Näin vuoden aluksi on luonnollisesti taas paikallaan listata ne omasta mielestäni viime vuoden parhaat levyt. Eihän niitä paljon taaskaan ollut, koska olen niin myöhäisherännäinen kaiken musiikin suhteen. Uutuuslevyjä tulee kuunneltua varsin vähän enkä juokse trendien perässä. Jos joku vielä kahden vuoden päästä muistaa tän vuoden trendilevyn, niin sitten saatan ehkä perehtyä siihen. Olen hitaastisyttyvää tyyppiä. Siksipä kymmenenkin levyn valitseminen oli työn ja tuskan takana, mutta tässä ne nyt ovat:
10. Penjaga Insaf – Sama Sadja
Tämä oli oikeastaan ainoa vuoden dark ambient -julkaisu johon perehdyin ja sekin siksi, että konsepti oli sen verran ainutlaatuinen: yhdistetään perinteiseen konehuminaan kenttä-äänityksiä indonesialaisesta gamelan-orkesterimusiikista ja kuoroesityksistä.
Ei olekaan yhtään yllättävää, että levy on parhaimmillaan juuri silloin kun eksoottinen kuorolaulu ja gamelan-perkussoiden metallinen moniäänisyys ilmaantuvat kaukaisuudesta kuulopiiriin ja työntyvät etualalle, saumattomaan tasapainoon tyypillisten dark ambient -elementtien kanssa.
Ideaa olisi puolestani saanut käyttää ahkeramminkin levyllä, koska ne hetket joilla ei tätä etnofuusiota kuulla, ovat melko unohdettavaa huminaa. Mutta parhaimmillaan levy tuo virkistäviä uusia tuulahduksia melko pysähtyneeseen genreen.
9. Rome – Nos Chants Perdus
Spotify
Rome on ollut häkellyttävän tuottelias viime vuosina. Jopa siinä määrin että se on ehkä tehnyt hallaa yhtyeen musiikille. Kun albumeita tulee tällä tahdilla, ei niiden laadukkuutta oikein ehdi kunnolla arvostaa. Flowers From Exile (2009) seurasi loistavaa Masse Mensch Materialia (2008) niin nopeasti, etten ehtinyt siihen oikein missään vaiheessa perehtyä. Kun tämä uusin albumi puski jo päälle aivan yllättäen.
Nos Chants Perdus eroaa oikeastaan kaikista aiemmista Rome-levyistä siinä että se on tasaisin. Samanlaisia korvamatoja kuin aiemmilla levyillä ei ole, mutta silti jokainen biisi on taattua Rome-laatua. Yksikään kappaleista ei ole sellainen, että se jäisi mieleen niin voimakkaasti että joskus tekisi mieli kuunnella yksittäisenä biisinä, mutta albumikokonaisuus on silti mieluista kuunneltavaa, ja sen laittaa mielellään soimaan yhä uudestaan ja uudestaan.
Tavallaan Nos Chants Perdusia voi pitää yhtyeen tyylin huipentumana, jossa tutut kaavat on hiottu täydellisyyteen. Tuloksena on 12 biisiä jotka ovat täydellisen Romea. Tämä täydellinen epä-Romemaisuuden ja muistiin pureutuvien koukkujen puuttuminen on tietysti myös levyn heikkous koska ilman yllätyksiä ei unohtumattomia mestariteoksia luoda. Yksi vuoden parhaista levyistä kuitenkin.
8. CMX – Iäti
Spotify
Kaiken todennäköisyyden vastaisesti CMX:n riisutuimmasta ja iskelmällisimmästä levystä tulikin kohtuullisen hyvä. Ainakin se pieksee hajanaiset Isohaaran (2002) ja Pedot (2005) kevyesti. Yhtye on onnistunut melko hyvin pitämään musiikissa sen oleellisimman, eli hyvät biisit. Vai onko se koskaan ollut oleellisinta CMX:n kohdalla? Ehkä yhtye joka on parhaimmillaan silloin kun on haastavimmillaan. Silloin kun tekevät tuplaprogelevyjä tai 60-minuuttisia avaruusrockoopperoita. Mutta ihan kelvollisesti Yrjänä ja kumppani osaavat yksinkertaista poppiakin tehdä.
Albumikokonaisuuden toimivuudesta kertoo paljon se, että singlebiisi Linnunrata (josta muuten tehtiin vuoden hienoin musiikkivideo) kuulostaa yksinään suunnilleen CMX:n huonoimmalta kappaleelta, mutta tässä kontekstissa se kuulostaa aivan kuin eri biisiltä, uskomattoman paljon paremmalta. Se oikeastaan olisi täydellinen päätös levylle, enkä oikein ole saanut kiinni sitä seuraavasta Laulusta todellisuuden luonteesta.
Yrjänä ei yleensä mielellään selittele sanoituksiaan, mutta tällä kertaa olen tyytyväinen että selitteli. Ei onneksi liikoja, koska yksi lausekin riitti. Iäti on levy täynnä traagisia rakkauslauluja, jotka ovat samalla myös lauluja sodasta. Tämä kaksoismerkitys mielessä kaikki levyn kappaleet avautuvat hienon monitulkintaisina esityksinä samasta synkästä teemasta. Levy on oikeastaan aika looginenkin jatko Talvikuninkaalle (2007), tästä vain on kaikki aikaan ja fiktioon sidotut scifikikkailut jätetty pois.
Talvikuninkaan heikkous, fiktiivisyyden etäännyttävä vaikutus, onkin täysin tiessään ja on hienoa kuunnella henkilökohtaisinta CMX:ää pitkään aikaan. Iäti on varmasti myös se CMX:n uran helpoimmin lähestyttävä albumi, mutta se ei ole ollenkaan niin huono asia kuin pelkäsin.
7. The National – High Violet
Spotify
Mitä tämä nyt on? Minä kirjoitan tällaisesta trendimusasta! Katu-uskottavuus menee! Olihan minunkin sitten lukuisten suosittelujen jälkeen hakeuduttava The Nationalin pariin ja kohtuuttomista ennakkoluuloista huolimatta oli pakko myöntää että täähän on törkeän hyvää!
En minä tätäkään silti aivan sellaisenaan sulata. Vaikka olenkin dramaattisten ääni- ja meluvallien ystävä, pääsisivät tämän levyn kappaleet mielestäni vielä paremmin esille hieman hiljaisempina ja minimalistisina sovituksina, tai ainakin jos sellaisia osasia olisi tasapainottamassa kokonaisuutta. Nyt kaikesta äänivyörytyksestä tulee melkoinen ähky, varsinkin koko albumin mitassa, ja siksipä tätä ei korkeammalle listalla oikein viitsinyt laittaakaan.
Osa kappaleista on kyllä todella koskettavia ja hienoja, mutta herkät tunteet helposti hukkuvat rikkaan ja äänekkään äänimaiseman alle. Eniten ehkä kärsii Matt Berningerin upea lauluääni, joka ei hirveästi saa itselleen tilaa. Parasta levyssä onkin suunnaton paatos, tunteenpalo ja dramaattisuus. Se vain kaipaisi vastaparikseen jotain hienovaraisempaa dynamiikkaa, jotta tuo draama olisi vielä tehokkaampa. Että se tuntuisi jokaisessa kappaleessa yhtä valtavalta, eikä puuduttavalta. Levyn ehdoton kohokohta on upea Sorrow, joka on ytimekäs kuvaus siitä kuinka vaikea surusta – masennuksesta, särkyneestä sydämestä tai kuolleesta läheisestä – on päästä yli.
6. Massive Attack – Heligoland
Spotify
Massive Attack on melko takuuvarma sijoittuja näillä listoilla. Yhtye julkaisee levyjä hyvin harvoin mutta aina ne ovat yhtä erinomaisia. Jokainen kuulostaa erilaiselta mutta kuitenkin niin Massive Attackilta ettei voi yhtyeestä voi kuitenkaan erehtyä. Kauas yhtye on kyllä edennyt Blue Linesin (1992) ja Mezzaninen (1998) leimallisesta Bristol-soundista, kuten 2010-luvulla on paikallaankin. Sama hämyisä tunnelma on silti musiikissa pysynyt.
Toisin kuin Romen levyllä, tällä musiikkia maustetaan juuri sopivasti jännittävän yllättävillä elementeillä jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja kuulostavat tuoreilta monen kuuntelukerran jälkeenkin, ja ne ovat ne koukut jotka jäävät kuuntelun jälkeen päähän soimaan ja vetävät yhä uudelleen ja uudelleen levyn ääreen. Massive Attackin totuttuun tyyliin levyllä kuullaan monta eri vokalistia, jotka tuovat monipuolisuutta levyyn, kuitenkaan kuulostamatta koskaan liian erilaiselta. Niinikään tuttuun tapaan viimeiseksi on säästetty se kaikkein eeppisin ja synkin kappale, Atlas Air, rönsyilevä mutta kuitenkin ytimekäs lopetus.
5. Blood Axis – Born Again
Spotify
Michael Moynihan on musiikkiprojektissaan sisäistänyt Massive Attackiakin täydellisemmin sanonnan ”ei se määrä vaan se laatu”. Bändi perustettiin 1989, debyyttilevy julkaistiin 1995 ja tämä toinen studioalbumi 2010. Vaikka Born Again poikkeaakin melkoisesti The Gospel of Inhumanityn tyylistä, on se silti yhtä virheetön teos ja kuitenkin erehtymättömän tunnistettavaa Blood Axista.
Gospel of Inhumanity oli pitkälti samplaamisen ja muunkinlaisen röyhkeän toisilta lainaamisen mestariteos, mutta Born Again luottaa enemmän ns. ”oikeisiin” instrumentteihin. Sanoitukset ovat edelleenkin enimmäkseen lainaa. Tuloksena on maanläheinen folkia, martialia ja ambientia sekoittava pakanallis-traditionaalinen tunnelmointilevy. Mukana on sopivassa tasapainossa sekä reipasta folk-menoa että rauhallista ambient-huminaa, ja tässä se hiljaiden ja äänekkäiden kohtien välinen dynamiikka toimiikin täydellisesti.
Sanoitukset ovat tietysti yhtälailla sopivan uustraditionalistisia, mutta nekin aiempaa Blood Axis -tuotantoa maanläheisempiä eikä aivan yhtä filosofisia. Laulun ohella kuullaan myös puhetta, ja intoutuupa Moynihan välillä lausumaan saksaakin ihan väärin. Parasta Blood Axisin musiikissa on edelleenkin Moynihanin voimakas ja käskevä ääni
4. Killing Joke – Absolute Dissent
Spotify
Killing Joken tuoreimmat tuotokset ovat jotenkin menneet minulta ohi. Vuoden 2003 eponyyminen levy ja vuoden 2007 Hosannas From the Basements of Hell olivat ehkä turhan puhdasta metallia makuuni. Enemmän olen ollut 80-luvun alun post-punk-kauden ja 90-luvun puolivälin industrial metal -kokeilujen ystävä. Absolute Dissentillä kaikki KJ:n eri aikakaudet tuntuvat kuitenkin sekoittuvan niin että parhaat yhtyeen puolet pääsevät esille.
The Great Cull, This World Hell ja Depthcharge vastaavat tuoreempaa mättötuotantoa ja niiden raskaus pääseekin kenties paremmin esille kevyemmän matskun seassa. Sitä edustavat bändin omaa post-punk-klassikkoa Eightiesia lainaava Here Comes the Singularity, häpeilemättömän tarttuva elektroninen European Super State sekä bändin dub-juurille tunnelmallisesti kumartava päätöskappale Ghosts of Ladbroke Grove.
Levy on monipuolinen jopa häiritsevyyksiin asti. Kesti todella kauan että albumi avautui kokonaisuutena, koska sen tyylilliset heittelyt ovat niin suuria. Kappaleet kuitenkin sitoo lopulta yhteen Jaz Colemanin vuosi vuodelta kyynisemmäksi muuttuvat dystooppiset saarnat. Sanoitukset käsittelevät totalitarismia, ympäristötuhoja ja apokalyptisiä salaliittoja tavalla joka on pelottavan ajankohtainen ja todentuntuinen.
Siinä missä esimerkiksi Nine Inch Nailsin Year Zero (2007) ja suuri osa dystooppisesta taiteesta muutenkin sijoittaa karmeat visionsa turvallisen etäisyyden päähän tulevaisuuteen, Killing Joke on tässä ja nyt. Vaatii suurta taiteellista rohkeutta olla etäännyttämättä musiikkiaan todellisuudesta tarinaformaatilla ja teemalevyn konseptilla. Se on suuri riski, koska nytkin Coleman menee paikoin koomisuuden rajalle vainoharhaisuudessaan. Hän on kuitenkin sen verran vakavissaan ja vakuuttava, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa vaikka jutut meinaavatkin välillä mennä yli.
3. Swans – My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky
Spotify
Swansin paluulevy on enemmän ja vähemmän kuin saattoi odottaa. Ensikuulemalta se yllättää. Angels of Lightin ja Michael Giran soolotuotannon (ja iän) perusteella erehdyin jo luulemaan, että mies olisi jotenkin rauhoittunut. Kaikkea muuta. Swans on yhtä raju kuin aina aiemminkin.
Monessa mielessä levy ei edes ole looginen jatko edelliselle studioalbumille Soundtracks for the Blindille (1996), vaan kuulostaa eniten yhtyeen 80-luvun lopun tuotannolta. Siinä yhdistyvät Children of God (1987) -kauden raskaus, joka ei ollut enää ihan yhtä hidasta ja musertavaa kuin varhaistuotanto, sekä Angels of Lightin tuoreimpien levyjen rankimmat puolet. Sanoitukset tuntuvat jopa suorapuheisemman aggressiivisilta kuin aiemmin, mikäli se on mahdollista.
Toisaalta, Swansin loistavan julkaisuhistorian jälkeen olisi odottanut jotain enemmänkin. Levy on taattua Swans-laatua, otteessaan pitävää rankaisua, jossa yhdistyvät musikaalisuus ja monotonisuus hienosti. Mutta silti, tämän bändin kohdalla rima on todella korkealla.
Onko tässä oikeastaan mitään uutta? Swans/Angels of Light -akselilla? Ei ehkä ole, mutta sama vanha, tuttu ja turvallinen Swans on silti jotain todella upeaa. Varsinkin levyn keskeinen teos, Devendra Banhartin ja Giran pojan aavemaisena duettona alkava You Fucking People Make Me Sick, joka purkautuu puolessavälissä painostavaan avantgarde-purkaukseen jossa raskaat pianon äänet ja infernaalinen torvisovitus luovat hyytävää tunnelmaa.
2. The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock – Tomorrow, in a Year
Spotify
Tästä levystä olenkin jo melko kattavasti kirjoittanut, ja on vaikea lisätä mitään näin 11 kuukautta myöhemminkään. Tässä nyt sitten on esimerkki siitä miten yhtenäinen teema ja tarina voivat toimia albumiformaatissa, ja miten ne voivat kantaa myös läpi haastavan tuplalevyn mitan. Knifen veto on upean kunnianhimoinen ja onnistunutkin teos.
Jo pelkkä levyn konsepti oli niin hieno että se teki mieli valita kuulematta vuoden parhaaksi levyksi jo helmikuussa: vähän outona elektropopbändinä tunnettu The Knife repäisee ja tekee kokeellisen oopperan Charles Darwinin tutkimuksista ja elämästä. Melkoinen loikka aiemmasta tuotannosta siis, mutta juuri The Knifen tuntien ihan looginenkin. Omalla kierolla tavallaan. On todella kunnioitettavaa ettei yhtye lähtenyt ratsastamaan orastavalla indiemenestyksellään ja tehnyt Silent Shout 2:sta vaan jotain aivan muuta.
Musiikillisesti ooppera kuulostaa lähinnä Coilin myöhäistuotannolta ja myös maailman paras Coil-kopio Ulver tulee paikoitellen mieleen, vaikka samanlaista kappalerakenteiden selkeyttä ei tällä levyllä olekaan. Ennemminkin levy koostuu erilaisista vaihtelevista tunnelmista kuin yksittäisistä kappaleista. Elektroniset soundit jäljettelevät läpi levyn eläinten ääniä mikä sopii tietysti loistavasti teemaan.
Levyn lauluosuuksiin on luonnollisesti totuttautumista, sillä mukana on klassista oopperalaulua. Muuten tarinaa viedään eteen lähinnä puhelaulun voimin, perinteistä pop-laulua on hyvin vähän. Onhan se nyt hauskaa kuulla kuinka biologisia termejä yritetään vääntään edes jotenkin melodiseen muotoon.
1. Varjo – Viimeinen näytös
Spotify
Joy Divisionin Closerin tapaan Varjon viimeinen levy on niin voimakas kuuntelukokemus ulkomusiikillisista syistä, että on mahdotonta arvioida mikä albumin ”objektiivinen” arvo itsenäisenä taideteoksena on. Molemmat levyt kun ovat tragedian värittämiä joutsenlauluja, joille tuo väkisin omia lisäsävyjään bändijäsenen kuolema.
Viimeinen näytös on myös hyvä esimerkki siitä että Spotify tai warettaminen tai välttämättä digitaalinen musiikki muutenkaan ei aina ole yhtä täysi kuuntelukokemus. Kaiken lisäksi tämä levy oli aluksi Spotifyssä luvattomasti ja väärässä biisijärjestyksessä. Sieltä kuunnellessani en myöskään voinut lukea kansista, että Sairaalassa-kappale on itseasiassa tehty ennen kitaristi Henry Waldénin kuolemaa eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oletin. Toisaalta, kappaleen ennemäisyys tekeekin siitä vielä aavemaisempaa kuultavaa.
Kaikki muutkin levyn kappaleet ovat poikkeuksellisen synkkiä, jopa Varjon tai koko goottirockin/post-punkin mittapuulla. Mutta ne eivät kuulosta silti teennäisiltä, vaan tuntuvat kertovan aidosta kärsimyksestä, ihmisyyden ja maailman pimeimmistä puolista, kovin inhorealistisesti. Hyvin samaan tapaan siis kuin Joy Divisionkin. Goottikliseistä ollaan tässä kaukana. Tavallaan tragedian todellisuus validoi synkät sanoitukset niin, ettei niitä voi syyttää lapsellisesta keskiluokan teiniangstista. Ahdistavimmat tunnelmat ovat luultavasti levyn hitaimmissa maalailuissa, mutta nopeaitakaan kappaleita ei voi reippaudesta syyttää vaan tuskaa nekin ovat täynnä.
Mutta kuten sanoin, ehkä albumi vaikuttaa niin kouriintuntuvalta ja aidolta vain yhtyettä kohdanneen tragedian vuoksi. En usko että levy olisi yhtä voimakas kuuntelukokemus jos ei tietäisi mitään kuulemastaan yhtyeestä, sen jäsenistä tai vaiheista. Tuntuu myös epäilyttävältä tällä tavalla viihteellistää henkilökohtaisia tragedioita; en millään haluaisi uusintaa sairasta mediaympäristöämme! Valitettavasti tästä levystä ei vain voi kirjoittaa millään muulla tavalla, koska levyä ei voi kuunnella millään muulla tavalla.
Mikäli ei jaksa ruveta kokonaisia albumeja kuuntelemaan, koostin Spotifyhin myös listan vuoden parhaista biiseistä. Sekaan mahtui luonnollisesti myös paljon biisejä joita ei ole näillä levyillä.
elektroniselle musiikille aivan uusia mahdollisuuksia luovuuteen. Kääntöpuolena tässä oli se että ajan kuluessa osasta tällaista ”kuuntelumusiikkia” tuli elitististä ja sitä alettiin jotenkin pitää tanssittavaksi tehtyä musiikkia parempana ja älykkäämpänä – siitä kertoo jo genrelle keksitty nimikin, Intelligent Dance Music (IDM). Tosiasiassa siitä tuli lopulta aivan yhtä jäykkien sääntöjen määrittämää kaavamaista genremusiikkia jollaista sen kritisoima tanssimusiikkikin on.
