Avainsana-arkisto: drum and bass

#39 Aphex Twin – Come to Daddy (1997)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (Musiikkivideo)
Spotify

Aphex Twin - Come to Daddy; EP:n kansikuvaKonemusiikki on noin keskimäärin muuta musiikkia kasvottomampaa ja siten vähemmän taipuvaista henkilöpalvontaan. Rockin piirissä on omatDylaninsa, Jagger/Richardsinsa, Lennon/McCartneynsä ja muut Jumalasta seuraavaksi korotetut nerot, mutta elektronisen musiikin parissa vähemmän. Lähimmäksi vastaavanlaista asemaa on kenties päässyt Aphex Twininä parhaiten tunnettu Richard D. James.

Osana tätä neron leimaa on tietysti Aphex Twinin nimeäminen milloin minkäkin genren luojaksi, riippuen siitä keneltä kysyy. Siinä mielessä projekti on kuin 1990-luvun Kraftwerk. Debyyttilevy Selected Ambient Works 1985-92 oli yksi keskeisistä varhaisista ambient house -albumeista, Didgeridoo-biisi oli olennainen trance-musiikin synnyssä ja Girl/Boy junglen muuttumisessa drum ’n’ bassiksi. Tai niin legendat kertovat. Eniten Aphex Twin kuitenkin identifioituu Intelligent Dance Music -genreen (ks. #74).

Jamesin neron statusta rakennetaan ennen kaikkea kertomuksilla hänen nuoruudestaan: hän syntyi Irlannin Limerickissa ja kasvoi Cornwallin maaseudulla, kuta kuinkin siis täysin eristyksissä musiikkikulttuurin keskuksista ja ulkopuolisista vaikutteista. Tarinan mukaan hän keksi lapsena John Cagen tyyliin preparoidun pianon tietämättä mitään siitä että joku muukin oli joskus tehnyt niin. Teininä hän siirtyi musique concréte -henkisten nauhamanipulaatioiden pariin, edelleenkin ilman ulkomaailman vaikutteita.

Muiden tekemään musiikkin James alkoi sosialisoitua tarinan mukaan vasta 15-vuotiaana kun hän kuuli Larry ”Mr. Fingers” Heardin klassisia Chicago house -kappaleita, mutta silloinkin hän piti siitä vain siksi että oli itsekin täysin sattumalta tehnyt samantyylistä musiikkia. Lopulta kun acid house kunnolla rantautui Britanniaan, James oli täysillä mukana rave-kulttuurissa ja soittamassa DJ-keikkoja. James ei tosin ollut tietenkään mikään tavallinen DJ, sillä hän muun muassa ”soitti” vinyylien sijaan hiekkapaperia. Laitteet varmaan tykkäsivät.

Uuden konemusiikin innoittamana James sukelsi syvemmälle syntetisaattoreiden muokkaamisen ja kokoamisen maailmaan. Hän oli teknisesti täysin itseoppinut kun pääsi vuonna 1990 halutulle elektroniikkalinjalle Kingstonin yliopistoon. Pääsyyksi omien laitteiden tekemiseen James on kertonut sen, että markkinoilla olevat laitteet rajoittavat liikaa luovuutta. Hän innostui ensimmäisestä syntetisaattoristaankin kunnolla vasta kun avasi sen ja alkoi sörkkiä sen sisuskaluja.

22-vuotiaana Jamesilla oli kasassa tuhatkunta julkaisematonta kappaletta, joita hän oli siihen asti jakanut kavereilleen kasetteina. Lopulta tästä laajasta materiaalista julkaistiin Aphex Twinin debyyttilevy, joka kattoi nimensä mukaisesti sävellyksiä vuosilta ’85-’92. Tuotteliaisuutensa vuoksi häntä verrattiin mielellään Mozartiin ja teksturaalisen innovatiivisuutensa vuoksi Stockhauseniin, Ligetiin, Xenakisiin ja Reichiin. Aphex Twiniä nostettiin taitelijanjalustalle nimenomaan vertaamalla häntä taide- eikä populaarimusiikin tekijöihin.

Rytmiikaltaan Jamesin musiikki oli jo alusta lähtien osa teknomusiikin jatkumoa, mutta moniuloitteisten harmonioiden ja melodioiden vuoksi häntä ylistettiin vertaansa vailla olevaksi mestarisäveltäjäksi, joka loi teknosinfonioita. Kuten ehkä sävystäni voi päätellä, en usko näistä legendoista ja ylisanoista yhtäkään. Teknisesti lahjakas James eittämättä on, mutta varmasti suuri osa hänen lapsineroimagostaan on mediassa tarkoituksella rakennettua.

Esimerkiksi Aphex Twinin kakkosalbumi Selected Ambient Works Volume II:n (1994) ympärille rakennettiin melkoista mystisyyden auraa. James sanoi sen syntyneen noin 70-prosenttisesti lucid-unissa. Lucid dreaming on tekniikka jolla ihmiset opettelevat tietoisesti ohjaamaan uniaan. James ohjasi niitä musiikinteon suuntaan niin että hän näki unta itsestään studiossa tekemässä musiikkia ja sitten herättyään koitti toistaa unessa tekemänsä ja kuulemansa musiikin valvetilassa. Hyvä levy se on, mutta ei mitään niin ainutlaatuista etteikö sitä olisi voinut tehdä ilman tällaisia vippaskonsteja. Toisaalta James on myös sanonut nukkuvansa vain pari tuntia yössä ja tekevänsä musiikkia univajeessa, mikä kuulemma tuo musiikkiin omaa omituista särmäänsä.

Levyn kappaleilla puolestaan ei ole nimiä koska Jamesilla on synesteettisiä kykyjä: hänen aistikokemuksensa sekoittuvat niin että hän voi ”nähdä ääniä”. Hän kuulemma näkee keltaista aina kun kuulee musiikkia josta pitää. James identifioikin kappaleensa usein ennemmin väreihin kuin sanoihin. Tai sanoihin jotka eivät tarkoita mitään, tai vaikka matemaattisiin kaavoihin (ΔMi−1 = −αΣn=1NDi[n][Σj∈C[i]Fji[n − 1] + Fexti[[n−1]]).

Itse arvostan Aphex Twinin uran vaiheista kuitenkin sitä myöhempää, ja kaupallisempaa, koska silloin hänen imagonsa keinotekoisuus paljastui ilmiselväksi. Breakbeatit olivat vahvasti läsnä I Care Because You Dolla (1995) ja Richard D. James Albumilla (1996) etenkin drum ’n’ bass oli selkeä inspiraatio. Come to Daddy (1997) -single on kuitenkin se julkaisu josta Aphex Twin parhaiten tunnetaan. Sen myötä James kasvoi ulos maineestaan ihmelapsena, makuuhuoneeseen laitteidensa kanssa eristäytyneenä nerona. Sen sijaan hänestä tuli shokkirokkarin lähin vastine raven jälkeisessä konemusiikissa, mikä oli elektronista musiikkia tekevän artistin imagoksi todella virkistävää.

Tämä single teki Jamesista ”konemusiikin pahan pojan”, rock-tähden joka on pelottava ja synkkä kuin Marilyn Manson. Paitsi että James hymyilee. Todella pelottavasti. Se on paljon kammottavampaa kuin avoin synkistely. James onkin kertonut nimenomaan pitävänsä erityisen paljon äänistä jotka kuulostavat ”pahoilta” ja aavemaisilta. Järkyttäminen ja pelottavien kuuntelukokemusten tarjoaminen on lähellä hänen sydäntään.

Aphex Twinin häiriintynyt imago tiivistyy parhaiten hänen yhteistyössään video-ohjaaja Chris Cunninghamin kanssa. Siinä löysi kyllä kaksi kieroa tyyppiä toisensa harvinaislaatuisen hedelmällisellä tavalla. Tuloksena Come to Daddyn musiikkivideon lisäksi mm. Windowlicker (1999), Flex (2000), Monkey Drummer (2001) ja Rubber Johnny (2005). Ajatonta kamaa. Painajaismaista kuvastoa jonka Aphex Twinin kiero pörinä nostaa toiseen potenssiin. Windowlickerin kansi- ja videotaiteen sukupuolitasapainoa häiritsevä gender bending tuo monessa mielessä mieleen esimerkiksi electroclash-artisti Peachesin (Fuck the Pain Away, 2000). Vaikka Windowlickerin musiikkivideo onkin hulvaton seksistisen hip hop -videon parodia, luulen että toisin kuin sukupuolinormeja tarkoituksella kysenalaistava Peaches, Aphex Twin sotkee sukupuolia ainoastaan järkyttääkseen. Aivan kuten shokkirokkarille sopii.

Aphex Twin - Windowlicker (1999) vs. Peaches - Operate (2000); kritiikkiä vai hyväksikäyttöä?

Lue lisää: Prendergast (2000): s. 418-421; Toop (1995): s. 208-213; Poschardt (1995): s. 324-325; Reynolds (2008): s. 162-166; Sharp (2000): s. 144; Rule (1997/2011): s. 151-152.

Kuuntele myös: Koska James varjelee niin tiukasti omaa auteur-imagoaan, hän ei mielellään puhu kappaleidensa tekoprosessista tai hänen vaikutteistaan, mutta ainakin Richard D. James Albumilla hänen rytmeihinsä vaikutti voimakkaasti Wagon Christ ((Lapping Up) Space Milk, 1994).

Spotify: Soittolistalla nyt 293/500 biisiä.

Kymmenen tunnetun artistin tai yhtyeen salattua menneisyyttä

Julkaistu , kirjoittanut
1

Listaan vielä lisää mielenkiintoisia trivianpalasia populaarimusiikin historian omituisista salaisuuksista. Minua on pitkään kiehtonut tieto siitä että monet tunnetut yhtyeet ja artistit ovat ennen kaupallista läpimurtoaan tehneet aivan erilaista musiikkia, josta suuri yleisö ei ole lainkaan tietoinen, joten nyt on vuorossa kymmenen yhtyettä ja artistia joilla on salattu menneisyys. Eivät kaikki näistä tosin mitään kovin suuria salaisuuksia ole.

Tähän kategoriaan ei pääse vielä sillä että on muuttanut tyyliään radikaalisti levytysuransa aikana. Tyylimuutoksen on nimenomaan täytynyt olla sellainen että artisti tai yhtye on saanut menestystä ainoastaan uudella tyylillään eikä heidän vanha tyylinsä ole saanut vastaavasti huomiota. Bändin kuitenkin pitää olla sellainen että sen varhaistuotantoa ehdittiin levyttää ja siitä on muutenkin runsaasti todistusaineistoa jäljellä.

Ekstrapisteitä saa, jos ns. vanhan inkarnaation levyt ovat loppuunmyytyjä harvinaisuuksia joiden olemassaolo halutaan kätevästi unohtaa kaikissa biografioissa ja promomateriaaleissa. Mitä isommissa hinnoissa vanhan tyylin loppuunmyydyt levyt, sitä parempi.

Lue loppuun →

#55 Metalheadz – Terminator (1992)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (vain ääni)

Metalheads - Terminator; singlen kansiKaikissa huumekeskeisissä musiikkikulttuureissa seuraa ennemmin tai myöhemmin vaihe, jossa päihteet näyttävät ikävät puolensa. Harvoin ne kuitenkaan alkavat kuulua itse musiikissa yhtä suoraan kuin brittiläisessä darkcoressa vuoden 1992 tienoilla. Iso-Britannia kärsi tuolloin myös pahasta lamasta ja thatcherismin haittavaikutuksista kuten massatyöttömyydestä ja rikollisuudesta. Yhteiskunta ympärillä näytti erityisen synkältä niissä ghettoutuneissa lähiöissä joissa darkcore-artistit asuivat. Breakbeatien kappaleisiin tuoma sirpaleisuus ja katkonaisuus heijastivat sosiaalista epävarmuutta

Tämä uusi synkkyys ilmensi hardcore technon kultakauden loppua. Jäljelle jääneen skenen musiikki muuttui sitä heijastelevaksi darkcoreksi, jota luonnehtivat mm. mollivoittoisuus, kauhuelokuvasamplet ja huumeiden haittavaikutuksia käsittelevät biisien nimet. Lauluahan niissä ei juuri ollut, vaan mahdolliset ”sanat” tulivat puhesampleista. Ne kuvastivat sitä synkkää pettymystä joka koitti kun tajuttiin ettei hedonistinen ja eskapistinen rave-kulttuuri voinut olla pysyvä ilmiö.

Pitkäaikaisesta ekstaasin, marijuanan ja amfetamiinin käytöstä seurasi sivuoireina masennusta, vainoharhaisuutta ja hallusinaatioita, ja nämä kaikki ilmiöt vaikuttivat vahvasti syntyvään musiikkiin. Kappaleiden aiheiksi löytyi mm. aivovaurio, kuolema ja huonot huumetripit. Ekstaasia jatkettiin kaiken maailman epämääräisillä aineilla, kuten crackilla, ja klubien fiilis muuttui huonoksi.

Keskeisen darkcore-levymerkki Reinforcedin perustaneen 4hero-kokoonpanon Dego McFarlane kuitenkin arvelee, että crack-yhteys oli oikeasti räikeästi liioiteltu koska media piti skeneä piilorasitisesti kätevänä syntipukkina huumekulttuurin olemassaololle. Pääosin valkoihoisen kansanosan house-klubeilla käytettiin luultavasti vähintään yhtä paljon ja yhtä kovia huumeita, mutta siitä ei tietenkään nostettu mitään haloota vaan orastava darkcore/jungle-skene sai kaikki syyt niskoilleen.

Darkcoresta muodostuikin silta breakbeat hardcoresta (#58) jungleen (#75), josta puolestaan kehittyi drum ’n’ bass. Kaikissa näissä brittiläisen breakbeat-vetoisen rave-musiikin vaiheissa mukana oli Goldie, DJ:ksi ryhtynyt graffititaiteilija ja korumyyjä. Hän aloitti musiikkiuransa Rufige Kru -duossa, joka julkaisi vaikutusvaltaisen Darkrider-EP:n vuonna 1992. Hänen samana vuonna Metalheadz-nimellä julkaisemansa soolokappale Terminator on kenties keskeisin darkcore-hitti. Suurimman vaikutuksen breakbeatien popularisointiin hän teki kuitenkin myöhemmin Goldie-nimellä. Samalla kun muut kehittivät tyyliä junglen suuntaan, Goldie oli mukana luomassa kotikuunteluun paremmin sopivaa drum ’n’ bassia.

James Cameronin alkuperäisestä vuoden 1984 scifi-toimintaklassikosta inspiraation ja osan sampleistaankin ottanut Terminator on merkittävä pääasiallisesti siksi, että se toi ns. timestretching-tekniikan hardcoreen. Timestretching mahdollisti samplejen nopeuttamisen ilman että samplen sävelkorkeus muuttuu. Näin oli siis mahdollista käsitellä laulua niin että se saatiin sovitettua hardcoren nopeaan tempoon ilman että siitä tuli huvittavaa kimitystä. Tekniikka sai myös rytmeissä aikaan hämmentäviä illuusioita rytmin nopeutumisesta vaikka tempo oikeasti pysyikin samana.

Toki darkcorea tehtiin myös timestretchingiä vanhemmalla tekniikalla ja esimerkiksi Bay B Kane käytti breakbeat hardcorelle tyypillisiä oravavokaaleja Hello Darkness -kappaleella. Hardcoressa korkea laulu tosin ilmaisi usein euforiaa, mutta tällä kertaa Simon & Garfunkelin samplaamisella tavoiteltiinkin ahdistavaa ja synkkää tunnelmaa. Paitsi että vokaaleja nopeutettiin, niitä myös muokattiin monilla efekteillä niin että tulos kuulosti mahdollisimman aavemaiselta.

Paitsi että darkcore heijasteli ympäröivää yhteiskuntaa ja breakbeat/hardcore-skenen tilaa, se oli myös selvää kommentaaria muulle sen ajan teknolle: breakbeat hardcoren oli ”tappanut” toytown techno, joka teki koko musiikkityylistä vitsin ja toisaalla eskapistinen happy hardcore nosti päätään. Oli siis syytäkin tehdä korostuneen synkkää teknoa kun valtavirta meni niin järjettömän pirteään ja humoristiseen suuntaan. Luonnollisestikin keskeisiä vaikutteita olivat myös 1990-luvun alun belgialainen hardcore ja Joey Beltram (ks. #62).

Kuuntele myös: Terminatorin ohella keskeisiä darkcore-kappaleita olivat Doc Scottin Nasty Habits -nimellä julkaisema Here Comes the Drumz, Nebula II:n X-Plore H-Core ja Origin Unknownin Valley of the Shadows. Jo ennen näitä kuultiin darkcorea ennakoiva, huumekuolemaa käsittelevä 4heron vuoden 1991 hitti Mr. Kirk’s Nightmare, joka tosin joutui soittokieltoon siinä vaiheessa kun joku todella puukotettiin darkcore-klubilla kappaleen soidessa taustalla. Rufige Krun toinen puolisko Rob Playford julkaisi myöhemmin materiaalia 2 Bad Mice -kokoonpanossa, tuloksena mm. Bombscare-klassikko

Myöhemmin darkcoren perintöä jatkoi techstep joka syntyi jump upin (ks. #75, kuuntele myös) tapaan vastareaktiona drum ’n’ bassin valtavirtasuosiolle. Nämä genret veivät junglen takaisin maan alle: jump up hip hop -vaikutteita korostavana genrenä, techstep synkempänä ja minimalistisempana tyylinä. Esimerkkikappaleena toimikoon Ed Rushin Skylab. Techstepistä puolestaan kehittyi mm. Photekin edustama neurofunk (Ni Ten Ichi Ryu).

Lue lisää: Darkcore: Reynolds (2008): s. 188-202; James (1997): s. 18-32.
Techstep: Reynolds (2008): s. 352-362; James (1997): s. 98-104.

#68 Vangelis – Chariots of Fire (1981)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify (Titles)
Spotify (Chariots of Fire)
YouTube (elokuvan alkutekstit)

Pidin Vangeliksesta ensimmäisen esitelmäni jo joskus lukiossa. En tiedä oliko kyseessä silloinkaan mikään varsinainen suosikkiartisti, mutta tästä kreikkalaisesta synavelhosta on jostain syystä aina ollut helppo kirjoittaa ja puhua. Miehellä on selvästikin ollut inspiroiva ura, jota en tosin ole 2000-luvulla enää ollenkaan seurannut.Vangelis - Chariots of Fire; soundtrackin kansikuva Tämän bloggauksen punainen lanka on oikeastaan siinä, että Blade Runner on ihan yliarvostettu. Hyvä elokuva se toki on, mutta kyseinen score ei mielestäni edusta Vangelista parhaimmillaan, ei edes hänen elokuvasävellyksiään. BR on yleensä se yksi elokuva/levy jota Vangelikselta suositellaan, mutta minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Kapinoin tätä konsensusta vastaan hieman omituisella tavalla, eli valitsemalla vieläkin kaupallisemman soundtrackin ja Vangeliksen melodisimman sävellyksen.

Tulivaunut (1981) toi Vangelikselle Oscarin, joka oli toinen parhaan alkuperäismusiikin Oscar pääosin elektroniselle scorelle (Midnight Express oli ensimmäinen kolme vuotta aiemmin). Elokuvan pääteema nousi myös singlelistojen kärkisijoille. Vangelis oli rohkea veto historiallisen elokuvan säveltäjäksi. Siihen asti kun elektroninen musiikki oli ollut aikalailla scifin yksityisomaisuutta. Se että tämä elokuva sai vielä Oscarin parhaasta musiikista, oli eräänlainen elektronisen elokuvamusiikin siirtymäriitti: tämä on ihan hyväksyttävää musiikkia ilmaisemaan muutakin kuin pelottavia tulevaisuudenvisioita.

Chariots of Fire -albumi on yksi historian menestyneimmistä elektronisista soundtrackeista minkä lisäksi se myös mielestäni tiivistää Vangeliksen pitkän ja monipuolisen uran kaikkein parhaiten. Siinä on vielä samoja haasteellisia proge-sävyjä jotka luonnehtivat hänen 1970-luvun tuotantoaan, mutta myös niitä melodisempia new age -vivahteita, jotka ovat olleet tyypillisiä varsinkin hänen 1990-luvun tuotannolle. Itse kolmiminuuttisessa pääteemassa ei tosin ole hirveästi niitä kokeilevampia puolia.

1970-lukulaista on myös se, että soundtrack-albumilla kakkospuolen täyttäää kokonaan yksi Chariots of Fire -niminen kappale – yleensä ”Chariots of Fire” -nimellä kulkeva teemabiisi on levyn alussa nimellä Titles. Tämä nimikkokappale on oikeasti sarja erinäisiä irtonaisia kappaleita, jotka kuitenkin vaihtuvat saumattomasti ja sisältävät sen verran samoja teemoja että tuntee todella kuuntelevansa elokuvamusiikiksi sävellettyä teosta. Elokuvan pääteema toistuu näiden 20 minuutin aikana useampaan otteeseen minimalistisemmin pianolla soitettuna.

Tämä pitkä ja polveileva, pääteemaan varsinkin alussa ja lopussa nojaava teos toimiikin paremmin kuin se lyhyt versio, jossa korostuu kappaleen melodian kliseisyys. Ensimmäiset assosiaatiot eivät enää edes liity alkuperäiseen elokuvaan vaan kaikkiin niihin loputtomiin parodioihin joissa ihmiset juoksevat hidastettuna kun Chariots of Fire soi taustalla. Yli 20 minuutin mitassa pääsevät oikeuksiinsa niin pääteeman kaunis melodia kuin pitkät kokeellisemmat maalailutkin.

1960-luvun suosituimmasta kreikkalaisesta rock-bändistä, Formynxistä, Ranskaan ja progebändi Aphrodite’s Childiin siirtynyt Vangelis meinasi liittyä myös Yesiin kun Rick Wakeman sai tarpeekseensa yhtyeestä, mutta päätyi kuitenkin lopulta korkean profiilin elokuvasäveltäjäksi ja sooloartistiksi. Ensimmäisen varsinainen studiolevy, jos soundtrackeja ei lasketa, oli Earth (1973), jota seurasi merkittävä varhaisteos Heaven and Hell (1975) kun säveltäjä oli jatkanut siirtolaisuuttaan Lontooseen. Tällä teemalevyllä käytettiin syntetisaattoreita ja elektronisia efektejä luomaan vuoron perään kuvia taivaallisesta harmoniasta ja helvetin tuskista. Samalla tiivistyivät jo Vangeliksen musiikin tulevat, osin ristiriitaisetkin juonteet: atonaalinen kokeilu ja melodinen kuulijan hyväily.

1970-luvun klassikkolevyjen Albedo 0.39 (1976) ja Spiral (1977) jälkeen Vangelis jatkoi vielä epämusikaalisimpia kokeilujaan kokonaisessa albumimitassa levyillä Beaubourg (1978) ja Invisible Connections (1985), mutta huonolla menestyksellä. Hänen soundtrackinsa, Chariots of Firesta ja Blade Runnerista Conquest of Paradiseen (1992), toivat suurimman tunnustuksen, mutta hän julkaisi myös paljon new age -musiikkiin vaikuttaneita studioalbumeita pitkin 1980-lukua. Ne kuitenkin olivat vielä hyviä levyjä, toisin kuin esimerkiksi vuoden 1997 liplattelulevy Oceanic. Vuosien saatossa Vangeliksesta mutoutui varmasti monen elokuva- ja new age -säveltäjän (ja Tuomas Holopaisen) esikuva.

Chariots of Fire viittaa sekä Vangeliksen menneisyyteen että ennakoi tulevaa tavalla johon Blade Runner ei pysty. Paitsi että Tulivaunut oli elokuva jota kukaan ei juurikaan muista muusta kuin sen musiikista, ja oli Vangeliksen suurin valtavirtamenestys, se on myös mielestäni edustavin levytys hänen koko urallaan. Ainakin jos jättää ne atonaaliset kokeilut sikseen.

Lue lisää: Prendergast (2000): s. 312-313.

Kuuntele myös: Blade Runner on kaikesta huolimatta ollut luultavasti eniten elektronisen musiikin kehittymiseen vaikuttanut elokuva, toki vain jos Kellopeliappelsiini (1972) jätetään pois laskuista. Tämän elokuvan vaikutus tosin saattaa olla elokuvamusiikin sijaan suurempi samplauksen kautta. Musiikkiakin useammin samplauksen kohteeksi on päätynyt elokuvan dialogi. Unohtumattomimpana tietysti Rutger Hauerin ”tears in rain” -monologi elokuvan lopulla, ja siitä nimenomaan lause ”time to die”.

Erityisen suosittuja samplelähteitä elokuvan musiikki ja dialogi ovat olleet EBM:ssä (esim. Covenant, lähes tunnistamattomana kohdassa 2:49) ja drum and bassissa (esim. Dillinja, T. Power ja London Elektricity). Trip hopin piirissä sitä ovat samplanneet ainakin Tricky (Aftermath, kohdassa 3:22) ja UNKLE (UNKLE Main Title Theme, kohdassa 2:28). Suurin leffaa samplaava hitti taitaa kuitenkin olla Sigue Sigue Sputnikin Love Missile F1-11, josta tosin on ihan liian monta eri versiota joista jokaisessa taidetaan käyttää hieman eri sampleja. Blade Runneria kuullaan ainakin tässä albumiversiossa, joka lainailee myös sitä Kellopeliappelsiinia.

#75 Shy FX & UK Apachi – Original Nuttah (1994)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Musiikkivideo

Martin James - State of Bass; kirjan kansiTätä listaa varten olen yrittänyt perehtyä myös itselleni vieraisiin elektronisen tanssimusiikin tyyleihin. Jungle on ollut näistä vaikeimmin lähestyttävä, näin ainoastaan kirjallisiin lähteisiin nojaavan maallikon näkökulmasta. Tämä taukokin johtui nimenomaan aiheen hankaluudesta. Luin junglesta kaiken mitä kirjastosta käsiini sain, ja silti olen yhä ymmälläni. Uskon kuitenkin pääasiallisesti Martin Jamesin State of Bass: Jungle – The Story So Far (1997) -kirjaa, koska se on ainoa lukemani kirja joka keskittyy pelkästään jungleen. Syynä määrittelyn ja lähestymisen vaikeuteen on jo ihan vain se että jo sana ”jungle” on ongelmallinen ja monitulkintainen, joidenkin mielestä jopa rasistinen.

Yhden tulkinnan mukaan junglea ei välttämättä edes voi pitää itsenäisenä genrenä vaan ennemminkin tiettynä skenenä ja genrejen jatkumona. Pakkaa sekoittaa entisestään drum ’n’ bass -sanan sotkeminen kuvioihin. Jotkut pitävät sitä ja junglea synonyymeinä. Toisten mielestä jungle taas on drum ’n’ bassin sisältävä laajempi käsite, toisten mielestä se on juuri toisin päin. Joissakin määritelmissä nuo kaksi käsitettä ovat vain lyhyempiä nimiä genreille ragga-jungle ja atmospheric/ambient/intelligent drum ’n’ bass. Itse olen taipuvainen tälle jälkimmäiselle kannalle, koska niin on Jameskin.

Lue loppuun →