Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2018

Moraalipaniikin svengaava soundi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Primitive London -soundtrack (kansikuva)Kuunteluhaasteen viidennellä rastilla kuunnellaan elokuvan soundtrack-levyä. Noppa vei minut kirjaston hyllyllä K-kirjaimen kohdalle ja antoi minulle kuunneltavaksi Basil Kirchinin musiikit Primitive Londoniin (1965). Tällainen itselle täysin vieraan elokuvan musiikkien kuunteleminen on tietysti haasteellista, koska yleensä soundtrackit eivät toimi alkuperäisen kontekstin ulkopuolella. Eikä niiden ole tarkoituskaan: kaupallisen äänitteen julkaisu on siinä määrin toissijaista, että tämäkin näki päivänvalon vasta 45 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen.

Primitive Londonin lyhyet ja irtonaiset kappaleet jäävätkin kylmiltään kuunneltuna varsin mitättömäksi taustamusiikiksi, jossa ei ole mitään kosketuspintaa. Asiaan vaikuttaa myös levyn lyhyt pituus: kuusi raitaa jotka kestävät yhteensä vain hieman yli 13 minuuttia. Suurimman osan levyn minuuteista vie toinen Kirchinin soundtrack, musiikit Ian McShanen varhaistöihin (1971) lukeutuvaan rikoselokuvaan Freelance.

Jotta saisin jotain irti tästä levystä, minun oli siis perehdyttävä itse elokuvaan. Keskityn vain toiseen levyn soundtrackeista, koska Primitive London on levyn nimi, ja näistä kahdesta elokuvasta huomattavasti kiinnostavammalta vaikuttava. Valitettavasti en löytänyt mitään tapaa katsoa sitä, paitsi DVD:n ostaminen omaksi, enkä nyt ole valmis menemään ihan niin pitkälle. Päätin siis tyytyä YouTubesta-löytyviin klippeihin ja tekstiaineistoihin.

Kyseessä on mondo-elokuvien inspiroima kauhisteludokumentti 1960-luvun Lontoon alakulttuureista. Eli eksploitatiivisesta näkökulmasta tehty elokuva, jonka ydinajatus on sensaatiohakuisuus – vaikka sitten faktojenkin kustannuksella. Osa elokuvan kohtauksista on lavastettuja ja suurin osa jollain tapaa harhaanjohtavia. Italialaisiin esikuviinsa verrattuna kyseessä on kuitenkin erittäin kesy tapaus. Ainoa rajumpi kohtaus kuvaa ilmeisesti kananpoikien teurastamista.

Näkemäni perusteella tämä ”dokumentti” kuvaa nykyisin ihan normaalina pidettyjä asioita, joista haastattelija ja selostaja yrittävät parhaansa mukaan tehdä kauhistuttavia. Siinä mm. naureskellaan naisille jotka harrastavat judoa. Elokuva lienee siis käytännössä babyboomereita edeltäneen sukupolven arvokonservatiivien trollausta. Mondo-elokuvissa kuvataan yleensä jotain muita kuin länsimaisia kulttuureita, Primitive Londonissa aiheena on eksoottiseksi tehty alakulttuuri, vastapainona keskiluokkaiselle valtakulttuurille.

Vaikka mukana on porvarillista hulluttelua (ainakin parinvaihtoa, strippausta ja ”eksoottista tanssia”), painopiste on YouTuben perusteella aikansa nuorisokulttuurissa, eli modeissa, beatnikeissä ja rockereissa. Haastattelija on suorastaan liekeissä kalastellessaan nuoren polven näkemyksiä palkkatöistä ja avioliitosta. Tulee ihan Karpo mieleen. Lopussa ehditään vielä nopeasti tuomita flipperit aivottomana hömpötyksenä, jolla apaattiset nuoret turruttavat itseään.

Varsinkin tuo beatnik-pätkä taita olla yliedustettuna YouTubessa, koska siinä esiintyy pari myöhemmin semitunnettua muusikkoa, Ray Stone ja Emmett Hennessy. Lisäksi elokuvassa soi myös Beatles ja Zephyrs. Entä miten Kirchinin musiikit sitten sopivat tähän kuvaan? Se on enimmäkseen reipasta ja voimakasrytmistä jazzia, jossa on rauhallisempia urkuvetoisia suvantoja. Musiikki kuulostaa 2000-luvun korvissani ihan yhtä normaalilta kuin kaikki elokuvassa esitetyt ”poikkeavat” aktiviteetitkin. Se on yleisluonteeltaan sen verran hyväntuulista ja vaaratonta, että ei se kuulosta lainkaan eksploitaation taustamusiikilta: se sopisi mainiosti vaikka jonotusmusiikiksi Kelan palvelupuhelimeen.

Paikoitellen musiikissa käytetään uraauurtavia elektronisia efektejä, mutta niin lyhyesti, ettei niillä oikein ehdi olla tarkoitettua vieraannuttavaa vaikutusta. Raidat 4 ja 5 ovat oikeastaan ainoat, jotka sopivat mielikuvissani toiseutta kuvaavien ja keskiluokkaa provosoivien kohtausten taakse. Tuollaista pahaenteistä urkujen huminaa ja ulinaa kun laittaa vaikka virkkaamisen taustalle, niin varmasti alkaa katsoja epäillä, onko tässä viattomalta vaikuttavassa toiminnassa jokin uhkaava vastakulttuurin salaliitto taustalla.

Kuuntelukokemuksena soundtrack on siis lähinnä epätyydyttävä ja turhauttava. Se on liian pirstaleinen toimiakseen minkäänlaisena kokonaisuutena. Pitemmässä muodossa, tai kokonaisen 1½-tuntisen elokuvan taustalla, se varmasti toimisi upeasti. Julkaisun perimmäinen tarkoitus on muutenkin ollut vain kompletistinen arkistojen koluaminen, sillä Basil Kirchinin nimi on eräissä piireissä korkeassa arvossa. Suurin anti tästä levystä on itsellenikin ollut nimenomaan se, että olen tullut tietoiseksi Kirchinin muista töistä.

Kirchin on yksi maineikkaimmista brittiläisen kirjastomusiikin tekijöistä, ja ovatpa korkealentoisimmat mielet kuvailleet häntä ”ambientin isäksikin”. Jälkimmäinen nimitys taitaa kuitenkin olla lähinnä harhaanjohtava mainoslause, joka on johdettu siitä että Brian Eno kirjoitti saatesanat vuoden 1974 albumiin Worlds Within Worlds, joka oli jatkoa saman nimiselle levylle vuodelta 1971. Tuo levykaksikon ensimmäinen osa on mielenkiintoinen yhdistelmä free jazz -improvisaatiota ja moninkertaisesti hidastettuja kenttä-äänityksiä mm. eläinten äänistä. Jälkimmäinen levy sen sijaan koostuu lähes pelkistä nauhamanipulaatioista ja on siis rakenteellisesti jo varsin lähellä ambient-musiikkia. Tunnistettavimpia ääniä ovat Kirchinin vaimonsa kanssa nauhoittamat autististen lasten äänet.

Näiden levyjen äänimaisema on varsin painostava, ja taustahuminat ovat välillä hyvinkin dark ambient -henkisiä. Pidänkin niistä huomattavasti enemmän kuin Kirchinin soundtrack-töistä (Primitive Londonin lisäksi mm. The Abominable Dr. Phibes). Niistä tosiaan kuulee kuinka valtavasti edellä aikaansa Kirchin oli. Ei ole mikään ihmekään, että hänen nimensä löytyy mm. kuuluisalta Nurse with Wound listiltä. En menisi silti ihan niin pitkälle, että kutsuisin häntä ambientin isäksi, koska hänen vaikutuksensa on kuitenkin ollut niin rajoittunut pariin portinvartija-artistiin (Eno ja Steven Stapleton). Worlds Within Worlds -levyt olivat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia teoksia joita on oikeasti kuullut vain kourallinen ihmisiä; ensimmäisen levyn mediaanihinta Discogsissa on 588 euroa.

Kirchinille itselleen kävi kuten väärinymmärretyille neroille yleensä. Levy-yhtiöt eivät suostuneet julkaisemaan hänen teoksiaan sellaisenaan, mistä suivaantuneena Kirchin vetäytyi julkisuudesta ja musiikkibisneksestä 1970-luvun lopulla. Hän kuitenkin jatkoi musiikin tekemistä yksityisesti ja kerrytti valtavan määrän arkistoaineistoa, johon Trunk Records viimein pääsi käsiksi 2000-luvulla. Kirchin kuoli vuonna 2005, juuri kun oli alkamassa saada tunnustusta uraauurtavista kokeiluistaan. Postuumeja uusinta- ja  arkistojulkaisuja onkin sitten pukannut siinä määrin, että Primitive Londonin kaltaiset irtonaiset pätkätkin ovat nähneet päivänvalon.

Basil Kirchin: Primitive London (Trunk Records, 1965/2010)
5. musahaasterasti: Elokuvan soundtrack
Mistä peräisin: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Huonosti vanhentunutta musiikkia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Paul Oxley's Unit: Living in the Western World (levynkansi)Suomalaisen pop-historian tuntemuksessani on ollut Paul Oxley’s Unitin kokoinen aukko. Olen tiennyt että se oli yksi syntymävuoteni isoimmista bändeistä Suomessa, mutta silti en tietääkseni ole koskaan kuullut heiltä biisiäkään. Nyt kuunteluhaasteen neljännellä rastilla (”syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy”) olikin sitten oiva tilaisuus viimein kuunnella bändiä. Oikeastaan minulla ei edes ollut vaihtoehtoja, koska melkein kaikkien muiden syntymävuoteni hittilevyjen esittäjät ovat jo tulleet jossain määrin tutuiksi.

Englantilaisista ja suomenruotsalaisista jäsenistä koostunut Paul Oxley’s Unit on varmaan lähimpänä brittiläistä uutta aaltoa mitä Suomessa 1980-luvun alussa tehtiin. Tyylistä ja aikakaudesta huolimatta päällimmäinen sana, jolla tätä musiikkia kuvailisin, on konservatiivinen. En tarkoita tällä nyt arvokonservatismia sinänsä vaan sitä, että musiikin tärkein tavoite tuntuu olevan vakiintuneiden traditioiden ylläpitäminen. Musiikki kuulostaa enemmän Beatlesilta kuin Duran Duranilta.

Sanoitukset ovat myös varsin taaksepäin katsovia ja koostuvat lähinnä naisten esineellistämisestä. Ei nyt sellaisessa Van Halenin tai AC/DC:n seksiobjektin merkityksessä vaan ihan tekstien objektina: suunnilleen jokaisessa biisissä lauletaan ”she sitä ja tätä”. Tekstien tarinamaisuus jotenkin korostaa tästä minulle tulevaa ärtymystä. Se itsepintaisesti toistuva SHE on joku tosi mystinen mutta geneerinen Toinen, joka vaan tapahtuu kertojalle tai muille mieshahmoille. She loves you, jee jee, jne.

Konservatiivisuus kuuluu myös sovituksissa ja miksauksessa. Syntikat on upotettu syvälle soundiin, jotta ne eivät loukkaisi ketään ”autenttisen rockin” ystävää. Silloin kun ne pompahtavat miksauksesta pikaisesti esiin, ne kuulostavat lähinnä ääniefekteiltä, eivät biiseihin kiinteästi kuuluvalta soittimelta. Ainoan kerran kun syntikat todella pääsevät pääosaan, on silloin kun niiden ei todellakaan pitäisi: Terry’s Insiden ”jouset” kuulostavat kammottavan muovisilta ja vanhentuneilta.

Toki levyllä kuuluu myös lievä punkin vaikutus, etenkin nimibiisissä. Sanoituksessa yritetään selvästi kanavoida jotain post-punkille tyypillistä vieraantuneisuuden tunnetta, teknologisen ja konsumeristisen elämäntavan tyhjyyttä. Tästä videoesiintymisestä voi päätellä että Kraftwerkia ja Gary Numania on varmaan katseltu, mutta tulos on vain esikuviensa kalpea varjo.

Nyt kun olen saanut sydämeltä tärkeimmän – sen mikä levyssä mättää – on myös kehuttava sitä. Se on täynnä tarttuvia ja päähän jääviä melodioita, vaikka ne onkin pöllitty enimmäkseen Lennon/McCartneyltä. En ihmettele yhtään, että tästä tykättiin niin paljon 37 vuotta sitten. Samaan hengenvetoon voin myös sanoa, että en ihmettele sitäkään, että juuri kukaan ei enää puhu Paul Oxley’s Unitista. Tästä biisimateriaalista olisi saanut rakennettua myös paljon ajattomamman albumin, mutta Living in the Western Worldin tapauksessa musiikki on aivan liikaa aikansa lapsi.

Paul Oxley’s Unit: Living in the Western World (CBS Records, 1981)
4. musahaasterasti: Syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy / kappale
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

PS. Kai joku Paul Oxley’s Unitista kuitenkin puhuu nykyäänkin, kun bändi on tehnyt levynkin pari vuotta sitten. Kun tähän vertaa, niin toi eka levy alkaakin kuulostaa jo ihan hyvältä!

Azerbaidžanilaista siedätyshoitoa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (levyn kansikuva)Musahaasteen kolmannessa kohdassa (Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä) olisi tietenkin ollut mahdollista valita laajasta kirjosta kansainvälistä populaarimusiikkia tai vieraskielistä klassista. Koska vierauden äärelle hakeutuminen on kuitenkin minulle tärkeintä tässä haasteessa, päätin sen enempää miettimättä valita jotain itselleni täysin vieraasta musiikkikulttuurista. Oli siis aika tarttua noppaan ja suunnata kirjaston musiikkiosastolle, luokan 78.4 (etnomusiikki) luokse.

Jätin itselleni tutut kielialueeet väliin (Pohjoismaat, Brittein saaret ja Keski-Eurooppa), vaikka toki sieltäkin löytyy seasta vähemmistökieliä joita en ymmärrä. Sitten heitin noppaa joka johti minut alaluokan 78.481 (Aasia) luokse. Uudet nopanheitot taas johtivat minut S-kirjaimen alkuun, mistä löysin levyllisen musiikkia Azerbaidžanista – on se Aasiaa vaikka euroviisut voittivatkin!

Levyltä löytyy seitsemän Sari Gelin Ensemblen esittämää teosta, joissa lauletaan azeriksi. Soittimina levyllä soivat t’ār (luuttusoitin), kamanja (piikkiviulu), bālabān (oboesoitin) ja nagārā (patarumpu). Pidän näiden soittimien äänistä ja levyn musiikki onkin mieleeni, minkä takia suosikkiraitani on levyn päättävä instrumentaali Shushter rangi. Paikoin musiikki jopa hieman tanssittaa, vaikka mistään tanssimusiikista ei olekaan kyse. Kokoonpanon nimi ei tule sen jäseniltä vaan yhdestä levyn kappaleista: Sari Gelin on muita biisejä hitaampi kansanlaulu, joka on hyvin suosittu myös instrumentaaliversiona.

Kappaleiden määrästä päättelin jo etukäteen, että nämä ovat varmaan aika pitkiä kappaleita. Kolme niistä kestääkin reilusti yli 10 minuuttia, mutta ne koostuvat tosiasiallisesti useista saumattomasti peräkkäin soitettavista sävellyksistä. Tähän musiikkin perehtymättömästä ne kuulostavat kaikki samalta biisiltä, mutta musiikki ei silti ole missään vaiheessa pitkästyttävää. Kappaleissa on selvä etenemisen tunne ja transsinomainen tunnelma.

Kuten usein vieraassa musiikissa, oli se sitten länsimaista oopperaa tai kaukaisten maiden perinnemusiikkia, vieraat laulutyylit ovat ne jotka hankaavat eniten vastaan. Niin tälläkin levyllä. Korkealta lauletuista pitkistä vibratoista tulee arabialainen musiikki mieleen, mikä voi tietysti olla myös eurosentristä harhaluuloa. Laulusta kyllä kuulee että se on teknisesti hyvin taidokasta ja täynnä vilpitöntä tunnetta, mutta se kuulostaa silti epämiellyttävältä koska se noudattaa niin erilaisia sääntöjä kuin länsimaisen ”kauniin laulun” estetiikka.

Koska tässä rastissa on kyse nimenomaan lauletusta musiikista, on minun varnaan kiinnitettävä siihen erityistä huomiota ja yrittää oppia vähintäänkin sietämään tällaista laulutyyliä. Eihän tämä nyt mikään haaste olisikaan, jos kaikki kuulostaisi välittömästi helpolta ja nopeasti sisäistettävältä. Onneksi kattavassa tekstiliitteessä taustoitetaan musiikkia hyvin.

Tätä musiikkiperinnettä kutsutaan nimellä mugham, jonka sanat ovat yleensä suoraan klassisesta azerbaidžanilaisesta runoudesta. Sanat ja sävelet eivät ole useinkaan kiinteästi sidottuja toisiinsa, vaan laulaja voi valita minkä tahansa sävellykseen sopivan runon esitettäväksi. Valitettavasti levyn mukana ei tule lyriikoita, saatika niiden käännöksiä, joten aihepiirejä voi vain arvailla.

Mugham ei ole tosiasiallisesti yhtä selvärajaisesti eriytynyt populaari- ja taidemusiikista kuin länsimainen perinnemusiikki. Klassisen musiikin tapaan sillä on oma akateeminen musiikinteoriansa, sitä opetetaan institutionaalisesti ja sitä esittävät ammattimuusikot.  Toisaalta se on myös hyvin populaaria musiikkia, ja tämän ensemblen vokalisti, Gochaq Askerov, on mainstream-julkkis maassaan: hän on mm. tuttu tv-kilpailusta Mugham Star.  Hän on myös kiertänyt ahkerasti länsimaissa eri ensemblejen kanssa. Mugham on myös synnyttänyt crossover-genrejä läntisten traditioiden kanssa, kuten mugham-ooppera ja jazz-mugham. Toisaalta levyn tekstiliitteessä myös sanotaan, että mughamin siirtyminen sukupolvelta toiselle on kaikesta huolimatta edelleen pääosin oraalista perinnettä, mikä taas on tyypillistä perinnemusiikille.

Kyllähän tässä kävi kuten Children of Bodom -projektissani huomasin: kun samaa vierasta musiikkia kuuntelee toistuvasti avoimin mielin, alkaa ymmärtää sen säännönmukaisuuksia ja näkemään arvon siinä mihin aluksi syntyi voimakkain hylkimisreaktio. En kyllä tiedä, haluaisinko kuitenkaan kuunnella lisää tällaista laulutyyliä sisältävää musiikkia. Sen sijaan kuulisin mielelläni enemmänkin azerbaidžanilaista instrumentaalimusiikkia.

Sari Gelin Ensemble: Music from Azerbaijan (ARC Music, 2008)
3. kuunteluhaasterasti: Levy, jolla lauletaan kielellä, jota et ymmärrä
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

1001 klassista levytystä: Francisco Guerrero ja sodan äänet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

19. klassinen levytys

Francisco Guerrero: Battle Mass (kansikuva)Francisco Guerrero:
Missa de la batalla escoutez (1582)

Westminster Cathedral Choir
His Majestys Sagbutts and Cornetts
James O’Donnell, johtaja

Battle Mass (1998)
Hyperion CDA 67075 / Helios CDH55340

Kuuntele/osta:
Finna (yleisten kirjastojen kokoelmat)
Presto Classical

Yksi soitinmusiikin historian keskeisistä kiistakysymyksistä on ollut se, onko musiikki abstrakti taiteenmuoto, joka ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella, vai voiko se tai tulisiko sen kuvata jotain ulkomusiikillista. Vastakkainasettelu oli vahvimmillaan 1800-luvun romanttisessa musiikissa, jolloin syntyivät termit absoluuttinen musiikki ja ohjelmamusiikki. Ensin mainittua edustivat silloin etenkin abstraktit sinfoniat, ja jälkimmäistä narratiiviset sinfoniset runot.

Ilmiö on kuitenkin paljon vanhempi, koska jo renessanssissa sävellettiin kuvailevaa soitinmusiikkia. Tällainen imitaatio alkoikin jo laulumusiikin valtakaudella: laulutekniikoilla, ihmisäänen ominaisuuksilla ja sanojen rytmityksellä matkittin ulkomusiikillisia ääniä. Esimerkiksi Josquinin frottolassa El Grillo nopeasti lauletut lyhyet tavut matkivati rytmiltään laulun nimikkoeläimen, heinäsirkan, siritystä.

Eihän se tietenkään heinäsirkalta oikeasti kuulosta, varsinkaan nykyaikana, kun kaikki maailman äänet voidaan toistaa uskollisesti tallenteilta. Kyse ei kuitenkaan ole koskaan ollut siitä, että jotain ei-musiikillista ääntä on yritetty matkia mahdollisimman tarkasti, vaan siitä että se on ollut inspiraation lähteenä säveltäjille. Esimerkiksi linnunlaulu on todennäköisesti innoittanut musiikintekijöitä niin kauan kuin musiikkia on ollut olemassa.

1500-luvulla yhdeksi tärkeimmäksi ulkomusiikilliseksi imitaation kohteeksi muodostui sodankäynti. Aiheesta tehtyjä teoksia kutsuttiin yleensä italian taistelua tarkoittavan san mukaisesti battagliaksi, tai sen vieraskielisellä vastineella. Renessanssin aikana ne olivat enimmäkseen laulumusiikkia, koska soitinmusiikki ei ollut vielä saavuttanut täyttä kukoistustaan. Tunnetuja battaglia-lauluteoksia olivat mm. Matthias Werrecoren La Battaglia Taliana ja Mateo Flechan La Guerra.

Kenties kuuluisin battaglia-laulu oli kuitenkin Clement Janequinin chanson Escoutez tous gentilz (tunnetaan myös nimillä ”La bataille de Marigna” ja ”La Guerre”) vuodelta 1529. Ajan hengen mukaisesti se oli puolestaan inspiraationa monille myöhemmille sävellyksille. Syntyi siis imitaation imitaation imitaatioita. Tanssirytmejä noudattavan instrumentaaliversion sen teemoista sävelsi esimerkiksi Claude Gervaise vuonna 1557 (Pavane et gaillarde de La Guerre).

Siinä vaiheessa kun Janeqinin laulu päätyi Francisco Guerreron (1528–1599) messun valmistusaineeksi (1582), taistelun äänistä ei ollut enää juuri mitään jäljellä. Vaikka taisteluun viitataankin messun nimessä, se ei liity mitenkään sodankäyntiin. Nimi vain tuli messun cantus firmuksesta, kuten renessanssissa oli tapana.

Pitää ehkä perua aiemmat ennakkoluuloni Espanjasta toisen luokan klassisen musiikin maana, kun vastaan on jo tullut ainakin Cabezon, Morales ja Victoria. Guerrero oli joukosta se joka asui kaikkein eniten Espanjassa. Hän ei samalla tavalla kiertänyt Eurooppaa, etenkin Italiaa, kuten muut edellä mainitut. Guerrero teki lähes koko uransa Sevillassa. Tästä huolimatta hän oli ehkäpä kaikkein suosituin säveltäjä latinalaisessa Amerikassa.

Tässä levytyksessä on messulle poikkeuksellisesti soitinsäestys. Levyä voi siis suositella lämpimästi etenkin heille, joita puhdas a cappella -musiikki ei jaksa innostaa. Tätä musiikkia on tuskin esitetty kirkollisessa messussa tässä muodossa, mutta ratkaisulle on silti perustelut sevillalaisessa esitysperinteessä. Siellä kirkkomusiikista tehtiin usein soitinsovituksia, joita katedraalin palkkalistoilla olevat muusikot soittivat kirkonmenojen oheistoiminnoissa.

Soittimet ja soittajien määrä on valittu huolellisesti aikalaisdokumenttien perusteella. Esittävän ensemblen nimestä voi jo päätellä, että nämä eivät ole järin nykyaikaisia instrumentteja: His majestys sagbutts and cornetts. Kuten ajan musiikissa yleensä muutenkin, kyse on puhallinsoittimista, pasuunan varhaisesta esiasteesta sekä sinkistä, joka ei siis ole sama asia kuin trumpettia edeltänyt kornetti. Lisäksi levyllä kuullaan nokkahuilua, skalmeijaa (muistuttaa lähinnä oboeta) ja dulziania (fagottia); kaiken taustalla soi kamariurku. Soittimien rooli on kuitenkin varsin hillitty ja laulu on aina ehdottomassa pääosassa. Ne täydentävät silti toisiaan hienosti: vaskien metallinen mutta juhlava sointi ja kirkas kuoropolyfonia yhdistävät tähän levytykseen kaikki renessanssimusiikin parhaat puolet.

Varhaisbarokin aikana 1600-luvulla lauletut battagliat vähenivät radikaalisti ja ulkomusiikillisia ääniä ryhdyttiin imitoimaan pääasiallisesti soittimilla. Tämä laaja-alainen muutos liittyi mm. viulun kehittymiseen ja orkestereiden kasvuun. Yksi imitoinnin mestareista oli Heinrich Ignaz Franz von Biber (1644-1704), jonka Sonata Representativassa (n. 1669) viulisti matkii mm. seitsemän eri eläimen ääniä, hyvin pitkälti Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin hengessä.

Biberin 10-äänisessä Battaliassa (1673) kuulee paljon laulumusiikkia selvemmin, mitä siinä yritetään imitoida. Toiseksi viimeisessä osassa viulun jousien puisen kääntöpuolen taputtaminen kieliä vasten imitoi aivan selvästi miekkojen kalsketta. Kiinnitän huomiota erityisesti myös riitasointuiseen toiseen osaan, jossa soitetaan monta eri kansansävelmää päällekkäin. Biberin mukaan tämä kuvastaa sitä miten humalaiset baarissa laulavat omia laulujaan toisista välittämättä. Tämä ei liity suoranaisesti sodankäyntiin, mutta kai sitä voi ajatella myös kuvastamaan kansojen välisiä ristiriitoja.

Muita tärkeitä battaglia-instrumentaaleja sävelsivät mm. Andrea Gabrieli (Battaglia à 8 per strumenti da fiato) ja William Byrd (The Battell). Barokin aikana tämä sävellysmuoto kuoli pois samalla kun soitinmusiikki muuttui muutenkin abstraktimmaksi ja irtaantui imitaatiosta säveltämisen keskeisenä metodina. Tilalle tuli teoreettinen – ja kirjaimellisesti klassinen – muodon korostaminen.

Tämä muutos koski kaikkea kuvailevaa musiikkia, mutta luulen, että erityisesti battaglioiden jääminen historiaan johtui myös laajemmista kulttuurisista muutoksista. Sodan sosiologiakin on varmasti muuttunut, mutta en tunne asiaa sen tarkemmin. Se kuitenkin vaikuttaa selvältä, että jos barokin aikaan sotaan on voitu liittää eettisiä hyveitä kuten kunnia ja urheus, 1900-luvun taidemusiikki kuvaili lähes pelkästään laajamittaisen sodankäynnin kauhuja.

Sodan äänet alkoivat kuitenkin tehdä paluuta länsimaiseen taidemusiikkiin romantiikan aikakaudella: kuuluisimpana esimerkkinä Tšaikovskin 1812-alkusoiton (1890) instrumentaatioon kuului oikeita tykkejä. Modernissa maailmansotien ajassa sota taas on kuulunut mm. futuristien manifesteissa ja Šostakovitšin tuotannossa. Näihin myöhempiin sota-aiheisiin teoksiin palataan tässä projektissa kuitenkin myöhemmin useaan otteeseen.

Arpa on heitetty, eli kuinka kuunnella musiikkia sattumanvaraisesti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Charivari Agréable - Avanti L'opera: An A-Z of Italian Baroque (kansikuva)Musahaasteen vaikein rasti taisi tulla vastaan jo toisena. Ooppera-alkusoittoa on yhtä vaikea kuunnella sokkona kuin konseptilevyä, sillä ovathan oopperalevytyksetkin tavallaan sellaisia. Tunnetuimmat alkusoitot toimivat toki myös ilman kokonaisteoksen kontekstia, mutta tässä piti kuunnella nimenomaan itselleen entuudestaan vierasta. Eli minun tapauksessani joku ooppera-alkusoitto, joka ei ole kuuluisa.

Klassinen musiikki on muutenkin tässä haasteessa vaikea tapaus, koska se on harvoin välittömästi mukaansatempaavaa. Mitä enemmän tiedän jostain klassisesta teoksesta, sitä todennäköisemmin osaan nauttia siitä, ja sitä todennäköisemmin keksin niistä jotain kirjoitettavaa tänne. En minä tästä alkusoitostakaan keksinyt juuri mitään sanottavaa, joten kirjoitan nyt pääasiallisesti menetelmästä, jolla valitsen suuren osan kuunteluhaasteen levyistä. Sitä voisi kutsua vaikka analogiseksi shuffleksi.

Lue loppuun →