#69 Plastikman – Plasticine (1993)

Spotify
YouTube (vain ääni)

Plastikman - Sheet One; levynkansiAlkuperäinen Bellevillen kolmikon (Kevin Saunderson, Juan Atkins ja Derrick May) Detroit-tekno saavutti suosionsa huipun 1980-luvun lopun Euroopassa. Kotimaassaan Yhdysvalloissa kolmikon jatkuva poissaolo Euroopassa DJ-matkoilla synnytti kuitenkin eräänlaisen musiikillisen tyhjiön, joka tiesi koko skenen kuolemaa. 1990-luvun alussa tuota tyhjiötä tulivat täyttämään toisen aallon teknoartistit, jotka henkilöityvät paljon Richie Hawtiniin.

Hawtin, eli States of Mind, Cybersonik, F.U.S.E. tai Plastikman, asui Detroit-joen toisella puolella, Kanadassa sijaitsevassa Windsorissa. Hänen lukuisat aliakset ja monet hengeheimolaiset levyttivät Hawtinin perustamalle +8-levy-yhtiölle, joka otti nimensä DJ-dekkien sävelkorkeussäädön suurimmasta arvosta. Hän oli kuitenkin monessa mielessä kaikkea sitä mitä alkuperäinen Detroit-tekno ei ollut. Hawtin tuli erilaisesta kulttuurisesta taustasta ja hän oli keskeisessä roolissa teknon omimisessa afroamerikkalaiselta yleisöltä nuorten valkoisten miesten jutuksi.

Hawtinin kuuluminen nuorempaan ja valkoisempaan sukupolveen kuuluu myös hänen musiikkinsa vaikuttimissa: Bellevillen kolmikon inspiraationa toimivat Kraftwerk ja Parliament/Funkadelicin synafunk, Hawtinin sukupolven vaikuteet tulivat electrosta, synapopista, industrialista ja EBM:stä. Vaikka kyllä Hawtinkin altistui nuorella iällä Kraftwerkille ja Tangerine Dreamille. Hänen kehittämänsä variaatio teknosta oli minimalistinen acid housesta ammentava tyyli, jonka nimeksi muotoutuikin luontevasti minimal techno.

Vaikka Hawtin oli mukana tuomassa rave-kulttuuria Yhdysvaltoihin, häntä silti yhdisti alkuperäiseen Detroit-teknoon tietynlainen etäisyyden ottaminen huumeisiin. Tästä huolimatta hänen Plastikman-aliaksen debyyttilevyn, Sheet Onen (1993), kansi on mukaelma LSD-tarran ulkoasusta. Tarinan mukaan joku poliisin pysäyttämä nuorukainen joutui jopa pidätetyksi koska hänellä oli kyseinen CD autossaan ja sitä luultiin oikeasti LSD-tarraksi. Kuulostaa tosin ihan urbaanilta legendalta. Sheet One ei vielä ole yhtä minimalistista kuin hänen myöhempi tuotantonsa ja vaikutteet acid housesta kuuluvat kaikkein selvimmin. Acid-vaikutteet kuitenkin käännettiin tavallaan ylösalaisin koska kyseisen soundin perustus, Rolandin TB-303, toimikin Hawtinin käsissä kylmän ja eristäytyneen minimalismin eikä euforisen biletyksen soundina. Plastikmanin omintakeinen tyyli oli siis vasta muotoutumassa tuolla levyllä.

Minimal technossa on paljon risteämiskohtia myös 1960-luvun taidemusiikin minimalismiin. Molemmat riisuivat musiikin mahdollisimman pelkistetyksi. Minimal techno vain teki niin rytmeille. Se oikeastaan poisti teknosta kaiken perinteisen musikaalisuuden ja jätti jäljellä vain äänityhjiössä kaikuvan kylmän konebiitin. ”Aivoton jumputus” viedään jo niin pitkälle että tanssimisen sijaan hitaasti ja lähes huomaamatta varioiva rytmi sopii parhaiten keskittyneeseen kotikuunteluun. Plasticine on loistava esimerkki siitä miten Hawtin on mestari lumoamaan kuulijansa hyvin vähäeleisellä musiikilla, jonka äärimmäisestä monotonisuudesta ei kaiken järjen mukaan pitäisi tykätä, mutta joka kuitenkin on hyvin hypnotisoivaa.

Paitsi että tämä Hawtinin varhaisempi soundi oli synnyttämässä minimal technoksi kutsuttua genreä, sillä oli myös suuri vaikutus mannereurooppalaisen hardcore technon kehittymiseen gabbaksi (Hollanti) ja tranceksi (Saksa). +8:n kollektiivi oli tosin hyvin huolestunut näiden genrejen huumekeskeisyydestä ja pakkomielteisestä nopeuden tavoittelusta (niin tempossa kuin huumeiden psykogisissa vaikutuksissakin). Toisella Plastikman-levyllä Muzik (1994) BPM laskikin huomattavasti kun Hawtin otti tehtäväkseen palauttaa teknoon ”funkin”, joka tasaiseen junttaukseen perustuvista gabbasta ja trancesta hänen mielestään puuttui.

Lue lisää: Reynolds (2002): s. 212-223; Rubin (2000): s. 118-119.

Kuuntele myös: Hawtinin projektien ohella minimal technon merkkinimiä olivat mm. Basic Channel (Phylyps Trak II/II), Robert Hood (Museum) ja Monolake (Occam). Minimalismia housen puolella edustaa microhouse, mutta Spotify saa kuitenkin nyt pitää tunkkinsa koska ei siellä ole mitään kyllin edustavaa näytebiisiä.

#97 Jan Hammer – Crockett’s Theme (1984)

Tämä kappale pääsi listalle oikeastaan lähinnä siksi, että menin lupaamaan sen löytyvän top 100:sta. Crockett’s Theme saa siis samalla vaivalla edustaa kaikkia 70- ja 80-luvun elokuva- ja tv-teemamusiikkeja, jotka hyödynsivät reippaasti elektronisia soundeja. Miami Vicen toisen päähenkilön, Sonny Crockettin, teema, on kenties jopa sarjan varsinaista tunnaria tunnetumpi sävellys.

Jan Hammer - Crockett's Theme; singlen kansikuvaCrockett’s Theme soi sarjassa ensimmäisen kerran 1984 mutta päätyi lopulta kolme vuotta myöhemmin singlejulkaisuksikin ja osaksi säveltäjänsä Jan Hammerin albumia Espace From Television. Britannian singlelistalla kappale pääsi sijalle kaksi kun taas Miami Vice Theme ylsi viidenneksi. Yhdysvalloissa kappaleiden suosio meni toisin päin: Miami Vice Theme pääsi jopa Billboard-listan kärkeen vuonna 1985 kun taas Crockett’s Themeä ei taidettu edes julkaista singlenä.

Itse en kuitenkaan ole koskaan pahemmin pitänyt Miami Vicestä ja assosioinkin tämän kappaleen enemmän Keski-Euroopan mäkiviikkoon. Yksi varhaisimmista musiikkimuistoistani ovat Yleisradion mäkihyppylähetykset, joiden tunnuksena Crockett’s Theme soi, eikä minulla ollut silloin vielä mitään hajua siitä mikä kappale on kyseessä. Muistan vieläkin elävästi kuinka upean futuristiselta ja kauniilta tämä mystinen kappale kuulosti. Ei tullut mieleenkään jotkut palmut, pastellipaidat ja Lamborghinit vaan lumi, haalarit, hiihtolasit ja Garmisch-Partenkirchen. Taustalla oli silti aina joku science fiction -viba, jota en kuitenkaan osaa paikallistaa mihinkään tiettyihin mielikuviin. Toki näin jälkikäteen ajateltuna ne juustoiset kitaranvingutukset ovat ilmiselvää veneellähuristelumusiikkia.

Kuuntele myös: Yksi legendaarisimmista elektronisista soundtrackeista löytyy elokuvasta Midnight Express, johon diskotuottaja Giorgio Moroder sävelsi mm. upean Chase-teoksen. Tangerine Dream piti 80-luvulla kiinni lopuista uskottavuutensa rippeistä nimenomaan soundtrack-työn kautta ja Katuhaukan teemabiisi Le Parc onkin täyttä timanttia. Klassikko on tietysti myös Harold Faltermeyerin Axel F -teema Beverly Hillsin kyttä -elokuvista.

Lue lisää: Popklassikot 1985: #28 Jan Hammer – Crockett’s Theme (Nuorgam.fi).

Vuoden 2007 parhaat levyt

Vanhojen blogimerkintöjen siirtäminen takautuvasti tähän blogiin innosti minua aloittamaan uuden projektin: listaan takautuvasti ”jokaisen” vuoden kymmenen parasta levyä! Kunnianhimoa minulta ei näemmä puutu.

En tosin ajatellut, että tämä projekti edes tulee koskaan valmiiksi, mutta kiva näitä on listailla menneisyydestäkin, vaikka sitten listauksista tuleekin luonteeltaan hyvin erilaisia kuin sellaisista jotka on tehty tuoreeltaan vuoden päättyessä. Mitä kauemmas menneisyyteen menee, sitä enemmän listaukset perustuvat vakiintuneeseen mielipiteeseen (henkilökohtaiseen tai kulttuuriseen) ja sitä vähemmän hetkellisiin trendeihin.

Päivitän näitä satunnaisessa järjestyksessä, vaikka aluksikin sain päähäni että nämä pitäisi päivittää taaksepäin menevässä kronologiassa. Sitten tajusin että sehän on ihan turha rajoitus. Kirjoitan siis sen mukaan, mikä vuosi minua milloinkin sattuu inspiroimaan! Tässä aluksi vuoden 2007 parhaat levyt siltä kuin ne tänä päivänä 2012 tuntuvat. Vuodesta 2008 eteenpäin tehdyt listaukset siis ovat perustuneet siihen mitä kyseisen vuoden lopussa olen ajatellut. Kaikki nämä bloggaukset löytyvät kategoriasta Vuoden parhaat levyt.

10. Herbst9 vs. Z’EV – Through Bleak Landscapes

Spotify

Herbst9 vs. Z'EV - Through Bleak Landscapes; levynkansiKun rituaalisen ambientin kuninkaat Herbst9 laittavat hynttyyt yhteen rytmimagiikan konkari Z’evin kanssa, tulos ei voi mitenkään epäonnistua! Kollaboraatiosta kyllä kuulee helposti mikä on minkäkin osapuolen osuutta, mutta nämä elementit silti sopivat täydellisesti yhteen eivätkä kuulosta toisistaan irrallisilta.

Näin siitäkin huolimatta että kansilehtisestä päätellen yhteistyö on ollut lähinnä virtuaalista – Z’eville on merkitty krediitteihin ”additional material” kun taas Herbst9 on kirjoittanut kappaleet. Tämän lisäksi instrumenteista tarjotaan vielä kappalekohtainen jako, josta käy ilmi että Herbst9 on tehnyt tunnelmalliset dark ambient -taustat, joiden päälle Z’ev hakkaa metallia.

 Välillä Z’evin metalliset paukutukset rakentavat tunnelmaa yhdessä Herbst9:n syntikkamattojen kanssa, välillä ne taas ottavat dominoivan roolin kappaleissa joissa intoudutaan kunnon industrialmättöön. Nämä äänekkäämmät ja nopeammat kappaleet on sijoitettu juuri oikeisiin kotiin levyn draaman kaarta ja ovat sen kohokohtia (esim. Maschinenkult-kappaleen molemmat osat).

Äänimaisemat ovat parhaimmillaan kovin massiivisia ja kylmiä; levylle ei osuvampaa nimeä voisi keksiä. Tämä on rituaalimusiikkia jälkiteolliselle ajalle, jossa rappeutuva teknologia ja hylätyt teollisuusalueet ympäröivät pienen ihmisen joka puolelta. Parhaimmillaan tämä metallinen rytmiikka vie melkein transsiin, johon taustalla humisevat syntikat ja surisevat dronet tuovat vielä oman hypnoottisen lisänsä.

9. Puissance – Grace of God

Spotify

Puissance - Grace of God; levynkansiRuotsalainen martial industrial -bändi Puissance on aika hellyyttävä tapaus. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on huvittavan rupuisilla soundeilla toteutettua huminaa jonka päälle höpistään lapsellisen vihaista misantropiavuodatusta. Tällä kaavalla syntyi pari erinomaista kappaletta (Hail the Mushroom Cloud ja Release the World), mutta kokonaisuutena Puissancen levyt olivat oikeastaan kuuntelukelvottomia. Kaikesta hölmöydestään huolimatta juuri karismaattinen puhelaulu on parasta Puissancessa, ja aiemmat yhtyeen levyt ovatkin kaatuneet viimeistään siihen että suurin osa kappaleista on ollut mitäänsanomattomia instrumentaaleja, joista ei saa mitään otetta.

Tuorein albumi Grace of God kuitenkin muuttaa kaiken tämän täysin. Tällä levyllä onkin vain yksi instrumentaali, päätösbiisi Loreto, eikä sekään ole hullumpi. Puhelaulussa se puheen ja laulun tasapaino on parempi kuin aikaisemmin ja musiikki on aiempaa melodisempaa. Monella tapaa levy on paljon aiempaa ”popimpia”, mutta se Puissancen tapauksessa on vain hyvä asia. Soundeiltaan Grace of God on Puissancen viimeistellyin ja samalla äänimaailma on myös pehmentynyt. Sanoituksetkaan eivät ole aivan yhtä vihaisia kuin aiemmin, mutta ei niiden taustalla oleva maailmankatsomus silti yhtään valoisammaksi ole muuttunut.

Martial industrial on puhtaimmillaan ja pahimmillaan erittäin monotoninen ja tylsä musiikkityyli. Varsinkin jos ja kun sitä tehdään kohtuullisen halvoin soundein, kuten Puissancen tapauksessakin aiemmin. Jotta siitä saisi kiinnostavaa, on jokin tällainen muista tyyleistä vaikutteiden ammentaminen välttämätöntä. Juuri siinä Puissance onnistuu tällä levyllä täydellisesti.

Levyllä on myös digitaalinen ”bonusraita”, jonka sai ladattua kansitaiteesta löytyvällä linkillä silloin muinoin vuonna 2007 mutta ostin levyn pari vuotta myöhemmin, eikä kyseinen linkki enää silloin ollut tietenkään käytössä. Vastinetta rahoille ja silleen.

8. Coph Nia – The Dark Illuminati: A Celestial Tragedy in Two Acts

Coph Nia - The Dark Illuminati: A Celestial Tragedy in Two Acts; levynkansiThe Dark Illuminati on kovin Laibach-henkinen levy. Tarkoitan tällä nyt Aldenon Satorialin laibachmaista tapaa tehdä hyvin itsensä näköisiä coverbiisejä, jotka saavat uudessa albumikontekstissaan aivan uudenlaisen merkityksen. Laibach käyttää poliittisia teemoja, Coph Nia telemaattisia ja okkultistisia: Saatana onkin tällä levyllä vahvasti esillä niin coverkappaleissa kuin Aldenonin omissakin sanoituksissa, joita ei edes osaisi erottaa toisistaan, elleivät coveroidut kappaleet olisi jo entuudestaan tuttuja.

Laibach tulee vahvasti mieleen Rolling Stonesin Sympathy for the Devilistä, koska hekin ovat tästä versionsa tehneet, ja Coph Nian tulkinta on sille selvästi paljon velkaa. Vähintään yhtä jylhiä ovat myös coverit Arthur Brownin Firesta ja Front 242:n Religionista. Coph Nian parhaaksi tätä ei voi oikein sanoa, koska levyn parhaat palat ovat kaikki coverkappaleita.

Kohokohdat levyllä ovat bändin uran parhaita, mutta valitettavasti osa Aldenonin omista kappaleista on liian heikkoja. Pääasiallisesti tulevat mieleen melko tylsä levyn avaava ambient-teos The End sekä Credo V. Ehkä nämä kappaleet tuntuvat vähän irrallisilta, koska ovat instrumentaaleja. ”Lauletut” kappaleet The New Oath, Drinking to the Angel of the East ja Hymn to Lucifer ovat kuitenkin täyttä rautaa. The New Oath on sanoituksena Coph Niaa kauneimmillaan, mutta en osaa silti kuunnella kappaletta haikailematta Flowers Made of Snow -kokoelmalla julkaistun The Oath -version sovituksen perään. Jousisoittimet toimivat The Dark Illuminatilla muuten hienosti, mutta tässä kappaleessa ne tuntuvat kovin ylimääräisiltä.

7. Nine Inch Nails – Year Zero

Spotify

Nine Inch Nails - Year Zero; levynkansiEn osaa päättää, onko tämä levy lopulta nerokasta surinapoppia vai tylsää nupinvääntelyä, jossa ei ole enää mitään jäljellä Trent Reznorin menneestä loistosta. Ehkä tässä on sitten vähän molempia. Year Zero -albumikokonaisuuden vahvuus ja samalla heikkous on siinä, että se on paljon muutakin kuin vain CD. Tai oli; levyn julkaisun jälkeen herkullisesti alkanut mainoskampanja kuihtui ikävästi. Ainakaan levyn sanoituksista olisi kovin vaikea saada mitään irti, jos ei olisi tutustunut taustatarinaan. Musiikillisestihan levy sisältää lähinnä äänikokeiluja eikä popkappaleita, mutta onneksi hittipotentiaaliakin on hippunen seassa, tuomassa monipuolisuutta materiaaliin.

Reznorin yhteistyö Saul Williamsin kanssa kuuluu tällä levyllä vahvasti ja äänimaiseman puolesta Year Zero voisi vaikka olla The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardustin sisarlevy. Särötetyt biitit ovat tällä levyllä mielestäni muutenkin enemmän velkaa hip hopilla ja mustalle rytmimusiikille kuin NIN:in industrial-taustalle. Tässä valossa joku Great Destroyerin pörinäkohtauskin tuntuu enemmän pop-kappaleen lopussa olevalta persoonalliselta mausteelta kuin varsinaisesti musiikin rakenteita kyseenalaistavalta melukohtaukselta. Levyn kokeellisuus on siis varsin tuttua ja turvallista verrattuna Reznorin magnus opukseen The Downward Spiral (1994).

 Aivan kuten The Downward Spiral, myös Year Zero on teemalevy. Mutta siinä missä Downward Spiral on henkilökohtainen teiniangstin mesteriteos, Year Zero on sen aikuisempi ja yhteiskunnallisesti valveutuneempi versio. Sisäänpäinkääntyneen angstin tilalla on ulospäinkääntynyt angsti, ahdistus siitä mihin yhteiskunta on menossa. Reznor on lopettanut päihteiden väärinkäytön ja saanut elämäänsä muutakin sisältöä kuin oman ahdistuksensa. Tässä samalla NIN on tietysti menettänyt osan hohdostaan, mutta Year Zero osoittaa että Reznor ei ole yhden tempun mies. Kyseessä onkin tämän ”aikuisemman” vaiheen toimivin albumikokonaisuus. The Fragilen (1999) jälkeen Reznor ei ole onnistunut tekemään oikein mitään muuta toimivaa albumikokonaisuutta kuin tämän.

6. no Xivic – Yksityisyys

no Xivic - Yksityisyys; levynkansiYksityisyys on hienoa hieman noiseen ja droneen kallellaan olevaa dark ambientia, joka kuulostaa samanaikaisesti hyvin orgaaniselta ja tutulta, mutta myös mystiseltä ja epätodelliselta. Suurin osa kappaleista avautuu mentaalisina mielikuvina selväpiirteisistä elokuvan kohtauksista, joille en kuitenkaan ainakaan itse ole löytänyt mitään yhteistä nimittäjää.

Flexal Dental Zwei kuulostaa aika humoristiseltakin tarinalta helvetillisestä hammaslääkärikäynnistä kun taas Koirantappo on ihan sitä mitä nimestäkin voi päätellä ja levyn selvästi painajaismaisin ja ahdistavin kappale. Etelään tuo mieleen Andrei Tarkovksin Stalkerin upean seesteisen resiinakohtauksen ja Pakomatka pohjoiseen tuntuu jatkavan samaa teemaa. Mukana oleva VR:n junakuulutus tosin kuulostaa hassulta siinä seassa.

Samplenkäyttö on muutenkin tällä levyllä ehkä omituisinta ikinä: junakuulutuksia sekä asiakkaan ja hammaslääkärin välisiä höpinöitä. Kyllä ne kappaleiden teemoihin sopivat, mutta jotenkin tuntuvat vaan turhan arkisilta ja siten banalisoivat muuten melko aavemaista tunnelmaa. Tosin ehkä sen voi laskea myös levyn hyväksi puoleksi: tässä on todellisuuden tuntua, eikä naurettavaa yltiösynkkyyttä johon jotkin genren edustajat välillä sortuvat. Paras kappale on kuitenkin päätösraita Manala jonka pitkät maalailevat dronet ovat yhtä hypnoottisia kuin genren parhaimmisto tai no Xivic livenä.

5. Recoil – subHuman

Spotify

Recoil - subHuman; levynkansiRecoil on koko uransa aikana osoittanut selvää potentiaalia suuruuteen, mutta tähän mennessä ideoiden toteutus on jäänyt aina jotenkin puolitiehen. SubHumanilla kuitenkin kuulostaa siltä, että Alan Wilder on vihdoinkin saanut toteutettua musiikillisen visionsa. Vuosien työn jälkeen kaikki osaset ovat loksahtaneet paikalleen.

Kyse taitaa olla lähinnä siitä, että Wilder on vain tarvinnut oikean työkumppanin; Depeche Modesta lähdettyään Wilderillä ei ole ollut Martin L. Goreen verrattavaa loisteliasta lauluntekijää jonka sävellyksien ja sanoitusten ympärille loihtia upeita sovituksiaan. Tällä levyllä blues-muusikko Joe Richardson on kuitenkin omaksunut tuon roolin täydellisesti, ja kerrankin tuntuu siltä, että Recoilin kappaleet ovat toimivia kokonaisuuksia, joista mitään ei jää puuttumaan, ja jotka käyvät upea vuoropuhelua keskenään.

Tuloksena on levy, jolta löytyy niin upeita äänimaisemia sekä hienoja ja vaikeamman kautta kulkevia kappalerakenteita kuin juurevaa tulkintaa ihmisyyden synkästä puolesta. Allelujahin Tangerine Dream -lainakin tuntuu hienolta kumarrukselta menneeseen, eikä mielikuvituksettomalta samplekikkailulta.

4. The Angels of Light – We Are Him

Spotify

The Angels of Light - We Are Him; levynkansiMichael Giran musiikki haki suuntaansa pitkään Swansin lakkauttamisen jälkeen. Bändin lopetuspäätöstä edeltänyttäkin levyä, Soundtracks for the Blindia (1996), vaivasi suorastaan hämmentävä tyylillinen rönsyily, ja Swansin jälkeiset Giran projektit olivat nekin kovin monimuotoisia.

Näistä tärkein eli The Angels of Light on tehnyt kovin hajanaisia levyjä, jotka parhaimmillaankin ovat kaatuneet liian pitkään kestoon. Riisutun Sing ’Other People’ -levyn jälkeen tuntui jo melkein siltä, että Gira on jo kaiken annettavan antanut, mutta onneksi We Are Him edusti parasta mitä hän oli saanut aikaiseksi sitten The Great Annihilatorin (1995). Tietyllä tavalla se myös hienosti ennakoi Swansin tylytyksen paluuta.

Tämä levy on täynnä väkeviä ja monimuotoisia sovituksia hienoista kappaleista, kauniin folkahtavasti helkkyen. Tässä on juuri sitä wall of sound -meininkiä ja mahtipontisuutta joka Swansista teki upean yhtyeen, mutta Angels of Light esittää sen vähemmän päällekäyvällä ja vapautuneemmalla tavalla. Good Bye, Mary Lou on ”iloisinta” AoL:ää ikinä, vaikka sanoitus toki onkin kaikkea muuta. Lyriikat ovatkin tällä levyllä huippuluokkaa, ja ainoan musiikillisesti tylsänkin kappaleen (The Visitor) pelastaa juurikin koko levyn hienoin sanoitus.

3. CMX – Talvikuningas

Spotify

CMX - Talvikuningas; rajoitetun painoksen kansiTalvikuningas on CMX:n ehein albumikokonaisuus, ja myös yksi niistä parhaista. Tällaista temaattisuutta ja yksittäisten raitojen saumatonta yhteispeliä toivoisi useammaltakin levyltä. Mielestäni on kyllä liioiteltua sanoa, että levyllä olisi vain yksi kappale, mutta kokonaisuus on kyllä niin paljon enemmän kuin osiensa summa, ettei tätä oikein ole mielekästä kuunnella muuten kuin alusta loppuun tarkoitetussa järjestyksessä.

Tämän lisäksi levyllä on myös yksittäisiä kohokohtia jotka saavat haukkomaan henkeä, mutta ne eivät ole tavallisen rock-levyn tapaan yksittäisiä kappaleita vaan yksittäisiä osia kappaleissa tai kappaleesta toiseen toistuvia teemoja. Olen ehkä kasvanut liikaa ulos scifi-vaiheestani arvostaakseni levyn sanoitusta erityisemmin, mutta kyllähän se on tavallaan Yrjänää parhaimmillaan. Ainakin niiden kosmologisten sivistyssanojen käyttäminen on kerrankin perusteltua!

Levyn soundit ja kappalerakenteet tarjoavat kylmyydessään ja massiivisuudessaan täydellisen ääniraidan kosmiselle kertomukselle, joka käsittelee ihmiselle käsittämättömän suuria etäisyyksiä ja ajanjaksoja. Yrjänä on scifinsä lukenut, ja tekstistä kuultaa läpi rakkaus tätä tyylilajia kohtaan. A.W. ei ole myöskään ruvennut yhtään jarruttelamaan vaan on kunnolla revitellyt niin suurieleistä scifiä että Suomessa harvoin mitään tällaista nähdään – tai kuullaan.

Tuntuu kuitenkin, että nimenomaan rock-levyn muodossa tämä toimii kaikkein parhaiten. Koska tarina esitetään tietyllä tapaa pirstaloituneena – jokainen kappale on irrallinen kohtaus tarinasta ja ne kerrotaan aina eri näkökulmasta – tietynlainen unenomaisuus ja fantastisuus toimii kenties paremmin kuin proosamuotoisessa tekstissä. Koska tapahtumat myös sijoittuvat ajallisesti ja tilallisesti jonnekin niin kauas, ei synny sellaista kotimaisen scifin kanssa ongelmallista ”ei tämä ole uskottavaa suomeksi” -vieraannusefektiä. Tämäkin ongelma johtuu varmaan vain ennakkoluuloista, eikä todellisesta epäuskottavuudesta.

2. Sutcliffe Jügend – This Is the Truth

Sutcliffe Jügend - This Is the Truth; levynkansiPower electronics -legenda Sutcliffe Jügendin levy This is the Truth on upeasti aaltoileva hiljaisuuden ja sietämättömän metelin meri. Silloinkin, kun äänimatto on minimalistisimmillaan ja hiljaisimmillaan, se on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Levyllä rakennetaan upeasti jännitteitä, jotka jäävät toisten kappaleiden lopussa roikkumaan uhkaavina, kun taas toisissa kappaleissa se purkautuu hurjana metelinä. Nämä meluisat kohdat lisääntyvät levyn loppua kohden, joten levyä on luonnollista verrata voimistuvaan myrskyaallokkoon, jossa jokainen aalto on edellistä voimakkaampi ja intensiivisempi.

This Is the Truth on aggressiivinen, pelottava ja vaikea kuuntelukokemus joka saavuttaa sen mitä yrittäessä yleensä päädytään vain korniin lopputulokseen. Siihen kiteytyy power electronicsin poliittinen epäkorrektius, pidäkkeetön aggressio ja epämusikaalinen metelöinti paremmin kuin yhteenkään toiseen kuulemaani levyyn.

Kokonaisuus toimii erityisen hyvin loistavan dynamiikan ansiosta: joka toinen kappale on meluisa, päällekäyvä ja pohjattoman vihainen, joka toinen taas hieman hiljaisempi mutta vähintään yhtä vihainen. Jokainen äänekäs biisi on kuitenkin vuorollaan edellistäkin raskaampi ja päällekäyvämpi ja näin jännite kasvaa koko levyn läpi. Nämä hiljaisemmat kappaleet ovat välttämättömyyksiä: jos koko levy olisi pelkkää suodattamatonta paahtoa, se menettäisi tehoaan koska siihen turtuisi. Tämän levyn sisäinen vaihtelu kuitenkin tehostaa sekä hiljaisten että äänekkäiden kappaleiden tehoa. Ne ovat molemmat ahdistavaa ja pelottavaa kuultavaa, mutta eri tavoilla.

Koko levyn pituudella nerokkaasti rakennettu jännite purkautuukin sitten äärimmäisessä päätösraidassa Blind Ignorance, joka sattuu myös olemaan levyn ainoa biisi joka löytyy Spotifystä. Se on se kappale, jota kuuntelen kun olen todella vihainen. Olen sitä aika harvoin, eikä tuota kappaletta – kuten ei myöskään koko levyä – voi kovin usein kuunnellakaan. Blind Ignorance on täydellinen isku kasvoille, kenties raa’in kappale jonka olen koskaan kuullut.

Biisin teho on juuri albumikontekstissa. Sen puhdistava voima tulee juuri levyn jännitteen purkamisesta, mutta tuo jännite on jäänyt mieleeni sen verran pysyvästi, että olen ehdollistunut siihen: sama puhdistava vaikutus, joskin lievempänä, tulee nykyään myös siitä että kuuntelen tämän kappaleen yksinään.

This Is the Truthin kuultuaan on todellakin puhdas olo. Tuntuu, että osa aggressioista ja synkistä tunteista ja ajatuksista on täysin kadonnut, koska ”musiikki” on antanut minun kohdata ne ja jättää oman onnensa nojaan. Nimenomaan ”sanoitusten” täydellinen epäkorrektius on ratkaisevaa. Koska mikään ei ole tabu eikä mikään ole pyhää, minkä tahansa likaisen ajatuksen kohtaaminen on sallittua. Niitä on aivan varmasti kaikilla, mutta kulttuuri yrittää tukahduttaa ne.

Toiminta on kuitenkin se mikä tarvitsee tukahduttamista, eivät ajatukset. Sutcliffe Jügend auttaa kohtaamaan ne ajatukset rehellisesti, ilman moraalista arviointia ja tuomitsemista. Silloin voi saavuttaa paremman mielenrauhan ja hallinnan toiminnastaan.

1. Desiderii Marginis – Seven Sorrows

Spotify

http://open.spotify.com/track/3GWTKLgjrGE6206kA3TlNiVuonna 2007 julkaistiin kaksi yhtä täydellistä, mutta hyvin erilaisia tunnetiloja vastaavaa levyä. This Is the Truth on lääke vihaan, Seven Sorrows on lääke suruun. Desiderii Marginis on yksi ruotsalaisen Cold Meat Industry -tallin parhaimmista dark ambient -akteista, joka viimeistään tällä levyllä nousi genren tasaisen massan yläpuolelle. Levy on meditatiivista dark ambientia, joka ei kuitenkaan ole niin synkkää kuin genren edustajat yleensä. CMI-tyylisen tasokkaan mutta yllätyksettömän perusambientin päällä kuullaan akustista kitaraa, rytmisiä perkussioita, kevyen meluisia efektejä ja mitä tärkeintä, täydellisiä puhesampleja. Juuri tuo jälkimmäinen elementti nostaa tämän levyn elämäni tärkeimpien joukkoon.

Yleensä industrial- ja ambient-biiseissä käytetään puhesampleja melko sattumanvaraisesti, ilman että niillä on kovin syvällistä merkitystä, vaikka ne osuisivatkin lähelle esimerkiksi sanoituksen teemaa. Seven Sorrowsin samplet ovat kuitenkin huolella valikoituja ja jokaiseen niistä sisältyy syvä viisaus. Ne koostuvat rauhallisen miesäänen lausumista lyhyistä filosofisista totuuksista joita toistetaan sitten läpi kappaleen. Normaalisti tämä toistokin saattaisi olla häiritsevä tekijä, mutta kun ääni on niin rauhallinen ja sisältö niin ytimekäs ja totuutta täynnä, toisto vain toimii sisällön tehostamisessa loistavasti.

Raamatullisia viittauksia näistä puhesampleista löytyy yhdestä kappaleesta (Why Are You Fearful?), mutta muuten ne ovat uskonnosta riippumattomia hengellisiä lausahduksia, jotka koskevat ihmisen pohjatonta kykyä ottaa vastuu itsestään ja kasvaa henkisesti, omin avuineen. Jeesuksen lisäksi lainataan mm. Khalil Gibrania (The Bitter Potion) ja James Allenia (Night Pretenders, I Tell the Ancient Tale). Paikoitellen puhe kuulostaa melkeinpä meditaatioharjoituksen ohjeistukselta. Puhetta on vain noin joka toisessa kappaleessa, ja niiden väliin jäävät täysin instrumentaalit raidat ovat nekin kokonaisuuden kannalta oleellisia. Ikään kuin mietiskelytaukoja, joiden aikana saa sulatella edellisen kappaleen sisältöä.

Tämän pienen new age -vivahteen vuoksi levy voi jonkun kuulijan karkoittaa pois, mutta minulle Seven Sorrows on hyvin emansipoiva albumi, jolla musiikki ja puhe täydentävät toisiaan upeasti. Levystä saa paljon voimaa ja inspiraatiota. Nimestäkin voi päätellä, että sävy on melankolinen, mutta kirkkaasti toivoa säteilevien puhesamplejen vuoksi kyse on enemmän siitä miten melankolia voitetaan, ei siitä miten sille alistutaan romantisoiden – kuten goottiestetiikassa ja dark ambientissakin turhan usein tehdään. Tämä ei ole kuoleman ihannointia vaan elämän ylistys, kaiken pahan ja hyvän mitä siihen kuuluu.

”As a being of Power, Intelligence, and Love, and the lord of his own thoughts, man holds the key to every situation, and contains within himself that transforming and regenerative agency by which he may make himself what he wills.” (James Allen: As a Man Thinketh)

Vuoden 2009 parhaat levyt

10. The Big Pink – A Brief History of Love

Spotify

The Big Pink - A Brief History of Love; levynkansiShoegazing on taas muotia. Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen johdolla 90-luvun alussa nousi pinnalle iso joukko epäselvästi mumisevia ja meluisasti kitaroitaan rymisteleviä tunnelmointibändejä. Ei mennyt kuitenkaan kovin monta vuotta kun koko asia unohdettiin pienten piirien ulkopuolella, mutta nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin sieltä uskalletaan taas ammentaa inspiraatiota laajemminkin. The December Soundin ja A Place to Bury Strangersin jatkoksi The Big Pink julkaisi debyyttilevynsä menneenä vuonna.

The December Sound kuulostaa aika suoralta My Bloody Valentine -kloonilta, mutta A Place to Bury Strangersilla on oma rosoinen otteensa eikä The Big Pinkkään ole mikään persoonaton kopio esikuvistaan. Enimmäkseen toki tuijotellaan kenkiä ujosti ja lakonisesti. Poikkeamiakin kuullaan, kuten electro indie -hitti Dominos. Myös Tonightissa ja Too Young to Lovessa on hittiainesta, tosin ei niitä oikein tanssia voi, kuten tuota bändin menestyneintä kappaletta voi. Päätösbiisistä Count Backwars From Ten tulee jostain syystä ihan Placebo mieleen, kappaleen nimeä ja laulajan ääntä myöten. Kaikesta tyylipoukkoulusta huolimatta levy on yhtenäinen teos ja äänimaailma tunnistettavan omaleimainen alusta loppuun.

9. Grunt – Petturien rooli

Grunt - Petturien rooli; levynkansiMikko Aspan musiikki ei juuri koskaan päästä kuulijaansa helpolla. Niin ei tee Gruntin uusinkaan levy, Petturien rooli. Tuttuun tapaan kuullaan korvia raastavia surinoita ja vinkaisuja sekä Aspan raivopäistä huutoa. Petturien rooli kyllä erottuu silti selkeästi omana kokonaisuutenaan Gruntin laajassa ja laadukkaassa tuotannossa (jota kieltämättä tunnen liian yksipuolisesti).

Ensinnäkin perinteisen power electronicsin sekaan on ilmestynyt myös wanhasta cunnon industrialista ammentavaa metallista perkussiota, joka muistuttaa mukavasti esimerkiksi Test Departmentia, mutta vielä enemmän tuoreempaa Militia-kollektiivia. Paras esimerkki tästä kolisevasta rytmisyydestä on kappale Vainoaja lauma.

Toisekseen, levyn kielenä on kokonaan suomi, vokaalit ja puhesamplet mukaanlukien. Aivan kuin kyseessä olisi huumoriton versio Karjalan Sisseistä, Gruntin levyn vaikutusta on vaikea kuvitella jos kieltä ei ymmärtäisi. Yhdys sanojen kirjoittaminen väärinkin tuntuu lähinnä tribuutilta Markus Pesoselle, mutta ehkä se on vain omaa mielikuvitustani. Ei Petturien roolia kyllä kovin hyvin ymmärrä suomenkielinenkään, sillä ihmisääni on power electronicsille ominaisesti hukutettu kolinan ja pörinän sekaan niin että sanoista ei aivan täysin saa selvää.

Sanoista saa tolkkua juuri sen verran, että tietää suunnilleen mistä on kyse, mutta kuitenkin niin vähän, ettei ole ihan varma mikä, jos mikään, on musiikin ”sanoma” tai näkökulma. Petturien rooli tuntuisi käsittelevän Suomen historian synkkiä ja vaiettuja puolia – tabuja, joiden ensiin tuomisessa Aspa on aina ollut niin erinomainen. Vaikka Gruntin musiikista välittyykin melko kiertelemättä äärioikeistolainen maailmankuva, ei se kuitenkaan tarjoa asioita yksiselitteisinä. Nytkin levyyn voi suhtautua ikään kuin ”dokumenttina” Suomesta toisessa maailmansodassa. Dokumenttina, jonka tekijän arvomaailma vaikuttaa esitystapaan mutta ei niin paljon, että eri mieltä asioista oleva ei voisi siitä ”nauttia”.

8. Joose Keskitalo – Tule minun luokseni, kulta

Spotify

Joose Keskitalon sanoitukset siirtyvät koko ajan Joose Keskitalo - Tule minun luokseni, kulta; levynkansisynkempään ja perversimpään suuntaa, mikä tietysti on minulle vain mieleen. Kuolemasta, Jumalasta ja seksistä enimmäkseen lauletaan, usein vielä samanaikaisesti.

Keskitalon viidennellä soololevyllä meno on entistäkin epätoivoisempaa alusta loppuun. Tunnelma melko apokalyptinen, joskin lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Joose taitaa laulut henkilökohtaisesta maailmanlopusta – itselle ja muille aiheutetuista. Mukana on kaikkea abstrakteista kielikuvista (Kuuletko kuinka hautausmaa vetää käteen) tarkkoihin kuvauksiin ruumiiden paloittelemisesta, raamatullisia viittauksia unohtamatta (Viis tyttöä).

Musiikissa liikutaan Joosen aiemman tuotannon tapaan pääosin varsin minimalistisessa lofi-folk-tunnelmoinnissa. Pääosassa ovat kitara ja laulu tai puhe. Lisäksi kyllä kuullaan myös esimerkiksi mielipuolisuuden rajoilla taiteilevaa pianoa, rumpuja ja sähkökitaraa. Pienimuotoiset sovitusratkaisut tuovat sanat erityisen voimakkaasti esille, joten onneksi ne ovat hienoja ja runollisia. Lofi-tyyli alkaa tosin jo sattua korviin säröisessä päätöskappaleessa Kerubi kosketti huuliani.

7. Inade – The Incarnation of the Solar Architects

Inade - The Incarnation of the Solar Architects; levynkansiInaden kosminen dark ambient on päässyt taas uuteen lukuun. Itselleni Inaden äänimaalailut tuovat aina H. P. Lovecraftin luomat kosmiset kauhut mieleen. Toisaalta kappaleesta From the Angle of Aleph tulee upealla tavalla mieleen Tangerine Dreamin avaruusambientin merkkiteos Zeit.

Tutun tunnelman ohella levy kuitenkin tuntuu myös hieman aiempaa rytmisemmältä, vaikka on se elementti kosmisen huminan ohella ollut aiemmillakin julkaisuilla jonkin verran läsnä. Esimerkiksi A Lefthanded Signissa hento konebiitti kumisee taustalla kun Inadelle tyypillinen efektoitu puhe muistuttaa lennokkaassa rytmisyydessään jo melkeinpä laulua. Hyvin rauhallista tunnelma tietenkin on eikä Inaden ominaissoundista voi tässäkään kappaleessa erehtyä.

Päätöskappale Aeon Teleos kuulostaa pehmeässä raukeudessaan tähtien tuutulaululta; jumalten – solaariarkkitehtien – luomustensa sammumisen helpottamiseksi kuiskimalta hellältä sävelmältä. Siinä tiivistyy levyn tunnelma aika hyvin, eikä albumikokonaisuuden otsikko voisi olla lainkaan kuvaavampi. Käsittämättömän isojen asioiden äärellä tässä ollaan.

6. Vuk – The Plains

Vuk - The Plains; levynkansiSuomen Björk” olisi varmaan hyvä kuvaus jos ylipäänsä ”sen ja sen maan se ja se tyyppi” -kuvaukset eivät olisi aivan kauheita ja artistien omaperäisyyttä väheksyviä. Omaperäisyyttä Vukilta nimittäin kyllä löytyy. Ainakin soundi on paljon orgaanisempi kuin Björkillä; tämä ei ole mitään elektronista musiikkia. Urkuharmooni ja Vukin revittelevä laulu ovat pääosassa, mutta tärkeihin sivurooleihin pääsevät myös tribaalinen rummutus ja tarttuvat kädentaputukset sekä lukuisat muut soittimet.

Vukin tunteikas ja antautuva laulu, joka se Björk-assosiaation kai ensisijaisesti luo, synnyttävät kuvan siitä että kappaleet ovat hyvinkin henkilökohtaisia, vaikka selkokielisyyttä välttelevistä sanoituksista sitä käsitystä ei ihan helposti synnykään. Hittimateriaalia musiikista on vaikea sinänsä löytää, mutta Gramophone and Periscope ja Kiss the Assassin jäävät todella pirullisesti päähän soimaan.

5. Wardruna – Runaljod: Gap Var Ginnunga

Spotify

Wardruna - Runaljod: Gap var ginnunga; levynkansiNorjalaisen Wardrunan debyyttilevy Runaljod – Gap var ginnunga onnistuu loistavasti pakarituaalifolkin vaikeassa ”genressä”. Neofolkin ja dark ambientin perinteitä yhdistetään ikiaikaiseen kansamusiikkiin ja muinaiseen kieleen. Synteettisiä tunnelmallisia soundeja yhdistetään tribaaliseen noitarummun paukkeeseen ja muihin orgaanisiin perinnesoittimiin, unohtamatta tietenkään tunnelmallisia luonnonääniä.

Ihmisääntä käytetään enimmäkseen kuiskauksina, murinana ja muuten vain epäselvänä shamanistisena mökellyksenä. Joissakin kappaleissa, kuten vauhdikkaassa Kaunassa, innostaudutaan suoranaisesti laulamaankin. Itse kuitenkin pidän enemmän moniäänistä naisvetoista laulua sisältävästä Jara-kappaleesta. Wardrunan levyltä pakanallinen uskonto, vuosituhantinen perinne, pohjoisen luonnon karu kauneus ja jäisten vuonojen viileys välittyvät koskettavan intiimisti kuulijalle. Tunnelma on maanläheinen, mutta myös todella ajaton ja pyhä.

4. Raison d’être – The Stains of Embodied Sacrifice

Raison d'être - The Stains of the Embodied Sacrifice; levynkansiRuotsalaisen dark ambient -konkarin uusimmalla levyllä metalli kirskuu ja kolisee samalla kun taustalla humisevat aaltoilevat syntikkamatot. Välillä pianon koskettimiston matalassa päässä näppäin rämähtää kohtalokkaasti. Välillä ollaan epäilyttävän hiljaa keskellä levyä, sitten taas hukutaan äänivalliin. Tuloksena on riipaisevan melankolinen ja synkän uhkaava, mutta myös lohdullisen rauhoittava tunnelma. Mielikuvitus matkustaa musiikin tuudittamana vastustamattomasti usvan peittämille hylätyille ratapihoille, vaikka pianoa lukuunottamatta äänilähteitä onkin mahdotonta tunnistaa. Hyvä niin, kuulostaahan tulos sitten enemmän musiikilta kuin kenttä-äänitykseltä.

Levy on ehdottomasti Raison d’êtren parhaimmistoa, se kasvattaa ja ylläpitää jännitettä juuri niin maltillisesti kuin hyvässä dark ambientissa kuuluukin, kappaleiden pituutta turhaan rajoittamatta ja huomaamattomasti raidasta toiseen vaihtuen. Tuntuu että musiikki aaltoilee ja kasvaa loputtomasti – se tuntuu muuttuvan koko ajan äänekkäämmäksi vaikka se oikeasti onkin mahdotonta. Paikoin pelottavakin äänimaailma tulee lähelle: välillä se on lämmin syleily, välillä suoranainen hyökkäys, vaikka ei metallin kirskunta aivan power electronics -tason raakuuteen pääsekään.

Tuntuu, että kerrankin lehdistötiedote ei yhtään liioittele: ”Play it loud if you want to become the martyr. Play it low if you are the innocent victim. There are no levels in-between. Violent and intense, it is a hell of an ordeal. But withstand and you are promised bliss.” Levy vaatiikin kuulijaltaan paljon. Yli tunnin pituus edellyttää kärsivällisyyttä ja rauhallista mieltä – sekä suurta äänenvoimakkuutta – jotta saa täyden kokemuksen albumikokonaisuudesta.

3. Knifeladder: Music/Concrete

Knifeladder - Music/Concrete; levynkansi

Sana ”industrial” on kokenut 30 vuodessa melkoisen inflaation, mutta Knifeladderin uusimmasta levystä ei yksinkertaisesti voi käyttää muuta sanaa, juuri siinä sen alkuperäisessä merkityksessä. Knifeladder ei ole mikään uusi bändi, eikä siinä vaikuttava John Murphy (SPK, Death in June, jne.) tosiaankaan mikään keltanokka näissä piireissä. Silti vasta tämä bändin ensimmäinen levy Cold Meat Industrylle toimi monille sisäänpääsynä bändin musiikkiin. Niin myös minulle, vaikka varsinaisesti kiinnostus alkoi jo yhtyeen erinomaisesta Lumous-keikasta joitakin vuosia sitten.

Music/Concretea on vaikea tarkemmin genrettää, siinä kun yhdistyy nätisti kaikki industrialin nimissä tehty ”uskottava” musiikki, konemetallia ja EBM-jytää ei siis lasketa. All for the Culling menee akustisen kitaransa kanssa lähelle neofolkia, varsinkin kun laulaja Andrew Trail eksyy kuulostamaan ihan Death in Junen alkuperäiseltä vokalistilta, Patrick Leagasilta. Heti perään sännätäänkin sitten Fearsome Engineen jossa tribaalinen rummutus yhdistyy tarttuvasti poriseviin syntikoihin. Comesta taas tulee mieleen ihan Suicide, jonka minimalistisen konepörinän päälle joku on hakannut rumpuja mielipuolisesti. Kaikkien näiden tyylikokeilujen taustalla on kuitenkin yhtenäinen tunnelma, raskas ja meluisa mutta kuitenkin miellyttävä äänimatto.

2. Animal Collective: Merriweather Post Pavillion

Spotify

Animal Collective - Merriweather Post Pavillion; levynkansiBändin kypsyminen kulttibändistä ison yleisön suosikiksi on yleensä melkoinen turnoff minulle; se luo mielikuvan yhtyeestä joka on menettänyt kaiken persoonallisuutensa ja taiteellisen taipumattomuutensa kaupallisuuden alttarilla. Animal Collectiven tapauksessa kuitenkin hyppään mielelläni trendin mukaan koska siirtyessään helpommin lähestyttävään suuntaan musiikissaan, Animal Collective on onnistunut pitämään mukana kaikki yhtyeessä aiemmin kiehtoneet elementit, mutta kuitenkin samalla karsimaan kaiken sen ”tekotaiteellisen mölinän” joka minua on varhaisemmassa tuotannossa häirinnyt.

Merriweather Post Pavillion on hämmentävä levy jolla freak folk ja elektroninen indie kohtaavat upealla tavalla, aiempaa hallitummin mutta bändille ominainen lapsekas esiintymisen riemu on silti vahvasti läsnä. Parhaimmillaan tyylillien muutos muovautuu häröiksi tanssihiteiksi My Girls, Summertime Clothes ja Brothersport. Animal Collective on vihdoin onnistunut jalostamaan nerokkuutensa toimivaksi kokonaisuudeksi menettämättä kuitenkaan vinksahtanutta viehätystään.

1. The Tiger Lillies & Justin Bond: SinDerella

Spotify

The Tiger Lillies & Justin Bond - Sinderella; levynkansiMustan huumorin kyllästämää omantyylistä dark cabaret’aan ahkerasti jo pitkään tehtaillut Tiger Lillies ei ole oikein ikinä ollut bändi joka on parhaimmillaan albumiformaatissa. Olen enemmän pitänyt yksittäisistä kappaleista sieltä täältä kuin tietyistä levyistä, siitäkin huolimatta että heidän albuminsa ovat usein selkeitä teemakokonaisuuksia. Tämä johtuu usein luontevasti jo siitäkin että suurin osa Tiger Lilliesin levyistä perustuu heidän tekemäänsä musikaaliin. Sama pätee myös SinDerellaan, joka perustuu yhdessä näyttelijä-laulaja Justin Bondin kanssa tehtyyn ”jouluiseen” sovitukseen Lumikista. Käytännössä siis Disney-versiota irstaampaan, epäkorrektiimpaan ja synkempään sovitukseen.

Entistä yllättävämpää SinDerellan toimivuudesta tekee se, että se on peräti tupla. Ei kyllä rehellisesti sanottuna tule kovin montaa tupla-albumia mieleen, joita jaksaisi yhtä vaivattomasti kuunnella kerralla kokonaan. Se, että Tiger Lillies onnistuu samalla tekemään uransa toimivimman albumikokonaisuuden sekä yhden parhaista tupla-albumeista joita olen koskaan kuullut, on melkoinen saavutus. Itse levyn tarinasta ei liene tarpeen kertoa enempää, koska olen kirjoittanut siitä aiemminkin.