Nostalgiatrippi IV: 2006-2007

Aiempaa musiikkimakuani luonnehti jonkin sortin kapeakatseisuus. Fanipoikavaiheessa minua kiinnosti vain muutama hassu bändi, goottipoikavaiheessa oli tärkeintä että musiikki oli synkkää! Metalli oli kuitenkin liian aggressiivista eikä sellaista sisäänpäinkääntynyttä ulinaa. Paitsi tietysti se Paradise Lost tai vaikkapa My Dying Bride.

Aloin kuitenkin pikkuhiljaa tajuta, ettei kannata keräillä hulluna muutaman bändin levyjä eikä myöskään hirttäytyä jonkin tietyn genren tai skenen rajoihin. Maailmassa on liikaa hyvää musiikkia jotta kannattaisi keskittyä kompletismiin parin bändin kohdalla. Sen sijaan minussa alkoi kasvaa käsitys, että jokaisessa genressä on jotain hyvää. Vaikka olenkin ennakkoluuloinen monen suhteen, se on vain ennakkoluulo. Tarvitsee vain kaivaa syvemmältä.

Levyjen keräilyn tilalle tuli eräänlainen hankintojen otosmaisuus. Selvitin internetistä mikä on jonkin kiinnostavan bändin arvostetuin levy ja sitten hankin sen. Tai kokoelmalevyn. Sitten oli taas seuraavan bändin vuoro. Jokainen bändi ja genre rupeaa kuitenkin jossain vaiheessa toistamaan itseään, joten siinä vaiheessa on aika siirtyä eteenpäin. Maailmasta eivät kuitenkaan musiikit koskaan lopu.

Vuodet 2006-2007 saavat tässä nostalgiatrippailussa nyt ajan pituuteen verrattuna kohtuuttoman suuren osuuden, koska ne edustavat juuri niitä vuosia kun musiikkimakuni alkoi toden teolla laajentua ja aloin muuttua nykyisenkaltaiseksi eklektiseksi musiikinystäväksi. Olin kyllä entistä enemmän mukana goottiskenessä, mutta en enää varsinaisesti musiikin takia vaan siksi että kaverit olivat gootteja tai pitivät siitä musiikista.

Jatkoin klubi-DJ:nä ja aloitin oman radio-ohjelmankin. Radiossa oli mukava soitella musiikkia täysin ilman mitään soittolistarajoituksia. Klubeilla on toki kiva tanssittaa ihmisiä, mutta kun ei ole väliä sillä tanssittavuudella, voi lähteä kunnolla revittelemään. Se sopikin hyvin musiikkimakuni laajenemiseen, sillä pääsin esittelemään musiikkilöytöjäni kokonaan genrerajoista välittämättä.

Swans: Children of God / World of Skin; levynkansi

Osa IV: 2006-2007 – Eklektikkovaihe

Sydämeni sykki alkuvuodesta 2006 edelleenkin varsin vahvasti elektroniselle tanssimusiikille, ja löysin 1990-luvulla kokonaan ohitseni menneen Underworldin. Se Trainspotting-biisi oli tietysti tuttu, mutta muu tuotanto tuli tutuksi vasta nyt. Bändin klassikkokauden biisit ovat ihan törkeän pitkiä ja monotonisia, eikä sanoituksiakaan voi kovin monipuolisiksi sanoa. Silti siinä oli jotain sellaista synkkää meininkiä jota myös goottiskenen tanssimusiikissa oli. Bändin paras biisi saattaa olla 1. Shudder / King of Snake. Viimeisimpiä elektronisia goottibändejä, joista tuli henkilökohtaisesti tärkeitä, oli Project Pitchfork (2. Timekiller oli last.fm:n mukaan oli näemmä ahkerassa soitossa jo joulukuussa 2005).

Jatkoin neofolkiin tutustumista edelleen, ja eksyin pian jo martial industrialinkin puolelle. Blood Axisin 3. Storm of Steel ja Boyd Ricen 4. People osuivat juuri sopivasti pahimpaan misantropiavaiheeseeni. Ajan kovia hittejä olivat myös Puissancen Hail the Mushroom Cloud ja Release the World. Myös jälkimmäinen löytyy YouTubesta, mutta ei sitä voi linkata koska siinä videossa on käytetty Comic Sansia. Ehkä se on joku tarkoituksellinen todiste ihmiskunnan mielettömyydestä. Näitä aikoja muistellessa tulee kyllä sellainen hellyyttävä ”voi pientä ihmisvihaajaa, tui tui” -reaktio mennyttä itseään kohtaan.

Juuri kun fanipoikavaihe jäi taakse ja ajattelin ettei yksittäisiä suuria suosikkibändejä enää voi tulla, rupesin kuuntelemaan Michael Giran luotsaamaa Swansia, koska se tuli jatkuvasti esille Current 93:n, Coilin ja näiden muiden tuoreiden löytöjeni yhteydessä. Aloitin sieltä vaikeimmasta päästä eli brutaalista varhaistuotannosta. Lopullisesti se oli kuitenkin menoa kesällä 2006 kun löysin suuren etsinnän jälkeen kaikkialla ylistetyn mutta ajat sitten loppuunmyydyn White Light From the Mouth of Infinityn (1991). Yksi tuon levyn (ja maailman!) parhaista biiseistä on 5. Miracle of Love.

Yritin siinä samalla kyllä vähän jo ravistella harteiltani pakkomieltä synkkyyteen ja rupesin kuuntelemaan Princeä. Se nyt ei sinällään ole niin iso irtiotto musiikkimaussani miltä kuulostaa, koska myös Princen keskeisiä teemoja olivat seksuaalisuus ja uskonto. Suosikkilevyni on kaiketi jokseenkin harhaoppisesti Diamonds and Pearls (1991). Esimerkiksi 6. Gett Off on yksi parhaista Princen biiseistä.

Kun kuuntelee neofolkia, EBM:ää ja goottirockia ja on kiinnostunut skenestä kokonaisvaltaisesti, alkaa ennemmin tai myöhemmin tietysti kiinnostumaan tyylisuuntauksen perusteista eli punkista ja industrialista. Ajatus siitä, että musiikkia tehdään jollain löydetyllä romumetallilla hakkaamalla, kiehtoi minua jo ennen kuin tiesin että sellaista musiikkia on vaikka kuinka paljon. Sitten kuitenkin tuli vastaan Einstürzende Neubauten, muistaakseni jo joskus 2000-luvun alussa. Vasta 2006 rupesin kuuntelemaan bändi aktiivisemmin kun löysin Halber Mensch (1985) -mestariteoksen. Sitä ei tietenkään ole Spotifyssä, mutta muuta laatua kuitenkin: 7. Zebulon.

Olin varsinainen myöhäisherännäinen myös The Curen suhteen, varmaan siksi että ensikontakti bändiin oli Friday I’m in Love, jota en ole koskaan voinut sietää. Mutta sitten sain kuunneltua Faithin (1981) ja Pornographyn (1982) ja ymmärsin mikä se juju tässä nyt oikein on. 8. Primary on kova hittibiisi Curen varhaisesta synkistelytuotannosta.

Syksyllä 2006 jatkoin kesän ajaksi keskeytynyttä neofolkiin perehtymistä ja löysin :Of the Wand and the Moon:in (9. My Devotion Will Never Fade). Aloin myös pikkuhiljaa kiinnostua muustakin folkista ja varmaan jotenkin Swans-vertausten tai kavereiden suositusten kautta löysin David Eugene Edwardsin bändit 16 Horsepower ja Wovenhand. Varsinkin jälkimmäisen synkkä kristillisyys vetosi kuin Gira ikään (10. Winter Shaker).

Vuoden 2006 viimeisiä musiikkilöytöjä oli dark cabaret -yhtye The Dresden Dolls (11. Shores of California). Aluksi minulla oli yhtyeeseen melkoinen viha-rakkaus-suhde, koska räiskyvässä kabareemaisessa dramaattisuudessa oli jotain suuresti ärsyttävääkin. En kyllä enää muista mitä se on voinut olla! Dark cabaret’sta pitämään oppiminen on kai ollut yksi keskeisimpiä oppituntejani siitä että musiikin ei tarvitse olla aina niin vakavaa!

Freak folk, free folk, New Weird America/Finland ja vastaavat leimat alkoivat tulla tutuksi vuonna 2007. Selvähän se on, että tarvitsin jonkun etuliitteen folkille. Animal Collective (12. Kids on Holiday) se viimeistään näytti minulle että musiikki ei ole vakavaa. Ihan kuin pienten musiikkikoululaisten mekkalaa kuuntelisi! Viimeinen merkittävä neofolk-löytö taas oli Sol Invictus (13. Media).

Jatkoin goottiskenen rajojen tutkimista kun etsin EBM:ää ja futurepopia raskaampaa ja vähän vähemmän suoraviivaista tanssimusiikkia. Sellaista jota kotonakin jaksaisi kuunnella. Rhythmic noise löytyi täyttämään tätä tyhjiötä ja koska Winterkälteä ei ole Spotifyssä, soittolistalle valikoituu Iszoloscopen 14. The Apocryphal Market. Sitä oli hauska soittaa lähibaarin kanta-asiakkaille ja toivoa ettei saa turpaan ja/tai porttikieltoa.

Vanhan koulun industrial alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Throbbing Gristle, Cabaret Voltaire, Test Dept., kaikki hienoja bändejä joilta löytyy Spotifystä vain vääriä levyjä. Jälkimmäinen on sen verran kova että tähän väliin on otettava YouTube apuun. SPK:lta sentään löytyy tämä hieno Rob Halfordin industrial rock -projektinkin samplaama kappale: 15. Beruftverbot.

Viehtymystäni kieroa huumoria ja vähän vinksahtanutta tyylilajien sekoittelua kohtaan ruokki lisää Foetus (16. Anything (Viva!)) ja sitten rupesin kuuntelemaan sitä kammoamaani hip hopiakin. Dälekistä aloitin kuten kaltaisillani ennakkoluuloisilla ihmisillä on tapana (17. Paragraphs Relentless).

Loppuvuodesta 2007 heitin urakalla musiikillisia ennakkoluuloja pois, ja rupesin kuuntelemaan ihan sitä perusfolkiakin. Tai siis folk rockia ja psykedeelistä folkia jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Koska luotan hyvin paljon ”similar artists” -tyyppisiin suosituksiin ja virallisempiin yhteyksiin (yhteistyökuvioihin, yms.) artistien välillä, Michael Giran Young God Recordsin kautta löytyi mm. Akron/Family ja Devendra Banhart. Suurimman vaikutuksen teki silti Marissa Nadler (18. Thinking of You). Ne 60- ja 70-luvun ensimmäiset folk-bändit seurasivat sitten vuosi, pari myöhemmin. En ota niitä enää seuraavassa osassa erikseen käsittelyyn koska ihan joka ikiselle genrelle ei ole enää tilaa tässä vaiheessa kun musiikkimakuni alkaa rönsyillä loputtoman moneen suuntaan.

Goottiskeneen liittyvien genrejen ääriraidoilta löysin vielä dark ambientin, power electronicsin ja harsh noisen. Nämä ovat sen verran marginaalisia genrejä että Spotifystä on oikeasti jo todella vaikea löytää niitä keskeisiä artisteja. Esimerkiksi Lustmord ja Halo Manash ovat paljon parempia, mutta tässä on tyydyttävä Inadeen (19. Chapel Perilious). Loistavaa kamaa sekin, toki.

Dark ambientissa yhdistyy parhaimmillaan se aimmasta kuuntelemastani fiilistelymusiikista tuttu rauhoittavuus hieman uhkaaviinkin elementteihin, jotka herättävät sisälläni monenlaisia tuntemuksia. Dark ambient ei ole minulle samalla tavalla neutraalia musiikkia kuin ambient vaan se antaa paremmat ainekset meditaatiolle. Se virittää minussa esille useita eri taajuuksia koska se ei pyri kuulostamaan vain ja ainoastaan rauhoittavalta. Musiikin ritualistiset elementit ovat dark ambientissa tärkeitä. Vaikka laulua tai puhetta ei kappaleissa usein kuullakaan, kuuluu tämä genre silti samaan seksuaalis-hengelliseen jatkumoon kuin monet muutkin suosikkimusiikkini.

Viehtymykseni musiikillisia äärimmäisyyksiä kohtaan löysi täyttymyksensä pe:stä ja noisesta. Metalli ei ole koskaan ollut musiikkimaulleni keskeinen tyylisuuntaus ja olen jotenkin karsastanut sille ominaista ”rankkuutta”. Ehkä se muistuttaa minua liikaa radiosta kuulemastani perusrockista, jota vain soitetaan lujempaa, särötetymmin ja niin edelleen. Sen kyllä siis huomaa edelleenkin musiikkimaustani että olen lähtenyt nimenomaan elektronisen musiikin enkä sähkökitaran renkutuksen parista. Olen kyllä pikkuhiljaa pääsemässä eroon tästä erottelusta. Mutta se on sen viimeisen tripin teemoja sitten.

Power electronicsista siis löysin jotain mikä oli mielestäni tarpeeksi vihaista ja aggressiivista puhuttelemaan omaa synkkää puoltani. Kyse on kaiketi katarsiksesta. ”Musiikki” joka kuulostaa niin hirveältä, että se vastaa sitä kuinka hirveä paikka maailma on, auttaa kohtaamaan pimeät puolet itsestään ja muista ihmisistä. Viihteellisimmillään musiikki toimii eskapismina, mutta käytän musiikkia myös siihen että kiellän itseäni sulkemasta silmiäni maailman epäkohdille.

Toki power electronics on sekin viihdettä ja populaarimusiikkia, koska kohtaan sen kautta nämä epäkohdat median kautta välittyneesti enkä suoraan. Sillä tavalla turvallisesti. Koska elämäni perusedellytykset ovat kohdillaan, voin viihdytää itseäni järkyttymällä. Genre ei ole poliittista korrektiutta nähnytkään joten sen kautta voi tutustua turvallisesti tabuihin ja kulttuurimme äärirajoihin.

Toisaalta alunperin power electronicsissa minua viehätti juuri se kuinka ”epäkaupallista” se on. Rock-musiikin kapinan muodot – punk, black metal, gangsta rap – sulautetaan hyvin nopeasti osaksi monikansallista musiikkiteollisuutta. Alunperin aitona sosiaalisena kapinana syntynyt äärimmäinen musiikki otetaan hyvin nopeasti osaksi korrektia valtavirtakulttuuria. Se muutetaan viihteeksi, teatteriksi. Turvalliseksi pseudokapinaksi joka ei enää uhkaa vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Power electronics on kuitenkin huomattavan vaikea pakata tällaiseksi poliittisesti korrektiksi ja viattoman viihdyttäväksi paketiksi.

Spotifystä ei tosiaankaan löydy juuri mitään suosikkiartisteistani tästä genrestä, ja se on oikeastaan mielestäni soveliasta. Power electronicsin sielu tiivistyy rupuisissa C-kasettijulkaisuissa, joiden kannet on tehty liikkaa-ja-leimaa-menetelmällä ja sitten valokopioitu yksitellen jokaista kasettia varten. Kuvanlaatu on kiitollisen heikko, joten ei tarvitse oikeasti nähdä sitä mitä kuvottavaa ja rumaa siihen kanteen on oikeasti laitettu. Olisihan se sitten vähän hassua että sellaista musiikkia olisi Spotifyn kaltaisessa palvelussa. Sieltä ei siis löydy Mikko Aspan, Pekka PT:n tai STROM.ec:n tyyppien projekteja, eikä myöskään Green Army Fractionia tai Sutcliffe Jügendia. Pakko tyytyä Institutiin (20. Every Prison Cell Unites Us All).

Pian äärimmäisyyksien musiikista seurasi perässä myös noise, harsh noise, j-noise, kaikki sellainen. Rasittavaa kirkumista tarjoaa Masonna (21. Spectrum Ripper). Tavallaan musiikkimaussani on mukana myös sellainen itsetarkoituksellisen shokeeratuksi tulemisen tarpeen juonne. Samalla tavalla kuin haluaa katsoa kohuttuja ja järkyttäviä elokuvia löytääkseen omat rajansa, haluan kuunnella äärimmäistä musiikkia löytääkseni omat rajani. Haluaa tietää että voiko olla vielä jotain tätä rankempaa, ja haluaa tietää miten siihen itse mahdollisesti reagoisi. Se on tätä postmodernia emotionaalista turtumusta. Kun mikään ei enää tunnu missään tässä konsumeristisessa viriketulvassa.

Kyse ei kuitenkaan ole mulla mistään hipsteriydestä. Tässä vaiheessa elämääni olin jo päässyt yli siitä että käytän musiikkimakuani oman identiteettini rakentamiseen. En koe enää tarvetta listata suosikkibändejäni Facebookiin tai mitään muutakaan sellaista. En kuuntele ”mahdollisimman kamalaa mökää” siksi että olisin jotenkin uskottava. ”Katsokaa kuinka suvaitsevainen ja eklektinen elitisti olen!” Kyse on siitä että oikeasti saan syvällisiä kokemuksia äärimmäisestä musiikista. Koen että ne kasvattavat minua ihmisenä. Siitä huolimatta mitä edellä sanoin turtumisesta ja itsetarkoituksellisuudesta. Asiat kun eivät ole mustavalkoisia.

Viimeisessä osassa kerron siitä mihin musiikin äärirajoilta voi enää mennä.

Nostalgiatrippi III: 2003-2005

Tätä vaihetta musiikkimaustani voisi kutsua ”goottipoikavaiheeksi”. Tästä soittolistasta suunnilleen puolet on kyllä jotain ihan muuta kuin goottimusiikkia, mutta kuitenkin gootti-identiteetti ja -skene oli leimallisinta musiikkimaulleni. Ja nekin bändit jotka eivät olleet goottia, löysin yleensä sosiaalisten suhteuden kautta enkä samalla tavalla itsenäisesti radiosta ja netistä etsien kuten siihen mennessä.

Ensimmäistä kertaa makuni kiinnittyi selvästi johonkin alakulttuuriin, vaikka en missään vaiheessa miksikään puristigootiksi ryhtynytkään. Ajanjaksolle on ominaista myös se, että aloin käydä goottiklubeilla. Asuin silloin Joensuussa, eikä siellä ollut mitään klubeja, joten minun piti itse ryhtyä vieras-DJ:ksi lähikuppilassani. Tuli tietysti käytyä vielä useammin Tampereella alan tapahtumissa.

The Sisters of Mercy: Some Girls Wander by Mistake; levynkansi

Osa III: 2003-2005 – Goottipoikavaihe

Jos en jaksanut kuunnella vähänkään raskaampaa musiikkia ennen vuosituhannen taitetta, niin sitä seurasi muistaakseni jossain vaiheessa kausi, jolloin en kertakaikkiaan jaksanut mitään rauhallista musiikkia vaan halusin menoa ja meininkiä. Tuo ajanjakso ei kuitenkaan ole voinut olla pitkä, koska vielä 2000 fiilistelin Tangerine Dreamia ja 2004-2005 rupesin kuuntelemaan neofolkia. Pari, kolme vuotta korkeintaan. Ehkä ei sitäkään. Aika hämärtyneitä muistikuvia.

Oli miten, oli Dead Can Dance muodosti poikkeuksen. Se oli ensimmäinen kosketukseni kansanmusiikkiin ja etnisiin fuusiotyyleihin. Näytteeksi olen valinnut bändin ambienteinta tuotantoa, Lisa Gerrardin selkäpiitä karmivasti laulaman 1. The Host of Seraphimin. Syksy 2003 oli muutenkin aika paljon naislaulajien aikaa. Pääsin kosketuksiin femiininisen minäni kanssa Tori Amosin (2. Crucify) ja Kate Bushin (3. Running Up That Hill) avulla.

Aloin myös kiinnostua Depeche Moden hengenheimolaisista ja aikalaisista, 80-luvun synapopista. Ensimmäinen tämän alan varsinaiset hurahdukset olivat Talk Talk (4. Such a Shame) ja Gary Numan (5. Metal). Tietysti kun vertaa näitä kolme esittäjää vuonna 1990, yhtäläisyyksiä on jo perin vaikea havaita. Mutta suunnilleen samoista musiikillisista lähtökohdista he kaikki lähtivät.

Kuten sanoin, kronologiat eivät ole toisiaan poissulkevia. Jatkoin ”fanipoikavaihettani” edelleen ja keräilin vuosina 2001-2003 löytämieni bändien sinkkuja ja kaikkea sellaista. Viimeinen sisäisen keräilijäni aktivoinut musiikkilöytö oli futurepop-bändi Icon of Coil (6. Former Self V.1.0) ja tietyssä määrin myös vokalisti Andy LaPleguan menestyneempi projekti Combichrist. Siitä sitten alkoikin löytyä myös futurepopia rankempaa konemusiikkia, aggrotech, hellektro, harsh EBM tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Sitä edustaa tässä Suicide Commandon 7. Love Breeds Suicide. Juuri sellaista musiikkia jota oli mahtavaa tanssia Schattenissa tai Ground Zerossa. Sanatkin puhuttelivat silloin, nyt lähinnä naurattaa. Myös tribaalista rytminoisea soittavasta This Morn’ Ominasta tuli suosikki (8. [the] Ninth Key).

Yksi vuoden 2004 gootteilulle rinnakkaisista ilmiöistä oli suomalaisen musiikin löytäminen. Aiemmin minulla oli ollut jotain ihmeellisiä ennakkoluuloja kotimaista musiikkia kohtaan. Pidin kai sitä jotenkin banaalina. Paitsi tietysti CMX:ää kun Yrjänä oli sellainen eklektinen elitisti. Ismo Alangon tuotannosta tykästyin ensimmäisenä luonnollisesti Jäätyneisiin lauluihin (1993), koska sillä oli kivoja ysärisynasoundeja (9. Pornografiaa). Sitten oli tietysti Maj Karman Kauniit Kuvat, aikana jolloin Ylpön sanoituksissa oli vielä samaa esoteerisyyttä kuin Yrjänälläkin (10. Rocktähti). Spotifystä luonnollisesti puuttuvat ne MKKK:n esoteerisimmät ja parhaimmat levyt eli Kaakao (1998) ja Ääri (2000). Kauniiden kuvien pudottua nimestä se bändi muuttui juuri sen karsastamani banaaliuden edustajaksi. Kuten vaikkapa Kotiteollisuuskin teki Helvetistä itään (2003) -levyllään.

Sitten oli tietysti myös suomalaiset goottibändit Varjo ja Suruaika. Näihin aikoihin aloin muutenkin kiinnostua siitä goottiskenen vähemmän elektronisesta puolesta ja rupesin lopulta perehtymään näihin perusklassikkoihin, joista olin ollut tietoinen jo monta vuotta, mutta en kuitenkaan ollut juuri kuunnellut. Joy Division (11. Warsaw) on tietysti parasta mitä on, ja pian Bauhaus (12. Kick in the Eye 2) ja Siouxsie and the Banshees (13. Into the Light) seurasivat perästä.

Toki konemusiikki säilytti ykkösasemansa, ja vuoden 2005 suosikkibändejä olivat mm. Deine Lakaien (14. Kiss the Future) ja Rotersand (15. Undone). Mutta sitten alkoi taas se rauhallisempikin musiikki kiinnostaa. Olin näihin aikoihin vielä aika ennakkoluuloinen ja kapeakatseinen musiikin suhteen, ja minulla oli allergioita monen monia musiikkityylejä kohtaan. Kuten folkia, kantria, räppiä, klassista, listaa voisi jatkaa aika pitkään.

Mutta neofolkissa olikin sitten sitä sellaista synkkyyttä ja melankolisuutta jota ei (ennakkoluuloissani) ollut perusfolkissa. Death in Junestahan (16. Death Is the Martyr of Beauty) se alkoi joskus 2004 ja Current 93 seurasi pian perästä (17. The Seven Seals Are Revealed at the End of Time as Seven Bows). Jälkimmäisestä tuli pitkäaikaisin folk-suosikki, varmasti David Tibetin omalaatuisen vinksahtaneen hengellisyyden vuoksi. Siinä jos jossain on yhtye joka olisi ilman loistavia tekstejä lähinnä huono vitsi.

Neofolkin läheisyydestä löytyi pian myös näiden yhtyeiden yhteydessä usein mainittavia bändejä, jotka eivät kuitenkaan mitään folkia ole. Merkittävin näistä on tietysti Coil, jonka kappale Ostia (The Death of Pasolini) taisi kaiken hyvän lisäksi vielä osua orastavan Pasolini-pakkomielteeni kanssa yhteen. Tämä yhtye on sen verran olennainen osa musiikkimakuni historian kokonaisuutta, että Spotifyn puutteita on nyt korvattava YouTubella. Coilin ohella psykedeelistä synaprogefolkjazzindustrialia soittava The Legendary Pink Dots (18. Shining Path) muodostui kestosuosikiksi.

Vuoden 2011 parhaat levyt

10. Ulver – Wars of the Roses

Ulver - Wars of the Roses; levynkansiSpotify

Wars of the Roses on hyvä esimerkki levystä joka on todella hyvä, mutta josta on vaikea keksiä mitään sanottavaa. Tai Ulver bändinä ylipäänsä. Ryggiltä ja kumppaneilta tulee taattua laatua, josta on kuitenkin vaikea nostaa esiin mitään mikä tekisi levyistä unohtumattomia mestariteoksia. Tavallaan tätäkin levyä tekee mieli kutsua ”ihan kivaksi”, mutta se olisi melkoista vähättelyä.

Viimeisillä levyillään Ulver on ehkä siirtynyt entistäkin seesteisempään ilmaisuun, kun vertaa vaikka vuoden 2005 Blood Insideen (joka muuten on mielestäni Ulverin paras levy). Shadows of the Sunin (2007) tapaan Wars of the Roses on varsin rauhoittavaa kuultavaa. Se ei ole yhtä haastavaa kuin Ulverin aiempi tuotanto, mutta helppouden myötä musiikkiin on tullut lämpimiä sävyjä ja musiikki on kovin miellyttävää. Tämäkin levy on siis täynnä tunnelmallista konepörinää, jossa myös liverummuilla on tärkeä rooli. Sävyjä on progressiivisesta rockista siinä missä ambientistakin.

Levyn päättävä Stone Angels sinetöi Ulverin aseman Coilin manttelinperijänä. Kaunista ambient-huminaa mytologisen runonlausunnan taustalla. Tavallaan kappale on muusta kokonaisuudesta irrallinen, mutta toimii silti loppusoittona erinomaisesti. Se myös vie kolmasosan koko levyn kestosta, mikä luo tunteen siitä että kyseessä on moniosaisen kokonaisuuden viimeinen näytös. Hieman erillään, mutta silti selvässä suhteessa kaikkeen edellä kuultuun.

9. Wolves in the Throne Room – Celestial Lineage

Wolves in the Throne Room - Celestial Lineage; levynkansiEn koe kyllä tietäväni black metalista tarpeeksi osatakseni sanoa tästä levystä oikein mitään. Atmospheric black metal -leiman alle tämä tunnelmallinen örinä taitaa mennä. Ambient-humina ja naislaulu jaksottavat melankolista tuplabasarivyörytystä, jonka päälle kiljutaan karhealla äänellä pakanallista ylistystä luonnon julmuudelle ja kauneudelle.

Wolves in the Throne Room tulee Washingtonin osavaltiosta, Yhdysvaltain lounaisimmasta nurkasta. Tieto siitä ja promokuvat bändistä ohjaavat kuuntelukokemusta melkoisesti. Päällekäyvää rankkuutta ja tunnelmallista maalailua täydessä tasapainossa yhdistelevä äänivalli luo mieleen kuvia sumuisista vuorenrinteistä joita kansoittavat vuosituhantiset havupuut, jotka ovat leveitä kuin talot ja niin korkeita, ettei ihminen voi käsittää.

Levyn alakuloisessa raivokkuudessa on kuultavissa surua ympäristön tilasta ja kaipuuta pois sivistyksestä, kohti luonnonläheisempää elämänmuotoa. Luonto ilmenee lähes hengellisenä kohteena ja ihmisestä itsenäisenäkin entiteettinä. Ehkä tätä voikin kuunnella jonkinlaisena pakanagospelina.

8. Marissa Nadler – Marissa Nadler

SpotifyMarissa Nadler - Marissa Nadler; levynkansi

Marissa Nadlerin omaa nimeä kantava levy teki oikeastaan minuun suurimman vaikutuksen lähinnä ”ulkomusiikillisista” syistä. Ei siis siksi että Marissa on söpö, vaan siksi että hänestä ja tästä julkaisusta välittyi Tampereen keikalla kovin sympaattinen ja kotikutoinen kuva.

Keikan jälkeen levyä kuunteli ihan tuorein korvin. Se kuulosti juuri siltä miltä folkin pitääkin kuulostaa: välittömästi suoraan artistilta minulle tulevalta. Ilman että levy-yhtiöt tai suureelliset sovitukset tulevat ilmaisun tielle. Kieltämättä pidän enemmän Nadlerin vieläkin riisutummista levyistä, mutta henkilökohtainen keikkakokemus ja artistin kertomukset kappaleiden taustoista toivat sitten tästäkin levystä ne intiimimmät puolet esille.

Musiikillisesti Marissa Nadler tarjoilee minulle vähän liiankin countryvaikutteista ja bändisoittoon nojaavaa folkia, mutta eivät nekään piirteet häiritsemään asti pääse. Pääasiat, eli Marissan herkkä ääni ja rauhallinen kitaran näppäily, ovat tietenkin yhä pääosassa ja luovat intiimiä tunnelmaa.

Vai onko kyse vain intimiteetin illuusiosta? Teenkö vain Marissasta henkilönä kauppatavaraa arvottamalla musiikkia sen perusteella millainen kuvittelen hänen olevan artistina. Tai millaiseksi kuvittelen minun (kuuntelijan) ja hänen (taiteilijan) välisen yhteyden.

Voiko mitään sellaista yhteyttä silloin kun ihmisten välillä on tekninen ja kaupallinen tuote, levytys? Vaikka kyse on kuinka omakustanteesta. Ehkä olisi turvallisempaa olla kuvittelematta ettei mitään yhteyttä ole ja ottaa levy samanlaisena viihteenä kuin ne kaikki muutkin. Idealismi ja analyyttisyys pilaa koko kuuntelukokemuksen. Unohdetaan siis koko juttu!

7. Prurient – Bermuda Drain

Spotify

Prurient - Bermuda Drain; levynkansiPrurient, a.k.a. Ian Dominick Fernow, edustaa hipster-noisea pahimmasta päästä. Siinä jää Wolf Eyeskin kakkoseksi. Trendien harjalla Fernow ratsastaa kuitenkin ensisijaisesti minimal synth -projektissaan Cold Cave. Miehen power electronics -projekti Prurient on kuitenkin siirtynyt koko ajan lähemmäksi Cold Caven synkän monotonista synapoppia. Bermuda Drainilla oikeastaan yhdistyykin näiden miehen projektien parhaat puolet, jos vain pääsee yli elitistisistä ennakkoluuloistaan.

Tiedossa siis säröä, kiertoa, huutoa, rumpukoneita ja analogisia retrosyntikoita. Synasoundit tuovat rankemman ilmaisun sekaan mukavasti pehmeyttä. Toisaalta Fernow vetää pari kertaa nolosti överiksi. Esimerkiksi Palm Tree Corpsen kliseisen misogyyninen huutokohtaus herättää myötähäpeää, eikä niitä hyytäviä viboja joita sillä on ilmeisesti haettu. Vaikka kaikki ”teko”-alkuiset sanat ovatkin arvelluttavia, sanon että tekorankkaa. Pitää huutaa mahdollisimman lujaa ja vihaisesti, mahdollisimman epäkorrekteja asioita, että tässä nyt ollaan uskottavia. No, ei olla.

Parhaimmillaan power electronicsissa tuollaista vihanpurkaukset ovat todella hyytäviä, mutta eivät tällä levyllä, jossa ne eivät sovi ollenkaan taustoihin. Levy on parhaimmillaan kuin aavemainen 80-luvun kauhuelokuva, jossa jokin sanoinkuvaamaton pahuus tunkeutuu toisesta ulottuvuudesta tuhoamaan sivilisaation ja kaiken elävän. Pelottavimmillaan se on silloin kuin kuiskallaan kasarisoundien taustalla levyn päättävillä kappaleilla Myth of Sex ja Sugar Cane Chapel, eikä silloin kun yritetään kuulostaa mahdollisimman rankalta. Olisin toivonut että tämä ydinajatus olisi levyllä sisäistetty vieläkin paremmin. Aina ei tarvitse huutaa kurkku suorana. Hienovaraisuudessa on voimaa.

6. Björk – Biophilia

Spotify

Tästä levystä kirjoitinkin jo melkeinpä kaiken mikä on Björk - Biophilia; levynkansisanottavissa. Björk jatkaa seikkailua omituisen kiekumisen, elektronisen pörinän ja kaikenlaisen taidehomoilun parissa. Jos Wolves in the Throne Room on okkultistinen pakanahippiyhtye niin Biophilia on sitten teknohippilevy. Näin erilaisista lähtökohdista voi samaa aihepiiriä lähestyä. Jotkut kaipaavat paluuta esiteknologiseen luontoon, jotkut taas näkevät ihmisen teknologisena eläimenä joka voi löytää harmonian luonnon kanssa myös oikein käytetyn teknologian avulla.

Tiedä sitten mitä Björk asiasta ajattelee, mutta kyllä minulle ainakin tästä levystä välittyy syvä kunnioitus luontoa kohtaan, vaikka teknologia jossain määrin sen vihollinen onkin. Kenties Björkillä on kuitenkin muodon ja sisällön suhde paremmin tasapainossa. Mitä muutakaan levytetty musiikki on kuin teknologiaa? Tai Biophilian oheistuotteina syntyneet iPad-sovellukset. Tässä mielessä Björk siis ottaa kaiken mahdollisen irti eri formaateista, eivätkä ne ole mitenkään ristiriidassa sisällön teknoekologian kanssa.

Toisaalta Wolves in the Throne Room julkaisee materiaa ja kiertää maailmaa auttaen ilmastonmuutosta kiertueillaan. Toki Björk tekee samaa, enkä lähde tässä aktien hiilijalanjälkiä vertailemaan (enkä varsinkaan arvottamaan levyjä sen perusteella), mutta Björk on itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti teknologinen. Populaarimusiikki ei voi edustaa paluuta luontoon muuten kuin teknologisoituneen luontokokemuksen (tai sen illuusion) muodossa. Siinä piirissä Björk toimii, mutta omalla hieman avantgardistisella tavallaan.

5. Sutcliffe Jügend – Blue Rabbit

BandCamp

Sutcliffe Jügend - Blue Rabbit; levynkansiAloitan julkaisupoliittisella ihmettelyllä. Levyn julkaisupäiväksi ilmoitettiin yleisesti 22.11.2011, mutta se näyttää nyt kaikkialla muuttuneen muotoon 21.2.2012. Levyjen julkaisuja nyt tunnetusti lykätään usein, underground-piireissä myös ilman mitään selittelyjä. Mutta levy on kuitenkin kuunneltavissa BandCampissa, ja sieltä voi ostaa yhden biisin levyltä. Mutta ei koko levyä. Mitähän järkeä on streamata levy julkaisupäivänä netissä, mutta ilman mahdollisuutta ostaa se digitaalisena itselleen?

Onko tämä nyt sitten vuoden 2011 vai 2012 julkaisu? Otin mukaan tähän listaukseen koska tämä oli yksi vuoden eniten odottamistani levyistä minkä vuoksi olen kuunnellut sitä BandCampissakin ihan innolla, vaikka se ei kovin kätevää olekaan. Turhauttaa vain, että ei voi vielä ostaa sitä FLAC:ina tuolta, vaikka levy on mitä ilmeisemmin valmis. Mitä ne siellä panttaa! Ehkä tämä kuitenkin kannattaisi ostaa CD:nä, koska levy on ”enhanced in it’s creep factor by the unsettling paintings from Sutcliffe Jugend’s Kevin Tomkins that make up the album art” (Crucial Blast Records).

Sutcliffe Jügend jatkaa tällä levyllä Fall of Naturella hyväksi havaittua power electronics -ilmaisun laajentamista uusiin, hämmentäviin suuntiin. Tällä kertaa on taas tuloksena biisikeskeisempi teos, mutta kun esimerkiksi This Is the Truthiin vertaa, ilmaisu on huomattavan hienovaraisempaa. Huudon sijaan kuiskaillaan. Suoraviivaisen hyökkäävien meluvallien sijaan seikkaillaan kokeellisissa äänimaisemissa. Vaikutteita onkin taidettu ottaa rohkeasti taidemusiikinkin puolelta, koska elektroakustista äänimanipulaatiota kuullaan runsaasti.

Blue Rabbit toteuttaa Bermuda Drainin ideaa vieläkin paremmin: aina ei tarvitse olla alleviivaavan hyökkäävä, vaan hienovaraisuudella voi luoda aivan samaa kauhun tuntua. SJ:n Tomkins ja Taylor osaavat kyllä sekä ultra-aggressiivisuuden että ambient-säikyttelyn Farrow’ta paremmin. Sutcliffe Jügend kuulostaa pelottavan paljon siltä että ovat tosissaan, Farrow taas hipsteriltä joka haluaa järkyttää järkyttämisen takia.

Onhan se toki kyseenlaista kuluttaa tällaisten ilmiselvien sosiopaattien älämölöä. Sen sijaan että vastustaisin tällaisten äärioikeistolaisten misogyynistä mökellystä, karnivalisoin sen tekemällä siitä kauhuelokuvan tapaista viihdettä. Kulutan järkyttymisen ja kauhistumisen tunteita. Vain postmodernissa nyky-yhteiskunnassa on edes mahdollista että jokin näin häiriintynyt voi olla viihdettä! Elämä on ihan liian helppoa kun täytyy jotain tällaista kuunnella tunteakseen olevansa elossa.

Jotain sellaista tunnetta Sutcliffe Jügend välittää. Olen elossa, koska musiikki voi vielä aiheuttaa minussa jotain tällaista. Populaarimusiikki puuduttaa, ja vain tällainen kappalerakenteita ja musiikillisuuden perusteita vastaan pulikoiva taidemelu pitää hereillä. Tämä nyt on tällainen marxilais-elitistinen tulkinta joka ottaa vaikutteensa suoraan Theodor Adornolta. Mutta on siinä jotain perää, Blue Rabbit välittää jotain sellaista kapinallisuutta ja virikkeellisyyttä johon popilla ei päästä.

Tämä ei ole moite poppia vastaan, koska pidän popista. Tästä listastahan sen näkee. Listani ei koostu itsetarkoituksellisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä levy vain on tällä listalla se kauimpana popista sijaitseva teos ja on mukana osittain juuri siksi. Blue Rabbit oli tärkeä avantgardistinen poikkeama tässä musiikkivuodessa, joka muuten elähdytti minua melko perinteisillä keinoilla.

4. Planningtorock – W

SpotifyPlanningtorock - W; levynkansi

Saksalaistunut brittimuusikko Janine Rostron eli Planningtorock jatkaa omalla urallaan siitä mihin ruotsalainen oudon konepopin ykkösbändi The Knife jäi Silent Shout -levyllään vuonna 2006. Planningtorock sattui samana vuonna julkaisemaan debyyttinsä Have It All ja remiksaamaan Knifen Marble House -biisiä. Olipa Rostron mukana myös The Knifen Darwin-oopperassa, joka oli varmasti monelle Knifen aiempaan tuotantoon tykästyneelle suuri pettymys.

Onneksi kuitenkin toiset artistit ottavat viestikapulan käteen kun Knife lähtee häröilemään. Kieltämättä pidän Tomorrow, in a Yearista enemmän kuin muista Knifen levyistä tai Planningtorockin soolotuotannosta, mutta tietysti sydämeni sykkii myös tällaiselle tummanpuhuvalle konepopille.

Rostronin musiikki muistuttaa selkeintä esikuvaansa jopa siinä määrin, että laulu on efektoitu hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Knifen Karin Dreijerinkin ääni. Erojakin löytyy tosin, ja hyvä niin. Planningtorock ei ole yhtä puhtaasti elektronista vaan mukana on selkeitä vaikutteita myös kamaripopista (chamber pop). Tiedä sitten tulevatko kaikki jousetkin jostain digitaalisten soitinten uumenista, mutta ei sillä nyt mitään väliä ole.

Enimmäkseen kappaleet ovat rauhallista tunnelmointia, mutta toki seasta löytyy pari vastustamattoman tanssittavaa hittiäkin. Näistä etenkin I’m Yr Man miellyttää sanoituksen sukupuolisekaannuksella. Tunnelmoinnitkin toimivat poikkeuksetta, mutta ne levyn kohokohdat ovat kyllä näitä nopeatempoisia tarttuvia poppibiisejä.

3. Julma-Henri & RPK – ”Henri”

Spotify

Julma-Henri & RPK - "Henri"; levynkansiSuomalainen hiphop oli kenties tämän vuoden merkittävin uusi musiikillinen aluevaltaukseni. Tässä nyt kuuluisi sitten jaaritella Raptorista, bling blingistä ja ennakkoluuloista. Pitäisi mainita Dälek ja kertoa siitä kuinka huomasi että Suomessa tehdään myös tiedostavaa hiphopia eikä vain kopioida amerikkalaisten pahimpia kliseitä. Se yhteiskunnallisesti kriittinen ja introspektiivinen underground-hiphop on sitä parempaa kamaa. Ei oo yhtään sama juttu.

Noin, pakolliset liirumlaarumit on saatu pois alta, jes. Itselleni kun on nykyään jo itsestäänselvää että jokaisessa genressä tehdään hyvää musiikkia, myös Suomessa. Se on sitten täysin eri asia mikä saa mediassa näkyvyyttä. Hyvin pitkälti tämä suomihiphopin itseäni kiinnostavin osa on pyörinyt Kaucasin ja Ceebrolisticsin ympärillä. Julman-Henrinkin saa liitettyä kätevästi molempiin. Kaucasin Laineen Kasperi on tehnyt Henrin kanssa hämmentävän antikapitalistisen Ou_to_nau_ha.-huumorikuunnelman ja tämä RPK puolestaan on Ceebrolisticsista tuttu RoopeK.

Julma-Henri eroaa kyllä riimeiltään aika radikaalisti kaikesta muusta mitä olen kuullut. Ensimmäisillä levyilläänhän hän oli enemmän yhteiskunnallisesti kantaaottava, mutta ”Henrin” sanoitukset pyörivät taas hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Itämaisesta filosofiasta ammentavat kappaleet käsittelevät masennusta, meditaatiota, egoa, kuolemanpelkoa, psykoseksuaalista ehdollistumista ja läsnäolon voimaa. Levyn nimi kertoo paljon. Henri on lainausmerkeissä koska ihmisen nimi on pelkkä leima, joka rajoittaa tapaamme hahmottaa todellisuutta. ”Sinä et ole nimesi, sinä et ole kokemuksesi, sinä et ole menneisyytesi, sinä et ole mielesi”, kuten kappaleessa Yksi lauletaan.

Musiikillisesti ”Henri” on myös aika poikkeuksellinen. Tummanpuhuviin biitteihin ja synkkiin hiphop-taustoihin yhdistetään dubstepiä, särökitaroita ja chiptune-piipitystä. Äänimaisemat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia. Tästäkään huolimatta mielenkiinto ei valitettavasti kestä 17 biisin verran. Liian pitkä kesto onkin oikeastaan ainoa huono puoli tässä levyssä. Siinä mielessä levyltä teaserina julkaistu kuuden biisin Kutsu-EP olikin toimivampi kokonaisuus. Toisaalta sieltä kyllä puuttuu levyn paras biisi, Vapaa, joka on yksi koskettavimmista koskaan kuulemistani kappaleista. Ihan missä tahansa genressä.

2. Militia – Power! Propaganda! Production!

Militia - Power! Propaganda! Production!; levynkansiBelgialaisen ekoanarkistisen perkussio-orkesteri Militian uutta levyä jouduttiin odottamaan kahdeksan vuotta. Siinä ajassa on selkeästi osattu hautoa ideologiaa ja sävellyksiä viimeisen päälle. Maailmakin on muuttunut, suuntaan jossa Militian musiikki on ajankohtaisempaa ja iskevämpää kuin koskaan aiemmin.

Levyn parhaimmistoon kuuluva Cash Crash and Crisis onkin hieno biisi tämän hetken finanssikriisistä. Varsin tarttuva kappale Militian mittapuulla muutenkin, enimmäkseen kun kappaleet ovat rakenteiltaan hieman abstraktimpia lähes sinfoniseksi yltyvän ambient-huminan ja hellittämättömän teollisen metallinkolinan yhteenliittymiä. Välillä kuullaan bändin propagandistista agitaatiota tai sitten puhesampleja huolestuneiden tiedemiesten suusta. Abrupt Climate Changen sisältöä esimerkiksi ei tarvinne avata enempää.

Militia on avoimesti ja suorasukaisesti poliittinen yhteenliittymä, puhe bändistä olisikin oikeastaan harhaanjohtavaa. Poliittinen agenda tulee jo varsin ytimekkäästi esiin avauskappaleessa New Statement, jonka nimkin kertoo jo kaiken. Militia ajaa ekoanarkistista yhteiskuntaa, jossa ei ole valtarakenteita eikä ympäristön riistoa. Vain aitoa vallatonta demokratiaa ja palautettu yhteys luontoon. Siekailematonta idealismia siis.

Ideologinen sisältö sikseen, Militia on erittäin toimivaa perkussioindustrialia, joka kolisee ja kilisee aidossa Test Departmentin hengessä. Ideologia kuitenkin tukee kaikkea muutakin kollektiivin estetiikkaa, eikä bändi olisi niin kiinnostava ilman sitä. Ja vaikka en ekoanarkisti olekaan, Militia tuo taiteen avulla esille monia maailman epäkohtia ja tarjoaa niihin myös ratkaisuja. Se on harvinaista ja rohkeaa aikana, jolloin ideologisuus musiikissa on epämuodikasta.

1. :Of the Wand and the Moon: – The Lone Descent

Spotify

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; levynkansiMyös tanskalaiselta :Of the Wand and the Moon:ilta jouduttiin odottamaan uutta studioalbumia pitkään, kuusi vuotta. Sinä aikana neofolkista ehtikin tulla paikallaan junnaava genre, joka toisti vain omia kliseitän. Onneksi :OTWATM: kuitenkin käytti tämän ajan hakien uusia vaikutteita musiikkiinsa. Ja onhan meillä toki ollut tällä vuosisadalla myös Rome, Naevus, Sieben ja Spiritual Front. The Lone Descentillä tämän Kim Larsenin kokoonpanon voisi melkein lisätä tähän ”neo-neo-folkin” artistilistaan.

Bändin ilmaisua on laajennettu yksinkertaisesta folkista psykedeeliseen ja progressiiviseen suuntaan. Varsinkin levyn alku laittaa luulot pois kolmella pitkällä ja polveilevalla kappaleella, joista ei oikein saa kunnon otetta parin kuuntelukerran perusteella. Ne kuitenkin herättävät kiinnostuksen ja houkuttavat kuuntelemaan niin pitkään että ne avautuvat. Kärsivällisyys palkitaan.

Onneksi nämä haastavimmat palat on laitettu heti levyn alkuun, koska ne saavat myöhemmin tulevat yksinkertaisemmatkin kappaleet kuulostamaan tuoreilta. Selvin esimerkki näistä on suoraan Death in Junelta pöllitty Tear It Apart. Enemmän The Lone Descent kuitenkin tuntuu paluulta juurille, tai juurien juurille. Eräänlaista hyppäystä 80-luvun post-industrialin ja 90-luvun neofolkin vaikutteiden yli suoraan 70-luvulle, progen, psykedelian ja pakanafolkin kulta-ajalle. Ihan kuin Absencessa ulisisi mellotronkin, mutta se taitaa kuitenkin olla Omnichord.

Of the Wand and the Moon - The Lone Descent; promojuliste

Listasin myös toiset kymmenen levyä, jotka olisivat varmaan päässeet mukaan jos olisin ehtinyt/jaksanut perehtyä:

Tori Amos – Night of Hunters
Bang on a Can – Terry Riley: In C
Kate Bush – 50 Words for Snow
Current 93 – Huneysuckle Æons
Eleanoora Rosenholm – Hyväile minua pimeä tähti
PJ Harvey – Let England Shake
Julma-Henri – Radio Jihad… SRJTNT vol. 2
Radiohead – The King of Limbs
London Steve Reich Ensemble – Different Trains
Rome – Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit: Band 1, Band 2 & Band 3

Lopuksi vielä lista vuoden parhaista Spotifystä löytyvistä biiseistä: Best of Spotify 2011.

Vuoden 2010 parhaat levyt

Näin vuoden aluksi on luonnollisesti taas paikallaan listata ne omasta mielestäni viime vuoden parhaat levyt. Eihän niitä paljon taaskaan ollut, koska olen niin myöhäisherännäinen kaiken musiikin suhteen. Uutuuslevyjä tulee kuunneltua varsin vähän enkä juokse trendien perässä. Jos joku vielä kahden vuoden päästä muistaa tän vuoden trendilevyn, niin sitten saatan ehkä perehtyä siihen. Olen hitaastisyttyvää tyyppiä. Siksipä kymmenenkin levyn valitseminen oli työn ja tuskan takana, mutta tässä ne nyt ovat:

10. Penjaga Insaf – Sama Sadja

Penjaga Insaf - Sama Sadja; levynkansiTämä oli oikeastaan ainoa vuoden dark ambient -julkaisu johon perehdyin ja sekin siksi, että konsepti oli sen verran ainutlaatuinen: yhdistetään perinteiseen konehuminaan kenttä-äänityksiä indonesialaisesta gamelan-orkesterimusiikista ja kuoroesityksistä.

Ei olekaan yhtään yllättävää, että levy on parhaimmillaan juuri silloin kun eksoottinen kuorolaulu ja gamelan-perkussoiden metallinen moniäänisyys ilmaantuvat kaukaisuudesta kuulopiiriin ja työntyvät etualalle, saumattomaan tasapainoon tyypillisten dark ambient -elementtien kanssa.

Ideaa olisi puolestani saanut käyttää ahkeramminkin levyllä, koska ne hetket joilla ei tätä etnofuusiota kuulla, ovat melko unohdettavaa huminaa. Mutta parhaimmillaan levy tuo virkistäviä uusia tuulahduksia melko pysähtyneeseen genreen.

9. Rome – Nos Chants Perdus

Spotify

Rome - Non Chants Perdus; levynkansiRome on ollut häkellyttävän tuottelias viime vuosina. Jopa siinä määrin että se on ehkä tehnyt hallaa yhtyeen musiikille. Kun albumeita tulee tällä tahdilla, ei niiden laadukkuutta oikein ehdi kunnolla arvostaa. Flowers From Exile (2009) seurasi loistavaa Masse Mensch Materialia (2008) niin nopeasti, etten ehtinyt siihen oikein missään vaiheessa perehtyä. Kun tämä uusin albumi puski jo päälle aivan yllättäen.

Nos Chants Perdus eroaa oikeastaan kaikista aiemmista Rome-levyistä siinä että se on tasaisin. Samanlaisia korvamatoja kuin aiemmilla levyillä ei ole, mutta silti jokainen biisi on taattua Rome-laatua. Yksikään kappaleista ei ole sellainen, että se jäisi mieleen niin voimakkaasti että joskus tekisi mieli kuunnella yksittäisenä biisinä, mutta albumikokonaisuus on silti mieluista kuunneltavaa, ja sen laittaa mielellään soimaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Tavallaan Nos Chants Perdusia voi pitää yhtyeen tyylin huipentumana, jossa tutut kaavat on hiottu täydellisyyteen. Tuloksena on 12 biisiä jotka ovat täydellisen Romea. Tämä täydellinen epä-Romemaisuuden ja muistiin pureutuvien koukkujen puuttuminen on tietysti myös levyn heikkous koska ilman yllätyksiä ei unohtumattomia mestariteoksia luoda. Yksi vuoden parhaista levyistä kuitenkin.

8. CMX – Iäti

Spotify

CMX - Iäti; levynkansiKaiken todennäköisyyden vastaisesti CMX:n riisutuimmasta ja iskelmällisimmästä levystä tulikin kohtuullisen hyvä. Ainakin se pieksee hajanaiset Isohaaran (2002) ja Pedot (2005) kevyesti. Yhtye on onnistunut melko hyvin pitämään musiikissa sen oleellisimman, eli hyvät biisit. Vai onko se koskaan ollut oleellisinta CMX:n kohdalla? Ehkä yhtye joka on parhaimmillaan silloin kun on haastavimmillaan. Silloin kun tekevät tuplaprogelevyjä tai 60-minuuttisia avaruusrockoopperoita. Mutta ihan kelvollisesti Yrjänä ja kumppani osaavat yksinkertaista poppiakin tehdä.

Albumikokonaisuuden toimivuudesta kertoo paljon se, että singlebiisi Linnunrata (josta muuten tehtiin vuoden hienoin musiikkivideo) kuulostaa yksinään suunnilleen CMX:n huonoimmalta kappaleelta, mutta tässä kontekstissa se kuulostaa aivan kuin eri biisiltä, uskomattoman paljon paremmalta. Se oikeastaan olisi täydellinen päätös levylle, enkä oikein ole saanut kiinni sitä seuraavasta Laulusta todellisuuden luonteesta.

Yrjänä ei yleensä mielellään selittele sanoituksiaan, mutta tällä kertaa olen tyytyväinen että selitteli. Ei onneksi liikoja, koska yksi lausekin riitti. Iäti on levy täynnä traagisia rakkauslauluja, jotka ovat samalla myös lauluja sodasta. Tämä kaksoismerkitys mielessä kaikki levyn kappaleet avautuvat hienon monitulkintaisina esityksinä samasta synkästä teemasta. Levy on oikeastaan aika looginenkin jatko Talvikuninkaalle (2007), tästä vain on kaikki aikaan ja fiktioon sidotut scifikikkailut jätetty pois.

Talvikuninkaan heikkous, fiktiivisyyden etäännyttävä vaikutus, onkin täysin tiessään ja on hienoa kuunnella henkilökohtaisinta CMX:ää pitkään aikaan. Iäti on varmasti myös se CMX:n uran helpoimmin lähestyttävä albumi, mutta se ei ole ollenkaan niin huono asia kuin pelkäsin.

7. The National – High Violet

Spotify

The National - High Violet; levynkansiMitä tämä nyt on? Minä kirjoitan tällaisesta trendimusasta! Katu-uskottavuus menee! Olihan minunkin sitten lukuisten suosittelujen jälkeen hakeuduttava The Nationalin pariin ja kohtuuttomista ennakkoluuloista huolimatta oli pakko myöntää että täähän on törkeän hyvää!

En minä tätäkään silti aivan sellaisenaan sulata. Vaikka olenkin dramaattisten ääni- ja meluvallien ystävä, pääsisivät tämän levyn kappaleet mielestäni vielä paremmin esille hieman hiljaisempina ja minimalistisina sovituksina, tai ainakin jos sellaisia osasia olisi tasapainottamassa kokonaisuutta. Nyt kaikesta äänivyörytyksestä tulee melkoinen ähky, varsinkin koko albumin mitassa, ja siksipä tätä ei korkeammalle listalla oikein viitsinyt laittaakaan.

Osa kappaleista on kyllä todella koskettavia ja hienoja, mutta herkät tunteet helposti hukkuvat rikkaan ja äänekkään äänimaiseman alle. Eniten ehkä kärsii Matt Berningerin upea lauluääni, joka ei hirveästi saa itselleen tilaa. Parasta levyssä onkin suunnaton paatos, tunteenpalo ja dramaattisuus. Se vain kaipaisi vastaparikseen jotain hienovaraisempaa dynamiikkaa, jotta tuo draama olisi vielä tehokkaampa. Että se tuntuisi jokaisessa kappaleessa yhtä valtavalta, eikä puuduttavalta. Levyn ehdoton kohokohta on upea Sorrow, joka on ytimekäs kuvaus siitä kuinka vaikea surusta – masennuksesta, särkyneestä sydämestä tai kuolleesta läheisestä – on päästä yli.

6. Massive Attack – Heligoland

Spotify

Massive Attack - Heligoland; levynkansiMassive Attack on melko takuuvarma sijoittuja näillä listoilla. Yhtye julkaisee levyjä hyvin harvoin mutta aina ne ovat yhtä erinomaisia. Jokainen kuulostaa erilaiselta mutta kuitenkin niin Massive Attackilta ettei voi yhtyeestä voi kuitenkaan erehtyä. Kauas yhtye on kyllä edennyt Blue Linesin (1992) ja Mezzaninen (1998) leimallisesta Bristol-soundista, kuten 2010-luvulla on paikallaankin. Sama hämyisä tunnelma on silti musiikissa pysynyt.

Toisin kuin Romen levyllä, tällä musiikkia maustetaan juuri sopivasti jännittävän yllättävillä elementeillä jotka pitävät mielenkiinnon yllä ja kuulostavat tuoreilta monen kuuntelukerran jälkeenkin, ja ne ovat ne koukut jotka jäävät kuuntelun jälkeen päähän soimaan ja vetävät yhä uudelleen ja uudelleen levyn ääreen. Massive Attackin totuttuun tyyliin levyllä kuullaan monta eri vokalistia, jotka tuovat monipuolisuutta levyyn, kuitenkaan kuulostamatta koskaan liian erilaiselta. Niinikään tuttuun tapaan viimeiseksi on säästetty se kaikkein eeppisin ja synkin kappale, Atlas Air, rönsyilevä mutta kuitenkin ytimekäs lopetus.

5. Blood Axis – Born Again

Spotify

Blood Axis - Born Again; levynkansiMichael Moynihan on musiikkiprojektissaan sisäistänyt Massive Attackiakin täydellisemmin sanonnan ”ei se määrä vaan se laatu”. Bändi perustettiin 1989, debyyttilevy julkaistiin 1995 ja tämä toinen studioalbumi 2010. Vaikka Born Again poikkeaakin melkoisesti The Gospel of Inhumanityn tyylistä, on se silti yhtä virheetön teos ja kuitenkin erehtymättömän tunnistettavaa Blood Axista.

Gospel of Inhumanity oli pitkälti samplaamisen ja muunkinlaisen röyhkeän toisilta lainaamisen mestariteos, mutta Born Again luottaa enemmän ns. ”oikeisiin” instrumentteihin. Sanoitukset ovat edelleenkin enimmäkseen lainaa. Tuloksena on maanläheinen folkia, martialia ja ambientia sekoittava pakanallis-traditionaalinen tunnelmointilevy. Mukana on sopivassa tasapainossa sekä reipasta folk-menoa että rauhallista ambient-huminaa, ja tässä se hiljaiden ja äänekkäiden kohtien välinen dynamiikka toimiikin täydellisesti.

Sanoitukset ovat tietysti yhtälailla sopivan uustraditionalistisia, mutta nekin aiempaa Blood Axis -tuotantoa maanläheisempiä eikä aivan yhtä filosofisia. Laulun ohella kuullaan myös puhetta, ja intoutuupa Moynihan välillä lausumaan saksaakin ihan väärin. Parasta Blood Axisin musiikissa on edelleenkin Moynihanin voimakas ja käskevä ääni

4. Killing Joke – Absolute Dissent

Spotify

Killing Joke - Absolute Dissent; levynkansiKilling Joken tuoreimmat tuotokset ovat jotenkin menneet minulta ohi. Vuoden 2003 eponyyminen levy ja vuoden 2007 Hosannas From the Basements of Hell olivat ehkä turhan puhdasta metallia makuuni. Enemmän olen ollut 80-luvun alun post-punk-kauden ja 90-luvun puolivälin industrial metal -kokeilujen ystävä. Absolute Dissentillä kaikki KJ:n eri aikakaudet tuntuvat kuitenkin sekoittuvan niin että parhaat yhtyeen puolet pääsevät esille.

The Great Cull, This World Hell ja Depthcharge vastaavat tuoreempaa mättötuotantoa ja niiden raskaus pääseekin kenties paremmin esille kevyemmän matskun seassa. Sitä edustavat bändin omaa post-punk-klassikkoa Eightiesia lainaava Here Comes the Singularity, häpeilemättömän tarttuva elektroninen European Super State sekä bändin dub-juurille tunnelmallisesti kumartava päätöskappale Ghosts of Ladbroke Grove.

Levy on monipuolinen jopa häiritsevyyksiin asti. Kesti todella kauan että albumi avautui kokonaisuutena, koska sen tyylilliset heittelyt ovat niin suuria. Kappaleet kuitenkin sitoo lopulta yhteen Jaz Colemanin vuosi vuodelta kyynisemmäksi muuttuvat dystooppiset saarnat. Sanoitukset käsittelevät totalitarismia, ympäristötuhoja ja apokalyptisiä salaliittoja tavalla joka on pelottavan ajankohtainen ja todentuntuinen.

Siinä missä esimerkiksi Nine Inch Nailsin Year Zero (2007) ja suuri osa dystooppisesta taiteesta muutenkin sijoittaa karmeat visionsa turvallisen etäisyyden päähän tulevaisuuteen, Killing Joke on tässä ja nyt. Vaatii suurta taiteellista rohkeutta olla etäännyttämättä musiikkiaan todellisuudesta tarinaformaatilla ja teemalevyn konseptilla. Se on suuri riski, koska nytkin Coleman menee paikoin koomisuuden rajalle vainoharhaisuudessaan. Hän on kuitenkin sen verran vakavissaan ja vakuuttava, että pystyy säilyttämään uskottavuutensa vaikka jutut meinaavatkin välillä mennä yli.

3. Swans – My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky

Swans - My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky; levynkansiSpotify

Swansin paluulevy on enemmän ja vähemmän kuin saattoi odottaa. Ensikuulemalta se yllättää. Angels of Lightin ja Michael Giran soolotuotannon (ja iän) perusteella erehdyin jo luulemaan, että mies olisi jotenkin rauhoittunut. Kaikkea muuta. Swans on yhtä raju kuin aina aiemminkin.

Monessa mielessä levy ei edes ole looginen jatko edelliselle studioalbumille Soundtracks for the Blindille (1996), vaan kuulostaa eniten yhtyeen 80-luvun lopun tuotannolta. Siinä yhdistyvät Children of God (1987) -kauden raskaus, joka ei ollut enää ihan yhtä hidasta ja musertavaa kuin varhaistuotanto, sekä Angels of Lightin tuoreimpien levyjen rankimmat puolet. Sanoitukset tuntuvat jopa suorapuheisemman aggressiivisilta kuin aiemmin, mikäli se on mahdollista.

Toisaalta, Swansin loistavan julkaisuhistorian jälkeen olisi odottanut jotain enemmänkin. Levy on taattua Swans-laatua, otteessaan pitävää rankaisua, jossa yhdistyvät musikaalisuus ja monotonisuus hienosti. Mutta silti, tämän bändin kohdalla rima on todella korkealla.

Onko tässä oikeastaan mitään uutta? Swans/Angels of Light -akselilla? Ei ehkä ole, mutta sama vanha, tuttu ja turvallinen Swans on silti jotain todella upeaa. Varsinkin levyn keskeinen teos, Devendra Banhartin ja Giran pojan aavemaisena duettona alkava You Fucking People Make Me Sick, joka purkautuu puolessavälissä painostavaan avantgarde-purkaukseen jossa raskaat pianon äänet ja infernaalinen torvisovitus luovat hyytävää tunnelmaa.

2. The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock – Tomorrow, in a Year

Spotify

The Knife in collaboration with Mt. Sims and Planningtorock - Tomorrow, in a Year; levynkansiTästä levystä olenkin jo melko kattavasti kirjoittanut, ja on vaikea lisätä mitään näin 11 kuukautta myöhemminkään. Tässä nyt sitten on esimerkki siitä miten yhtenäinen teema ja tarina voivat toimia albumiformaatissa, ja miten ne voivat kantaa myös läpi haastavan tuplalevyn mitan. Knifen veto on upean kunnianhimoinen ja onnistunutkin teos.

Jo pelkkä levyn konsepti oli niin hieno että se teki mieli valita kuulematta vuoden parhaaksi levyksi jo helmikuussa: vähän outona elektropopbändinä tunnettu The Knife repäisee ja tekee kokeellisen oopperan Charles Darwinin tutkimuksista ja elämästä. Melkoinen loikka aiemmasta tuotannosta siis, mutta juuri The Knifen tuntien ihan looginenkin. Omalla kierolla tavallaan. On todella kunnioitettavaa ettei yhtye lähtenyt ratsastamaan orastavalla indiemenestyksellään ja tehnyt Silent Shout 2:sta vaan jotain aivan muuta.

Musiikillisesti ooppera kuulostaa lähinnä Coilin myöhäistuotannolta ja myös maailman paras Coil-kopio Ulver tulee paikoitellen mieleen, vaikka samanlaista kappalerakenteiden selkeyttä ei tällä levyllä olekaan. Ennemminkin levy koostuu erilaisista vaihtelevista tunnelmista kuin yksittäisistä kappaleista. Elektroniset soundit jäljettelevät läpi levyn eläinten ääniä mikä sopii tietysti loistavasti teemaan.

Levyn lauluosuuksiin on luonnollisesti totuttautumista, sillä mukana on klassista oopperalaulua. Muuten tarinaa viedään eteen lähinnä puhelaulun voimin, perinteistä pop-laulua on hyvin vähän. Onhan se nyt hauskaa kuulla kuinka biologisia termejä yritetään vääntään edes jotenkin melodiseen muotoon.

1. Varjo – Viimeinen näytös

Varjo - Viimeinen näytös; levynkansiSpotify

Joy Divisionin Closerin tapaan Varjon viimeinen levy on niin voimakas kuuntelukokemus ulkomusiikillisista syistä, että on mahdotonta arvioida mikä albumin ”objektiivinen” arvo itsenäisenä taideteoksena on. Molemmat levyt kun ovat tragedian värittämiä joutsenlauluja, joille tuo väkisin omia lisäsävyjään bändijäsenen kuolema.

Viimeinen näytös on myös hyvä esimerkki siitä että Spotify tai warettaminen tai välttämättä digitaalinen musiikki muutenkaan ei aina ole yhtä täysi kuuntelukokemus. Kaiken lisäksi tämä levy oli aluksi Spotifyssä luvattomasti ja väärässä biisijärjestyksessä. Sieltä kuunnellessani en myöskään voinut lukea kansista, että Sairaalassa-kappale on itseasiassa tehty ennen kitaristi Henry Waldénin kuolemaa eikä sen jälkeen, kuten aiemmin oletin. Toisaalta, kappaleen ennemäisyys tekeekin siitä vielä aavemaisempaa kuultavaa.

Kaikki muutkin levyn kappaleet ovat poikkeuksellisen synkkiä, jopa Varjon tai koko goottirockin/post-punkin mittapuulla. Mutta ne eivät kuulosta silti teennäisiltä, vaan tuntuvat kertovan aidosta kärsimyksestä, ihmisyyden ja maailman pimeimmistä puolista, kovin inhorealistisesti. Hyvin samaan tapaan siis kuin Joy Divisionkin. Goottikliseistä ollaan tässä kaukana. Tavallaan tragedian todellisuus validoi synkät sanoitukset niin, ettei niitä voi syyttää lapsellisesta keskiluokan teiniangstista. Ahdistavimmat tunnelmat ovat luultavasti levyn hitaimmissa maalailuissa, mutta nopeaitakaan kappaleita ei voi reippaudesta syyttää vaan tuskaa nekin ovat täynnä.

Mutta kuten sanoin, ehkä albumi vaikuttaa niin kouriintuntuvalta ja aidolta vain yhtyettä kohdanneen tragedian vuoksi. En usko että levy olisi yhtä voimakas kuuntelukokemus jos ei tietäisi mitään kuulemastaan yhtyeestä, sen jäsenistä tai vaiheista. Tuntuu myös epäilyttävältä tällä tavalla viihteellistää henkilökohtaisia tragedioita; en millään haluaisi uusintaa sairasta mediaympäristöämme! Valitettavasti tästä levystä ei vain voi kirjoittaa millään muulla tavalla, koska levyä ei voi kuunnella millään muulla tavalla.

Mikäli ei jaksa ruveta kokonaisia albumeja kuuntelemaan, koostin Spotifyhin myös listan vuoden parhaista biiseistä. Sekaan mahtui luonnollisesti myös paljon biisejä joita ei ole näillä levyillä.

Tummaa musiikkia

Minulla on teoria: mistä tahansa musiikkigenrestä tulee hyvä jos sen nimeen liittää dark-etuliitteen. Hyvä on tietysti täysin subjektiivinen asia: tarkoitan, että hyvä omasta mielestäni: oma synkkä mielenlaatuni ja estetiikantajuni on varsin ennalta-arvattava. Se on oikeastaan jo koomista: jos minulla on vaihtoehtoja, valitsen niistä aina sen synkemmän. Otetaanpa esimerkkejä teoriani tueksi.

Lue loppuun