Aihearkisto: Elektroninen Top 100

#44 Underworld – Born Slippy .NUXX (1995)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube:
Audio + lyriikat (Original Version)
Musiikkivideo (Short Version)
Everything, Everything -liveversio
Trainspottingin loppukohtaus

Trainspotting Soundtrack; levynkansiUnderworldin Born Slippy .NUXX on paitsi yksi 1990-luvun tärkeimmistä elektronisista hittibiiseistä, myös havainnollistava esimerkki tanssimusiikin usein hämmentävistä versiosotkuista. Kappale on julkaistu singlenä monena eri vuotena ja siitä on lukuisia eripituisia versioita, joita ei välttämättä erota nimen perusteella mitenkään. Lisäksi vuonna siitä 2003 julkaistiin uusi remix sekä uusi Edit-versio, joka on luultavasti tätä nykyä kappaleen helpoimmin saatavilla oleva versio, ainakin Underworldin omilla julkaisuilla.

Tämä kaikki nyt on vielä täysin normaalia, mutta erityisen hämmentävää on se, että ”Born Slippy .NUXX” on itseasiassa täysin eri biisi kuin ”Born Slippy”. Alkuperäinen Born Slippy oli vuonna 1995 julkaistu instrumentaali, jota ei ole yhdelläkään bändin albumilla. Singlen b-puolelta löytyi .NUXX-versio joka sai oman a-puoli-julkaisunsa vuotta myöhemmin ja löytyy lyhennettynä versiona bändin kokoelmalevyiltä 1992-2002 ja 1992-2012. Kokonaisena se löytyy ainoastaan alkuperäisiltä (harvinaisilta) sinkuilta ja Trainspottingin soundtrackilta.

Tämän Danny Boylen elokuvan ikonisesta loppukohtauksesta kappale parhaiten tunnetaankin. Trainspottingin vedossa siitä tuli yhtyeen suurin hitti, brittilistan kakkonen ja lähtemätön osa 1990-luvun soundtrackia. Alkuperäinen ”Born Slippy” unohtui niin täysin että kun nykyään ihmiset puhuvat siitä, he tarkoittavat juuri .NUXX-versiota. Kappaleen nimi tuli Underworldin jäsenille veikkausvoiton tuoneen vinttikoiran nimestä, .NUXX-pääte puolestaan tietokonebugista, joka lisäsi .NUXX-päätteen heidän biisiensä työtiedostoihin.

Sanoitus on bändin vokalistille Karl Hydelle tyypillistä tajunnanvirtaa, jossa luetellaan sanoja ilman ilmeistä yhteyttä toisiinsa, minkä vuoksi tulos on usein varsin monitulkintainen. Hänen sanoitustyylinsä tuo bändin musiikkiin myös oman päihtyneen tunnelmansa – Hyden assosiaatioketjut ovat kuin huumeissa olevan ihmisen ajatuksenjuoksua, jota eivät enää sido kieliopin tai selväpäisen mielen rajoitukset. ”A drunk sees the world in fragments and I wanted to recreate that”, kertoi Hyde tästä kyseisestä kappaleesta Guardianille helmikuussa 2006. Hän kirjoitti kappaleen eräänlaiseksi alkoholistin sisäiseksi keskusteluksi aikana jolloin hän itsekin oli sellainen.

Henkilökohtaisten tilitysten sisällyttäminen elektronisen tanssimusiikin sanoituksiin on aina hieman hankalaa, kuten sanoitusten rooli klubmusiikissa muutenkin. Jos kappaleessa on niin uskomattoman upea ja jyräävä biitti kuin Born Slippy .NUXX:issa, se pakottaa ihmiset aivottomina sätkynukkeina tanssilattialle vaikka siinä laulettaisiin lapsenmurhasta. Toki tanssimusiikki taipuu myös syvällisten ja henkilökohtaisten sanomienkin ilmaisuun, mutta aina sillä riskillä että kappaleista tulee kuitenkin ensisijassa tanssi- ja bilebiisejä.

Born Slippystäkin on muodostunut melkeinpä päihteiden ylistyslaulu vaikka se kirjoitettiin alkoholistin avunhuudoksi. Etenkin kohta ”lager lager lager shouting” suorastaan kerjää tullakseen huudelluksi kännissä kadulla. Jalkapallofanit omaksuivatkin sen omaksi taisteluhuudokseen. Kun kappale esitettiin ensimmäistä kertaa livenä, Hyde kauhistui kuinka yleisö nosti tuossa kohdassa kaljatuoppinsa innoissaan ylös, mutta on sittemmin kuulemma jo tottunut siihen.

Toisaalta on kyllä hyvä että elektronisessa tanssimusiikissa lauletaan muustakin kuin tanssimisesta ja bailaamisesta, koska se on kehollista eikä sanallista toimintaa. Siitä laulaminen on lähes aina banaalia, vaikka se toimintana sitä ei olekaan. Siksi klubimusiikki toimiikin usein hyvin instrumentaalina. Mutta jos musiikki sopii myös kotikuunteluun, sillä voi hyvin olla jotain sanottavaakin. Jos sitä kuitenkin voi myös tanssia, niin myös tehdään täysin riippumatta sanoista. Lyriikoista on tietysti esitetty muitakin tulkintoja, milloin mistäkin muusta päihteestä aina LSD:stä PCP:hen. Varsinkaan biisin ikuinen assosioituminen Trainspottingiin ei oikein edes mahdollista enää helposti muita kuin huumetulkintoja. Joidenkin mukaan sanoitus kuitenkin kertoo seksin harrastamisesta transvestiitin kanssa.

Born Slippy siirsi Underworldin rave-alakulttuurin suosikista rock-festareiden päälavoille. Yhtyeestä tuli Orbitalin, Leftfieldin (#49), Faithlessin, Prodigyn ynnä muiden ohella yksi niistä ”post-rave”-akteista jotka vetivät kovia keikkoja isoille yleisöille. Bändin perustajajäsenten, Hyden ja Rick Smithin, juuret uuden aallon pop-rockissa, ja toisaalta yhtyeessä sen kulta-aikana vaikuttaneen DJ Darren Emersonin rave-osaaminen, toivat Underworldin musiikkiin jotain genrenrajojen yli vetoavaa. Tämä mahdollisti musiikin tekemisen lukuisille kohderyhmille jotka eivät usein kohtaa.

Underworld on yksi maailman parhaista elektronista tanssimusiikkia livenä esittävistä kokoonpanoista, ja heidän Helsingin-keikkansa vuonna 2006 on luultavasti paras näkemäni keikka tuossa genreperheessä. Karl Hyde on bändin vokalistina juuri sopivan energinen ja rock-henkinen johtohahmo, kun taas muut jäsenet vääntelevät nuppeja laitteiden takana varsin vähäeleisesti. Konsertissa heidän kappaleensa eivät useinkaan muistuta kovin paljoa niiden levytettyjä versioita, ja he osaavat reagoida yleisön fiilikseen spontaanisti.

Bändi saattaa esimerkiksi pidentää kappaleidensa instrumentaaleja rytmiosioita kymmenenkin minuuttia jos yleisö tuntuu rakastavan kyseistä kohtaa. Heidän musiikkiinsa yhtä keskeisesti kuuluvia ambientimpia kohtia tai laulettuja säkeistöjä voidaan hyvinkin siirtää pois niille ”kuuluvilta” paikoilta jos livetilanne sitä vaatii. Tietyllä tapaa tanssimusiikkikeikat voivatkin olla interaktiivisempia kuin monet rock-keikat koska yleisö osoittaa suosiota kehoillaan ja Underworld reagoi siihen reaaliajassa, päättäen kappaleittensa rakenteen lennossa.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 270-271; Rule & Melville (1996/2011): s. 144-148.

Kuuntele myös: Trainspottingin ohella 1990-luvun raven jälkeistä elektronista populaarimusiikkia popularisoivat mm. seuraavat elokuvat: Blade (1998, esim. remixattu New Order), Pi (1998, esim. Aphex Twin), Lola rennt (1998, pääosanesittäjä Franka Potente lauloi usean soundtrackin biiseistä), Matrix (1999, esim. The Prodigy), Fight Club (1999, The Dust Brothers) ja Virgin Suicides (1999, Air).

PS. Underworldin paras biisi ei kuitenkaan ole Born Slippy .NUXX vaan loistavalle Everything, Everything (2000) -livelevyllekin nimen antanut Cowgirl.

Spotify: 254/500.

#45 Negativland – U2 (käsitetaideteos, 1991-1994)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

”If creativity is a field, then copyright is the fence.” – John Oswald
”If copyright is a fence, then fair use is the gate.” – Negativland

Todistusaineisto A: I Still Haven’t Found What I’m Looking For (1991 A Cappella Mix)
Todistusaineisto B: I Still Haven’t Found What I’m Looking For (Special Edit Radio Mix)

Negativland - U2; singlen kansikuvaViime aikoina tämä lista on ollut melko täynnä samplaamista, tekijänoikeuksien tahallista rikkomista, piratismin puolustamista ja postmodernismia. Toiston välttämisen ja tasapuolisuuden vuoksi olisi pitänyt ripotella näitä (#50, #47 ja #45) laajemmalle pitkin sadan kärkeä. Lista on ollut muuten alusta lähtien selvillä, mutta järjestys on elänyt koko ajan. Kärkisijojen lähestyessä totesin että nämä asiat eivät kuitenkaan ole niin tärkeitä että ne mahtuisivat neljänkymmenen kärkeen. Tuli siis kiire käsitellä nämä aiheet pois alta.

Korostan näitä teemoja mielelläni siksi että on mielestäni tärkeää muistaa kuinka suuri osa elektronisesta musiikista on jollain tapaa laitonta. Osoittamalla että jokin laiton toiminta on oikeastaan sääntö eikä poikkeus, todistaa mielestäni parhaiten että lainsäädännössä on jotain vikaa. Lain tulisi seurata valmiita taiteellisia käytäntöjä, ei toisin päin. Muusikot ja kuulijat päättävät kollektiivisesti mikä on hyväksyttävää musiikkia, ja lakien tulisi heijastaa näitä käsityksiä eikä pakottaa ihmisiä alistumaan käytännön todellisuudesta ja maalaisjärjestä irrallaan oleville mielivaltaisille säännöille.

Enimmäkseen listaamissani kappaleissa on rikottu tekijänoikeuksia ilman erityistä ideologista perustelua, ihan vain siksi että se on mahdollista, helppoa ja hauskaa: silloinkin kun JAMs (#47) teki laittomia biisejään, syynä oli joko yhteiskunnallinen sanoman kertominen tai pelkkä hauskanpito – samplaaminen oli siis keino, ei osa päämäärää. Myös mash-upeissa (#50) on kyse yksinkertaisesti viihdyttävästä musiikista, jota vain satutaan tekemään välittämättä tekijänoikeuksista.

Äänitetyn musiikin koskemattomuus tuli ensi kertaa todella uhatuksi digitaalisuuden myötä: äänipalasten nappaaminen CD:ltä on paljon helpompaa kuin C-kasetilta tai vinyyliltä, ja digitaalinen sampleri teki äänipalasten manipuloinnista moninverroin helpompaa, nopeampaa ja halvempaa kuin magneettinauhalla, teipillä ja partaterällä askarteleminen. Tämä digitalisoituminen avasikin väylän myös kulttuurihäiriköille, joiden taiteessa keskeistä oli samplaaminen itseisarvoisena osana populaarikulttuurin kommentointia ja kritiikkiä. Siitä muodostui antikonsumeristinen väylä kaupallisen valtamedian kääntämiseen sitä itseään vastaan.

Amerikkalainen yhtye Negativland keksi tälle toiminnalle nimen ”kulttuurihäirintä” (culture jamming, mukaelmana radio jammingista), joka oli oikeastaan 1980-luvulle päivitetty kansantajuisempi versio lettristien ja situationistien détournement-käsitteestä. Nimenomaan levytetyn populaarimusiikin piirissä tehtävää, digitaaliseen sampleriin perustuvaa kulttuurihäirintää kuvaamaan vakiintui sana plunderphonics, jonka lanseerasi kanadalainen säveltäjä John Oswald vuoden 1985 luennossaan Plunderphonics, or Audio Piracy as a Compositional Prerogative. Plunderphonics on mielellään linkitetty osaksi 1900-luvun postmodernia korkeataidetta, johon kuuluivat kaikki dadaistien ja situationalistien kuvakollaaseista Kurt Schwittersin järjettömiin äänirunoihin, Andy Warholin pop artiin ja William S. Burroughsin cut up -teksteihin. Taidemusiikin puolelta John Cage ja musique concrète ovat luontevia esikuvia.

Jostain syystä populaarimusiikissa postmoderni vanhan yhdistely uudeksi kokonaisuudeksi on kuitenkin herättänyt paljon nihkeämpää suhtautumista institutionaalisessa yhteiskunnassa – luultavasti siksi että populaarissa liikkuu paljon isommat rahat kuin ”korkeassa” taiteessa. Toisin kuin konkreettinen musiikki, plunderphonics kuitenkin korostaa sitä, että kukaan ei omista musiikkia. Se on meidän kaikkien kollektiivista omaisuutta ja sitä saa uusiokäyttää vapaasti. Mash-upeja voidaan myös tavallaan pitää kulttuurihäitintänä, jossa populaarimusiikin pakkosyötölle altistuminen käännetään aktiiviseksi muokkaamiseksi. Esteettisiltä ja filosofilta lähtökohdiltaan se kuitenkin poikkeaa plunderphonicsista merkittävästi. Esimerkiksi tässä bloggauksessa niiden välistä eroa on pohdittu pätevästi.

Lue loppuun →

#46 Jean-Michel Jarre – Oxygène Part IV (1976)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube

Jean-Michel Jarre - Oxygene (Part 4); singlen kansikuvaRanskalainen Jean-Michel Jarre oli jo nuorella iällä kiinnostunut manipuloimaan perinteisten rock-soitinten ääniä. Keskeiseksi kokemukseksi hänen musiikillisessa kasvussa osoittautui liittyminen pariisilaiseen Groupe de Recherche de Musique Concrète‎en -ryhmään vuonna 1969. GRM:n johtohahmo ja perustaja oli musique concrèten pioneeri Pierre Schaeffer, jonka alaisuudessa Jarre toimi kolme vuotta. Jarre oli saanut koulutusta klassisessa musiikissa, ja hän kiinnostuikin ajatuksesta yhdistää musique concrèten, elektronisen musiikin, klassisen ja popin elementtejä toisiinsa.

Hän ei olisikaan tässä voinut yhtään paremmin onnistua kuin debyyttialbumillaan Oxygène (1976), jonka singlejulkaisu Oxygène IV:stä tuli yksi ensimmäisistä instrumentaaleista ja kokonaan elektronisista listahiteistä. Toisiin sen ajan elektronisiin artisteihin verrattuna Jarren tyyli oli häpeilemättömän rytmistä ja melodista ja Kraftwerkin lisäksi tällaisia tarttuvia konebiisejä oli tullut lähinnä yhden hitin ihmeiltä aina Hot Butterin Popcornista (1972) lähtien – Oxygène IV perustuukin vahvasti tuohon Gershon Kingsleyn alunperin vuonna ’69 säveltämään instrumentaaliklassikkoon. Jarre oli myös itsekin Hot Butterin tapaan coveroinut kappaletta jo aiemmin nimellä Pop Corn Orchestra.

Oxygene-albumilla hyödynnettiin laajasti sen ajan analogisyntetisaattorien lämpöä: soittimina olivat mm. ARP, ensimmäinen eurooppalainen syntetisaattori VCS3, Farfisa-urut ja Mellotron. Levyn helpon lähestyttävyyden ansiosta siitä tuli kaupallinen hitti ja syntetisaattorit alkoivat vaikuttaa suurten massojenkin mielestä hauskoilta ja oleelliselta osalta modernia elämää. Myös Jarren suhde Oxygenen henkilökuvatkin ottaneseen näyttelijätär Charlotte Ramplingiin auttoi medianäkyvyyden saamisessa. Levyllä, ja varsinkin tällä sen hittikappaleella, on ollut suuri merkitys myös teknon ja trancen kehittymiseen.

Oxygenen jälkeen Jarren panos elektroniselle musiikille on kuitenkin ollut ihan muualla kuin hänen levytyksissään, jotka huononivat tasaista vauhtia kammottavaan Revolutions (1988) -kikkareeseen asti. Jostain käsittämättömästä syystä Jarrea on levytysten laadun roimasta laskusta huolimatta myyty maailmanlaajuisesti arviolta 80 miljoonaa kappaletta. Kekseliäs Zoolook (1984) on pieni valopilkku Jarren muuten onnettomassa kasarituotannossa, mutta tuolla vuosikymmenellä Jarren merkittävimmäksi ansioksi nousi kuitenkin elektronisen musiikin popularisointi massiivisten ilmaiskonserttien kautta.

Jarre on rikkonut omia yleisöennätyksiään niin Yhdysvalloissa, Ranskassa kuin Venäjälläkin, ja vienyt samalla konemusiikkia valtaville yleisöille kolmanteen maailmaan (mm. Egypti ja Marokko) ja rautaesiriipun taakse – hän oli ensimmäinen länsimainen musiikko joka konsertoi Maon jälkeisessä Kiinassa. Massiiviset lava- ja lasershow’t ovat osoittaneet että konemusiikki voi olla spektaakkelia siinä missä stadion-rockikin. Kustomoidut laitteet, kuten Laser Harp, tekivät elektronisen musiikin soittamisesta visuaalista: sitä soitettiin katkaisemalla näkyviä ylöspäin jakautuvia lasersäteitä.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 145-156; Prendergast (2000): s. 309-312.

Kuuntele myös: Jarren varhaisia musique concrète -kokeiluja on viimein julkaistu kokoelmalla Essentials & Rarities (2011). Ne kuulostavatkin paljon mielenkiintoisemmalta kuin suurin osa hänen Oxygènen jälkeisistä julkaisuistaan: La Cage (1971) lienee Jarren tunnetuin varhainen sävellys. Zoolookologie (1984) hyödynsi näitä nuoruuden kollaasitekniikoita virkistävästi digitaalisella ajalla: Zoolook-albumi oli yksi ensimmäisiä Fairlightin CMI-samplerisyntikkaa hyödyntäneistä levyistä. Samplerin avulla levyllä koostettiin digitaalisesti paloja erikielisistä puheista ympäri maailman niin, että tuloksena oli laulua joka ei ollut mitään varsinaista kieltä vaan hybridi lukemattomista kielistä ympäri maailmaa. Konseptiiin vaikutti vahvasti Karlheinz Stockhausenin ajatus ”universaalista musiikista” joka tuo kaikkien maailman kulttuurien musiikit samaan taiteenmuotoon.

Spotify: 241/500.

#47 The KLF – Stadium House Trilogy (singletrilogia, 1988-92)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuuntele: 1. What Time Is Love? / 2. 3.A.M. Eternal / 3. Last Train to Trancentral /
Koko trilogia (huompi laatu mutta oikea järjestys ja kaikki videomateriaali)

KLF on aina kiehtonut minua poikkeuksellisen paljon pop/house-ryhmäksi. Kun nyt tuli tämän listauden muodossa tekosyy perehtyä Bill Drummondin ja Jimmy Cautyn (The Justified Anciets of Mu Mu, The Timelords, The KLF, 2K, jne.) tekemisiin tarkemmin, innostuin tietysti melkoisesti. Ihmiset, jotka erehtyvät perehtymään kaksikon musiikkiin ja mytologiaan läheisesti, on tapana hieman mennä sekaisin päästään. Niin kävi luonnollisesti myös minulle, koska haukkaan helposti liian isoja paloja pureskeltavaksi ja sitten projektit venyvät ja venyvät. Nytkin hankin lähdekirjallisuutta kirjastosta ja netistä ja koko postaus alkoi paisua ja rupesi tuntumaan siltä että teen kohta aiheesta kirjan. Ilmankos tästä tuli tämän listauksen pisin tauko ja pisin bloggaus.

Leftfieldin (#49) yhteydessä mainitsin jo stadium housen, Drummondin ja Cautyn lanseeraman ”genren” kuvaamaan juurikin tätä nyt käsittelyssä olevaa sinkkukolmikkoa: 3 A.M. Eternal, Last Train to Trancentral ja What Time Is Love?. Ensin kuitenkin yhtyeen historiaa ja taustoja, koska KLF:stä on mahdotonta puhua ilman ”ulkomusiikillisia” asioita. Kaksikon tekemiset olivat vähintään yhtä paljon käsite- ja performanssitaidetta kuin popmusiikkiakin. Situationalistit, diskordianismi ja Illuminatus!-trilogia olivatkin heille luultavasti vähintään yhtä suuria vaikutteita kuin heidän vertaismuusikkonsa.

Kaksikko aloitti yhteistyönsä sample-housen luvattuna vuonna 1987. Art of Noisen (#70) ja hip hopin inspiroimana Britanniassa syntyi tuona vuonna valtava määrä DJ- ja tuottajavetoisia hittejä. Digitaalisen samplerin yleistyminen johti siihen että koko levytetyn musiikin historia tuli kätevästi uusien artistien ulottuville, pilkottavaksi ja uudelleenjärjestettäväksi. Britti-DJ:t rakensivat monisyisiä kollaaseja koko tallennetun populaarikulttuurin historiasta ja kutoivat ne yhteen biitillä, joka toimi kappaleiden selkärankana. Suuria hittejä loivat tällä kaavalla mm. M/A/R/R/S, Bomb the Bass ja Coldcut, sekä vuotta myöhemmin Drummondin ja Cautyn Timelords.

Ennen listaykköstään Cauty ja Drummond kuitenkin perustivat Illuminatus!-kirjojen vastarintaliikkeen mukaan nimetyn The Justified Ancients of Mu Mun (JAMs), anarkistisen hip hop -bändin joka ei kumartanut ketään. Kirjasarjassa Justified Ancients of Mummu oli vuosituhansia vanha anarkistis-myyttinen salaseura joka palvoi babylonialaista kaaoksen jumalaa Mummua. Kirjassa heidän vihollisenaan on valaistuneiden salaliitto Illuminatus, joka hallitsee teoksen psykedeelisestä maailmaa ja pyörittää luonnollisesti myös koko musiikkiteollisuutta. Mummulle Uskolliset Muinaiset, kuten suomentaja on nimen tulkinnut, oli kuolleeksi lavastetun pankkiryöstäjä John Dillingerin johdolla perustanut oman kilpailevan levy-yhtiönsä Laughing Phallus Productions.

MUMmut tai JAMsit, riippuen mitä kieltä haluaa seurata, olivat olleet välillä myös osa Illuminatia, mutta heidät potkittiin lopulta pihalle, mihin kirjan maailmassa viittaa myös MC5:n Kick Out the JAMs -kappale, joka tietysti sisälsi esoteerista vittuilua salaseuralta toiselle ilman että bändi itse tajusi koko asiaa. Kyseisen kappaleen intron huudahdus ”Kick out the JAMs motherfucker!!!” päätyikin sitten Drummondin ja Cautyn ensimmäiseen julkaisuun All You Need Is Love sekä myöhemmin KLF:n hittiin What Time Is Love.

Samaten Last Train to Trancentralin puhesample ”lay down on the floor and stay calm” on suoraan Illuminatus!-trilogiasta: se oli Dillingerin pankkikeikkojen että JAMs-salaseuran tunnuslause, jonka julkisella sanomisella pankkiryöstäjä vittuili Illuminatiin kuuluvalle FBI-johtaja J. Edgar Hooverille. Vastaavanlaisia pieniä viittauksia Illiminatusiin löytyy pitkin Drummond/Cauty-kronologiaa, eikä vähiten Justified Ancients of Mu Mun ja KLF Productions -levymerkin logossa jossa Illuminatin pyramidi ja kaikkinäkevä silmä oli muokattu pyramidiksi ja (kaikkialle kuuluvaksi?) ghettoblasteriksi.

The Justified Ancients of Mu Mu -logo; yksityiskohta What the Fuck Is Going On? -levyn kannesta

Lue loppuun →

#48 Shannon – Let the Music Play (1983)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Shannon - Let the Music Play (1983); singlen kansikuvaNew York oli varsinainen etnisten ryhmien sulatusuuni 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. No wave ja varhainen hip hop yhdistivät mustia, latinoja, valkoisia, miehiä ja naisia harvinaisella tavalla. Siinä luovuuden räjähdyksessä ihmisen toissijaisilla etnisillä tai sukupuolisilla määreillä ei tuntunut olevan hirveästi väliä. Paljon kertoi siitä että Kraftwerk oli niin mustien kuin latinojenkin suuressa suosiossa, vaikka eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuma järjestelmällisiä saksalaisia valkoisempaa bändiä oli vaikea kuvitella.

Afrika Bambaataan ja kumppaneiden electron kautta Kraftwerk kuului New Yorkissa ja vaikutti oikeastaan kaikkiin siellä syntyneisiin musiikkityyleihin, myös omituisesti nimettyyn freestyleen. Genren nimestä on useampikin teoria. Yksi on se, että toisin kuin muut DJ-vetoiset genret, freestylen synkopoidut rytmit tekivät biittimiksauksesta mahdotonta, joten DJ-miksauksissa oli enemmän vapautta yhdistellä kappaleita eri tavoilla. Toinen teoria koskee genrelle ominaista laulutyyliä, jossa naisvokalistit saivat yhdistellä tyylejä melko vapaasti. Freestyle perustui hip hop -biiteille, joiden päällä ei oltu aiemmin kuultu oikein muuta kuin puhelaulua, joten tässä musiikkityylissä laulajilla oli enemmän vapautta rytmiikan suhteen.

Freestylessä yhdistyivät etäisesti latinotyyliset naisvokaalit, orgaaniset perkussiot, synkopointi, electron ja housen synteettisyys sekä R&B:n ja discon romanttiset teemat. Keskeistä soundissa oli nimenomaan mekaanisen ja sensuellin kohtaaminen. Shannonin Let the Music Play on luultavasti genren menestynein kappale, jota on singlenä myyty yli miljoona kappaletta. Sanoituskin on tyylille hyvin luonteenomainen: aiheina ovat juhliminen/tanssiminen ja rakkaus, eikä juuri mikään muu. Biisi oli sen verran tärkeä musiikkityylin historiassa että ennen kuin se nimettiin freestyleksi, genreä kutsuttiin ihan vain ”Shannon Soundiksi”. Shannon itsekin personoitui kappaleeseen niin vahvasti että VH1 valitsi hänet mukaan vuoden 1999 One-Hit Wonders -sarjaan.

1990-luvulla tyyliin alkoi tulla enemmän pop-elementtejä ja freestyle oli valtavirrassa hetken. Sen jälkeen tyylistä tuli yksi lukemattomista elektronisen tanssimusiikin ug-genreistä joka oli lähinnä latinojen suosiossa kun New Jack Swing alkoi olla sitä suositumpaa R&B/hip hop -vaikutteista poppia. Myös New Yorkin musiikkipiirit olivat ehtineet muuttua taas etnisesti voimakkaasti eriytyneiksi. Rockin ja hip hopin eroaminen toisistaan on jonkun* mielestä ajoitettavissa jo Sonic Youthin ja Public Enemyn perustamiseen vuosina 1981-82; sitä ennen kaikki seurustelivat ja tekivät musiikkia keskenään. 2000-luvulla freestyle on taas tehnyt hieman paluuta mainstreamiin.

Myös Shannon oli pinnalla alunperin vain hetken mutta palasi 2000-luvulla. Let the Music Play oli hänen ainoa Top 40 -singlensä Yhdysvalloissa eikä hän menestynyt samannimisen debyyttilabuminsa (1984) jälkeen enää kovin pitkään ja lähti Aristan tallista kolmen levyn jälkeen vuonna 1987 eikä levyttänyt pitkään aikaan. 1990-luvulla hän alkoi kuitenkin taas näkyä ensin vierailemalla eri DJ-tuottajien sinkuilla, ja palasi omien levyjen tekoon 2000-luvulla. Hän levytti pitkin vuosikymmentä singlejä tunnettujen muusikoiden kanssa: electron kummisetä Bambaataan kanssa Do the Wrong Thingin (1995), Todd Terryn kanssa It’s Over Loven (1997) ja Sash!:in kanssa Move Manian (1999). Myös Let the Music Play on päässyt joutunut uusintakäsittelyyn: Mary Kianin levyttämä, ja mm. Paul Oakenfoldin remixaama, eurodance-cover nousi Britannian singlelistan sijalle 19 vuonna 1996 ja Shannon itse julkaisi siitä uudelleenlevytetyn version vuonna 2000.

* Myöh. huom: Kyseessä oli Peter Shapiro, toimittamassaan Modulations-kirjassa (luku: Disco, sivu: 47).

Lue lisää: Toop (2000): s. 104-105.

Kuuntele myös: Special Requestin Salsa Smurph (1983) oli ratkaiseva silta electron ja hip hopin välillä kun taas John Robien C-Bank -aliaksen One More Shot (1983) jalosti freestyle-soundia pitemmälle. Kyseisestä kappaleesta muodostui muuten myöhemmin Robien tuottaman New Orderin kappale Shellshock.

Varsinaisen freestylen mainstream-aallon harjalla oli Shannonin lisäksi Lisa Lisa & Cult Jam hitillään I Wonder If I Take You Home (1984). Johtava freestyle-tuottajaryhmä Latin Rascals sai hitin mm. omasta Arabian Nights (1987) -kappaleestaan, Sa-Firen hip hop -vaikutteisesta Let Me Be the Onesta (1986) ja popimpaa myöhempää freestyleä edustavasta Lisette Melendezin A Day in My Lifesta (1991). New Yorkin lisäksi myös Miami oli merkittävä freestyle-keskus, josta tuli mm. Stevie B (Party Your Body, 1988), vaikka freestyle-laulajat yleensä naisia olivatkin.

Spotify-soittolista: 230/500.