Avainsana-arkisto: Jay-Z

66. ikonisin video: Jay-Z – On to the Next One (2009)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vieraileva artisti: Swizz Beatz
Ohjaus: Sam Brown
Ladattu YouTubeen: 31.12.2009
Näyttökertoja: Vain 32. asteen vapaamuurareiden tiedossa

Jay-Z - On to the Next One (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Ke$han lisäksi käsittelyssä on vielä toinen ”Illuminati-video”. Se miksi juuri tämä on näistä kahdesta se ikonisempi, johtuu kahdesta syystä: Jay-Z on isompi artisti ja On to the Next One on omituisempi biisi. Näin minimalistisen ja aavemaisen äänimaiseman ei äkkiseltään ajateltuna pitäisi kuulua maailman isoimman räppärin sinkkubiisiin, mikä voi tarkoittaa vain kahta asiaa: joko tämä on Jay-Z:n taiteellisen kunnianhimon huipentuma tai sitten tämä on globaalin eliitin salaliitto jolla saatananpalvonnasta yritetään tehdä salonkikelpoista.

Tämä on yksi harvoista listan videoista, joista olen jo aikaisemmin kirjoittanut, mutta tämä yhdeksän vuotta vanha postaus lähinnä hävettää minua nykyään. Miten ennakkoluuloinen sitä ihminen voikaan olla! Uskoin tuolloin että lähtökohtaisesti 2010-luvulla ei tehdä enää hienoja musiikkivideoita, mutta se oli varmaan tyhmin asia mitä olen tähän blogiin koskaan kirjoittanut! Toiston vaaraa ei siis ole, ja nyt iän tuoman viisauden valossa osaan suhtautua tähänkin videoon eri tavalla. Tai oikeastaan yksi asia ei ole muuttunut: pidin tästä silloin ja pidän edelleenkin. On tuossa vanhassa kirjoituksessa muutenkin esillä jo ne elementit joiden vuoksi tämä on ikoninen musiikkivideo.

Jay-Z:n kokoluokan artisti saa musiikkivideoilleen poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä, minkä vuoksi kaikista okkulttista symboliikkaa sisältävistä videoista sen memeettinen voima oli suurin: viimeksi aiheesta kirjoittaessani YouTubesta oli helpompi löytää analyysejaä videosta kuin itse videota. Jostain syystä video oli poistettu suhteellisen pian YouTubesta ja nykyään se on virallisesti saatavilla vain Vimeossa. Nyttemmin myös analyysivideot ovat pääasiallisesti kadonneet, joten tästä ilmiöstä ei ole jäljellä enää paljon muuta kuin muistoja.

Tässä analyysivideoiden tulvassa oli jo melkein mahdotonta tietää mikä oli aitoa salaliittoparanoiaa ja mikä sen parodiaa. Onnistuin kaivamaan DailyMotionista ja YouTubesta kuitenkin omat esimerkkini yhdeksän vuoden takaa: tämä vaikuttaa tosissaan tehdyltä, tämä taas on erinomainen parodia. Vigilant Citizenkin luonnollisesti käsittelee aihetta, mutta asiallisempi on ote Peter Bebergalin kirjasta Season of the Witch: How the Occult Saved Rock and Roll (2014). Edellisestä löytää tälläkin kertaa yksityiskohtaisimman kuvaston erittelyn, jälkimmäisestä rationaaliset johtopäätökset.

Bebergalin mukaan tällainen runsas kuvasto stimuloi katsojan mielikuvitusta kuten parhaiden aistielämysten kuuluukin, ja monitulkintainen ”mystiikka” on mukana luomassa kohua ihan vain siksi, että se parantaa tuotteen menekkiä. Paras esimerkki videon monitulkintaisuudesta on ylläkin nähtävä kuva mustetahratestiä muistuttavasta otoksesta, jossa jotkut ovat nähneet paholaisen kuvan. On vaikea keksiä ilmiselvempää todistetta siitä miten ihmiset näkevät abstrakteissa kuvissa tasan sen mitä toivovat/pelkäävät näkevänsä.

Vuoden 2013 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
2

Uskallan jo julistaa vuoden 2013 parhaat levyt, vaikka vuotta onkin jäljellä yli viikko, ja tiedossa olisi useampikin lupaava uutuuslevy, joita en ole ehtinyt ollenkaan kuunnella. Enimmäkseen kyse on vertaispaineesta, siitä että muutkin musablogit julkistavat vuosilistansa yleensä ennen joulua. Lista on Top 10, koska vuonna 2013 julkaistiin n. kymmenen levyä, joista minulla on sanottavaa Melomaanikon kontekstissa. Itse asiassa vuodin tämän vahingossa internetiin ennen virallista julkaisupäivää! Tämä on kuitenkin vasta se virallinen versio, joten unohtakaa kaikki mitä luulette nähneenne.

Minun olisi helppo nimetä ainakin 15 muuta hyvää levyä, joten ne ovat tylsänä listana lopussa. Ne eivät ole merkittävästi Top 10 -listan levyjä huonompia, mutta en vain keksinyt niistä mitään sanottavaa. Jos haluaisin olla rehellisempi kuuntelukokemuksilleni, olisivat nämä 25 levyä vain yhdessä aakkosjärjestyksessä ilman sen enempiä selittelyjä. Koska ei musiikki ole kilpailu, ja sanat jäävät aina puolitiehen.

Lue loppuun →

#50 Mash-up (ilmiö, 2000-luku)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Bootie-klubin yksivuotisbileiden mainosLähestyn listaustani taas vaihteeksi aika luovasti. Olisin voinut valita yhden merkkiteoksen edustamaan yhtä innovaatiota tai tyylisuuntaa, kuten olenkin monta kertaa tehnyt. On kuitenkin kolme hyvää syytä miksi tehdä tällä kertaa toisin. Mash-upien laskeminen edes osittain yhden artistin tai teoksen ansioksi on vähän koko ideaa vastaan koska niiden tekijyys ja tekijänoikeudet ovat kuitenkin aika kiistanalaisia. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä niiden arvoa; mash-up saattaa olla historian demokraattisin ja tasa-arvoisin luovan äänitaiteen muoto.

Toinen syy on se, että mash-upit ovat laillisuuden ja ääniteteollisuuden rajamailla. Ne eivät ole päässeet (tai joutuneet) osaksi globaalia levyjakelua, eikä niiden saatavuus ole siten yhtään niin taattu kuin luvallisen musiikin. Ne on yleensä julkaistu vain MP3-muodossa tai YouTube-videoina ja niiden saatavuus verkossa on aikalailla kiinni isojen levy-yhtiöiden mielijohteista eli melko epävakaalla pohjalla. Mitä ikinä linkkaankaan, se voi kadota huomiseen mennessä. Spotify-soittolistakin päivittyy melko vaatimattomasti.

Kolmas syy on se, että minulla on ollut periaatteena että en ota tälle listalle mitään alle 10-vuotiasta koska jonkin teoksen tms. pitkäaikaista vaikutusta kulttuuriin ei voi aikaisemmin mielestäni oikein arvioida. Niinpä 2000-luvun musiikkitrendit ovat vielä niin lähellä menneisyydessä, että niiden merkitystä ei voi vielä kovin hyvin pohtia. Mash-upit ovat kuitenkin mielestäni selvästi osoittaneet pitkäkestoista suosiota ja niissä tiivistyy uuden vuosituhannen kulttuurisesta ilmapiiristä jotain mitä yksittäiset musiikkityylit ja teokset eivät tuo esiin.

2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä eivät luonnehtineetkaan varsinaisesti mitkään uudet musiikkityylit vaan ennemminkin uudet musiikkiteknologiat. Sen sijaan että 00-luvulla olisi ollut oma ominainen soundinsa, vuosikymmenen äänet koostuivat kaikkien aiempien vuosikymmenten musiikkien tiivistymisestä nykyhetkeen. Toki uuden vuosituhannen mukana tuli lukuisia uusia genrejä kuten electroclash (#92), dubstep ja witch house, mutta niitä kaikki yhdistää niiden tapa yhdistellä erilaisia jo kauan olemassaolleita tyylejä uusiksi kokonaisuuksiksi. Ne ovat eräänlaisia hybridityylejä, aivan kuten mash-upitkin. Kaikkia näitä uusia genrejä enemmän vuosikymmentä kuitenkin määrittelivät ”tavaramerkit” kuten Napster, YouTube, iPod ja Spotify.

Nämä uudet teknologiat toivat sen ”kaiken ikinä julkaistun” musiikin kaikkien saataville siinä määrin että musiikin lataamiseen meni vähemmän aikaa kuin sen kuuntelemiseen ja jokaisen saatavilla oli enemmän musiikkia kuin kukaan ehtisi ikinä kuunnella. Koska koko levytetty musiikkihistoria oli yhtäkkiä näin vaivattomasti ”kaikkien” (laajakaistainternetiä ei oikeasti ole läheskään kaikilla maailman ihmisillä enkä tiedä onko se automaattisesti huono asia) saatavilla, myös niiden yhdistely uusiksi kokonaisuuksiksi kävi entistä helpommaksi. Samoin omien tuotosten levittäminen helpottui ja kynnys julkaisemiseen laski. Suuri merkitys oli tietysti myös äänenkäsittelyohjelmien kehityksellä ja yleistymisellä.

Lue loppuun →

Saatananpalvontahiphopia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Vaikka musiikkivideo onkin MTV:n surkastumisen myötä muuttunut aika kuolleeksi taiteenlajiksi, jota YouTubekaan ei voi palauttaa entiseen loistoonsa, joskus vastaan tulee oikeasti upea musiikkivideo. Yleensä hyvät musiikkivideot tehdään huonoihin biiseihin, koska musavideoiden tekeminen maksaa ja teknisesti laadukasta jälkeä voi tehdä vain isolla rahalla eli jos on mainstream-artisti. Ja silloin todennäköisesti musiikki on, jos ei huonoa, niin ainakin mielikuvituksetonta ja ennalta-arvattavaa. Vain turvallinen musiikki on turvallinen sijoituskohde, eikä musiikkiteollisuus uskalla ottaa näinä ”vaikeina” aikoina riskejä.

Tämän hetken suosikkivideoni onkin Jay-Z:tä, josta on täysin epäuskottavaa pitää. Biisinäkin On to the Next One on aika jännä. En tosin tiedä kannattaako sitä edes biisiksi kutsua, pikemminkin kyse on monotonisesta samplella pelailusta, joka kuitenkin toimii jollain kierolla tavalla. Äänimaailmassa on jotain hypnoottista ja aavemaista, ja musiikkivideo sopii hyvin sen kanssa yhteen. Biisissä sentään vitsaillaan auto-tunen kustannuksella, joten ei se voi olla mainstream-hiphopia pahimmasta päästä.

Genressä, jossa musiikkivideot useimmiten keskittyvät puolipaljaisiin takamuksiin, tulos on hämmentävän tyylikäs. Siinä on juuri sellaista synkkää kuvastoa joka on lähellä sydäntäni. Synkkä kuvasto on luonnollisestikin saanut myös herkät yksilöt keksimään videolle saatanallisia merkityksiä. YouTubessa on loputon määrä erilaisia salaliittoteorioita joissa video liitetään saatananpalvontaan ja Illuminatiin. Niiden seasta on mahdotonta edes löytää alkuperäistä tai edes saada selvää siitä mikä on parodiaa ja mikä tosissaan tehtyä. Tiivistettynä kyse on vain uudesta versiosta ”rocktähti myy sielunsa menestyksestä” -tarinasta ja vielä vanhemmasta Faust-hahmosta.

Hämmentävimmästä päästä salaliittoteorioista on seuraava video, jossa Jay-Z:n musiikkivideota luetaan kuin Piru Raamattua… tai siis juuri päinvastoin:

Tarkoitukseni ei ole pilkata kristinuskoa tai olla epäkunnioittava, mutta tuo on käsittääkseni ihan tosissaan tehty ja hyvä esimerkki siitä miten äärimmilleen uskonnollinen vainoharhaisuus voi mennä. Ihmiset uskovat ja näkevät mitä haluavat. Paras esimerkki ovat nuo peilikuvilla leikkivät mustetahratestejä muistuttavat otokset, joissa ihminen voi nähdä ihan mitä tahansa. Vaikka paholaisen kasvot tai siivet. Aivan kuten numero kolme voi ihan ihmisestä riippuen tarkoittaa joko kolmea kuutosta (666), pyhää kolminaisuutta tai vaikkapa Jay-Z:n The Blueprint 3 -albumia.

Hieno parodia aiheesta on puolestaan alla:

Juuri symboliikan runsaus ja tulkinnanvara tekee tästä musiikkivideosta niin upean teoksen. Video on hieno esimerkki kulttuurisesta rikkaudesta. Yksittäisessä teoksessa on paljon mitä tulkita, se herättää paljon keskustelua ja synnyttää uutta kulttuuria valistuksesta parodiaan. Itseäni kiehtovat okkultistinen symboliikka ja salaliittoteoriat valtavasti, joten miksipä en pitäisi koko tapauksen ulkomusiikillisistakin puolista. Ihan sama ovatko käytetyt symbolit puhtaasti esteettisessä vai okkultistisessa käytössä.