgiassa, koska new beat on niin leimallisesti belgialainen musiikkityyli. Vinyyli oli legendan mukaan A Split-Secondin Flesh.

Seurauksena Belgiassa ruvettiin sitten tekemään tahallaan tuollaisia hidastempoisia EBM-biisejä joihin lisättiin vielä vaikutteita rave-kulttuurissa pinnalla olleesta acid housesta. Termi ”new beat” oli heijastus eurobeatista: tuota nimeä käytettiin tuohon aikaan Euroopassa suuresta mainstream-suosiosta nauttivasta Hi-NRG-vaikutteisesta soundista jonka mestareita olivat tuottajakolmikko Stock-Aitken-Waterman. New beat oli yksi keskeisimmistä eurooppalaisista tanssimusiikin underground-ilmiöistä ennen kuin hardcore ja jungle valtasivat rave-kulttuurin.

Tämä happoinen ja uhkaavan tasaisesti eteenpäin kömpivä uusi biitti vaikuttikin vahvasti juuri hardcore technon syntyyn (#62) ja se onkin tärkeä linkki industrialin (#61), EBM:n (#90), klubikulttuurin ja huume-estetiikan välillä. New beat -artistit käyttivät paljon acidiin viittaavia sanoja biisiensä ja bändiensä nimissä, sekä ekstaasiin viittaavaa smiley-naamaa kuvastossaan. Monin paikoin onkin hyvin vaikeaa erottaa tyylisuuntaa acid housesta. Ibizalla muuten toimii Amnesia-niminen klubi, mikä on tuskin yhteensattumaa.

Kuuntele myös: Tunnetuimmiksi new beat -bändeiksi nousivat Lords of Acid ja Confetti’s, mutta paras on silti Tragic Error:

Ei kun pitää vielä jakaa Confetti’sinkin video. Hauskoja nuo belgialaiset:

#94 Yellow Magic Orchestra – Rydeen (1979)

YouTube (musiikkivideo)

Yellow Magic Orchestra - Solid State Survivor; levynkansiKoska inspiraatio on vähissä tämän kappaleen suhteen, käytän inhoamaani ilmaisua: Yellow Magic Orchestra on Japanin Kraftwerk. Tai jos Wikipediaa on uskominen, niin oikeastaan Japanin Beatles – niin suuri heidän suosionsa ja vaikutuksensa oli hetken aikaa. Kotimaassaan YMO:n synapoppia kutsuttiin technopopiksi ja heidän kulttuurinen vaikutuksensa kuulemma näkyy yhä japanilaisten liikemiesten kampauksissa.

Yellow Magic Orchestralle ulkoinen olemus ei ollutkaan mitenkään yhdentekevä, ja yhtyeen toisen albumin, Solid State Survivorin (1979), kannessa on selviä Kraftwerk-vaikutteita: punaiset puvut ja mallinuket, aivan kuten The Man Machinen kannessa vuotta aiemmin. Yellow Magic Orchestra oli kuitenkin melodisempi ja popimpi kuin Kraftwerk. He tekivät musiikkia vartavasten mainoksiin ja kappaleissa on selkeästi enemmän sellaista tarttuvuutta, johon saksalaiset kollegat eivät kyenneet, tai edes pyrkineet. Paras esimerkki tästä on kenties albumin toinen singlejulkaisu, Rydeen, joka jää pirullisesti päähän soimaan.

Eroista huolimatta yhtyettä on oikeasti luontevaa verrata Kraftwerkiin, koska molempien yhtyeiden päälle sovitellaan usein täysin samojen genrejen keksijän viittaa: hip hopin, ambient housen tai teknon. Länsimaissa Kraftkwerin vaikutus on varmaan ollut suurempi, mutta j-popin pioneeri YMO nyt ainakin on. Sitä ei Kraftwerkistä varmastikaan voi sanoa. Yhtyeen merkitys angloamerikkalaiselle populaarimusiikille ja etenkin elektroniselle tanssimusiikille on silti kiistaton: Kraftwerkin tapaan myös Yellow Magic Orchestra päätyi electrollaan hip hopia synnyttämässä olleen Afrika Bambaataan samplaamaksi vuonna 1983: Firecracker pääsi osaksi Death Mixiä.

Lisäksi Technopolis-kappaleen on uumoiltu ennakoineen Detroit-teknoa, ainakin nimensä perusteella. Techno on kuitenkin sen verran yleinen yhdyssanojen osa, ettei siitä voi mielestäni päätellä mitään. Sen sijaan teknon pioneeri Juan Atkins on sanonut että se tulee Alvin Tofflerin terminologiasta. Musiikillinen yhteys on kuitenkin helppo kuulla ainakin YMO:n ja Atkinsin varhaisen Cybotron-projektin välillä.

Myös tematiikaltaan yhtye sopii hyvin teknon jatkumoon. Heillä oli myös laulettuja biisejä, joiden englanninkieliset sanoitukset teki yleensä Chris Mosdell. Ne heijastivat usein sen hetken scifi-kirjallisuuden cyberpunk-trendejä. 1970- ja 80-luvun taitteen konemusiikki tuntui muutenkin usein keskittyvän juuri tuollaisiin dystooppisiin tulevaisuuksiin, joissa ihmiset ovat vieraantuneita toisistaan ja omista kehoistaan. Juuri se ankea tulevaisuudenkuva jonka Air (#95) haluaisi kokonaan unohtaa.

Rydeenista tehtiin myös mielettömän hieno musiikkivideo, jonka uraauurtavasta visuaalisesta tyylistä ja elävästä esiintymistyylistä näkee että show oli YMO:lla paljon Kraftwerkiä paremmin hallinnassa, tai heidän visuaaliset pyrkimyksensä eivät ainakaan olleet yhtä minimalistisia. Japanin olisi varmaan kannattanut liittyä EBU:un jotta YMO olisi voinut käydä voittamassa Euroviisut.

Kuuntele myös: Yellow Magic Orchestan lauletuista kappaleista Behind the Mask on ollut suosittu coveroinnin kohde länsimaissakin, joutuen mm. Eric Claptonin ja Michael Jacksonin käsittelyn uhriksi. YMO:n jäsenet ovat tehneet vaikuttavaa jälkeä myös bändinsä ulkopuolella ja esimerkiksi Ryuichi Sakamoton soolokappale Riot in Lagos on Wikipedian mukaan vahvasti electron syntyyn vaikuttanut teos.

Nostalgiatrippi I: Ysäri

Törmäsin viime viikolla viisi vuotta sitten kavereilleni tekemääni mixtapeen, joka esitteli musiikkimakuni kehitystä. Se oli eräänlainen musiikillinen autobiografia, jossa oli kronologisesti biisejä siinä järjestyksessä missä ne ovat tehneet minuun ja musiikkimakuuni lähtemättömän vaikutuksen.

Sain siitä inspiraation päivittää sitä vuodelle 2012, sekä sisältönsä että formaattinsa puolesta. Koska olen perusteellinen ihminen, ei ne yhteen soittolistaan mahdu vaan tuloksena on viisiosainen Spotify-nostalgiatrippi, jonka olen jakanut musiikkimakuni eri ”vaiheisiin”. Esittelen nämä osat nyt tässä blogissa, asiaankuuluvien linkkien kanssa tietenkin.

Ensimmäiseksi on toki huomautettava tällaisen lähestymistavan puutteista. Spotifyssa ei edelleenkään ole kaikkea maailman musiikkia vaan näidenkin soittolistojen tekeminen on vaatinut paljon kompromisseja. Pelkän Spotifyn kautta ei siis voi saada minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa musiikkimaustani ja sen kehityksestä. Maustan olennaisuuksien osalta kokonaisuutta YouTuben avulla, jos sieltäkään nyt tarpeellisia kappaleita löytyy.

Toinen keskeinen ongelma on kronologiaan ja musiikillisiin ”kausiin” liittyvä. Musiikkimaku ja sen kehitys ei tietenkään ole asia jonka voisi puhdasoppisesti jakaa erilaisiin ajanjaksoihin vaan musiikkimakuni koostuu totuudenmukaisemmin erilaisista rinnakkaisista kronologioista, joissa on myös paljon katkoksia ja päällekkäisyyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että olen saattanut kuulla jotain bändiä tai genreä ensimmäistä kertaa vuonna 1990, vihannut sitä vuonna 2000 ja todenteolla hurahtanut siihen vuonna 2010. Haen musiikista monenlaisia erilaisia elämyksiä, ja myös näiden elämyksien etsiminen on samanlainen monen rinnakkaisen kehityskulun yhdistelmä.

Laitan varsinaisten soittolistalta löytyvien biisien eteen niiden järjestysnumeron soittolistalla. Linkki koko soittolistaan on alla.

Army of Lovers - Crucified; kuvankaappaus musiikkivideosta

Osa I: Ysärivaihe

Aloitan käsittelyn jostain 20 vuoden takaa, koska lasken oman persoonallisen musiikkimakuni syntyneen joskus vuosien 1991-92 tienoilla. 1980-luvulla musiikillinen ympäristöni koostui lähinnä lastenlauluista ja isoveljen kasarihevistä.

Ihan ensimmäisiä sykähdyttäviä erillisiä kuuntelukokemuksiani liittyi nykyään aika nolosti Star Inc:in Synthesizer Greatest -halpiskasetteihin, joilla hollantilainen Ed Starink siis soittaa viiden pennin versioita instrumentaalin ja välillä populaarinkin syntetisaattorimusiikin saralta. Tätä kautta tarttui kuitenkin mieleen monia elektronisen musiikin nimiä, joihin ryhdyin sitten tarkemmin tutustumaan Avaruusromua-ohjelman myötä lukioaikoina.

Musiikkimakuni alkumetrit liittyvät kuitenkin populaarimpaan konemusiikkiin ja monen 90-luvulla nuoruutensa viettäneen ihmisen tapaan kuuntelin lähinnä eurodancea, tuttavallisemmin ysäriteknoa. Ensimmäinen oma C-kasettini noiden Star Inc. -räpellysten jälkeen taisi olla Army of Loversin Massive Luxury Overdose. Olin nähnyt 1. Crucifiedin musiikkivideon ja tykästynyt siihen sen verran että minulle ostettiin kyseinen kasetti sitten syntymäpäivä- tai joululahjaksi.

En kyllä silloin vielä tajunnut kuinka perverssi video on kyseessä. Nyt tajuan ja siksipä kyseessä on edelleen yksi suosikeistani. Siinä on samaa seksuaalisuuden ja judeokristillisen mytologian tematiikkaa, joka on ollut aikuisiälläkin keskeisessä osassa suurta osaa suosikkimusiikistani.

Snap!:in 2. Rhythm Is a Dancerista tuli suosikkikappaleeni lähes koko vuosikymmeneksi. Luultavasti löysin sen Techno & Dance 2 -kokoelman kautta ja tuosta K-Telin kokoelmalevysarjasta tulikin yksi musiikkimakuani melkein koko vuosikymmenen ajaksi määrittävistä tekijöistä. Eurodancen piiristä ehdoton suosikkini oli 2 Unlimited, mutta sen tuotantoa ei valitettavasti löydy kämäisiä remixejä lukuunottamatta Spotifysta. Stereotyyppisintä eurodancea saa soittolistallani edustaa DJ Bobon 3. Let the Dream Come True. Räppiä ja naislaulua juuri sopivassa yhdistelmässä tarttuvan melodian ja jyskyttävän biitin seassa.

Snap! - Rhythm Is a Dancer; kuvankaappausa musiikkivideosta

Vuosina 1993-1994 meillä näkyi MTV joten musiikkivideot olivat tuona aikana tärkeässä osassa, ja nauhoitin niitä mm. VHS-kaseteille. 2 Unlimitedin No Limit ja Let the Beat Control Your Body olivat ehdottomia suosikkejani. Musiikkivideoiden kautta sain ensikosketuksen myös mm. Depeche Modeen, Pet Shop Boysiin ja Madonnaan, joiden musiikkiin perehdyin tarkemmin vasta joskus melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

Musiikkiformaattina 1990-lukuani luonnehtii ennen kaikkea C-kasetti, vaikka isommassa mittakaavassa olikin kyse nimenomaan CD-levyn vuosikymmenestä. Sain CD-soittimen suhteellisen myöhään vuonna 1994 mutta tämänkin jälkeen ostin CD-leyjä kohtuullisen vähän. Sen sijaan nauhoitin Radiomafiasta kasettitolkulla kaikkea sekalaista kamaa. Enimmäkseen juuri eurodancea, kaikista näistä Salovaaran Härdelleistä ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Jostain kumman syystä ysäriteknon lisäksi näiltä kaseteilta löytyy merkittävät määrät power balladeja ja muita slovareita. Älkää kysykö miksi, en oikeasti muista miksi ihmeessä minä olen niistä joskus pitänyt. Tai rehellisesti en edes muista että olisin niistä joskus pitänyt, mutta paha sanoa tuota suurta raskauttavaa kasettiaineistoa vastaan.

Tätä rauhallisempaa puolta 1990-luvun musiikkimaustani saa edustaa Roxetten 4. Fading Like a Flower, joka löytyy ensimmäiseltä omistamaltani CD-levyltä, Joyridelta. Sain myös Queenin Live at Wembley -kasetin lahjaksi joskus 90-luvun alussa joten en minä ihan puhtaasti pelkkää konemusiikkia silloin kuunnellut, vaikka se selvästi olikin suosikkimusiikkiani. Viimeisenä sitä saa luvan edustaa U96:n 5. Love Religion. Club Bizarre (1995) oli yksi suosikkilevyistäni ja näin jälkikäteen ajateltuna yhtyeen Replugged (1993) on yksi harvoista eurodance-levyistä jotka toimivat kokonaisuuksina ja ovat kestäneet vanhenemista hämmentävän hyvin.

Lukion alku tiesi musiikkimaussani selvää murrosta. Radiossa eksyin niiden erikoisohjelmien pariin ja päädyin lopultakin etsimään ne Star Inc:in raiskausten alkuperäiset kohteet käsiini. Jean-Michel Jarresta tuli ensimmäinen artisti 2 Unlimitedin jälkeen jonka levyjä ostin järjestelmällisesti. Ensimmäinen näistä taisi olla Oxygene 7-13, joten Jarrea edustaa soittolistallani tuon levyn hittibiisi 6. Oxygene 8. Vangelis seurasi loogisesti pian perässä. Muistaakseni tutustuin ensin hänen 90-luvun new age -henkisempään tuotantoon ja vasta myöhemmin 70-luvun progesynailuun. Jälkimmäinen on paljon parempaa ja sitä jaksan edelleenkin kuunnella, mutta soittolistalla on kuitenkin mukana 7. Moxica and the Horse -kappale elokuvan 1492 – Paratiisin valloitus soundtrackilta. Tähän hymistelymusiikkibuumiini kuului tietysti myös Enyan kuunteleminen: 8. On My Way Home.

Lukiossa se varsinainen rock-musiikkikin alkoi lopulta kiinnostaa ja palasin Queenin pariin entistä innokkaampana. Greatest Hits I & II oli varmasti yksi lukioajan puhkisoitettuimpia levyjäni. Aluksi varmaankin tykästyin enemmän kakkososan syntikoin maustetusta kevyemmästä kasarituotantoon, vaikka Brian Mayn kammottavat överiksi vetävät kitarasoolot varmasti ärsyttivät minua jo silloin. Lopulta ykköslevystä kuitenkin tuli suosikkini. Studioalbumeista taisin kuunnella vain kirjastosta lainattua A Night at the Operaa (1976) mutta se nyt onkin niistä se selvästi paras. Queeniä saa kuitenkin soittolistallani edustaa 9. Seven Seas of Rhye. Ajan hiteistä puolestaan Manic Street Preachersin 10. Tsunami iski lujimmin. This Is My Truth Tell Me Yours oli kova levy.

Jo lukiossa alkoi myös metsästykseni näiden kahden musiikkimakuni osa-alueen yhdistämiseksi: kaipasin rock-musiikkia joka yhdistäisi itseensä myös runsaasti konemusiikkia ja syntikoita, joiden ääniin jostain syystä tykästyin jo nuorena poikana. Ne siinä kasarihevissäkin varmasti parasta olivat. Queenin kasarituotannon lisäksi esimerkiksi Genesiksen 11. Land of Confusion oli tosi kova. Siinä on myös yksi maailman parhaista musiikkivideoista, joka sekin tarttui nauhalle silloin 1993-94.

Genesis: Land of Confusion; singlen kansi, yksityiskohta

Avaruusromua kuuntelemalla (mieleen on jäänyt erityisesti Mellotron-jakso) tutustuin myös varovaisesti progeen, mutta sitä on huonosti tarjolla Spotifyssä. Tai siis siellä ei ole niitä kahta levyä, joita tuosta genrestä lähinnä kuuntelin, eli In the Court of the Crimson Kingiä ja juurikin Genesiksen Lamb Lies Down on Broadwayta. Spotifyn puutteiden vuoksi proge jää nyt kokonaan pois näistä soittolistoista, mutta voin elää sen kanssa koska tuo musiikkityyli ei kuitenkaan lopulta ole ollut musiikkimakuni kannalta aivan niin keskeinen.

”Koneet kohtaavat kitarat” -ideastani oli siis aluksi vielä hyvin pitkä matka johonkin industrial rockiin, josta myöhemmin todella lyösin sen oman juttuni. Silloin suunnilleen ainoa kanavani löytää uutta musiikkia oli Radiomafia, joten ei ollut kauheasti valinnanvaraa kun yritti löytää jotain sellaista musiikkia. Siispä ostin mm. Garbagen 2.0:n (12. Hammering in My Head) ja Chumbawamban Tubthumperin (13. Outsider), joilla oli edes jonkin verran sitä etsimääni soundia.

Chumbawambasta on sanottava sen verran että kyseessä on varmaan yksi surullisimmista ”yhden hitin ihme” -ilmiön esimerkeistä. Sen uskomattoman ärsyttävän Tubthumping-hitin takia bändin koko muu, paljon laadukkaampi, tuotanto on jäänyt valtavirralta ihan huomioimatta. Pari vuotta sitten päädyin vuosien tauon jälkeen taas kuuntelemaan bändiä, tällä kertaa sitä paljon parempaa Anarchy (1994) -levyä ja huomasin kuinka punk tämä yhtye kaikesta soundin kaupallistumisesta huolimatta on. Bändin itsensä mielestä se kaupallinen soundi varmaan nimenomaan oli paljon enemmän punk kuin joku ’77-vuosikerran aivoton kaavamainen toisto.

Lukion loppumetreillä musiikkimakuni alkoi myös siirtyä hieman raskaampaan suuntaan. Abivuonna kuuntelin aika paljon Metallicaa (varsinkin S&M:ää ja Master of Puppetsia, ks. YouTube), mutta kun sitä ei ole Spotifyssä. 1990-luvun viimeinen edustaja saa siis olla Rammstein, sillä ainoalla Spotifystä löytyvällä biisillään eli 14. Du hastilla. Radiomafian Gasthaus Ristolassa soitettiin joskus Sehnsuchtia (1997) kun se oli juuri tullut ulos. Siinä oli jo sitä kone- ja rock-musiikin toimivaa yhdistelyä jota niihin aikoihin etsin. Levy oli kuitenkin vielä silloin vähän liian rankkaa kamaa minulle enkä kuunnellut sitä paljon kuin vasta joskus sitten kun Mutter-levy iski lujaa. Mutta nyt menen jo asioiden edelle eli seuraavalle vuosituhannelle…

Menin 1990-luvun läpi melkoisella pikakelauksella ja seuraavat neljä osaa käsittelevät kaikki sitten niitä seuraavaa kymmentä vuotta. Tämä johtuu siitä että 90-luvulla musiikki oli aika tasaväkinen kiinnostukseni kohde yhdessä elokuvan, urheilun ja kirjojen kanssa. Vasta 2000-luvulla lukion jälkeen minusta alkoi kasvaa tällainen monomaaninen musiikkifriikki, joka olen nykyään. Levyjen ostotahtini moninkertaistui ja musiikkimakuni alkoi monipuolistua. Ratkaisevin taustatekijä tässä oli se, että lopetin Radiomafian kuuntelemisen ja siirryin internetiin.

Laittomasta musiikinjakelusta sanon sen verran, että ilman sitä minusta tuskin olisi tullut musiikkifania, joka käyttää suurimman osan ylimääräisestä rahasta ja ajastaan musiikkiin eikä esim. noihin elokuviin, urheiluun ja kirjoihin. Omalla kohdallani P2P-verkko on ollut merkittävin yksittäinen tekijä joka on saanut minut kuuntelemaan musiikkia paljon ja monipuolisesti. Muista ihmisistä en osaa sanoa, mutta oman mutuni perusteella piratismilla ei ole mitään tekemistä levynmyynnin laskun kanssa. Ilman sitä omistaisin luultavasti 100 levyä enkä 900.

Seuraavissa osissa lisää siitä mitä ihanaa löysin internetin ihmemaailmasta.

Chumbawamba - Tubthumper; levynkansi

Vuoden 2010 parhaat levyt

Näin vuoden aluksi on luonnollisesti taas paikallaan listata ne omasta mielestäni viime vuoden parhaat levyt. Eihän niitä paljon taaskaan ollut, koska olen niin myöhäisherännäinen kaiken musiikin suhteen. Uutuuslevyjä tulee kuunneltua varsin vähän enkä juokse trendien perässä. Jos joku vielä kahden vuoden päästä muistaa tän vuoden trendilevyn, niin sitten saatan ehkä perehtyä siihen. Olen hitaastisyttyvää tyyppiä. Siksipä kymmenenkin levyn valitseminen oli työn ja tuskan takana, mutta tässä ne nyt ovat:

10. Penjaga Insaf – Sama Sadja

Penjaga Insaf - Sama Sadja; levynkansiTämä oli oikeastaan ainoa vuoden dark ambient -julkaisu johon perehdyin ja sekin siksi, että konsepti oli sen verran ainutlaatuinen: yhdistetään perinteiseen konehuminaan kenttä-äänityksiä indonesialaisesta gamelan-orkesterimusiikista ja kuoroesityksistä.

Ei olekaan yhtään yllättävää, että levy on parhaimmillaan juuri silloin kun eksoottinen kuorolaulu ja gamelan-perkussoiden metallinen moniäänisyys ilmaantuvat kaukaisuudesta kuulopiiriin ja työntyvät etualalle, saumattomaan tasapainoon tyypillisten dark ambient -elementtien kanssa.

Ideaa olisi puolestani saanut käyttää ahkeramminkin levyllä, koska ne hetket joilla ei tätä etnofuusiota kuulla, ovat melko unohdettavaa huminaa. Mutta parhaimmillaan levy tuo virkistäviä uusia tuulahduksia melko pysähtyneeseen genreen.

9. Rome – Nos Chants Perdus

Spotify

Rome - Non Chants Perdus; levynkansiRome on ollut häkellyttävän tuottelias viime vuosina. Jopa siinä määrin että se on ehkä tehnyt hallaa yhtyeen musiikille. Kun albumeita tulee tällä tahdilla, ei niiden laadukkuutta oikein ehdi kunnolla arvostaa. Flowers From Exile (2009) seurasi loistavaa Masse Mensch Materialia (2008) niin nopeasti, etten ehtinyt siihen oikein missään vaiheessa perehtyä. Kun tämä uusin albumi puski jo päälle aivan yllättäen.

Nos Chants Perdus eroaa oikeastaan kaikista aiemmista Rome-levyistä siinä että se on tasaisin. Samanlaisia korvamatoja kuin aiemmilla levyillä ei ole, mutta silti jokainen biisi on taattua Rome-laatua. Yksikään kappaleista ei ole sellainen, että se jäisi mieleen niin voimakkaasti että joskus tekisi mieli kuunnella yksittäisenä biisinä, mutta albumikokonaisuus on silti mieluista kuunneltavaa, ja sen laittaa mielellään soimaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Tavallaan Nos Chants Perdusia voi pitää yhtyeen tyylin huipentumana, jossa tutut kaavat on hiottu täydellisyyteen. Tuloksena on 12 biisiä jotka ovat täydellisen Romea. Tämä täydellinen epä-Romemaisuuden ja muistiin pureutuvien koukkujen puuttuminen on tietysti myös levyn heikkous koska ilman yllätyksiä ei unohtumattomia mestariteoksia luoda. Yksi vuoden parhaista levyistä kuitenkin.

8. CMX – Iäti

Spotify

CMX - Iäti; levynkansiKaiken todennäköisyyden vastaisesti CMX:n riisutuimmasta ja iskelmällisimmästä levystä tulikin kohtuullisen hyvä. Ainakin se pieksee hajanaiset Isohaaran (2002) ja Pedot (2005) kevyesti. Yhtye on onnistunut melko hyvin pitämään musiikissa sen oleellisimman, eli hyvät biisit. Vai onko se koskaan ollut oleellisinta CMX:n kohdalla? Ehkä yhtye joka on parhaimmillaan silloin kun on haastavimmillaan. Silloin kun tekevät tuplaprogelevyjä tai 60-minuuttisia avaruusrockoopperoita. Mutta ihan kelvollisesti Yrjänä ja kumppani osaavat yksinkertaista poppiakin tehdä.

Albumikokonaisuuden toimivuudesta kertoo paljon se, että singlebiisi Linnunrata (josta muuten tehtiin vuoden hienoin musiikkivideo) kuulostaa yksinään suunnilleen CMX:n huonoimmalta kappaleelta, mutta tässä kontekstissa se kuulostaa aivan kuin eri biisiltä, uskomattoman paljon paremmalta. Se oikeastaan olisi täydellinen päätös levylle, enkä oikein ole saanut kiinni sitä seuraavasta Laulusta todellisuuden luonteesta.

Yrjänä ei yleensä mielellään selittele sanoituksiaan, mutta tällä kertaa olen tyytyväinen että selitteli. Ei onneksi liikoja, koska yksi lausekin riitti. Iäti on levy täynnä traagisia rakkauslauluja, jotka ovat samalla myös lauluja sodasta. Tämä kaksoismerkitys mielessä kaikki levyn kappaleet avautuvat hienon monitulkintaisina esityksinä samasta synkästä teemasta. Levy on oikeastaan aika looginenkin jatko Talvikuninkaalle (2007), tästä vain on kaikki aikaan ja fiktioon sidotut scifikikkailut jätetty pois.

Talvikuninkaan heikkous, fiktiivisyyden etäännyttävä vaikutus, onkin täysin tiessään ja on hienoa kuunnella henkilökohtaisinta CMX:ää pitkään aikaan. Iäti on varmasti myös se CMX:n uran helpoimmin lähestyttävä albumi, mutta se ei ole ollenkaan niin huono asia kuin pelkäsin.

7. The National – High Violet

Spotify

The National - High Violet; levynkansiMitä tämä nyt on? Minä kirjoitan tällaisesta trendimusasta! Katu-uskottavuus menee! Olihan minunkin sitten lukuisten suosittelujen jälkeen hakeuduttava The Nationalin pariin ja kohtuuttomista ennakkoluuloista huolimatta oli pakko myöntää että täähän on törkeän hyvää!

En minä tätäkään silti aivan sellaisenaan sulata. Vaikka olenkin dramaattisten ääni- ja meluvallien ystävä, pääsisivät tämän levyn kappaleet mielestäni vielä paremmin esille hieman hiljaisempina ja minimalistisina sovituksina, tai ainakin jos sellaisia osasia olisi tasapainottamassa kokonaisuutta. Nyt kaikesta äänivyörytyksestä tulee melkoinen ähky, varsinkin koko albumin mitassa, ja siksipä tätä ei korkeammalle listalla oikein viitsinyt laittaakaan.

Osa kappaleista on kyllä todella koskettavia ja hienoja, mutta herkät tunteet helposti hukkuvat rikkaan ja äänekkään äänimaiseman alle. Eniten ehkä kärsii Matt Berningerin upea lauluääni, joka ei hirveästi saa itselleen tilaa. Parasta levyssä onkin suunnaton paatos, tunteenpalo ja dramaattisuus. Se vain kaipaisi vastaparikseen jotain hienovaraisempaa dynamiikkaa, jotta tuo draama olisi vielä tehokkaampa. Että se tuntuisi jokaisessa kappaleessa yhtä valtavalta, eikä puuduttavalta. Levyn ehdoton kohokohta on upea Sorrow, joka on ytimekäs kuvaus siitä kuinka vaikea surusta – masennuksesta, särkyneestä sydämestä tai kuolleesta läheisestä – on päästä yli.

6. Massive Attack – Heligoland

Spotify

Massive Attack - Heligoland; levynkansiMassive Attack on melko takuuvarma sijoittuja näillä listoilla. Yhtye julkaisee levyjä hyvin harvoin mutta aina ne ovat yhtä erinomaisia. Jokainen kuulostaa erilaiselta mutta kuitenkin niin Massive Attackilta ettei voi yhtyeestä voi kuitenkaan erehtyä. Kauas yhtye on kyllä edennyt Blue Linesin (1992) ja Mezzaninen (1998) leimallisesta Bristol-soundista, kuten 2010-luvulla on paikallaankin. Sama hämyisä tunnelma on silti musiikissa pysynyt.

Toisin kuin Romen levyllä, tällä musiikkia maustetaan juuri sopivasti jännittävän yllättävillä elementeillä jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja kuulostavat tuoreilta monen kuuntelukerran jälkeenkin, ja ne ovat ne koukut jotka jäävät kuuntelun jälkeen päähän soimaan ja vetävät yhä uudelleen ja uudelleen levyn ääreen. Massive Attackin totuttuun tyyliin levyllä kuullaan monta eri vokalistia, jotka tuovat monipuolisuutta levyyn, kuitenkaan kuulostamatta koskaan liian erilaiselta. Niinikään tuttuun tapaan viimeiseksi on säästetty se kaikkein eeppisin ja synkin kappale, Atlas Air, rönsyilevä mutta kuitenkin ytimekäs lopetus.

5. Blood Axis – Born Again

Spotify

Blood Axis - Born Again; levynkansiMichael Moynihan on musiikkiprojektissaan sisäistänyt Massive Attackiakin täydellisemmin sanonnan ”ei se määrä vaan se laatu”. Bändi perustettiin 1989, debyyttilevy julkaistiin 1995 ja tämä toinen studioalbumi 2010. Vaikka Born Again poikkeaakin melkoisesti The Gospel of Inhumanityn tyylistä, on se silti yhtä virheetön teos ja kuitenkin erehtymättömän tunnistettavaa Blood Axista.

Gospel of Inhumanity oli pitkälti samplaamisen ja muunkinlaisen röyhkeän toisilta lainaamisen mestariteos, mutta Born Again luottaa enemmän ns. ”oikeisiin” instrumentteihin. Sanoitukset ovat edelleenkin enimmäkseen lainaa. Tuloksena on maanläheinen folkia, martialia ja ambientia sekoittava pakanallis-traditionaalinen tunnelmointilevy. Mukana on sopivassa tasapainossa sekä reipasta folk-menoa että rauhallista ambient-huminaa, ja tässä se hiljaiden ja äänekkäiden kohtien välinen dynamiikka toimiikin täydellisesti.

Sanoitukset ovat tietysti yhtälailla sopivan uustraditionalistisia, mutta nekin aiempaa Blood Axis -tuotantoa maanläheisempiä eikä aivan yhtä filosofisia. Laulun ohella kuullaan myös puhetta, ja intoutuupa Moynihan välillä lausumaan saksaakin ihan väärin. Parasta Blood Axisin musiikissa on edelleenkin Moynihanin voimakas ja käskevä ääni

4. Killing Joke – Absolute Dissent

Spotify

Killing Joke - Absolute Dissent; levynkansiKilling Joken tuoreimmat tuotokset ovat jotenkin menneet minulta ohi. Vuoden 2003 eponyyminen levy ja vuoden 2007 Hosannas From the Basements of Hell olivat ehkä turhan puhdasta metallia makuuni. Enemmän olen ollut 80-luvun alun post-punk-kauden ja 90-luvun puolivälin industrial metal -kokeilujen ystävä. Absolute Dissentillä kaikki KJ:n eri aikakaudet tuntuvat kuitenkin sekoittuvan niin että parhaat yhtyeen puolet pääsevät esille.

The Great Cull, This World Hell ja Depthcharge vastaavat tuoreempaa mättötuotantoa ja niiden raskaus pääseekin kenties paremmin esille kevyemmän matskun seassa. Sitä edustavat bändin omaa post-punk-klassikkoa Eightiesia lainaava Here Comes the Singularity, häpeilemättömän tarttuva elektroninen European Super State sekä bändin dub-juurille tunnelmallisesti kumartava päätöskappale Ghosts of Ladbroke Grove.

Levy on monipuolinen jopa häiritsevyyksiin asti. Kesti todella kauan että albumi avautui kokonaisuutena, koska sen tyylilliset heittelyt ovat niin suuria. Kappaleet kuitenkin sitoo lopulta yhteen Jaz Colemanin vuosi vuodelta kyynisemmäksi muuttuvat dystooppiset saarnat. Sanoitukset käsittelevät totalitarismia, ympäristötuhoja ja apokalyptisiä salaliittoja tavalla joka on pelottavan ajankohtainen ja todentuntuinen.

Siinä missä esimerkiksi Nine Inch Nailsin Year Zero (2007) ja suuri osa dystooppisesta taiteesta muutenkin sijoittaa karmeat visionsa turvallisen etäisyyden päähän tulevaisuuteen, Killing Joke on tässä ja nyt. Vaatii suurta taiteellista rohkeutta olla etäännyttämättä musiikkiaan todellisuudesta tarinaformaatilla ja teemalevyn konseptilla. Se on suuri riski, koska nytkin Coleman menee paikoin koomisuuden rajalle vainoharhaisuudessaan. Hän on kuitenkin sen verran vakavissaan ja vakuuttava, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa vaikka jutut meinaavatkin välillä mennä yli.

3. Swans – My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky

Swans - My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky; levynkansiSpotify

Swansin paluulevy on enemmän ja vähemmän kuin saattoi odottaa. Ensikuulemalta se yllättää. Angels of Lightin ja Michael Giran soolotuotannon (ja iän) perusteella erehdyin jo luulemaan, että mies olisi jotenkin rauhoittunut. Kaikkea muuta. Swans on yhtä raju kuin aina aiemminkin.

Monessa mielessä levy ei edes ole looginen jatko edelliselle studioalbumille Soundtracks for the Blindille (1996), vaan kuulostaa eniten yhtyeen 80-luvun lopun tuotannolta. Siinä yhdistyvät Children of God (1987) -kauden raskaus, joka ei ollut enää ihan yhtä hidasta ja musertavaa kuin varhaistuotanto, sekä Angels of Lightin tuoreimpien levyjen rankimmat puolet. Sanoitukset tuntuvat jopa suorapuheisemman aggressiivisilta kuin aiemmin, mikäli se on mahdollista.

Toisaalta, Swansin loistavan julkaisuhistorian jälkeen olisi odottanut jotain enemmänkin. Levy on taattua Swans-laatua, otteessaan pitävää rankaisua, jossa yhdistyvät musikaalisuus ja monotonisuus hienosti. Mutta silti, tämän bändin kohdalla rima on todella korkealla.

Onko tässä oikeastaan mitään uutta? Swans/Angels of Light -akselilla? Ei ehkä ole, mutta sama vanha, tuttu ja turvallinen Swans on silti jotain todella upeaa. Varsinkin levyn keskeinen teos, Devendra Banhartin ja Giran pojan aavemaisena duettona alkava You Fucking People Make Me Sick, joka purkautuu puolessavälissä painostavaan avantgarde-purkaukseen jossa raskaat pianon äänet ja infernaalinen torvisovitus luovat hyytävää tunnelmaa.

2. The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock – Tomorrow, in a Year

Spotify

The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock - Tomorrow, in a Year; levynkansiTästä levystä olenkin jo melko kattavasti kirjoittanut, ja on vaikea lisätä mitään näin 11 kuukautta myöhemminkään. Tässä nyt sitten on esimerkki siitä miten yhtenäinen teema ja tarina voivat toimia albumiformaatissa, ja miten ne voivat kantaa myös läpi haastavan tuplalevyn mitan. Knifen veto on upean kunnianhimoinen ja onnistunutkin teos.

Jo pelkkä levyn konsepti oli niin hieno että se teki mieli valita kuulematta vuoden parhaaksi levyksi jo helmikuussa: vähän outona elektropopbändinä tunnettu The Knife repäisee ja tekee kokeellisen oopperan Charles Darwinin tutkimuksista ja elämästä. Melkoinen loikka aiemmasta tuotannosta siis, mutta juuri The Knifen tuntien ihan looginenkin. Omalla kierolla tavallaan. On todella kunnioitettavaa ettei yhtye lähtenyt ratsastamaan orastavalla indiemenestyksellään ja tehnyt Silent Shout 2:sta vaan jotain aivan muuta.

Musiikillisesti ooppera kuulostaa lähinnä Coilin myöhäistuotannolta ja myös maailman paras Coil-kopio Ulver tulee paikoitellen mieleen, vaikka samanlaista kappalerakenteiden selkeyttä ei tällä levyllä olekaan. Ennemminkin levy koostuu erilaisista vaihtelevista tunnelmista kuin yksittäisistä kappaleista. Elektroniset soundit jäljettelevät läpi levyn eläinten ääniä mikä sopii tietysti loistavasti teemaan.

Levyn lauluosuuksiin on luonnollisesti totuttautumista, sillä mukana on klassista oopperalaulua. Muuten tarinaa viedään eteen lähinnä puhelaulun voimin, perinteistä pop-laulua on hyvin vähän. Onhan se nyt hauskaa kuulla kuinka biologisia termejä yritetään vääntään edes jotenkin melodiseen muotoon.

1. Varjo – Viimeinen näytös

Varjo - Viimeinen näytös; levynkansiSpotify

Joy Divisionin Closerin tapaan Varjon viimeinen levy on niin voimakas kuuntelukokemus ulkomusiikillisista syistä, että on mahdotonta arvioida mikä albumin ”objektiivinen” arvo itsenäisenä taideteoksena on. Molemmat levyt kun ovat tragedian värittämiä joutsenlauluja, joille tuo väkisin omia lisäsävyjään bändijäsenen kuolema.

Viimeinen näytös on myös hyvä esimerkki siitä että Spotify tai warettaminen tai välttämättä digitaalinen musiikki muutenkaan ei aina ole yhtä täysi kuuntelukokemus. Kaiken lisäksi tämä levy oli aluksi Spotifyssä luvattomasti ja väärässä biisijärjestyksessä. Sieltä kuunnellessani en myöskään voinut lukea kansista, että Sairaalassa-kappale on itseasiassa tehty ennen kitaristi Henry Waldénin kuolemaa eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oletin. Toisaalta, kappaleen ennemäisyys tekeekin siitä vielä aavemaisempaa kuultavaa.

Kaikki muutkin levyn kappaleet ovat poikkeuksellisen synkkiä, jopa Varjon tai koko goottirockin/post-punkin mittapuulla. Mutta ne eivät kuulosta silti teennäisiltä, vaan tuntuvat kertovan aidosta kärsimyksestä, ihmisyyden ja maailman pimeimmistä puolista, kovin inhorealistisesti. Hyvin samaan tapaan siis kuin Joy Divisionkin. Goottikliseistä ollaan tässä kaukana. Tavallaan tragedian todellisuus validoi synkät sanoitukset niin, ettei niitä voi syyttää lapsellisesta keskiluokan teiniangstista. Ahdistavimmat tunnelmat ovat luultavasti levyn hitaimmissa maalailuissa, mutta nopeaitakaan kappaleita ei voi reippaudesta syyttää vaan tuskaa nekin ovat täynnä.

Mutta kuten sanoin, ehkä albumi vaikuttaa niin kouriintuntuvalta ja aidolta vain yhtyettä kohdanneen tragedian vuoksi. En usko että levy olisi yhtä voimakas kuuntelukokemus jos ei tietäisi mitään kuulemastaan yhtyeestä, sen jäsenistä tai vaiheista. Tuntuu myös epäilyttävältä tällä tavalla viihteellistää henkilökohtaisia tragedioita; en millään haluaisi uusintaa sairasta mediaympäristöämme! Valitettavasti tästä levystä ei vain voi kirjoittaa millään muulla tavalla, koska levyä ei voi kuunnella millään muulla tavalla.

Mikäli ei jaksa ruveta kokonaisia albumeja kuuntelemaan, koostin Spotifyhin myös listan vuoden parhaista biiseistä. Sekaan mahtui luonnollisesti myös paljon biisejä joita ei ole näillä levyillä.