Avainsana-arkisto: kokeellinen populaarimusiikki

You Fucking People Make Me Feel Good Now

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Minulla ei ole tapana hirveästi enää tehdä tänne keikkaraportteja, samasta syystä kuin en ota ikinä valokuvia keikoilta. Minulle livemusiikki on hetkessä tapahtuva kokemus. Yritän mahdollisimman hyvin unohtaa kaiken muun ja antautua musiikille. Joskus kirjoitin tuttujen bändien keikkojen settilistojakin ylös kännykkääni keikan aikana mutta se haittasi keskittymistäni. Sittemmin olen pyrkinyt minimoimaan kaikki vastaavat häiriötekijät. Sellainen on myös oman blogin ajatteleminen. ”Mitähän kirjoittaisin tästä blogiini” on juuri sellainen ajatus jonka pyöriminen päässä keikan aikana estää minua vastaanottamasta ainutlaatuisen elävän musiikkiesityksen sellaisenaan. Olen siis luopunut kokonaan keikkaraportoinnista etteivät moiset ajatukset pääse hiipimään mieleeni.

Swansin keikka Tavastialla tuntuu kuitenkin omituisella tavalla toimineen molemmilla tasoilla: päästin irti analysoinnista ja olin läsnä, mutta kuitenkin minulla riittää jotain sanottavaa blogiinkin asti. Näin bändin viimeksi molemmilla vuoden 2011 klubikeikoilla Suomessa ja tällä kertaa kokemus oli kyllä parempi, vaikka ei niissä edellisissäkään keikoissa mitään vikaa ollut. Pääsyy oli varmasti se, että suhtauduin jo ennakolta keikkaan eri tavalla. Ensimmäisen kerran Swansin nähdessäni en oikein tiennyt miten heidän konserttiinsa pitäisi suhtautua, eikä välttämättä vielä tiennyt uudella kokoonpanolla paluuta tehnyt yhtyekään. Nyt kuitenkin ymmärsin, että bändi ei soita rock-keikkoja, joten en mennyt sellaista katsomaan. Koska en asettanut perinteisen rock-keikan oletuksia Swansille, se toimi aiempaakin paremmin.

Yhtye on heittänyt romukoppaan vanhan ”levyjä promotoidaan kiertueilla” -idean, jos he sitä missään vaiheessa pitkää uraansa olivat edes omaksuneet. Parempi kuvaus on ehkä se että nyky-Swans on jatkuvasti liikkeessä oleva kokonaisuus, joka muuttuu koko ajan. Biisit kehittyvät kiertueella keikasta toiseen jossain määrin improvisoiden ja levytykset ovat ainoastaan hetkellisiä otoksia teoksista, jotka jatkavat elämäänsä levyttämisen jälkeenkin. Toisaalta Michael Gira on aina ollut korostetusti uutuuden perässä kulkeva muusikko, joten hän menettää kiinnostuksensa valtaosaan teoksistaan heti kun ne on levytetty. Siksi yhtyeen keikoilla kuullaankin nykyään lähinnä levyttämätöntä materiaalia, joka vielä hakee muotoaan.

Swans ei siis soita hittibiisejä, ei se soita biisejä ollenkaan! Tunnistin keikalta ehkä pari riffiä ja pari lausetta, mutta en osannut nimetä kappaleita tai missä ne alkoivat ja loppuivat. Ei sillä ollut mitään väliä, vaan ainoastaan tauotta vellovalla melumerellä. Ja sitä melua todella riitti; kyseessä oli varmastikin äänekkäin keikka jolla olen koskaan ollut. Tyrmäävä avauskappale oli uskomattoman jyräävä kokemus: ääniaallot tuntuivat tuulenvireenä iholla ja Tavastian kamerat heiluivat ilmanpaineesta. Musiikki tuntui lävistävän kehoni jokaisen solun ja muuttavan minut osaksi värähtelyään. Sain vahvistuksen ajatukselleni että Swansin ei mennä kuuntelemaan tai katsomaan vaan tuntemaan.

Livemusiikissa noin muutenkin on parasta juuri kehollinen kokeminen. Siinä missä musiikkia voi aina kuunnella levyltä tai katsoa keikkataltioinnilta, kotona on mahdotonta tuntea ääniaaltoja fyysisesti vartalossaan. Erityisesti pidänkin kahdenlaisista keikkatilanteista: toinen niistä on voimakasbiittinen klubimusiikki, jonka rytmi tuntuu vartalossa niin voimakkaasti että se alkaa liikkua melkeinpä omasta tahdosta riippumatta. Siksi ei juuri pahemmin häiritsekään soittaako kukaan keikoilla ”oikeasti”, koska tärkeintä on hyvä äänentoista, ruumiillinen ja kollektiivinen kokemus. Sinänsä pidänkin suurta osaa konebändien ”live”-keikoista aika tarpeettomina, koska lavalla oleva DJ ajaa monessa tilanteessa saman asian.

Se toinen vaihtoehto on meluvallikeikka, joilla bändit soittavat niin kovaa ja niin hypnoottista jumitusrockia, että vartalo muuttuu jonkinlaiseksi ääniaaltojen vastaanottimeksi. Kun keikkakokemus on voimakkaan fyysinen, koen eräänlaista itseyden katoamista, sulautumista massaan. Ääniaallot yhdistävät minut esiintyjiin ja muuhun yleisöön. Tuntuu kuin tulisin yhdeksi jonkin kosmisen värähtelyn kanssa. Tämä tunne lähestyy uskonnollista hurmosta, ja Swansin keikalla koinkin oikeastaan olevani valtavassa resonoivassa katedraalissa.

Gira käyttäytyikin monilla tavoin kuin maaninen saarnaaja. Toinen mielikuva joka hänestä tulee, on kapellimestari. Hän ihan konkreettisesti kääntyi usein selin yleisöön ja lietsoi bändiään hurmoksellisiin noise rock -kliimakseihin. Gira johti omaa melusinfoniaansa. Hänessä on myös ripaus itsensä muiden yläpuolelle korottavaa rock-tähteä, mutta hänen karismansa ei oikeastaan tee minuun enää mitään vaikutusta. Pidän häntä nykyään lähinnä jumalaisen äänen välittäjänä, en huomion keskipisteenä.

Esiintyjien persoonilla ei olekaan merkitystä; Swansin musiikki merkitsee ainakin itselleni nimenomaan egon tilapäistä tuhoamista. Siksi olikin aivan sama näinkö edes lavalle. Samoin huomasin Tavastian akustiikan tukevan parhaiten keikkakokemusta silloin kun olin baarin puolella. Salissa musiikki kyllä soi kovempaa, mutta se tuntui vähemmän. Koin keikan siis perin omituisella tavalla, istumalla baarissa näkemättä lavaa tai kuulematta musiikkiakaan aina kovin selkeästi. Tärkeintä oli parhaat tärinät!

Keikalla oli myynnissä mm. vuoden 2010 paluulevyn You Fucking People Make Me Sick -biisin mukaan nimettyjä bändipaitoja, mutta omasta mielestäni Swansin musiikkia kuvaa paremmin tämän bloggauksen otsikko. Se ei ole negatiivista musiikkia vaan sykkii rakkautta. Meluvallien tarkoitus ei ole varsinaisesti rankaista; törkeä äänenvoimakkuus on vain väline joukkohypnoosiin. Koin illuusion siitä että olen yhtä kaikkien muiden ihmisten kanssa, eikä vihamielisyydelle ollut mitään tilaa. Olin kyllä perin lempeässä mielentilassa jo valmiiksi: en edes hermostunut lämppäri Mirel Wagnerin keikan aikana puhuville ihmisille vaan hyväksyin ne osaksi keikkakokemusta, aidon cagelaisessa hengessä.

Kosminen kuvasto edustaa Swans-konserttia paremmin kuin yksikään keikkakuva.

Michael Gira vs. Internet, 3. erä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

”please do not upload this music on the internet. this music is the product of work, sweat, blood and love. treating it like a handful of sand thrown in the air devalues the work, and makes it increasingly impossible to continue making the music. think about it, then: don’t do it!”

Näin lukee Swansin uuden The Seer -levyn kansilehtisessä. Vaikka lausunto on täynnä kyseenalaisia argumentteja, keskityn tässä pääosin tuohon väitteeseen teoksen arvon vähenemisestä. Mikä oikeastaan tekee musiikista arvokasta? Äänitteiden niukkuuden ajalla, ennen kuin digitaalisuus todella mullisti musiikin levittämisen, arvo oli tietysti melko helppo määritellä kysynnän ja tarjonnan suhteesta: mitä kysytympi ja harvinaisempi levy, sitä kalliimpi se on. Tällä logiikalla voisi päätellä että yhtyeen pahantahtoinen diktaattori Michael Gira arvostaa omista levytyksistään eniten niitä joita ei ole koskaan katsonut parhaaksi julkaista uudelleen. Ainakin niitä arvostetaan hintansa ja harvinaisuutensa vuoksi enemmän esineinä kuin vaikkapa tätä uusinta levyä.

Rahallisesta arvosta puhuminen on tietysti yksipuolista, eikä taiteen syvimpiä merkityksiä voikaan niin mitata. Mutta tarjontaan ja kysyntään puuttuminen musiikin arvosta puhuttaessa viittaa juuri siihen suuntaan, että mukamas voisi. Jos kerran rajaton pääsy johonkin äänitteeseen laskee sen arvoa, puhutaan tosiaankin markkina-arvosta eikä taidekokemuksen arvosta. Piratismia vastustaessa puhe teosten arvon laskusta kuitenkin viittaa käsittääkseni useammin juuri taidekokemuksen arvoon. Varsinkin esidigitaalisella ajalla musiikkibisnekseen päätyneet muusikot tuntuvat suhtautuvan siihen samoin kuin markkina-arvoon. Se olikin perusteltua aikana jolloin äänitteistä oli aidosti aineellinen niukkuus – laajakaistan ja isojen kovalevyjen ajalla on vain keinotekoista niukkuutta, tai siis epätoivoisia pyrkimyksiä sellaisen luomiseksi.

Koska digitaalinen musiikki kuitenkin auttamatta leviää internetissä teoriassa rajattomasti, ei sen arvosta voi mielestäni enää puhua samalla tavalla kuin aiemmin. Levytyksiä ei ole saatavilla rajallisesti vaan käytännössä äärettömästi. Jokaista historian levytystä ei ole tietenkään netissä, mutta yksittäisiä levytyksiä taas on niin lukemattomina kappaleina, että käytännön tasolla voi mielestäni puhua äärettömyydestä vaikka se ei tietenkään voi pitää kirjaimellisesti paikkansa.

Omasta mielestäni musiikin arvoa ei voikaan enää mitata oikein muuten kuin subjektiivisen kokemuksen kautta. Fyysisten äänitteiden markkina-arvoon toki pätevät edelleen samat kysynnän ja tarjonnan säännöt kuin aiemminkin, mutta onneksemme levytetty musiikki ei ole enää alistettu niille vaan ne voivat olla vapaita fyysisistä äänitteistä (mutta eivät fyysisestä maailmasta, koska kovalevytkin ovat ainetta), kysynnästä ja tarjonnasta. Piratismi siis on oikeastaan vapauttanut musiikin niin, että sitä voi nyt arvottaa taiteena joka on kokonaan kaupan piirin ulkopuolella. Tämä ideaali ei tietenkään vielä poista sitä tosiasiaa että levyjen tekemiseen tarvitaan aineellisia resursseja ja niitä resursseja on perinteisesti saatu myymällä levyjä. Jotta en rönsyilisi liikaa, en kuitenkaan kirjoita siitä enempää nyt, vanhoja juttuja aiheesta löytyy mm. tageilla piratismi ja tekijänoikeudet.

Swans - The Seer; levynkansi (Kuva: Simon Henwood)

On tottakai olemassa se vaara, että kun ”kaikki maailman musiikki” on vapaasti saatavilla, sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Kuuntelemiseen ei kenties keskitytä samalla tavalla kuin aiemmin ja albumikokonaisuuksien kuuntelun tilalle saattaa tulla sattumanvarainen shufflella hyppely. Näin ei kuitenkaan automaattisesti käy, eikä se ole ainoa mahdollinen seuraus vapaasta nettijakelusta. Se ei siis automaattisesti vähennä musiikin arvoa, vaikka jotkut – eivät kaikki – musiikin netistä lataavat voivatkin arvostaa sitä vähemmän kuin jos olisivat ostaneet sen CD:nä tai vinyylinä.

Itsekin myönnän kuuntelevani nykyajan musiikkirikkauden keskellä musiikkia usein edellä mainitulla tavalla. The Seerin kohdalla se ei kuitenkaan voisi tulla mieleenikään. Yhtyeen musiikki on minulle niin vakava ja henkilökohtainen asia, että sen kuuntelunkin pitää olla erityistä. Pidän yhtyeen musiikkia kuitenkin ihan yhtä korkeassa arvossa riippumatta siitä kuinka helposti se on ladattavissa netistä. Voisin ladata sen itsekin nettiin oman arvostukseni vaarantumatta, mutta en tee niin koska se on laitonta – ei kuitenkaan väärin omassa moraalijärjestelmässäni.

Nettikulttuurissa arvo päinvastoin tulee jakamisesta, rajattomasta saatavuudesta. Sen sijaan että ihmiset mustasukkaisesti takertuisivat omiin levyihinsä ja suosikkiarteisteihinsa, he haluavat jakaa ja levittää omaa innostustaan musiikkiin. Musiikki on kuitenkin nimenomaan sosiaalinen ja kollektiivinen kokemus, ei (vain) individualistinen kulutushyödyke. Sitä vanhemman muusikkopolven tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää, että nettilataus voi tuoda musiikille sosiaalista lisäarvoa.

Viimeksi keskityin levytetyn musiikin kuuntelemiseen ritualistisella huolellisuudella kun saman yhtyeen edellinen levy My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky (2010) julkaistiin. Nyt oli jälleen paikallaan keskittyä levyyn sen ansaitsemalla hartaudella, muuten kuin vain pinnallisena kulutushyödykkeenä. Viivyttelin levyn kuuntelemista pitkään koska aika ei ollut oikea. Nettiin levy oli luonnollisestikin päätynyt jo kuukautta ennen julkaisupäivää, joten Giran vaatimukset tulivat auttamattomasti liian myöhään. Latasinkin levyn malttamattomana koneelleni, mutta en silti kuunnellut sitä. Katselin sitä Foobarin soittolistalla ja testasin itsehillintääni. Julkaisupäivänä sen olisi voinut jo kuunnella Spotifysta. Samaan aikaan levy-yhtiö Young God Records oli hukkumassa tilauksiin, niin että ennakkotilausten käsittely ja oman kappaleeni saaminen viivästyi. Silti itsehillintä kesti.

Olin päättänyt, että The Seerin kuuntelemisen on oltava jotain erityistä. Jokaisen levyn voi kuunnella vain kerran ensimmäistä kertaa, joten kaiken on oltava täydellistä. Siispä odotin ensimmäiseen viikonloppuun, jolloin olin valmis pyhittämään lepopäiväni. Lukittauduin kahdeksi päiväksi omiin oloihini ja laitoin levyn viimein soimaan. Viikonloppu hurahtikin ohi lähes huomaamatta. Albumin raskauden ja pituuden vuoksi ehdin kuunnella sen tuona aikana vain kuudesti, mutta määrällä ei ole väliä vaan kuuntelukokemuksen laadulla. Määrään silti kiinnitin huomiota: viikonloppuni meni kutakuinkin kokonaan siihen että kuuntelin yhtä albumia. Se on niin haastava kuuntelukokemus että levyn jälkeen haluaa olla toiset kaksi tuntia hiljaisuudessa, kunnes voi harkita kuuntelevansa musiikkia uudestaan. Levy vaatii kestoonsa nähden tuplasti aikaa koska sille antautuminen täydellisesti edellyttää myös äänettömyyden ja sulattelemisen jaksoja.

Swans - The Seer; kansitaidetta (Kuva: Simon Henwood)

Levyä ei silti tee mieli laittaa shufflelle tai kuunnella biisi kerrallaan. Toisaalta albumin vinyylipainoksen kappalejärjestys on täysin erilainen kuin CD:llä ja kaikki yli 10-minuuttiset kappaleet on pilkottu kahtia vinyylin eri puolille. Tämä ratkaisu saa epäilemään koko albumikokonaisuuden tarkoituksenmukaisuutta. Lunacy on ilmiselvästi Giran mielestä avausraita ja muutama kappale kuuluu erottamattomasti toisiinsa: The Wolf / The Seer / The Seer Returns ja 93. Ave B Blues / The Daughter Brings the Water on jaksotettu molemmilla painoksilla peräkkäin, mutta muuten biisijärjestykset tuntuvat olevan aika satunnaisia.

Tuntuu että Gira tekee itse tässä karhunpalveluksen sille oman musiikkinsa arvolle näyttämällä että biisejä saa pilkkoa osiin ja järjestää uusiksi tallennusformaatin ehdoilla. Toinen ihmetyksen aihe on levyn löytyminen Spotifysta – eikä juuri se oli sitä musiikin pitämistä ”ilmaan heitettävänä hiekkana” siinä missä warettaminenkin? Levyn voi kuunnella kuka tahansa missä (Spotifyn toiminta-alueella) tahansa ilman minkäänlaista taloudellista panostusta tai vaivannäköä. Artisteille itselleen tunnetusti ei mene Spotifysta juuri enempää rahaa kuin laittomasta lataamisestakaan. Young God on tosin Giran oma levy-yhtiö, joten ehkä hänellä on tavallista parempi diili. Se kuitenkin vaikuttaa selvältä, ettei levy siellä hänen tahtonsa vastaisesti ole.

Musiikillisesti The Seer on parasta Swansia sitten yhtyeen arvokkaimman levyn White Light From the Mouth of Infinityn (1991), mutta yksi seikka estää levyä nousemasta bändin kulta-ajan levytysten tasolle: se yrittää matkia liikaa livetilanteen energiaa. Comebackin jälkeisiltä keikoilta tuttu katarttinen meluvalli ei siirry äänitteelle niin hyvin kuin olisi tarkoitus. Tämä pieni kauneusvirhe kuuluu parissa noin 10-minuuttisessa jumittelussa nimikkokappaleen keskellä ja levyn päättävän The Apostaten alussa. Livetilanteessa tällainen monotoninen ja hypnoottinen rankaisu toimii, koska riittävän äänenvoimakkuuden myötä toisto mahdollistaa pääsyn transsimaiseen tilaan. Riittävän hyvällä äänentoistolla nämä jumituskohdat voisivat ehkä toimivat paremmin äänitteeltä kuultuna, mutta silti kokemuksesta jäisi pois livetilanteen sosiaalinen puoli – massaan sulautumisen huuma.

Nämä ylipitkät noise rockia ja dronea doom metalin tempolla yhdistelevät jaksot toimivat Swansin keikan kontekstissa, mutta albumilla ne tuntuvat päättömältä haahuilulta. Yllättäen huomaan kaipaavani levylle lisää rakennetta ja ryhtiä, vaikka perinteisistä kappalerakenteista poikkeaminen onkin yleensä lähellä sydäntäni. Ehkäpä asiaan vaikuttaa se, etten ole koskaan ollut tupla-albumien ystävä, enkä ole kuullut yhtään sellaista joka ei olisi tuntunut minusta liian pitkältä. The Seerillä on liikaa kohtia jotka eivät tunnu liittyvän mihinkään, vaikka kyseiset kohdat ovatkin keikalla olennainen osa kokemusta. Räikein omituisuus on Apostaten lopussa kuultava täysin käsittämätön rumpusoolo jolla ei ole mitään yhteyttä muuhun kappaleeseen. Jos nämä muutamat livenä toimivat mutta levyllä vaisuilta ja irrallisilta tuntuvat osat olisi jätetty pois ja levyn kahta pisintä biisiä samalla lyhennetty, albumi olisi täydellinen.

Toisaalta levyn pituus ja kappaleiden ankara kompromissittomuus tekee levystä niin rohkean vedon kuin mitä se on. Tällaisenaan levy ui voimakkaasti nykyajan hektistä kuuntelukulttuuria vastaan. Se on vaativa järkäle, jota ei voi kuunnella monta kertaa päivässä vaikka ehtisikin uhrata elämästään useita kaksituntisia. Parhaiten Gira onkin onnistunut säilyttämään musiikkinsa arvokkaana nettiaikakaudella juuri tekemällä jotain näin hullua. Se arvo tulee musiikista, ei jakelumuodosta ja saatavuudesta. The Seeriä vakuuttavampaa vastalausetta musiikin kertakäyttöisyydelle on vaikea keksiä – se on jyrkässä ristiriidassa taiteen tavaraistumisen kanssa. Jo sen vaatima aika on niin massiivinen, ettei sitä ole valmis uhraamaan pelkälle kuluttamiselle vaan kokemuksessa on oltava jotain niin suurta ettei ajalla ole merkitystä.

Paras tapa suojella oman musiikkinsa arvoa onkin tehdä siitä sellaista, ettei sitä voi kuunnella huolettomasti ja välinpitämättömästi, tekemällä siitä koskettavaa ja henkilökohtaista – ei kieltämällä ihmisiä jakamasta omia arvokkaita kokemuksiaan.

#61 Throbbing Gristle – Hamburger Lady (1978)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (vain ääni)

Throbbing Gristle: D.o.A. - The Third and Final Report (1978); levynkansiEräänlaista musiikin ”vuotta nolla” kaipasivat 1970-luvulla saksalaisten (ks. #64) lisäksi myös Ison-Britannian industrial-pioneerit. Punk oli valtavirran käsitys kapinasta vanhaa rock-musiikkia vastaan, mutta radikaaleimmille taiteilijoille se oli silti liian samanlaista kuin aiemmin kuultu. Punk oli sekin rockia, ainoastaan vähän yksinkertaistettuna ja ehkä huonommin soitettuna. Punkin DIY-estetiikka tarkoitti sitä että kuka tahansa saattoi perustaa bändin kunhan vain opetteli ne kolme sointua kitaralla, mutta Throbbing Gristlen kaltaisten avantgarden esitaistelijoiden mielestä siinä ei ollut järkeä.

Miksi opetella edes ne kolme sointua, miksi opetella edes soittamaan musiikkia? Punkin toimintaan kehottava ”opettele kolme sointua ja perusta bändi” kääntyi Gristlen mielissä muotoon ”ole kuin kaikki muut, sinun täytyy opetella soittamaan”. He pitivätkin itseään epämusiikkina ja epämuusikoina, koska vain se oli kyllin radikaalia heille. Elektroniikka tarjosi tässäkin mahdollisuuden kiertää vanhat musiikkitraditiot. Melua luovilla sähköisillä laitteilla kuka tahansa saattoi tehdä äänitaidetta, ilman että täytyi osata soittaa mitään, ilman että tarvitsi edes tietää mitä musiikki on. Näitä uusia instrumentteja soittaakseen ei tarvinnut tietää mitään länsimaisesta musiikkiperinteestä, tarvitsi vain loogista ajattelua ja inspiraatiota.

Punk oli vain poppia uusissa vaatteissa, adornolaisittain ”pseudoindividualisoitua”, industrial sen sijaan oli todellista kapinaa vanhoja rakenteita vastaan. Gristle hylkäsi kaikki perinteiset hyvän musiikin kriteerit – soittotaidon ja tyylitietoisuuden – ja korvasivat ne ideoiden runsaudella, aitoudella ja ilmaisun energisyydellä. Yhtye halusikin vedota ihmiseen kehollisesti: laulut, melodia ja rytmi hylättiin ja tilalle tuotiin päällekäyvä äänen voima joka jyrää kuulijansa alleen ja samalla ravistelee heidät hereille porvarillisesta unestaan. Tässä mielessä heillä oli paljon yhteistä tulevan elektronisen tanssimusiikin kanssa, vaikka musiikin funktio olikin täysin toisenlainen.

Gristlen keskushahmo Genesis P-Orridge asettikin yhtyeen alkumetreillä vaatimuksen ettei yhtyeessä saa olla rumpalia. Hänen näkemyksensä oli silloin että kaikki länsimainen populaarimusiikki on peräisin orjien musiikista, koska rhythm and blues -pohjainen traditio oli selvästi afroamerikkalaista ja alunperin siis syntyjään orjuutetun kansanosan musiikkikulttuurista. Hänelle tällaisen musiikin soittaminen tarkoittaa sitä että antautuu sen saman järjestelmän orjaksi, joka afrikkalaisiakin toi Amerikkaan.

Tätäkin voi toki pitää yhtenä piilorasistisen kulttuuri-imperialismin muotona: kuka valkoihoinen ja läpeensä eurooppalainen Orridge muka on kertomaan mitä rhythm and blues -musiikki on sen tekijöille merkinnyt. Ehkä se oli tämä musiikki joka syntyjään oli ainoa afrikkalaisten orjien tapa vastustaa heidän kulttuurista alistamistaan, ainoa osa afroamerikkalaista kulttuuria josta heidän orjuuttajansa eivät määränneet? Toki se myöhemmin sulautettiin osaksi valkoista populaarikulttuuria tavoilla, joiden eettisyys tekijänoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kannalta on vähintäänkin kyseenalainen.

Afroamerikkalainen populaarimusiikki oli Orridgelle 1800-luvun ”sokeriplantaasimusiikkia” – sen sijaan kukaan ei ollut hänen mielestään tehnyt musiikkia 1900-luvusta, teollisesta orjatyöstä. Hän halusi siirtää musiikin rockin ja bluesin agraarisista lähtökohdista nykyaikaan, (jälki)teolliseen kaupungistuneeseen yhteiskuntaan. Gristlen musiikin pohjana olikin äänitaiteen luominen tuotantolinjalla työskentelystä. Tästä syntyi siis termi ”industrial”, joka ihan ensimmäisenä näkyi heidän oman levy-yhtiönsä, Industrial Recordsin nimessä. Siitä se sana sitten levisi tarkoittamaan koko musiikkityyliä ja vuosikymmenten saatossa ihan kokonaan uusiakin musiikkityylejä. Nimen keksi TG:n amerikkalainen yhdyshenkilö Monte Cazazza, jonka debyyttisingle To Mother on Mother’s Day (1979) olikin levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu josta ei vastannut itse Gristle.

Lue loppuun →

Vuoden 2011 parhaat levyt

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

10. Ulver – Wars of the Roses

Ulver - Wars of the Roses; levynkansiSpotify

Wars of the Roses on hyvä esimerkki levystä joka on todella hyvä, mutta josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Tai Ulver bändinä ylipäänsä. Ryggiltä ja kumppaneilta tulee taattua laatua, josta on kuitenkin vaikea nostaa esiin mitään mikä tekisi levyistä unohtumattomia mestariteoksia. Tavallaan tätäkin levyä tekee mieli kutsua ”ihan kivaksi”, mutta se olisi melkoista vähättelyä.

Viimeisillä levyillään Ulver on ehkä siirtynyt entistäkin seesteisempään ilmaisuun, kun vertaa vaikka vuoden 2005 Blood Insideen (joka muuten on mielestäni Ulverin paras levy). Shadows of the Sunin (2007) tapaan Wars of the Roses on varsin rauhoittavaa kuultavaa. Se ei ole yhtä haastavaa kuin Ulverin aiempi tuotanto, mutta helppouden myötä musiikkiin on tullut lämpimiä sävyjä ja musiikki on kovin miellyttävää. Tämäkin levy on siis täynnä tunnelmallista konepörinää, jossa myös liverummuilla on tärkeä rooli. Sävyjä on progressiivisesta rockista siinä missä ambientistakin.

Levyn päättävä Stone Angels sinetöi Ulverin aseman Coilin manttelinperijänä. Kaunista ambient-huminaa mytologisen runonlausunnan taustalla. Tavallaan kappale on muusta kokonaisuudesta irrallinen, mutta toimii silti loppusoittona erinomaisesti. Se myös vie kolmasosan koko levyn kestosta, mikä luo tunteen siitä että kyseessä on moniosaisen kokonaisuuden viimeinen näytös. Hieman erillään, mutta silti selvässä suhteessa kaikkeen edellä kuultuun.

9. Wolves in the Throne Room – Celestial Lineage

Wolves in the Throne Room - Celestial Lineage; levynkansiEn koe kyllä tietäväni black metalista tarpeeksi osatakseni sanoa tästä levystä oikein mitään. Atmospheric black metal -leiman alle tämä tunnelmallinen örinä taitaa mennä. Ambient-humina ja naislaulu jaksottavat melankolista tuplabasarivyörytystä, jonka päälle kiljutaan karhealla äänellä pakanallista ylistystä luonnon julmuudelle ja kauneudelle.

Wolves in the Throne Room tulee Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain lounaisimmasta nurkasta. Tieto siitä ja promokuvat bändistä ohjaavat kuuntelukokemusta melkoisesti. Päällekäyvää rankkuutta ja tunnelmallista maalailua täydessä tasapainossa yhdistelevä äänivalli luo mieleen kuvia sumuisista vuorenrinteistä joita kansoittavat vuosituhantiset havupuut, jotka ovat leveitä kuin talot ja niin korkeita, ettei ihminen voi käsittää.

Levyn alakuloisessa raivokkuudessa on kuultavissa surua ympäristön tilasta ja kaipuuta pois sivistyksestä, kohti luonnonläheisempää elämänmuotoa. Luonto ilmenee lähes hengellisenä kohteena ja ihmisestä itsenäisenäkin entiteettinä. Ehkä tätä voikin kuunnella jonkinlaisena pakanagospelina.

8. Marissa Nadler – Marissa Nadler

SpotifyMarissa Nadler - Marissa Nadler; levynkansi

Marissa Nadlerin omaa nimeä kantava levy teki oikeastaan minuun suurimman vaikutuksen lähinnä ”ulkomusiikillisista” syistä. Ei siis siksi että Marissa on söpö, vaan siksi että hänestä ja tästä julkaisusta välittyi Tampereen keikalla kovin sympaattinen ja kotikutoinen kuva.

Keikan jälkeen levyä kuunteli ihan tuorein korvin. Se kuulosti juuri siltä miltä folkin pitääkin kuulostaa: välittömästi suoraan artistilta minulle tulevalta. Ilman että levy-yhtiöt tai suureelliset sovitukset tulevat ilmaisun tielle. Kieltämättä pidän enemmän Nadlerin vieläkin riisutummista levyistä, mutta henkilökohtainen keikkakokemus ja artistin kertomukset kappaleiden taustoista toivat sitten tästäkin levystä ne intiimimmät puolet esille.

Musiikillisesti Marissa Nadler tarjoilee minulle vähän liiankin countryvaikutteista ja bändisoittoon nojaavaa folkia, mutta eivät nekään piirteet häiritsemään asti pääse. Pääasiat, eli Marissan herkkä ääni ja rauhallinen kitaran näppäily, ovat tietenkin yhä pääosassa ja luovat intiimiä tunnelmaa.

Vai onko kyse vain intimiteetin illuusiosta? Teenkö vain Marissasta henkilönä kauppatavaraa arvottamalla musiikkia sen perusteella millainen kuvittelen hänen olevan artistina. Tai millaiseksi kuvittelen minun (kuuntelijan) ja hänen (taiteilijan) välisen yhteyden.

Voiko mitään sellaista yhteyttä silloin kun ihmisten välillä on tekninen ja kaupallinen tuote, levytys? Vaikka kyse on kuinka omakustanteesta. Ehkä olisi turvallisempaa olla kuvittelematta ettei mitään yhteyttä ole ja ottaa levy samanlaisena viihteenä kuin ne kaikki muutkin. Idealismi ja analyyttisyys pilaa koko kuuntelukokemuksen. Unohdetaan siis koko juttu!

7. Prurient – Bermuda Drain

Spotify

Prurient - Bermuda Drain; levynkansiPrurient, a.k.a. Ian Dominick Fernow, edustaa hipster-noisea pahimmasta päästä. Siinä jää Wolf Eyeskin kakkoseksi. Trendien harjalla Fernow ratsastaa kuitenkin ensisijaisesti minimal synth -projektissaan Cold Cave. Miehen power electronics -projekti Prurient on kuitenkin siirtynyt koko ajan lähemmäksi Cold Caven synkän monotonista synapoppia. Bermuda Drainilla oikeastaan yhdistyykin näiden miehen projektien parhaat puolet, jos vain pääsee yli elitistisistä ennakkoluuloistaan.

Tiedossa siis säröä, kiertoa, huutoa, rumpukoneita ja analogisia retrosyntikoita. Synasoundit tuovat rankemman ilmaisun sekaan mukavasti pehmeyttä. Toisaalta Fernow vetää pari kertaa nolosti överiksi. Esimerkiksi Palm Tree Corpsen kliseisen misogyyninen huutokohtaus herättää myötähäpeää, eikä niitä hyytäviä viboja joita sillä on ilmeisesti haettu. Vaikka kaikki ”teko”-alkuiset sanat ovatkin arvelluttavia, sanon että tekorankkaa. Pitää huutaa mahdollisimman lujaa ja vihaisesti, mahdollisimman epäkorrekteja asioita, että tässä nyt ollaan uskottavia. No, ei olla.

Parhaimmillaan power electronicsissa tuollaista vihanpurkaukset ovat todella hyytäviä, mutta eivät tällä levyllä, jossa ne eivät sovi ollenkaan taustoihin. Levy on parhaimmillaan kuin aavemainen 80-luvun kauhuelokuva, jossa jokin sanoinkuvaamaton pahuus tunkeutuu toisesta ulottuvuudesta tuhoamaan sivilisaation ja kaiken elävän. Pelottavimmillaan se on silloin kuin kuiskallaan kasarisoundien taustalla levyn päättävillä kappaleilla Myth of Sex ja Sugar Cane Chapel, eikä silloin kun yritetään kuulostaa mahdollisimman rankalta. Olisin toivonut että tämä ydinajatus olisi levyllä sisäistetty vieläkin paremmin. Aina ei tarvitse huutaa kurkku suorana. Hienovaraisuudessa on voimaa.

6. Björk – Biophilia

Spotify

Tästä levystä kirjoitinkin jo melkeinpä kaiken mikä on Björk - Biophilia; levynkansisanottavissa. Björk jatkaa seikkailua omituisen kiekumisen, elektronisen pörinän ja kaikenlaisen taidehomoilun parissa. Jos Wolves in the Throne Room on okkultistinen pakanahippiyhtye niin Biophilia on sitten teknohippilevy. Näin erilaisista lähtökohdista voi samaa aihepiiriä lähestyä. Jotkut kaipaavat paluuta esiteknologiseen luontoon, jotkut taas näkevät ihmisen teknologisena eläimenä joka voi löytää harmonian luonnon kanssa myös oikein käytetyn teknologian avulla.

Tiedä sitten mitä Björk asiasta ajattelee, mutta kyllä minulle ainakin tästä levystä välittyy syvä kunnioitus luontoa kohtaan, vaikka teknologia jossain määrin sen vihollinen onkin. Kenties Björkillä on kuitenkin muodon ja sisällön suhde paremmin tasapainossa. Mitä muutakaan levytetty musiikki on kuin teknologiaa? Tai Biophilian oheistuotteina syntyneet iPad-sovellukset. Tässä mielessä Björk siis ottaa kaiken mahdollisen irti eri formaateista, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa sisällön teknoekologian kanssa.

Toisaalta Wolves in the Throne Room julkaisee materiaa ja kiertää maailmaa auttaen ilmastonmuutosta kiertueillaan. Toki Björk tekee samaa, enkä lähde tässä aktien hiilijalanjälkiä vertailemaan (enkä varsinkaan arvottamaan levyjä sen perusteella), mutta Björk on itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti teknologinen. Populaarimusiikki ei voi edustaa paluuta luontoon muuten kuin teknologisoituneen luontokokemuksen (tai sen illuusion) muodossa. Siinä piirissä Björk toimii, mutta omalla hieman avantgardistisella tavallaan.

5. Sutcliffe Jügend – Blue Rabbit

BandCamp

Sutcliffe Jügend - Blue Rabbit; levynkansiAloitan julkaisupoliittisella ihmettelyllä. Levyn julkaisupäiväksi ilmoitettiin yleisesti 22.11.2011, mutta se näyttää nyt kaikkialla muuttuneen muotoon 21.2.2012. Levyjen julkaisuja nyt tunnetusti lykätään usein, underground-piireissä myös ilman mitään selittelyjä. Mutta levy on kuitenkin kuunneltavissa BandCampissa, ja sieltä voi ostaa yhden biisin levyltä. Mutta ei koko levyä. Mitähän järkeä on streamata levy julkaisupäivänä netissä, mutta ilman mahdollisuutta ostaa se digitaalisena itselleen?

Onko tämä nyt sitten vuoden 2011 vai 2012 julkaisu? Otin mukaan tähän listaukseen koska tämä oli yksi vuoden eniten odottamistani levyistä minkä vuoksi olen kuunnellut sitä BandCampissakin ihan innolla, vaikka se ei kovin kätevää olekaan. Turhauttaa vain, että ei voi vielä ostaa sitä FLAC:ina tuolta, vaikka levy on mitä ilmeisemmin valmis. Mitä ne siellä panttaa! Ehkä tämä kuitenkin kannattaisi ostaa CD:nä, koska levy on ”enhanced in it’s creep factor by the unsettling paintings from Sutcliffe Jugend’s Kevin Tomkins that make up the album art” (Crucial Blast Records).

Sutcliffe Jügend jatkaa tällä levyllä Fall of Naturella hyväksi havaittua power electronics -ilmaisun laajentamista uusiin, hämmentäviin suuntiin. Tällä kertaa on taas tuloksena biisikeskeisempi teos, mutta kun esimerkiksi This Is the Truthiin vertaa, ilmaisu on huomattavan hienovaraisempaa. Huudon sijaan kuiskaillaan. Suoraviivaisen hyökkäävien meluvallien sijaan seikkaillaan kokeellisissa äänimaisemissa. Vaikutteita onkin taidettu ottaa rohkeasti taidemusiikinkin puolelta, koska elektroakustista äänimanipulaatiota kuullaan runsaasti.

Blue Rabbit toteuttaa Bermuda Drainin ideaa vieläkin paremmin: aina ei tarvitse olla alleviivaavan hyökkäävä, vaan hienovaraisuudella voi luoda aivan samaa kauhun tuntua. SJ:n Tomkins ja Taylor osaavat kyllä sekä ultra-aggressiivisuuden että ambient-säikyttelyn Farrow’ta paremmin. Sutcliffe Jügend kuulostaa pelottavan paljon siltä että ovat tosissaan, Farrow taas hipsteriltä joka haluaa järkyttää järkyttämisen takia.

Onhan se toki kyseenlaista kuluttaa tällaisten ilmiselvien sosiopaattien älämölöä. Sen sijaan että vastustaisin tällaisten äärioikeistolaisten misogyynistä mökellystä, karnivalisoin sen tekemällä siitä kauhuelokuvan tapaista viihdettä. Kulutan järkyttymisen ja kauhistumisen tunteita. Vain postmodernissa nyky-yhteiskunnassa on edes mahdollista että jokin näin häiriintynyt voi olla viihdettä! Elämä on ihan liian helppoa kun täytyy jotain tällaista kuunnella tunteakseen olevansa elossa.

Jotain sellaista tunnetta Sutcliffe Jügend välittää. Olen elossa, koska musiikki voi vielä aiheuttaa minussa jotain tällaista. Populaarimusiikki puuduttaa, ja vain tällainen kappalerakenteita ja musiikillisuuden perusteita vastaan pulikoiva taidemelu pitää hereillä. Tämä nyt on tällainen marxilais-elitistinen tulkinta joka ottaa vaikutteensa suoraan Theodor Adornolta. Mutta on siinä jotain perää, Blue Rabbit välittää jotain sellaista kapinallisuutta ja virikkeellisyyttä johon popilla ei päästä.

Tämä ei ole moite poppia vastaan, koska pidän popista. Tästä listastahan sen näkee. Listani ei koostu itsetarkoituksellisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä levy vain on tällä listalla se kauimpana popista sijaitseva teos ja on mukana osittain juuri siksi. Blue Rabbit oli tärkeä avantgardistinen poikkeama tässä musiikkivuodessa, joka muuten elähdytti minua melko perinteisillä keinoilla.

4. Planningtorock – W

SpotifyPlanningtorock - W; levynkansi

Saksalaistunut brittimuusikko Janine Rostron eli Planningtorock jatkaa omalla urallaan siitä mihin ruotsalainen oudon konepopin ykkösbändi The Knife jäi Silent Shout -levyllään vuonna 2006. Planningtorock sattui samana vuonna julkaisemaan debyyttinsä Have It All ja remiksaamaan Knifen Marble House -biisiä. Olipa Rostron mukana myös The Knifen Darwin-oopperassa, joka oli varmasti monelle Knifen aiempaan tuotantoon tykästyneelle suuri pettymys.

Onneksi kuitenkin toiset artistit ottavat viestikapulan käteen kun Knife lähtee häröilemään. Kieltämättä pidän Tomorrow, in a Yearista enemmän kuin muista Knifen levyistä tai Planningtorockin soolotuotannosta, mutta tietysti sydämeni sykkii myös tällaiselle tummanpuhuvalle konepopille.

Rostronin musiikki muistuttaa selkeintä esikuvaansa jopa siinä määrin, että laulu on efektoitu hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Knifen Karin Dreijerinkin ääni. Erojakin löytyy tosin, ja hyvä niin. Planningtorock ei ole yhtä puhtaasti elektronista vaan mukana on selkeitä vaikutteita myös kamaripopista (chamber pop). Tiedä sitten tulevatko kaikki jousetkin jostain digitaalisten soitinten uumenista, mutta ei sillä nyt mitään väliä ole.

Enimmäkseen kappaleet ovat rauhallista tunnelmointia, mutta toki seasta löytyy pari vastustamattoman tanssittavaa hittiäkin. Näistä etenkin I’m Yr Man miellyttää sanoituksen sukupuolisekaannuksella. Tunnelmoinnitkin toimivat poikkeuksetta, mutta ne levyn kohokohdat ovat kyllä näitä nopeatempoisia tarttuvia poppibiisejä.

3. Julma-Henri & RPK – ”Henri”

Spotify

Julma-Henri & RPK - "Henri"; levynkansiSuomalainen hiphop oli kenties tämän vuoden merkittävin uusi musiikillinen aluevaltaukseni. Tässä nyt kuuluisi sitten jaaritella Raptorista, bling blingistä ja ennakkoluuloista. Pitäisi mainita Dälek ja kertoa siitä kuinka huomasi että Suomessa tehdään myös tiedostavaa hiphopia eikä vain kopioida amerikkalaisten pahimpia kliseitä. Se yhteiskunnallisesti kriittinen ja introspektiivinen underground-hiphop on sitä parempaa kamaa. Ei oo yhtään sama juttu.

Noin, pakolliset liirumlaarumit on saatu pois alta, jes. Itselleni kun on nykyään jo itsestäänselvää että jokaisessa genressä tehdään hyvää musiikkia, myös Suomessa. Se on sitten täysin eri asia mikä saa mediassa näkyvyyttä. Hyvin pitkälti tämä suomihiphopin itseäni kiinnostavin osa on pyörinyt Kaucasin ja Ceebrolisticsin ympärillä. Julman-Henrinkin saa liitettyä kätevästi molempiin. Kaucasin Laineen Kasperi on tehnyt Henrin kanssa hämmentävän antikapitalistisen Ou_to_nau_ha.-huumorikuunnelman ja tämä RPK puolestaan on Ceebrolisticsista tuttu RoopeK.

Julma-Henri eroaa kyllä riimeiltään aika radikaalisti kaikesta muusta mitä olen kuullut. Ensimmäisillä levyilläänhän hän oli enemmän yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta ”Henrin” sanoitukset pyörivät taas hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Itämaisesta filosofiasta ammentavat kappaleet käsittelevät masennusta, meditaatiota, egoa, kuolemanpelkoa, psykoseksuaalista ehdollistumista ja läsnäolon voimaa. Levyn nimi kertoo paljon. Henri on lainausmerkeissä koska ihmisen nimi on pelkkä leima, joka rajoittaa tapaamme hahmottaa todellisuutta. ”Sinä et ole nimesi, sinä et ole kokemuksesi, sinä et ole menneisyytesi, sinä et ole mielesi”, kuten kappaleessa Yksi lauletaan.

Musiikillisesti ”Henri” on myös aika poikkeuksellinen. Tummanpuhuviin biitteihin ja synkkiin hiphop-taustoihin yhdistetään dubstepiä, särökitaroita ja chiptune-piipitystä. Äänimaisemat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia. Tästäkään huolimatta mielenkiinto ei valitettavasti kestä 17 biisin verran. Liian pitkä kesto onkin oikeastaan ainoa huono puoli tässä levyssä. Siinä mielessä levyltä teaserina julkaistu kuuden biisin Kutsu-EP olikin toimivampi kokonaisuus. Toisaalta sieltä kyllä puuttuu levyn paras biisi, Vapaa, joka on yksi koskettavimmista koskaan kuulemistani kappaleista. Ihan missä tahansa genressä.

2. Militia – Power! Propaganda! Production!

Militia - Power! Propaganda! Production!; levynkansiBelgialaisen ekoanarkistisen perkussio-orkesteri Militian uutta levyä jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on selkeästi osattu hautoa ideologiaa ja sävellyksiä viimeisen päälle. Maailmakin on muuttunut, suuntaan jossa Militian musiikki on ajankohtaisempaa ja iskevämpää kuin koskaan aiemmin.

Levyn parhaimmistoon kuuluva Cash Crash and Crisis onkin hieno biisi tämän hetken finanssikriisistä. Varsin tarttuva kappale Militian mittapuulla muutenkin, enimmäkseen kun kappaleet ovat rakenteiltaan hieman abstraktimpia lähes sinfoniseksi yltyvän ambient-huminan ja hellittämättömän teollisen metallinkolinan yhteenliittymiä. Välillä kuullaan bändin propagandistista agitaatiota tai sitten puhesampleja huolestuneiden tiedemiesten suusta. Abrupt Climate Changen sisältöä esimerkiksi ei tarvinne avata enempää.

Militia on avoimesti ja suorasukaisesti poliittinen yhteenliittymä, puhe bändistä olisikin oikeastaan harhaanjohtavaa. Poliittinen agenda tulee jo varsin ytimekkäästi esiin avauskappaleessa New Statement, jonka nimkin kertoo jo kaiken. Militia ajaa ekoanarkistista yhteiskuntaa, jossa ei ole valtarakenteita eikä ympäristön riistoa. Vain aitoa vallatonta demokratiaa ja palautettu yhteys luontoon. Siekailematonta idealismia siis.

Ideologinen sisältö sikseen, Militia on erittäin toimivaa perkussioindustrialia, joka kolisee ja kilisee aidossa Test Departmentin hengessä. Ideologia kuitenkin tukee kaikkea muutakin kollektiivin estetiikkaa, eikä bändi olisi niin kiinnostava ilman sitä. Ja vaikka en ekoanarkisti olekaan, Militia tuo taiteen avulla esille monia maailman epäkohtia ja tarjoaa niihin myös ratkaisuja. Se on harvinaista ja rohkeaa aikana, jolloin ideologisuus musiikissa on epämuodikasta.

1. :Of the Wand and the Moon: – The Lone Descent

Spotify

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; levynkansiMyös tanskalaiselta :Of the Wand and the Moon:ilta jouduttiin odottamaan uutta studioalbumia pitkään, kuusi vuotta. Sinä aikana neofolkista ehtikin tulla paikallaan junnaava genre, joka toisti vain omia kliseitän. Onneksi :OTWATM: kuitenkin käytti tämän ajan hakien uusia vaikutteita musiikkiinsa. Ja onhan meillä toki ollut tällä vuosisadalla myös Rome, Naevus, Sieben ja Spiritual Front. The Lone Descentillä tämän Kim Larsenin kokoonpanon voisi melkein lisätä tähän ”neo-neo-folkin” artistilistaan.

Bändin ilmaisua on laajennettu yksinkertaisesta folkista psykedeeliseen ja progressiiviseen suuntaan. Varsinkin levyn alku laittaa luulot pois kolmella pitkällä ja polveilevalla kappaleella, joista ei oikein saa kunnon otetta parin kuuntelukerran perusteella. Ne kuitenkin herättävät kiinnostuksen ja houkuttavat kuuntelemaan niin pitkään että ne avautuvat. Kärsivällisyys palkitaan.

Onneksi nämä haastavimmat palat on laitettu heti levyn alkuun, koska ne saavat myöhemmin tulevat yksinkertaisemmatkin kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Selvin esimerkki näistä on suoraan Death in Junelta pöllitty Tear It Apart. Enemmän The Lone Descent kuitenkin tuntuu paluulta juurille, tai juurien juurille. Eräänlaista hyppäystä 80-luvun post-industrialin ja 90-luvun neofolkin vaikutteiden yli suoraan 70-luvulle, progen, psykedelian ja pakanafolkin kulta-ajalle. Ihan kuin Absencessa ulisisi mellotronkin, mutta se taitaa kuitenkin olla Omnichord.

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; promojuliste

Listasin myös toiset kymmenen levyä, jotka olisivat varmaan päässeet mukaan jos olisin ehtinyt/jaksanut perehtyä:

Tori Amos – Night of Hunters
Bang on a Can – Terry Riley: In C
Kate Bush – 50 Words for Snow
Current 93 – Huneysuckle Æons
Eleanoora Rosenholm – Hyväile minua pimeä tähti
PJ Harvey – Let England Shake
Julma-Henri – Radio Jihad… SRJTNT vol. 2
Radiohead – The King of Limbs
London Steve Reich Ensemble – Different Trains
Rome – Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit: Band 1, Band 2 & Band 3

Lopuksi vielä lista vuoden parhaista Spotifystä löytyvistä biiseistä: Best of Spotify 2011.

Björk ja todellisuuden rajattomuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Biophilia-logoTämä ei ole varsinaisesti levyarvostelu vaan puolustuspuheenvuoro. Björkin uuteen Biophilia-levyyn (Spotify) kun on suhtauduttu melko nuivasti suomalaisessa musiikkimediassa, ja mielestäni ihan pöhköistä syistä. Björkiin on ilmeisesti vaikeasuhtautua koska hänen musiikkinsa sijaitsee epämiellyttävän epämääräisellä alueella populaari- ja taidemusiikin välimaastossa.

Yleinen argumentti Biophiliaa vastaan on se, että kaikesta teknisestä kikkailusta (teslakäämin käyttö instrumenttina) ja ulkomusiikillisista elementeistä (biiseihin liittyvät iPhone-applikaatiot) huolimatta levyllä ei ole kunnon biisejä joten se on puolivillainen levy. Sama kritiikki tuntuu kohdistuvan Björkiin hyvin pitkälti muutenkin.

Otan tästä esimerkin Rumban artikkelista, vaikka sama asenne näyttää olevan kaikissa painetuissa suomalaisissa rock-lehdissä joista olen levystä lukenut.

”Krumeluureista huolimatta ilmeistä oli, ettei Björkillä ole hirveästi oikeita kappaleita. Biophilialta erottui pari tarttuvaa raitaa, mutta liikaa käytettiin aikaa biologian oppikirjojen lukemiseen hassulla aksentilla.”

Tästä lainauksesta käy mielestäni täydellisesti ilmi tämä Björkiin yleisesti kohdistunut ennakkoasenne. Björkiä kuunnellaan kuin pop-artistia, vaikka populaarimusiikin raamit eivät sovi kovin luontevasti hänen ympärilleen.

Björk - Biophilia; levynkansiKuuntelukokemukset eivät riipu pelkästään itse musiikista vaan myös niistä lähtökohdista joista kuuntelemaan ryhdytään. Siihen vaikuttaa aina se asenne, jolla kuunnellaan. Eikä Biophilia tietenkään vakuuta, jos sitä kuuntelee asenteella ”haluan tarttuvia poppibiisejä”.

Tämä ns. ”oikeiden kappaleiden” vaatimus on juuri tyypillisen kapeakatseista popmedialle. Kirjoitukset perustuvat oletukselle yhdestä ainoasta oikeasta tavasta kuunnella tai tehdä musiikkia. Taiteellinen ja kokeellinen saa olla, mutta ei tarttuvien kertosäkeistöjen ja helposti käsitettävien kappalerakenteiden kustannuksella. Björkiä siedetään sillä ehdolla, että popbiisejä riittää kaikkien ”krumeluurien” alla, mutta ei yhtään sen enempää. ”Biologian oppikirjojen lukeminen hassulla aksentilla” rajataan joksikin ei-musiikiksi joka ei vain voi kuulua tähän kontekstiin.

Mutta musiikilla ja taiteella on muitakin funktiota kuin olla tarttuvaa ja helppoa. Itse en ole Biophiliaan liittyviin konsertteihin tai applikaatioihin tutustunut, mutta albumin popmusiikin ulkopuolelle jäävät elementit ovat minusta ne kiehtovimmat. Mutual Coren tarttuva biitti tosin kieltämättä toimii kätevänä kiinnekohtana muuten aika abstraktin haahuilun keskellä. Minä siis käytän abstraktia haahuilua myönteisenä laadun ilmaisuna, toisin kuin valtavirran popmedia.

Crystalline-applikaatio

Ainoa kritiikki jota Biophiliasta keksin, on vahvat dubstep-vaikutteet. Mutual Coressa ja Thunderboltissa ne toimivat, mutta kuulostavat paikoitellen aika päälleliimatulta. Tässä on pelissä tietysti oma ennakko-oletukseni. Koen että trendikkäitä dubstep-vaikutteita on lisätty väkisin biiseihin koska Björk haluaa olla hipstereiden mieleen. Tätä en voi tietenkään tietää, vaan kyse on asenteestani. Siitä, että olen vastarannan kiiski, ja karsastan lyhytjänteisten trendien perässä juoksemista. Tykkään kyllä hyvästä dubstepistä, mutta se on ärsyttävän trendikästä… Olen siis elitisti, aivan selvästi. En siinä mielessä, että vastustaisin tarttuvista pop-biiseistä pitämistä. Mutta musiikissa on niin paljon muutakin, ja tuo ”paljon muuta” on se mihin Björk on viime vuosien tuotannossaan keskittynyt.

Monella tavalla Biophilia assosioituukin mielessäni The Knifen parin vuoden takaiseen Darwin-oopperaan Tomorrow, in a Year. Molemmat ovat samoissa tieteellis-taiteellisissa sfääreissä liikkuvia, elämää ylistäviä avantgarde-teoksia – nimenomaan biologisesta näkökulmasta. Molemmat ovat myös sitä “abstraktia haahuilua” artisteilta, joilta on perinteisesti totuttu odottamaan niitä “tarttuvia hittibiisejä”, koska niitä ollaan totuttu kuuntelemaan pop- eikä taideartisteina.

Virus-kappaleen applikaatio

Pohjimmiltaan yhtäläisyys, sekä molempien levyjen voima, tulee siitä että niiden abstraktius vastaa elämän todellisuutta. Muoto täydentää sisältöä. Luontoa ei voi asettaa samanlaisiin selvärajaisiin raameihin kuin hittibiisejä. Luonto on rajaton, eikä ihminen kykene sitä suljettuna systeeminä kokonaisvaltaisesti kokemaan. Tiede auttaa paljon sen ymmärtämisessä, mutta luonto on myös taiteellinen kokemus jota ei voi systemaattisesti järjellä selittää. Eikä tieteellisen rationalismin alle alistetulla pop-kappaleen rakenteellakaan.

Biophiliaa ei voi kehua pop-levynä vaan nimenomaan rohkeana yrityksenä käsitellä elävää ympäristöämme, ja samalla tietysti itseämme, taiteen ja teknologian keinoin. Björk ei selvästikään välitä mitä hänestä ajatellaan (kunhan dubstep-hipsterit tykkäävät!) vaan rikkoo taiteen ja viihteen, sekä musiikin ja tietokoneohjelmien, välisiä rajoja ennakkoluulottomasti. Koska hyvin harva saman kaupallisen kaliiberin artisti uskaltaa tehdä näin, Björk saa kunnioitukseni ja ihailuni. Biophilia on arvokas rohkeutensa vuoksi, ei tarttuvuutensa. Sitä ei voi arvostella samoilla kriteereillä kun pop-levyjä. On virhe haukkua Biophiliaa tarttuvien hittibiisien puutteesta, koska se ei ole se pointti.