Vinyylifetissin metafysiikkaa näyttää olleen ensimmäinen bloggaukseni joka on herättänyt sosiaalisessa mediassa jotain närkästymiseen viittaavaa, eli taisin viimein kirjoittaa asiasta joka ihmisiä kiinnostaa! Tökin vielä muurahaispesää lyhyemmän – ja helppolukuisemman! – täydennyskirjoituksen muodossa.
Jätin viimeksi pois vinyylifetissin elitistisen luonteen, koska rajansa nyt minunkin rönsyilyllä. Jos jatketaan tuon Kuudennen Tunnin esimerkillä, niin julkaisemalla (uudestaan) jonkin levyn tuolla tavalla pidetään huoli siitä että kyseistä levyä kuuntelee vain undergroundista hyvin tietoinen harrastajapiiri, jolla on keskiluokkaista kulutusvoimaa sekä tarvittavaa teknistä osaamista vinyylisoittimien hienosäätämiseen.
Svart Records kuuluu eliittilevy-yhtiöihin, toisin kuin esimerkiksi unohdettuja suomalaisia rock-klassikoita digitaalisesti halvalla uudelleenjulkaiseva Rocket Records, jonka voi nähdä tekevän bisneksen lisäksi myös sivistävää työtä. Oletettavasti tällaisessa tietoisessa kohdeyleisön rajaamisessa on kyse jonkinlaisesta vastareaktiosta populaarimusiikin ylipopulaaristumiseen, eli siihen kuinka laajasti digitoitu musiikki on saatavilla internetistä.
1900-luvun lähestyessä loppuaan suunnilleen kaikesta musiikista oli tullut populaaria sillä sitä alkoi olla laajasti kenen tahansa kuluttajan ulottuvilla. 2000-luvun puolella musiikista on tullut niin laajasti (laittomasti tai laillisesti) saatavilla olevaa, että sitä kuunnellakseen ei tarvitse enää olla edes kuluttaja. Se ei enää edellytäkään esineellisen musiikkituotteen ostamista, omistamista ja käyttämistä.
Tällaisessa tilanteessa on tietysti vaikea tehdä bisnestä (CD- tai tiedostomuotoisella) digitaalisella musiikilla, joten on täysin loogista että tällainen analogisen musiikin niche-julkaisutoiminta on alkanut näyttää toimivalta liikeidealta, jolle on kysyntää elitismiin taipuvaisen keskiluokan piirissä. Esimerkiksi musiikin vuotaminen nettiin on huomattavasti epätodennäköisempää jos levyä ei julkaista digitaalisena. Vinyylin digitointi on toki mahdollista ja myös niitä ”rippauksia” jaetaan netissä ilmaiseksi, mutta kuitenkin huomattavasti digijulkaisuja vähemmän. Rajatulle piirille saatavilla olevan musiikin ostaminen (ei siis sen kuunteleminen) ruokkii keräilijän tunnetta omasta erityisyydestään.
Svartin kaltainen julkaisutoiminta johtaa tilanteeseen, jossa musiikin kuuntelua määrittää vain maksukyky, käytännössä siis kuulijan yhteiskuntaluokka, ei musiikkimaku. Ihmisen mahdollisuudet kuulla musiikkia monipuolisesti ovat täten riippuvaisia hänen kyvystään kilpailla markkinataloudessa ja saavuttaa tietty tulotaso. Varsinkin kun kirjastot harvemmin enää lainaavat vinyylejä, muutamaa myönteistä poikkeusta lukuunottamatta, on vinyylijulkaisun eriarvoistava vaikutus normaaleista tasa-arvoa lisäävistä instituutioista riippumatonta.
Mitä monipuolisempi musiikkimaku ja hajautuneemmat kuuntelutottumukset, sitä parempipalkkaiseen työhön tulisi ihmisen tällä logiikalla pyrkiä. Jos sen sijaan kuuntelee hyvin rajattua määrää levyjä, ei ostovoimaakaan tarvitse olla hirveästi. Vinyyliä romantisoidessa usein hehkutetaankin jotain 1970-lukua jolloin levyn kuullakseen oli säästettävä kuukausitolkulla. Ikään kuin saatavuuden vaikeus ja sen edellyttämä oman työvoiman myynti markkinoilla tekisi musiikistakin tärkeämpää.
Käytän esimerkkinä myös toista edellisessä kirjoituksessa mainitsemaani yhtyettä, Mana Manaa. Yhtyeen koko vokalisti-sanoittaja Jouni Mömmön elinaikana levytetty tuotanto löytyyy Complete…Kaikki -CD:ltä, joka maksaa tällä hetkellä Levykauppa X:ssä (tämä ei ole mainos, käytän esimerkkiä vain koska se on Suomen laajin levykauppaketju) 6,95 euroa. Svart Recordsin uusintapainoksina Totuus palaa -LP ja Maria Magdalena -single maksoivat viime kesällä yhteensä n. 37 euroa (ensin mainittu on nykyään loppuunmyyty, joten hintaa tulee luultavasti nyt enemmän). 30 euroa halvemmalla sai siis täsmälleen saman musiikin ja jämäbiisejä vielä bonuksena. Soundien puolesta en huomaa tässäkään tapauksessa mitään merkittävää laadullista eroa CD:n ja vinyylin välillä.
Kokoelmalevyn kuunteleminen ei tietenkään ole sama asia kuin albumin, mutta tässäkin tulee taas tiedostoformaatti apuun: CD:ltä Totuus palaa -kokonaisuuden kuuntelu voi olla hankalaa, mutta tietokoneella siihen kuuluvista biiseistä saa tehtyä soittolistan. Toki tuollainen muiden biisien tunkeminen albumin alkuun ja perään on kökköä, kuten edellisessä bloggauksessa kirjoitinkin. On silti parempi että levy on julkaistu tuollaisena CD:nä kuin että sitä ei olisi lainkaan saatavilla helppokäyttöisessä ja edullisessa formaatissa. Itse tosin olin liian rahoissani viime kesänä, joten ostin nuo kalliit vinyylit. Siinä ei tosiaankaan ollut mitään järkeä, mutta itsekään en ole ollut täysin immuuni hysteeriselle vinyylimanialle.
Eikä minulla mitään sitä vastaan olekaan, että tällä tavalla tarjotaan musiikki saataville monessa eri formaatissa. Kuudennen Tunnin kohdalla näin ei kuitenkaan ole tehty, ja levy on saatavilla ainoastaa porvarillisessa 180 gram double vinyl gatefold -formaatissa. Mana Manalla on toki isompi potentiaalinen yleisö, joten sen julkaiseminen monessa formaatissa on ollut taloudellisesti pienempi riski.
Vaikka populaarimusiikki onkin tietyllä tavalla aina kauppatavaraa, en sulata ajatusta että musiikkimaku olisi yksinomaan kulutustottumus. Maailmassa on niin valtava määrä julkaistua musiikkia, josta yhä suurempi osa on kuolleiden taiteilijoiden tekemää (eli tekijänoikeudet omistaa joku muu kuin tekijä), että on jokseenkin epäilyttävä ajatus että kaikesta kuuntelemastaan pitäisi maksaa. Populaarimusiikin historia kuluu koko ihmiskunnalle, ja Mana Manan ja Kuudennen Tunnin musiikki suomalaisen kulttuuripiirin kollektiiviseen perintöön. Jälkimmäinen ei kuitenkaan nyt käytännössä kuulu siihen, koska musiikki ei ole laajasti saatavilla.
Vinyylielitismin tekninen puoli ilmenee kaikissa niissä lukemattomissa tavoissa, joilla laadukkaan levysoittimen omistajan on osattava säätää laitteitaan jotta musiikki oikeasti kuulostaisi ”CD:tä paremmalta”. Itse en ole siinä onnistunut vaikka olen omistanut ensimmäisen ns. ”oikean” vinyylisoittimeni jo melkein vuoden. Monia ongelmia olen onnistunut ratkomaan, mutta äänirasia ottaa edelleen huminaa jostain, oletettavasti lähistöllä olevista sähkölaitteista.
Vinyyliä kuunnellessa paljon useampi asia voi mennä pieleen kuin CD:tä tai tiedostoja kuunnellessa. Musiikin kuuntelu vinyyliltä vaatii CD-levyä enemmän teknistä osaamista, ei vain ostovoimaa. Digitaalisen musiikin binäärisyys on tavallaan lohduttavaa: se toimii tai ei toimi, ei ole välimuotoja. Naarmuiset levyt toki hyppivät, mutta niin se on jokaisessa formaatissa jos äänitteistä ei pidetä huolta. Vinyyli taas analogisena formaattina voi toimia lukemattomilla tavoilla epäoptimaalisesti.
Vinyylisoitinta säätäessä on huomioitava ainakin seuraavia säätöjä, joita ei digitaalisessa musiikissa tarvitse: neulapaino, antiskate-paino, maadoitus, äänirasian asettaminen täysin horisontaalisesti levylautaseen nähden, häiriöäänien minimoiminen muista sähkölaitteista tai jopa soittimen omasta moottorista. Suurin osa näistä ongelmista liittyy vinyyliin kuuluvaan voimakkaaseen vahvistamiseen: äänirasiasta tulevaa ääntä on voimistettava niin paljon että samalla voimistuvat myös sellaiset sähkölaitteisiin, jotka esimerkiksi CD-soittimessa jäävät aina niin hiljaisiksi ettei kukaan niitä kuule.
Vinyyliharrastuksen elitismi paljastuu parhaiten netin loputtomia hififanaatikkojen keskustelufoorumeilla. Jokainen vinyylisoittimia koskevasta teknisestä ongelmasta käyty nettikeskustelu pitää sisällään aina ainakin kaksi stereotyyppistä viestiä:
a) Tervetuloa vinyyliharrastuksen pariin. Tekniset ongelmat ja niiden ratkaisu kuuluvat asiaan ja ovat osa harrastuksen hauskuutta.
b) Osta Technics, kaikki muut soittimet ovat paskoja.
Technics SL-1200 MKII, ainoa oikea levysoitin.
Varsinaisia neuvoja näiltä foorumeilta löytää vähemmän, ja ne vähäiset ovat yleensä ristiriidassa keskenään. Levysoittimien mukana tulevissa manuaaleissa ei ole tapana olla edes mitään troubleshooting-osastoa, joten käyttäjä on aika lailla oman onnensa nojassa ongelmia ratkaistessaan.
Tuon Technicsin SL1200 Mk II -mallin ykkösasema DJ-soittimena oli toki aivan perusteltu pitkään, mutta kotikuuntelussa sen suosimisessa ei ole mitään järkeä varsinkaan nyt kun valmistus on päättynyt ja hinnat luultavasti vain nousevat. Kunnolliset levysoittimet ovat tosin joka tapauksessa kalliita. Jos ostaa halvan ja helppokäyttöisen soittimen, jossa ei ole edellä mainitsemiani säätömahdollisuuksia, se on todennäköisesti säädetty tehtaalla niin huonosti että se vain vahingoittaa levyjä kun niitä kuuntelee. Satasella saa kelvollisen CD-soittimen mutta ei kelvollista levysoitinta.
Nykyaikaisena monitoimiviihdelaitteena tietokone mahdollistaa vielä senkin, ettei musiikin kuunteluun välttämättä tarvitse enää mitään erillistä laitetta, edes CD-asemaa. Tässäkin mielessä vinyyli on kallista harvan hupia kun taas tiedostojen kuuntelu vaatii hyvin pieniä teknisiä ja taloudellisia panoksia. Kotitietokone ja laajakaista-Internet ovat musiikin kuuntelun äärimmäisiä demokratisoijia, mistä jotkut eivät kuitenkaan jostain syystä pidä.
Lopetan tälläkin kertaa lainaukseen, Jussi Mäntysaaren levymessuilla kuulemistaan keskusteluista. Tästä vinyylipurismissa usein tuntuu olevan kyse:
”Mä en edes tykkää tästä musasta, siinä on vaan niin hyvät soundit”
”No nyt on just oikea hetki ruveta keräilemään Curea, nää ei tästä halpene”
”Sen jälkeen ku me viimeks nähtiin mä rupesin uudestaan keräilemään. Nyt mulla on kaikki Frank Zappat. Siis studiolevyt, boksit ja 12-tuumaiset sinkut.”
