Kirjoittajan arkistot:Melomaanikko

Ruotsalaiset tanssilapset

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Sara Edwardsson: Dansbarn (levynkansi)Yhdeksännellä viikolla musahaasteessa onkin vastassa ensimmäinen levy, jonka valinnassa en käyttänyt missään vaiheessa sattumaa. Olin törmännyt jo kauan sitten verkkokirjastossa Sara Edwardssonin levyyn Dansbarn, ja minun on ollut muutenkin tarkoitus kuunnella sitä jossain vaiheessa. Nyt sitten onkin täydellinen tilaisuus, kun musahaasteessa on kuunneltava 2000-luvulla ilmestynyttä lastenmusiikkilevyä. Se mikä levyssä herätti kiinnostukseni oli asiasana dance, jota en kyllä ensimmäiseksi yhdistä lasten- musiikkiin.

Nykyaikaisesta lastenmusiikista tulee ennemminkin mieleen orgaaniset soundit ja folk-vaikutteet, sekä tietysti Ipanapa räp ja Hevisaurus. Ei kukaan varmaan Suomessa tällaista levyä tekisikään, vaan elektronisia soundeja on etsittävä edistyksellisemmästä länsinaapurista. Edwardsson on ruotslaisen Bolibompa-lastenohjelman juontaja, joka julkaisi tämän ainoan levynsä vuonna 2012, tavoitteenaan yhdistää tanssimusiikki ja lapsille sopivat lyriikat. On muuten jännittävä kulttuuriero, että Skittråkig låt on lapsille sopiva biisinnimi. On niistä sanoituksista aikuisellekin iloa: sukupuolihuolimattoman liberaalin sydäntä lämmittää kun levyllä lauletaan ”Om jag fick vara vad jag ville / skulle jag va både tjej och kille”.

Mielenkiintoisesta konseptista huolimatta en odottanut levyltä kovin paljoa, koska ajattelin että se on kuitenkin jotain halvoilla ja vanhentuneilla soundeilla toteutettua tusinaysäriä. Olikin myönteinen yllätys kuulla kuinka moderni levyn toteutus on. Ei se kuulosta lastenmusiikilta vaan aikuisten tanssimusiikilta, jossa vain laulaa lapsia lapsille sopivista asioista. Soundimaailma on monipuolinen: edellä lainattu Tjej eller kille on oikeaoppinen kasaripastissi Enola Gay -rumpukoneineen; Älvornas dansin sekvensserisäksätys puolestaan tuo ihan Robynin mieleen.

Levy on jaettu kolmeen osaan: ensimmäiset viisi biisiä ovat tätä puhdasta tanssimusiikkia otsikon Dansa alla. Seuraavat viisi on otsikoitu Lyssna, ja viimeiset kolme Sjung med. Arvatenkin Lyssna-osiossa levyn kiinnostavuus notkahtaa. Yhden tytön laulama slovari Min sorgenshet (muuten lapset ovat levyllä lähinnä taustalaulajia) on ensimmäinen kappale joka vastaa ennakkoluuloa siitä että lastenmusiikki on automaattisesti laadullisesti aikuistenmusiikkia heikompaa. Sen jälkeen tulee vielä hyväntuulisesti pulputtavaa tanssipoppia Du börjär bli storin muodossa, mutta viimeiset kuusi biisiä ovat valitettavasti skippaustavaraa.

Pelkäämäni ysärifläsärit iskevät päälle kahdeksannessa raidassa God morgon lilla solsken, joka on se pakollinen pop-reggae-biisi, joita jokaisella 1990-luvun eurodance-levyllä piti olla tuomassa vaihtelua rytmiin. Tämän jälkeen levy taantuukin tavalliseksi bändivetoiseksi lastenmusiikiksi, jonka soundit kuulostavat paljon muovisemmilta ja feikeimmiltä kuin ne Dansa-osion synapörinät. Bussresan yrittää vielä olla funkahtava, mutta sitten tulee toinen kammottava slovari, Förstä kärleken, jonka jälkeen levyn päättävä Sjung med -osio on käytännössä kuuntelukelvoton aikuiselle.

Levyn ensimmäiset viisi raitaa siis ovat todella tarttuvaa ja ammattimaista tanssipoppia, ja loput levystä musiikkia ruotsalaisille lapsille. En siis voi sanoa kuuluvani kohderyhmään! Siihen nähden on siis turha pahemmin haukkua tätä levyä. Nautin sen kuuntelemisesta joka tapauksessa paljon enemmän kuin osasin lastenlevyltä odottaa.

Sara Edwardsson: Dansbarn (Alfie/Cosmos Music Group, 2012)
9. musahaasterasti: Lastenmusiikkilevy, joka on ilmestynyt 2000-luvulla
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Umpimähkäistä rockia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ben Harper & The Innocent Criminals: Call It What It Is (levynkansi)Nyt ollaan sattumanvaraisuuden ytimessä, sillä tämän viikon musahaasteessa piti napata kirjaston hyllystä levy umpimähkään. Analoginen shuffle -menetelmäni saikin syntynsä tätä levyä etsiessäni. Olisin voinut toki olla vieläkin sattumanvaraisempi, ja arpoa myös kirjasto- luokan, mutta valitsin kuitenkin sen itse. Päädyin pop/rock-hyllylle (eli luokkiin 78.891-78.8911), koska se on laaja ja monipuolinen, mutta kuitenkin sellainen jota olen vältellyt viime vuosina.

Valitsin nopanheitoilla alkukirjaimen H, ja sitten heitin uudestaan noppaa niin monta kertaa että hyllyssä tuli vastaan itselleni vieras bändi tai artisti. Se oli Ben Harper, 48-vuotias yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja multi-instrumentalisti, joka on levyttänyt vuodesta 1992 asti. Hänellä on useita hyvin myyneitä levyjä ja kolme Grammyä, joten ei ole edes mikään kovin matalan profiilin artisti. Itselleni hän oli silti ihan vieras nimi, eikä hän varmaan Euroopan puolella yhtä tunnettu muutenkaan ole. Kirjaston hyllystä löytämäni Call It What It Is -albumi vuodelta 2016 on Wikipedian laskutavan mukaan Harperin 13., vaikka puhdasoppisia soololevyjä hänellä onkin vain viisi. The Innocent Criminals -taustabändin kanssa tehdyistä albumeistä tämä on puolestaan kolmas.

Call It What It Is on varsin edustava yleisluontoiselle kirjastoluokalleen; siinä yhdistyy elementtejä monista genreistä saumattomasti. Monipuolinen biisimaterliaa on toteutettu sen verran samanlaisella soundilla, että kokonaisuudella on kuitenkin oma äänensä. Levyn tyyliä ei siis voi kuvailla millään tarkemmalla sanalla kuin rock. Pääasiallisesti levyllä ammennetaan bluesin, countryn ja folkin lähteistä, mutta monet muutkin genret ovat läsnä. Shinessa on selkeitä soul-vaikutteita ja Finding Our Way on puhdasta reggaeta.

When Sex Was Dirty puolestaan on varsin kasarityylistä hard rockia Joan Jettin hengessä. Mieleen tulee vähän myös Lenny Kravitz, jota Harperin lauluääni muutenkin välillä muistuttaa. Kappaleen nimen perusteella odotin mahdollisesti rohkeaakin sanoitusta, mutta raflaavan otsikon takaa paljastuu tylsämielinen ”Ennen oli kunnollista” -muistelubiisi. Seksistä biisi ei siis kerro vaan siitä miten vanhaan aikaan kaikki oli paremmin, vaikka kannabis olikin laitonta.

On levyn lyriikoissa onneksi välillä jotain nykyajallekin relevanttia sisältöä: esim. nimibiisi istuu sujuvasti Black Lives Matter -liikkeeseen. Se onkin oikeastaan levyn ainoa biisi josta voin sanoa nauttivani vilpittömästi. Juuri biisimateriaalin geneerisyys jättää minut muuten niin kylmäksi. Se on tietenkin hyvä asia, ettei genrerajoista välitetä, mutta ei se että eri tyyleistä otetaan vain niiden vaarattomimmat ja yleismaailmallisimmat elementit, jotka yhdistetään tällaiseksi homogeeniseksi ja persoonattomaksi sekoitukseksi.

Levyn eduksi on silti laskettava asia, jonka olen huomannut kaikista muistakin haasteen levyistä: kun kuuntelen mitä tahansa levyä tarpeeksi, se pääsee jossain määrin ihoni alle. Harperillakin on paljon koukkuja, joihin tajuan nyt viikon päätteeksi kasvaneeni sisälle aivan huomaamatta. Ei välittömiä hittejä vaan melodioita jotka sinnikäs toisto istuttaa mieleen. Vaikka musiikki ei olisi muuten miellyttävää, se voi silti toimia tällä alkukantaisella tavalla. Tämäkin on siis ihan hyvä levy, jos vain lakkaan analysoimasta sitä liikaa ja keskityn pelkästään biisien koukkuihin.

Ben Harper & The Innocent Criminals: Call It What It Is (Concord, 2016)
8. musahaasterasti: Kirjaston hyllystä umpimähkään napattu levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Keuruulainen murhaballadi ja helsinkiläinen hipsteripyörä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä (levynkansi)Sen lisäksi että musahaasteessa on mukana lukuisia kohtia, jotka vastaavat tiettyjä kirjastoluokkia, siellä on myös lukuisia levyjen nimiin tai kansikuviin liittyviä rasteja. Näissä tapauksissa uuden kuunneltavan löytäminen on haastavampaa, eikä niistä niin vain yksinkertaisella nopanheitolla selviä. Paitsi tietysti jos arpoo värejä! Listasin aakkosellisesti 13 väriä/sävyä suomeksi ja englanniksi (muut kielet olisivat tehneet tästä jo liian monimutkaista) ja arvoin niistä satunnaislukugeneraattorilla värin, jonka tulee esiintyä levyn nimessä.

Numeroksi tuli 19, eli turkoosi, joka varmaan kaikkein vaikein näistä kaikista sanoista. Spotifystakin löytyy vain yksi levy jonka nimessä tuo sana on: Emilia Lajusen Turkoosi polkupyörä, joka onneksi löytyi myös kirjastostani. Valinta oli siis lopulta ihan helppo! Olin tietoinen tämän levyn olemassaolosta jo entuudestaan, ja tiesin sen olevan jotain kansanmusiikkia. Täysin vieraasta levystä ei siis ollut kyse, mutta ei se haittaa. Tämä haaste on kuitenkin hyvä tilaisuus tutustua myös musiikkiin, joka on ollut mielessä pitkään, mutta jota ei ole saanut aikaiseksi kuunnella.

Levy sopisi itseasiassa moneen muuhunkin rastiin: se on suomalaista kansanmusiikkia 2000-luvulta (40. rasti) ja se sisältää enimmäkseen yhdelle soolosoittimelle sävellettyä musiikkia (12.). En kuitenkaan käytä tuplia, koska haluan kuunnella 50 eri teosta. Lajusen soolosoitin on viulu, tarkemmin ottaen viisikielinen viulu ja avainviulu, jotka ovat soittimen kansanmusiikkiversioita.

Olen varmaan aiemminkin sanonut, että minun on vaikea pitää musiikista, jossa soi vain yksi soitin, koska pidän monipuolisista sointimaailmoista. Erityisesti en pidä klassisesta viulumusiikista. Tästä musiikista kuitenkin pidän kovasti, koska Lajusen soittimet kuulostavat runsaammilta ja tummasävyisemmiltä. Myös tanssirytmit tuovat siihen selkeää rakennetta ja reippautta. Levy vahvistaa ennakkoluuloani siitä, että kun klassinen musiikki sooloviululle on surumielistä ja pateettista, kansanmusiikki on iloluontoista ja raikasta. Se, että mukana on kolme laulettua kappaletta, tuo tietysti kokonaisuuteen sopivasti vaihtelua. En minä tällaistakaan viulumusiikkia jaksaisi kuunnella yhtä levyllistä.

Oikeastaan levy voisi myös olla musiikkia, joka tekee minut iloiseksi (33. rasti) – siitäkin huolimatta, että levy alkaa Mollipolskalla, ja 2/3 sen sanoituksista käsittelee kuolemaa. Levyä luonnehtiikin voimakas dualistisuus. Ilon ja surun lisäksi siinä kohtaavat vanha ja moderni, ruraali ja urbaani. Vaikka valtaosa levyn sävelaineksesta on anonyymiä perinnemusiikkia, se on silti vahvasti kiinni artistin elämässä. Levyn päättävä nimibiisi on Lajusen oma sävellys, joka on ylistys hänen turkoosille polkupyörälleen, ”kiinteävälitteinen polska Helsingin kauneimmalle fiksille”.

Ne vanhatkin biisit ovat Lajusen ”lähipiiristä”, sillä levyn synkeimmät teokset on sanoittanut hänen isoisänsä isoisä Herman Saxberg a.k.a. Pilli-Hermanni, keuruulainen pelimanni 1800-luvulta. Renttulassa on tositapahtumiin perustuva murhaballadi ja Kirkkovene kertoo Keuruunselällä vuonna 1845 tapahtuneesta veneonnettomuudesta, jossa kuoli 26 ihmistä. Tekstit ovat siis pitkiä ja tarinamaisia, mutta ne eivät olekaan laululyriikkaa vaan kansanrunoja, joihin Lajunen on säveltänyt omat musiikit tai sovittanut ne muista kansansävelmistä. Lisäksi avausraidassa kuullaan sanatonta laulua.

Vaikka sanoituksia on vain kolmessa biisissä, ne täyttävät lähes puolet levyn kestosta. Ne ovat sävellyksinä varsin minimalistisia ja pelkistettyjä, mutta pituudestaan huolimatta ne eivät käy missään vaiheessa tylsiksi. Tämä johtuu siitä, että sävellykset selvästi palvelevat sanoituksia, tukien runojen merkityksiä täydellisesti. Itsepintainen viulujumitus sopii erityisen hyvin Renttulan murhatyön intensiiviseen kuvailuun.

Turkoosi polkupyörä antaa nimenä varsin huolettoman ja harhaanjohtavankin kuvan levystä, joka on merkityksiltään syvä ja tyylillisesti monitahoinen. Se on täydellinen esimerkki siitä, miten näennäisen vähäisistä aineksista saadaan monipuolinen ja toimiva musiikkikokonaisuus. Musahaasteen miellyttävin kuuntelukokemus tähän saakka!

Emilia Lajunen: Turkoosi polkupyörä (Texicalli, 2012)
7. musahaasterasti: Levy, jonka nimessä on väri
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Musiikkia lumesta ja Lissabonista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

The Walkmen: Lisbon (kansikuva)Yksi vaikeimmista musahaasteen rasteista on kuudes, ”jonkin kaupungin inspiroima levy”. Kyllä sellaisia toki tulee nopeasti montakin mieleen, mutta mistä löytää sellainen, jota en ole jo joskus kuunnellut? Internetistä tietenkin, esimerkiksi Telegraph-lehden listalta The 45 best albums named after real places. Kuten otsikosta näkee, täsmällisesti haasteeseen vastaavia kattavia listoja ei juurikaan löydy. Jos löytyy, listalla ovat ne samat tutut levyt jotka tulevat mieleen muutenkin. Jos levy on nimetty jonkun kaupungin mukaan, se ei tietenkään vielä riitä minulle.

Jouduinkin käyttämään satunnaislukugeneraattoria varsin monta kertaa, että sain listalta numeron, jota vastaava levy todella on kaupungin inspiroima, eikä ainoastaan sen mukaan nimetty. Lisäksi levyn piti tosiaan olla sellainen, etten ole ikinä kuullutkaan sen esittäjästä. Se, että tällainen levy olisi löytynyt vielä omasta kirjastostani, oli jo turhan paljon toivottu. Tyydyin siis suosiolla levyyn, jonka voin kuunnella Spotifysta, vaikka parhaani mukaan yritänkin valita tähän haasteeseen levyjä, jotka voin saada fyysisesti käsiini.

The Walkmen on vuosina 2000-2014 toiminut yhdysvaltalainen indie rock -bändi, jonka musiikkia on esiintynyt mm. Breaking Bad -sarjassa. Lisbon on bändin kuudes ja toiseksi viimeinen levy, jonka on tuottanut John Congleton, joka oli jo entuudestaan hyvin tuttu minulle. Hän on ollut tekemässä mm. Swansin To Be Kindia ja voittanut Grammyn St. Vincentin St. Vincentin tuottajana. Vielä kun monissa levyarvosteluissa vedettiin lankoja tämän bändin ja The Nationalin välille, odotukseni levyä kohtaan alkoivat nousta.

Minun oli kuitenkin aluksi vaikea saada otetta tästä musiikista, ja erityisen vaikeaa on sen Lissabonin löytäminen. Arvosteluja luettuani aloin epäröidä, onko tämä nyt sittenkään tarpeeksi inspiroitunut kaupungista. Internet osaa lähinnä sanoa että levy on kunnianosoitus Portugalin pääkaupungille, mutta mitään sen täsmällisempää tietoa ei ole. Yritin lukea lyriikoita, jos niistä saisi jotain paikkasidonnaista fiilistä. Ei sitä kuitenkaan löydy muualta kuin levyn päättävästä nimikkobiisistä. Sitten on jotain epämääräisiä viittauksia joihinkin paikkoihin, jotka voisivat varmaan olla Lissabonissa, mutta myös lukemattomissa muissa kaupungeissa. Toisaalta sitten mukana on ”teemaan” hyvin huonosti sopiva While I Shovel the Snow.

Aluksi olin pettynyt siihen, ettei tämä täyttänytkään omia tiukkoja kriteereitäni, mutta sitten tajusin ettei sillä ole väliä. Tärkeintä oli löytää itselle uutta ja yllättävää kuunneltavaa, ja siihen tarkoitukseen levy sopii täydellisesti. Toisella kuuntelukerralla pystyin siis jättämään nämä kaupunkiviittaukset – tai niiden puutteen – rauhaan, ja keskittyä kuuntelemiseen avoimin korvin.

Levyn alku tuntuu varsin mitättömältä, samanlaiselta perus-indieltä kuin ensimmäisen rastin Camper van Beethoven. En mitenkään tajua, miksi arvostelijat pitävät tästä levystä niin paljon. Varsinkin vertaukset Nationaliin tuntuvat olevan ilman pohjaa. Lyriikoissa on ehkä välillä samaa (esim. Woe Is Me), mutta musiikillisesti tämä kuulostaa ihan liian huolettomalta. Onneksi vaskipainotteinen Stranded kuitenkin alkaa viedä levyä hieman kiinnostavammille vesille, vaikka siitä tuleekin ihan Jouluyö, juhlayö mieleen.

Kun puhaltimet ovat tuoneet levyn soundiin raikkautta, alan keskittyä levyn loppupuolella enemmän instrumentaatioon. Ehkä se on sitten se Congleton, jonka ansiosta esimerkiksi rummut ja kitarat ovat täynnä jännittäviä nyansseja, joiden vuoksi levyä jaksaa kuunnella vaikka biisimateriaali onkin varsin mitäänsanomatonta ja laulaja tuntuu yhdistävän tyylissään Rod Stewartin ja Jeff Buckleyn ärsyttävimmät maneerit. Siinä mielessä tämä onkin siis nelosrastin Paul Oxley’s Unitin vastakohta: tylsät biisit, hyvät soundit.

The Walkmen: Lisbon (Fat Possum, 2010)
6. musahaasterasti: Jonkin kaupungin inspiroima levy
Mistä: Spotifysta
Saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa

Moraalipaniikin svengaava soundi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Primitive London -soundtrack (kansikuva)Kuunteluhaasteen viidennellä rastilla kuunnellaan elokuvan soundtrack-levyä. Noppa vei minut kirjaston hyllyllä K-kirjaimen kohdalle ja antoi minulle kuunneltavaksi Basil Kirchinin musiikit Primitive Londoniin (1965). Tällainen itselle täysin vieraan elokuvan musiikkien kuunteleminen on tietysti haasteellista, koska yleensä soundtrackit eivät toimi alkuperäisen kontekstin ulkopuolella. Eikä niiden ole tarkoituskaan: kaupallisen äänitteen julkaisu on siinä määrin toissijaista, että tämäkin näki päivänvalon vasta 45 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

Primitive Londonin lyhyet ja irtonaiset kappaleet jäävätkin kylmiltään kuunneltuna varsin mitättömäksi taustamusiikiksi, jossa ei ole mitään kosketuspintaa. Asiaan vaikuttaa myös levyn lyhyt pituus: kuusi raitaa jotka kestävät yhteensä vain hieman yli 13 minuuttia. Suurimman osan levyn minuuteista vie toinen Kirchinin soundtrack, musiikit Ian McShanen varhaistöihin (1971) lukeutuvaan rikoselokuvaan Freelance.

Jotta saisin jotain irti tästä levystä, minun oli siis perehdyttävä itse elokuvaan. Keskityn vain toiseen levyn soundtrackeista, koska Primitive London on levyn nimi, ja näistä kahdesta elokuvasta huomattavasti kiinnostavammalta vaikuttava. Valitettavasti en löytänyt mitään tapaa katsoa sitä, paitsi DVD:n ostaminen omaksi, enkä nyt ole valmis menemään ihan niin pitkälle. Päätin siis tyytyä YouTubesta-löytyviin klippeihin ja tekstiaineistoihin.

Kyseessä on mondo-elokuvien inspiroima kauhisteludokumentti 1960-luvun Lontoon alakulttuureista. Eli eksploitatiivisesta näkökulmasta tehty elokuva, jonka ydinajatus on sensaatiohakuisuus – vaikka sitten faktojenkin kustannuksella. Osa elokuvan kohtauksista on lavastettuja ja suurin osa jollain tapaa harhaanjohtavia. Italialaisiin esikuviinsa verrattuna kyseessä on kuitenkin erittäin kesy tapaus. Ainoa rajumpi kohtaus kuvaa ilmeisesti kananpoikien teurastamista.

Näkemäni perusteella tämä ”dokumentti” kuvaa nykyisin ihan normaalina pidettyjä asioita, joista haastattelija ja selostaja yrittävät parhaansa mukaan tehdä kauhistuttavia. Siinä mm. naureskellaan naisille jotka harrastavat judoa. Elokuva lienee siis käytännössä babyboomereita edeltäneen sukupolven arvokonservatiivien trollausta. Mondo-elokuvissa kuvataan yleensä jotain muita kuin länsimaisia kulttuureita, Primitive Londonissa aiheena on eksoottiseksi tehty alakulttuuri, vastapainona keskiluokkaiselle valtakulttuurille.

Vaikka mukana on porvarillista hulluttelua (ainakin parinvaihtoa, strippausta ja ”eksoottista tanssia”), painopiste on YouTuben perusteella aikansa nuorisokulttuurissa, eli modeissa, beatnikeissä ja rockereissa. Haastattelija on suorastaan liekeissä kalastellessaan nuoren polven näkemyksiä palkkatöistä ja avioliitosta. Tulee ihan Karpo mieleen. Lopussa ehditään vielä nopeasti tuomita flipperit aivottomana hömpötyksenä, jolla apaattiset nuoret turruttavat itseään.

Varsinkin tuo beatnik-pätkä taita olla yliedustettuna YouTubessa, koska siinä esiintyy pari myöhemmin semitunnettua muusikkoa, Ray Stone ja Emmett Hennessy. Lisäksi elokuvassa soi myös Beatles ja Zephyrs. Entä miten Kirchinin musiikit sitten sopivat tähän kuvaan? Se on enimmäkseen reipasta ja voimakasrytmistä jazzia, jossa on rauhallisempia urkuvetoisia suvantoja. Musiikki kuulostaa 2000-luvun korvissani ihan yhtä normaalilta kuin kaikki elokuvassa esitetyt ”poikkeavat” aktiviteetitkin. Se on yleisluonteeltaan sen verran hyväntuulista ja vaaratonta, että ei se kuulosta lainkaan eksploitaation taustamusiikilta: se sopisi mainiosti vaikka jonotusmusiikiksi Kelan palvelupuhelimeen.

Paikoitellen musiikissa käytetään uraauurtavia elektronisia efektejä, mutta niin lyhyesti, ettei niillä oikein ehdi olla tarkoitettua vieraannuttavaa vaikutusta. Raidat 4 ja 5 ovat oikeastaan ainoat, jotka sopivat mielikuvissani toiseutta kuvaavien ja keskiluokkaa provosoivien kohtausten taakse. Tuollaista pahaenteistä urkujen huminaa ja ulinaa kun laittaa vaikka virkkaamisen taustalle, niin varmasti alkaa katsoja epäillä, onko tässä viattomalta vaikuttavassa toiminnassa jokin uhkaava vastakulttuurin salaliitto taustalla.

Kuuntelukokemuksena soundtrack on siis lähinnä epätyydyttävä ja turhauttava. Se on liian pirstaleinen toimiakseen minkäänlaisena kokonaisuutena. Pitemmässä muodossa, tai kokonaisen 1½-tuntisen elokuvan taustalla, se varmasti toimisi upeasti. Julkaisun perimmäinen tarkoitus on muutenkin ollut vain kompletistinen arkistojen koluaminen, sillä Basil Kirchinin nimi on eräissä piireissä korkeassa arvossa. Suurin anti tästä levystä on itsellenikin ollut nimenomaan se, että olen tullut tietoiseksi Kirchinin muista töistä.

Kirchin on yksi maineikkaimmista brittiläisen kirjastomusiikin tekijöistä, ja ovatpa korkealentoisimmat mielet kuvailleet häntä ”ambientin isäksikin”. Jälkimmäinen nimitys taitaa kuitenkin olla lähinnä harhaanjohtava mainoslause, joka on johdettu siitä että Brian Eno kirjoitti saatesanat vuoden 1974 albumiin Worlds Within Worlds, joka oli jatkoa saman nimiselle levylle vuodelta 1971. Tuo levykaksikon ensimmäinen osa on mielenkiintoinen yhdistelmä free jazz -improvisaatiota ja moninkertaisesti hidastettuja kenttä-äänityksiä mm. eläinten äänistä. Jälkimmäinen levy sen sijaan koostuu lähes pelkistä nauhamanipulaatioista ja on siis rakenteellisesti jo varsin lähellä ambient-musiikkia. Tunnistettavimpia ääniä ovat Kirchinin vaimonsa kanssa nauhoittamat autististen lasten äänet.

Näiden levyjen äänimaisema on varsin painostava, ja taustahuminat ovat välillä hyvinkin dark ambient -henkisiä. Pidänkin niistä huomattavasti enemmän kuin Kirchinin soundtrack-töistä (Primitive Londonin lisäksi mm. The Abominable Dr. Phibes). Niistä tosiaan kuulee kuinka valtavasti edellä aikaansa Kirchin oli. Ei ole mikään ihmekään, että hänen nimensä löytyy mm. kuuluisalta Nurse with Wound listiltä. En menisi silti ihan niin pitkälle, että kutsuisin häntä ambientin isäksi, koska hänen vaikutuksensa on kuitenkin ollut niin rajoittunut pariin portinvartija-artistiin (Eno ja Steven Stapleton). Worlds Within Worlds -levyt olivat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia teoksia joita on oikeasti kuullut vain kourallinen ihmisiä; ensimmäisen levyn mediaanihinta Discogsissa on 588 euroa.

Kirchinille itselleen kävi kuten väärinymmärretyille neroille yleensä. Levy-yhtiöt eivät suostuneet julkaisemaan hänen teoksiaan sellaisenaan, mistä suivaantuneena Kirchin vetäytyi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä 1970-luvun lopulla. Hän kuitenkin jatkoi musiikin tekemistä yksityisesti ja kerrytti valtavan määrän arkistoaineistoa, johon Trunk Records viimein pääsi käsiksi 2000-luvulla. Kirchin kuoli vuonna 2005, juuri kun oli alkamassa saada tunnustusta uraauurtavista kokeiluistaan. Postuumeja uusinta- ja  arkistojulkaisuja onkin sitten pukannut siinä määrin, että Primitive Londonin kaltaiset irtonaiset pätkätkin ovat nähneet päivänvalon.

Basil Kirchin: Primitive London (Trunk Records, 1965/2010)
5. musahaasterasti: Elokuvan soundtrack
Mistä peräisin: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta