Musiikkimakuni ”viimeisimmästä jaksosta” on tietysti kaikkein vaikeinta kirjoittaa, koska se on niin lähellä ettei siihen ole saanut sellaista etäisyyttä kuin vanhempiin asioihin. Ei tälle jaksolle mitään selkeää nimeäkään osaa keksiä. Keinotekoinenhan tämä koko jako nyt muutenkin on.
Viime vuosille luonteenomaista on ollut varmaankin musiikkimaun entistäkin ennakkoluulottomampi laajeneminen. Turha edes yrittää kattavasti tässä käsitellä kaikkia eri genrejä ja bändejä jotka olen löytänyt. Täysin ennakkoluuloton tuskin kukaan voi olla, mutta ainakin nykyään tiedostan sen että ennakkoluulo jotakin tiettyä musiikkia kohtaan kertoo enemmän minusta kuuntelijana kuin kyseisestä tyylistä tai artistista.
Etnomusikologian opinnot ja kasvanut kiinnostus musiikkikirjastotoimintaan ovat olleet tärkeitä musiikkimakuani muokkaavia tekijöitä. Voisin oikeastaan nimetä tämän jakson kulttuurirelativistivaiheeksi, koska olen ryhtynyt lähinnä tutkimusmatkailijaksi joka haluaa tutustua kaikkiin maailman musiikkikulttuureihin. Käytännössä se tietysti on mahdotonta, mutta se on ideologinen jalo pyrkimys.
Samalla musiikkitottumuksia on alkanut luonnehtia aiempaan verrattuna uudenlainen analyyttisyys. Ei siis musiikkitieteellinen vaan taiteensosiologinen. Kaiken tämän akateemisuuden keskellä on tietysti vaikea välttyä elitismiltä. Keskeisimpänä haasteena onkin nimenomaan muistaa, että ei ole olemassa parempaa ja huonompaa musiikkia. Mikä tahansa tarkoituksenmukainen ääni voi olla musiikkia, kaikki on kulttuurisidonnaista. Saan nykyään nautintoa siitä ”ulkomusiikillisuudesta”, että koitan ymmärtää jotain vieraista musiikkikulttuureista. Niitä ovat siis niin maailman kansanmusiikit kuin populaarimusiikin eri länsimaiset alakulttuuritkin.
Osa V: 2008-2011 – Relativistis-elitistinen tutkimusmatkailijavaihe
Musiikkimakuni lähti alkuvuodesta 2008 entistäkin humoristisempaan suuntaan kun löysin dark cabaret’n, mustalaismusiikin ja oopperan epäpyhästä liitosta mustan komediansa ammentavan The Tiger Lilliesin 1. Pall Bearers. Samoista brechtiläisistä lähtökohdista ponnisti myös vuoden 2007 musiikkilöytö Black Sun Productions (ei löydy Spotifystä) ja mikseipä tavallaan myös vuoden 2008 rock-legendalöytö The Doors (2. Alabama Song (Whisky Bar)). Kabareeta musiikkiinsa sotkee myös neofolkia omalaatuiseen muotoonsa muokkaava Rome, jonka 3. Die Brandstifter kuulostaa ihan Tom Waitsilta univormussa.
Koska äärimmäisyydet kiinnostavat minua, rupesin metalliallergiastani huolimatta pikkuhiljaa myös kuuntelemaan sitä black metalia. Ensimmäinen genren levy josta oikeasti pidin taisi olla Ulverin Bergtatt (4. Soelen gaaer bag aase need). Ulver nyt ei luonnollisestikaan ole parasta ja tyylipuhtainta bläkkistä, vaan on parhaimmillaan elektroprogressiivisena Coil-kloonina. Enimmäkseen olenkin kuunnellut Ulverilta tuota myöhäistuotantoa, mutta tästä se black metalinkin kuuntelu minulla alkoi. Sopivan varovaisesti tuollaisesta folk-fiilistelyllä itseään tasoittavasta metelistä.
Martial industrialia kuuntelin enimmäkseen 2006-2007, mutta syyttäkää Spotifyä siitä ettei edellisessä osassa ollut sitä enempää. Ei sieltä tästäkään genrestä juuri mitään löydy. Karjalan Sisseiltä on sentään niitä vähän heikompia levyjä tarjolla mutta In Slaughter Nativesista tai Triariista on turha haaveillakaan. Mutta Tribe of Circleä sentään on (5. Si his parem para bellum).
Vuosi 2008 näyttäisi muutenkin olevan musamaustani se vuosi, jota voi kaikkein huonoimmin demonstroida Spotifyllä. Sitä kun luonnehti hyvin pitkälti loppuunmyytyjen obskuurien 80-luvun industrialkasettien metsästäminen internetin musablogeista. Onkin suuri menetys että tekijänoikeusmafia on juuri saanut suljettua Megaupload-tiedostonjakosivuston. Ilman vastaavia palveluita en olisi törmännyt tähän valtavaan joukkoon mahtavaa unohdettua kokeellista musiikkia, jota ei ole mistään saatavilla kaupallisesti ja/tai laillisesti.
Tekijänoikeuksien vastaista niiden jakaminen toki on, mutta kulttuurin edistämistä varten kehitetty lainsäädäntö kääntyy kyllä absurdiksi itsensä irvikuvaksi kun sen perusteella sensuroidaan internetistä teoksia joita ei ole muualla saatavilla. Toisaalta esimerkiksi Sleep Chamberin kohdalla tämä harvinaisuuksien jako on osaltani johtanut ihan rahavirtaankin. Suurin osa bändin laajasta tuotannosta on valitettavan harvinaista ja loppuunmyytyä, mutta onneksi niitä CD-levyjäkin voi yhä ostaa.
Spotifystä löytyy vain bändin Warm Leatherette -cover ja vaikka se teemaltaan onkin hyvin SC:lle tyypillinen biisi, ei siitä saa mitään kuvaa bändin seksuaalis-ritualistisesta voimasta. YouTubesta soitan teille siis nimikappaleen bändin parhaalta levyltä Submit to Desire. Levyllä on myös varsin hieno kansi. Kappaleesta käy hyvin ilmi mikä Sleep Chamberin musiikissa on parasta, ja varmasti jonkun mielestä myös huvittavinta ja nolointa. Limainen vanha setä puhelaulaa irstaita rupuisten kellarissa nauhoitettujen konesoundien päälle ja kansikuvassa lesboillaan. Seksi ja musiikki eivät kumpikaan ole pelkästään vakavia asioita. Ne voivat olla samaan aikaan sekä hauskaa että vakavaa, enkä nyt siis tarkoita sitä että vain repeilee kuunnellessaan musiikkia tai harrastaessaan seksiä.
Epämääräisestä underground-kamasta löysin tien nopeasti hittilistojen kärkeen kun törmäsin jotain ihmeen kautta Phil Spectorin wall of sound -tuotantojälkeen. The Crystalsin 6. Then He Kissed Me ja muut sen kaltaiset popkappaleet opettivat minulle miten banaalista rakkauslaulustakin tehdään wagneriaaniset mittasuhteet saavuttava taideteos.
Vuonna 2009 löysin myös lopullisesti punk-musiikin. Tuota moneen eri alatyyliin rönsyillyttä musiikillista innovaatiota on mahdotonta tässä yhteydessä tiivistää, joten on tyydyttävä vain pariminuuttiseen rykäisyyn jostain punk rockin ja hardcoren välimaastosta: 7. Turpa kiinni ja nussi. Laman kaltaiset suomipunkin legendat iskivätkin kovempaa kuin ulkomaan yrittäjät, varmaan siksi että punkin yhteiskunnalliseen aspektiin on helpompaa samaistua kun se tulee omasta kulttuuripiiristä. Pitkään kai tunsin musiikillista juurettomuutta, kun lähinnä välttelin kaikkea omasta kulttuuripiiristäni tulevaa liian arkisena ja tylsänä.
Ja sitten jotain aivan muuta. Tai sitten ei; oman kulttuuripiirin taidehistorian löytämisestä ja arvostamisesta tässäkin on kyse. Punkin kanssa rinnalla on ihan loogista kuunnella vanhaa iskelmää ja sota-ajan propagandalauluja. Matti Jurva on kuplettien mestari ja hänen poliittisesti epäkorrektien laulujensa kuuntelu nykypäivänä on äärimmäisen viihdyttävää: 8. Soita vielä se neeker-jazz. Jurvan mielestä tuota neeker-jazzia varmaan edusti myös Billie Holiday (9. Strange Fruit).
Kiinnostuin kyllä muustakin kuin tuosta viihteellisimmästä jazzista ja rupesin kuuntelemaan myös bebopin, freejazzin ja fuusiojazzin klassikoita. Eikä saa unohtaa myös ambientia pseudojazzia à la Mount Fuji Doomjazz Corporation ja Kilimanjaro Darkjazz Ensemble. Paras on silti tietenkin Bohren und der Club of Gore. En tuota jazz-soittimilla soitettua funeral doomia silti osaa soittolistalle lisätä, koska se olisi hämmentävä pysähtyneisyyden hetki keskellä menevämpää musiikkia.
Viimeisiä musiikillisten ennakkoluulojeni käymättömiä erämaita edusti country. Kuten jo aiemmin ennustin, on siitäkin saatu brändättyä itseäni kiehtova musiikkityyli lisäämällä sen nimeen gothic-etuliite. Laajemmin hyväksytty termi lienee kuitenkin alt-country. Sitä edustaa tässä The Handsome Familyn sydäntä riipaiseva 10. Passenger Pigeons jossa rinnastetaan sydänsuru yhteen suurimmista ihmisen aiheuttamista sukupuutoista.
Lintuja tutki myös Charles Darwin. Galapagos-saarten peippojen suuri variointi auttoi Darwinia kehittämään teoriansa luonnonvalinnasta. Kyllä tämä liittyy asiaan! 11. Variation of Birds. Olin tutustunut The Knifen musiikkiin jo pari vuotta aiemmin, mutta he ovat mukana soittolistalla vasta nyt, koska vuonna 2007 Knifen musiikki ei edustanut mitään vallankumouksellisen uutta ja suuntaamuuttuvaa musiikkimaussani. Toisin kuin yhtyeen yhdessä Mt. Simsin ja Planningtorockin kanssa tekemä elektro-ooppera Darwinista.
Tähän asti olin ollut aika vahvasti populaarimusiikin kuuntelija, mutta nyt viimeisetkin raja-aidat alkoivat ryskyä. Kansan-, taide- ja populaarimusiikkien risteyskohtaan saavummekin seuraavaksi kolmen perkussiomusiikkiesimerkin myötä. Aina Einstürzende Neubautenista lähtien ja paljon ennen sitäkin, maanisesti hakkaavat lyömäsoittimet ovat olleet lähellä sydäntäni. Ne ovat myös monien muusikoiden ja kansojen sydäntä lähellä, kuten esimerkeistä huomaamme.
Etnomusikologian opintojen myötä tutustuin kansanmusiikkiin. Mieluisin tyyli löytyy Tiibetin rituaalimusiikista, mutta Spotifysta ei löydy yhtäkään niistä levyistä joita minä olen fiilistellyt! On siis tyydyttävä Indonesian gamelan-musiikkiin, mutta onneksi voin sen avulla nyt sitten demonstroida yhteyksiä toisistaan kaukaisten musiikkikulttuurien välillä: 12. Gender Wayang, Sukawati.
Gamelan perustuu rikkaaseen löymäsoittimistoon, aivan kuten minimalisti Steve Reichinkin tuotanto: 13. Drumming: Part IV. Populaarimusiikin puolella tätä samaa ideaa edustavat juurikin monet industrialkokoonpanot, sekä merkittävä osa noiseartisti Daniel Menchen tuotannosta: 14. Creatures of Cadence: Part II. Todistakoon tämä siitä että samantyyppisiin musiikillisiin ratkaisuihin voidaan päätyä hyvin monipuolisista kulttuurisista taustoista. Siksi ei kannata tuijottaa maiden ja genrejen rajoihin vaan rohkeasti avata korvansa kaikelle vieraalle. Sieltä seasta löytyy kuitenkin myös jotain tuttua.
Populaarimusiikin puolella jatkoin vanhojen ennakkoluulojen murtamista. Nyt sai huutia heavy metal -kammo. Enimmäkseen olen kuunnellut nyt Black Sabbathia (15. Fairies Wear Boots), mutta esimerkiksi Venomilla on pari aivan loistavaa biisiä (16. In League With Satan) vaikka suurin osa onkin sitä inhoamaani kitaranvingutusta.
Vuonna 2011 merkittäviä uusia musiikillisia aluevaltauksiani olivat poliittinen laulelmamusiikki, suomalainen hiphop, minimalismi ja ooppera. Sota-ajan propagandalaulut olivat tulleet jo aiemmin tutuksi. Laulujen käyttämisessä ideologisten tarkoitusperien toteuttamiseksi on nykyään jotain todella eksoottista ja kiehtovaa. Ja tietysti myös pelottavaa. Olen toisaalta myös itsekin niin vankkumaton idealisti että otan taistolaislaulut välillä turhankin vakavasti. Agit-Propin 17. United Fruit saa luvan muistuttaa siitä että herkullisten Chiquita-banaaniemme taustalla on vuosisatojen pituinen (neo)kolonialismin perintö.
Aivan kuten punkissa, myös hip hopissa minua viehättää nykyään enemmän suomenkielinen materiaali. Tähän oli pitkä matka, koska hyvin tyypilliset ennakkoluulot (”suomi ei sovi räpin kieleksi”) olivat tiellä hyvin pitkään. Syyttäkää siitä vaikka Raptoria. Mutta sekä punk että hiphop ovat parhaimmillaan silloin kun ne ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita, vihaisia ja idealistisia. Kun ne ponnistavat yhteiskunnallisista oloista jotka ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja.
Hip hop ei kiinnosta minua silloin kun kyse on omakehusta ja uhoamisesta, koska sillä ei ole minulla mitään kulttuurista kaikupohjaa. Sen sijaan kun puhutaan yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, syrjäytymisestä ja mielenterveysongelmista, osaan samaistua. Olisin halunnut jakaa vaihteeksi jotain muuta kuin Julmaa-Henriä, mutta kun Kaucas ja Laineen Kasperi loistavat poissaolollaan, on edelleen hehkutettava Julman-Henrin ja RPK:n yhteislevyä ”Henri”: 18. Sanoihin takertujat.
Viimeisimpänä aluevaltauksena olen ryhtynyt hitaasti ja varovaisesti tutustumaan taidemusiikkiin. Minimalismissa on paljon samaa kuin ambientissakin, joten siitä oli helppo tunkeutua populaarimusiikin turvalliselta alueelta. Reichin lisäksi suosikkeihin kuuluu tietysti myös Philip Glass (19. Floe).
Varsinaista turvallisuudenkaipuuta edusti myös varovainen tunkeutumiseni oopperan alueelle. Siinäpä vasta viimeinen tabu! Mikäpä olisikaan popparien seassa kammotumpi musiikin muoto kuin ooppera! Tarvittiinhan siihen toki minimalistisäveltäjä (Louis Andriessen) ja elokuvien puolella vaikutuksen tehnyt libreton tekijä (Peter Greenaway) sekä Knifen Darwin-oopperasta muistuttavia elektronisia piipityksiä (Michel van der Aa). Kun oli noin monta aiempaa kosketuspintaa, Writing to Vermeer ei enää vaikuttanut ylitsepääsevältä koettelemukselta. 20. Scene 4.
Kaiken tämän sivussa olen yrittänyt tutustua myös konkreettiseen musiikkiin, serialismiin ja muuhun tekotaiteelliseen avantgardeen, koska olen niin postmoderni ihminen ettei joku klassisismin tai renessanssin musiikki tunnu kovin läheiseltä. Eikä näillä soittolistoille tosiaan mahtunut kuin pieni osa niistä tyylilajeista joita olen ajan saatossa kuunnellut. Selvänä trendinä kaiken tämän läpi on kuitenkin näkynyt jatkuva laajentuminen, uuden löytämisen riemu ja ennakkoluulojen heittäminen romukoppaan.
Tästä mikään ei olisi onnistunut ilman internetiä ja lain rikkomista. Vai onko laillisen median edustama musiikkikulttuurien kirjo muka monipuolistunut johonkin viimeisen 20 vuoden aikana? Vaikka jossain Spotifyssä onkin laaja valikoima musiikkia, sen laadusta ja kattavuudesta ei ole mitään takeita ja uuden löytäminen on silti yksinomaan käyttäjän vastuulla. Kaikki pitää kaivaa itse, vaihtoehdoilla ei ole minkäänlaista medianäkyvyyttä.
Internetiin on kyllä pikkuhiljaa muodostunut uusia musiikkimedian muotoja, mutta Spotifystäkin on suunnilleen yhtä paljon hyötyä artisteille kuin warettamisesta. Levy-yhtiöt tosin eivät hyödy jälkimmäisestä, joten ilmankos sitä isolla rahalla vastustetaan. Oikeastaan laadukas musiikkikirjastojärjestelmämme on ainoa laillinen instituutio joka edes jollain tavalla tukee musiikillisen maailmankuvan avartamista. Sitä on siis varjeltava teknologisen muutoksen pyörteissä!
Spotify
