Neljä musiikkia: IV. Postkapitalistinen musiikki

Julkaistu 4.2.2012 , kirjoittanut Melomaanikko

1. Käsitteistä

Aluksi tiivistelmää edellä kirjoitetusta. Musiikkia voi luokitella monella tavalla, eikä mikään tapa ole ainoa oikea. Tässä juttusarjassa olen määritellyt ja luokitellut musiikkia tavallisesta poikkeavalla tavalla, jolla ei hirveästi ole tekemistä musiikin teorian tai genre-ajattelun kanssa. Tämä luokittelu on vain yksi monista mahdollisista, ja esittämäni väitteet vain minun mielipiteitäni. Tai sitten jonkun toisen mielipiteitä. Esimerkiksi Theodor Adornosta tiedän kirjoittavani tavalla, josta on vaikea saada selville missä on minun ja Adornon mielipiteiden ero.

Olen tässä juttusarjassa ikään kuin ottanut Adornon musiikinsosiologian ja asettunut sen asemaan, miettinyt mitä hän ajattelisi nykyajan populaarimusiikista. Olen rakentanut tässä tietynlaista tulkintaa ja luokitusta musiikista, tietäen samalla että se on kärjistetty ja osin virheellinenkin. Pääsyy on ehkä siinä että tykkään kirjoittaa provosoivasti ja kärjistäen, enkä jaksa erotella omia ja toisten mielipiteitä toisistaan niin selvästi kuin olen akateemisessa kirjoittamisessa tottunut. Tämä jaaritteleva pseudotieteellinen kirjoittamistapa on minulle ennen kaikkea rentouttavaa, koska ei tarvitse olla niin pirun tarkka aina kaikesta.

Kärjistäen edellisen osan yhteen lauseeseen, kaupallinen musiikki on automaattisesti populaarimusiikkia. Koko tässä juttusarjassa esiintyvä populaarimusiikin määritelmä perustuu siihen, että kaupallisuus tekee musiikista populaaria. Ei siis niin, että jos ryhtyy tekemään popmusiikkia, siitä tulee väistämättä kaupallista. Vaan niin päin, että jos tekee musiikkia kaupallisista lähtökohdista, se on populaarimusiikkia. Oli se sitten oopperaa, punkia tai haitilaista voodoo-rituaalimusiikkia.

Luokittelut ovat aina ongelmallisia ja vaikka koko musiikin kentän jakaisi vaikka kuinka tarkoilla kriteereillä, luokittelussa olisi silti poikkeuksia, teoksia ja tekijöitä joita ei voi laittaa yksiselitteisesti yhteen luokkaan. Luokittelun tarkoitus ei kuitenkaan ole antaa tyhjentävää kuvaa todellisuudesta, vaan jäsentää sitä tavalla joka auttaa ymmärtämään kokonaisuutta ja löytämään uusia näkökulmia. Tässä juttusarjassa olen luokitellut koko musiikin kentän kolmeen eri musiikkiin. Noilla luokilla on tutut nimet, mutta ne eivät tarkoita sitä mitä noilla arkikielen käsitteillä normaalisti tarkoitetaan.

Kun populaarimusiikki määritellään kuten edellisessä osassa tein, voimme miettiä mitä tuon monopoliasemaan nousseen musiikin ulkopuolella on tai voi olla. On monta syytä olettaa, että musiikkikulttuuri on merkittävässä käännekohdassa. Perustava syy on teknologiassa ja tavoissa joita sitä käytetään. Merkittävin kapitalistista populaarimusiikkia nakertava ilmiö tällä hetkellä on tietysti nettipiratismi.

2. Fraaseista

Otan käsittelyyn kaksi eri puolien usein käyttämää fraasia piratismin puolustajien ja vastustajien leireistä. Piraattien suosimat ”music wants to be free” -väitteet eivät oikein ole kestäviä. Free-sanan voi tuossa tulkita tarkoittamaan sekä vapaata että ilmaista. Ensinnäkään musiikilla ei tietenkään ole mitään sosiaalisesta ympäristöstä riippumatonta tahtoa, ja toisekseen vapaata populaarimusiikkia ei voi olla. Jos se on vapaata, se on jotain muuta musiikkia.

Populaarimusiikkia ei voi tehdä jos musiikin julkaisijalla ei ole edes jonkinlaista kontrollia sen levityksestä. Se ei ole koskaan ollut jossain talouden ulkopuolella, rahan korruptoivalta vaikutukselta suojassa. Nähdäkseni piratismia ei voi kovin helposti kannattaa jos kannattaa myös kapitalistista talousjärjestelmää.

Toinen fraasi on piratismin vastustajien ”downloading is killing music”, tosin enimmäkseen tätä tunnutaan käytettävän nimenomaan piraattien omana ivallisena variaationa vanhasta ”home taping is killing music” -sloganista. Väite ”downloading is killing popular music” on sellainen jonka voisin vaikka allekirjoittaakin, mutta tekijänoikeusorganisaatiot valitettavasti unohtavat usein propagandastaan tuon ”populaari”-etuliitteen. Populaarimusiikki on kuitenkin vain yksi monista mahdollisista musiikeista.

Piratismi siis voi hyvinkin tappaa populaarimusiikin, koska jos populaarimusiikkia ei voi myydä, sitä ei voi tehdä. Koko tuo kulttuurin kenttä perustuu myymiseen, ja on aina perustunut. Ei ole mitään puhdasta ja viatonta ”aitoa epäkaupallista rockia”, jonka monikansalliset korporaatiot olisivat korruptoineet.

Tarjontaan ja kysyntään perustuva järjestelmä vaatii toimiakseen niukkuutta. Äänitteet ja nuotit olivat pitkään vain materiaalisia hyödykkeitä, joita voitiin tuottaa vain rajallinen määrä tarkasti hallituilla tuotantovälineillä. Koska nyt immateriaalikopioita näistä tuotteista voi luoda noin vain, musiikkiteollisuuden on ollut pakko yrittää luoda eräänlaista keinotekoista niukkuutta haastamalla piraatteja oikeuteen ja sensuroimalla internetiä. Oikeastaan immateriaalioikeudet on keksitty ihan vain sen takia että voitaisiin ylläpitää keinotekoista niukkuutta. Simon Frithin mukaan musiikkibisnestä tehtiin jo 1990-luvulla enemmän oikeuksilla ja lisensseillä kuin itse musiikkiteoksilla.

Yhteiskuntamme on järjestäytynyt kulttuurina niin, että voidakseen tehdä täysipäiväisesti musiikkia, on käytännössä kaksi vaihtoehtoa: institutionaaliseksi taidemuusikoksi ryhtyminen tai sitten populaarimuusikoksi ryhtyminen. Ensimmäinen edellyttää tarkkaa perinteen noudattamista, jälkimmäinen käytännössä sitä että muusikon oltava myös yksityisyrittäjä, joka taistelee immateriaalisten oikeuksiensa puolesta. Yrittäjän tuotteille kun ei ole kysyntää jos ei ole niukkuutta. Levy-yhtiöiden perinteinen tehtävä kustantajana on murenemassa, joten muusikko alkaa olla todella yksin.

3. Yrjänästä

Tästä näkökulmasta on helppo ymmärtää miksi esimerkiksi A. W. Yrjänä vastustaa piratismia niinkin intohimoisen yksiuloitteisesti. Lukekaa vaikka CMX:n Kysy-palstaa. Käytän tässä nyt Yrjänän omia sanoja osoittaakseni, kuinka taiteelliseen integriteettiin pyrkivä Yrjänä/CMX on pakotettu osaksi kapitalistista järjestelmää. Pyrin myös käyttämään näitä esimerkkeinä siitä, miksi populaarimusiikki on ongelmallista, miksi sille kannattaa miettiä vaihtoehtoja. Lainaukset ovat Yrjänän Päiväkirjasta (Johnny Kniga, 2008).

”…laulut ovat epäilyttäviä. Ne tehdään myytäviksi. Se ei voi olla taidetta, ei missään olennaisessa mielessä.” (s. 224)

”Levy on pettävämpi kulttuurin muoto [kuin kirja]. Vähän kuin tietokonepeli, se kertoo enemmän markkinointikoneiston voimasta kuin todellisuudesta, jossa elämme.” (s. 278)

”Olen ajatellut, että jos ryhtyisin tekemään jonkin verran popkappaleita muille artisteille, voisimme CMX:n kanssa keskittyä todellakin tutkimaan rajoja. Muuten se on taloudellisesti vaikea ajatus. Ristiriita on tuttu: Se, millä taiteessa voi elättää itsensä, sisältää aina liikaa kompromissin aineksia.” (s. 356-357)

Nämä lainaukset mielestäni osoittavat erinomaisesti mitä on olla ammattimuusikko kapitalistisessa järjestelmässä. Päiväkirjansa perusteella Yrjänä on omaksunut taidekäsityksen joka on kai peräisin renessanssista ja siitä kun maallinen taidemusiikki syntyi. Silloin musiikki irtosi funktionaalisista yhteyksistään ja muuttui itsetarkoitukselliseksi ilmaisuksi, jolla on jokin muun elämän ylä- tai ulkopuolella oleva oikeutus. Sosiaalinen paine on sen vihollinen, ja yhtenä sen ilmenemismuodoista myös raha koetaan tuota itsetarkoituksellista luovuutta rajoittavana tekijänä.

Yrjänä kokeekin (tulkintani mukaan), varsinkin vanhemmissa merkinnöissään, olevansa jotenkin yhteiskunnan ulkopuolella. Taiteen kuuluu olla talouden, politiikan ja arjen yläpuolella. Yrjänä kokee voivansa luoda ”taidetta” vain jos hän saa tehdä sitä kokopäiväisesti. Joutilaisuus ruokkii luovuutta. Osin tämä siis käy yhteen taidemusiikin hoviperinteen kanssa. Toisaalta Yrjänä pitää taidemusiikkia pysähtyneenä ja kuolleena ummehtuneen perinteisyytensä vuoksi. Hän on silti omaksunut tämän 1960- ja 70-lukujen ”taiderock”-käsityksen. Hän näkee rockin eräänlaisena 1900-luvun taidemusiikkina, joka on talousjärjestelmän ulkopuolella:

”Sen että kyseessä oli rock ja sen äärilaita merkitsi lähinnä välirikkoa sievistelevän ja kapitalistisen porvarillisen taiteen kanssa.” (s. 333)

Toisaalta Yrjänä on piratismin syödessä hänen leipäänsä muuttunut ajan saatossa entistä enemmän osaksi ”systeemiä”, siis ryhtynyt kynsin ja hampain puolustamaan omaa oikeuttaan myydä musiikkiaan ja tehdä elantonsa ”taiteella”. Vaikka hän itsekin selvästi tiedostaa tämän ristiriidan rahan ja luovuuden välillä. Olen sivunnut aihetta CMX:n kohdalla aiemminkin.

Simon Frithin mielestä populaarimusiikissa kaupallisuus ja luovuus ovat luontevammin yhteennivoutuneita kuin missään muussa kulttuurin muodossa. Populaarimusiikki on väistämättä kapitalistista, se on luova rahanteon väline. On siis ehkä turha huokailla kompromissittoman musiikin perään, koska ilman rahaa ei edes olisi mitään musiikkia, jonka taiteellista integriteettiä raha voisi uhata.

En ole kuitenkaan Frithin kaltainen deterministi; häntä voi ensisijaisesti kritisoida siitä ettei hän näe mitään mahdollisuuksia tehdä musiikkia kapitalistisen järjestelmän ulkopuolella. Populaarimusiikkia ei voikaan tehdä, mutta jotain muuta voi. Seuraavaksi hahmottelen yhden genre-esimerkin kautta millaisia vaihtoehtoja voisi olla. Mikä voisi olla se neljäs, postkapitalistinen musiikki.

Näkisin että Yrjänän valitsema ammattimuusikkous ei voi olla tienä uuteen musiikkiin, koska se on erottamattomasti osa kapitalistista järjestelmää. Vaihtoehdot ovat amatöörimusiikki tai sitten kokonaan uusi talousjärjestelmä, jossa voi olla kokopäiväinen taiteilija muutenkin kuin opiskelemalla taidemusiikin perinnettä tai ryhtymällä yrittäjäksi. Perustulo voisi olla osa tällaista hypoteettista uutta talousjärjestelmää.

4. Power electronicsista

Otan esimerkiksi power electronicsin. Tuo alakulttuuri ja -genre tekee kaikkensa erottuakseen populaarimusiikista. Musiikillisesti se muistuttaa enemmän populaaria kuin kansan- tai taidemusiikkia, mutta tuotantotavoiltaan ja sosiaaliselta järjestelmältään se on ehkä lähempänä kansanmusiikkia, tai sitten se on luonut jonkin ihan oman muotonsa – sen neljännen musiikin. Osittain kyse on ihan samasta DIY-meiningistä kuin kaikissa orastavissa äärimmäisissä undergound-genreissä. Ja mikä olisi enemmän DIY kuin kansanmusiikki?

Power electronicsin erottaa muista populaarimusiikin alakulttuureista esimerkiksi sen äärimmäinen poliittinen epäkorrektius, joka tekee sen erittäin vaikeaksi sulattaa osaksi monikansallista populaarimusiikin tuotantokoneistoa. Power electronicsin äärioikeistolaisuus ja konservatiivisuus ei sovi yhteen talousliberalismin vapausideologian kanssa. ”PE” ei silti tietenkään ole ainoa tällainen musiikkityyli eikä sekään ole niin yhtenäinen ja yksinkertainen genre kuin miltä se tässä kuulostaa.

Toinen keskeinen ero on äänitteiden julkaisutavassa. On aika tyypillistä, että äänitteistä tehdään tehdään noin kymmenen kappaleen painos kotona nauhoitetusta kasetista jossa on mustavalkokopiot kansina. Ei kuulosta kovin massatuotannolta. Muistaakseni Mikko Aspakin sanoi vastustavansa nettipiratismia siksi että se tekee PE:stä vähemmän obskuuria; arkipäiväistä ja massatuotettua. Ei siis siksi että se veisi häneltä elannon, koska ei kukaan näin epäkaupallisella musiikilla elantoaan tee.

Power electronicsissa on siis paljon piirteitä, joilla tyylisuunta yrittää vastustaa populaarimusiikkina olemista, vaikka esimerkiksi kappalerakenteiden osalta ”PE” menee enimmäkseen ihan hyvin populaarimusiikin piiriin. Sen äärimmäistä meluisuutta ja säröisyyttä voisi ehkä pitää pseudoindividualisaationa.

Epäkorrektiutensa vuoksi power electronics ei helposti sovi apurahapiireihin (taidemusiikki) ja toisaalta se ei synny yhteisössä (kansanmusiikki) vaan seligregaateissa. Tonaalisuuden ja rytmiikan hylkääminen kuitenkin muistuttaa myös modernin taidemusiikin avantgardistista välineistöä. Mutta se ei ole tässä määrittelyssä yhtä keskeistä kuin musiikin sosiaalinen ja tuotannollinen tausta.

PE-skenen (”skeneä” voi mielestäni ihan hyvin käyttää musiikki-seligregaattien synonyyminä) henkilöitä ei siis yhdistä muu kuin musiikkimaku ja kokoontuminen alan tapahtumiin. Toki suurella osalla on myös ideologisia yhteyksiä. Täytyy muistuttaa että power electronics -musiikin piiristä löytyy myös mm. kristillistä straight edgeä ja äärivasemmistolaisuutta.

Samalla tavalla DIY:nä aloitti myös punk ja monet muut genret ja alakulttuurit. Punk on kuitenkin myös erinomainen esimerkki siitä miten nopeasti kapinallisuus tukahdutetaan kapitalistisessa järjestelmässä kun vallankumouksen ikoneista tulee kauppatavaraa, vaarattomia kulutushyödykkeitä. Monikansallinen levyteollisuus yrittää parhaansa mukaan sulauttaa kaikki lupaavasti nousevat trendit osaksi itseään.

Näin sen onnistui tehdä jopa black metalille 1990-luvulla, vaikka NSBM ja muut alagenret yhä porskuttavatkin voimissaan. Kenties se onnistuu sulattamaan power electronicsin ja noisenkin vielä itseensä, mutta se on äärimmäisen vaikeaa. Kapitalistisen populaarimusiikin viimeinen haaste. Populaarimusiikkiin syntyy jatkuvasti uusia underground-genrejä koska vanhat kuolevat tai kaupallistuvat niin tiuhaan tahtiin.

Pääsyy tähän on varmaan se, että populaarimusiikin tapa olla kapinallinen on kovin pinnallista. Se siis liittyy imagoon, pukeutumiseen ja lyriikoihin. Ei tuotannon perusteisiin. Jos kapinallista musiikkia tekee populaarimusiikin tuotantotekijöillä, siitä tulee todennäköisesti populaarimusiikkia jossa kapina on vain silmänlumetta.

Toisaalta, varmaan power electronicsin erottaa punkista kuitenkin lopulta olennaisimmin se, ettei se ole yhtä kevytsoundista ja helposti sulavaa rockia. Molempia kuitenkin tehtiin ja tehdään edelleen myös ruohonjuuritason DIY:nä. Punkissa on kuitenkin myös mahdollisuus siirtyä DIY/demo-vaiheesta uran ”huipulle” isompiin kuvioihin, mutta power electronicsin piirissä ei ole muuta kuin ruohonjuuritaso, joten sen kaupallinen potentiaali on olematon.

Private Reprisal: power electronics -kokoelmakasetin sisältö

Private Reprisal -kokoelmakasetti. Esimerkki power electronics -julkaisusta liitteineen.

5. Vaihtoehdoista

Avain postkapitalistiseen ”epäpopulaariin” musiikkiin onkin siinä että tuottaa ja jakelee musiikin uusilla tavoilla, uusissa sosiaalisissa konteksteissa. Olen kuullut paljon juttua siitä että hyvätasoinen äänitysteknologia on yleistynyt ja halventunut kovaa vauhtia. Kun tähän lisää jälkiteollisen yhteiskunnan lisääntyneen vapaa-ajan, on helppo ajatella että kuka tahansa voisi tehdä harrastuksenaan musiikkia, tuottaa ja jaella sitä ohi perinteisen järjestelmän.

Kun ei edes yritä tehdä elantoaan musiikilla vaan pitää sen kapitalistisen talousjärjestelmän ulkopuolisena vapaaehtoisena harrastuksena, pääsisi eroon tuosta mm. Yrjänän mainitsemasta kaupallisuuden ja luovuuden välisestä ristiriidasta, joka selvästi häiritsee niin artisteja kuin kuuntelijoitakin. Jos se ei häiritsisi ketään, se ei olisi tietenkään mikään ongelma.

Verkkoteknologia on luonut uudenlaisen seligregaatin: verkkoyhteisöt. Yksi yhteisön määritelmistä on se, että sen jäsenten on oltava maantieteellisesti ja fyysisesti lähellä toisiaan, tekemisissä toistensa kanssa arjessa. Onko tällä kuitenkaan merkitystä verkkoaikana? En väitä että verkkososiaalisuus voisi koskaan korvata kasvokkaisen sosiaalisuuden, mutta kenties verkkoteknologia voisi mahdollistaa uudenlaisen, yhteisömäisen yhteyden muusikon ja yleisön välille. Tai häivyttää koko tuon eron.

Mietinkin siis, voisiko puhua kyberkansanmusiikista tapauksissa, joissa kuka tahansa ”yleisöstä” voi osallistua musiikin tekoon keskustelemalla artistin kanssa, tekemällä remixejä tai mash-upeja, rahoittamalla levyttämistä tai muuten toimia suhteessa muusikkoon jotenkin muuten kuin passiivisena kuluttajana.

”Vapaa” internet ja halpa äänitysteknologia ovat nekin tietysti kapitalismin tuotteita. Näin musiikki voi ehkä irrottautua kulttuuriteollisuuden ansaintamekanismeista, mutta ei elektroniikkateollisuuden ansaintamekanismeista, millä on omat ekologiset ja eettiset ongelmansa. Mutta silti tässä voisi olla tie uudenlaiseen musiikkiin, jota voidaan tehdä ja levittää muuten kuin perinteisillä musiikkiteollisuuden omaksumilla tavoilla. Ilman, että tarvitsee lähteä osaksi Järjestelmää.

Perinteisesti levy-yhtiöitä on tarvittu tietysti muuhunkin kuin vain tuottamiseen ja levittämiseen. Markkinointi on tärkeä osa populaarimusiikkia ja levyteollisuuden toimintaa, koska eihän kysyntää ole jos sitä ei luoda (ja jos tarjontaa ei keinotekoisesti yritetä rajoittaa), eikä sille ole ainakaan vielä tullut mitään digiajan korvaajaa sosiaalisesta mediasta huolimatta. Päinvastoin, verkossa oman musiikin tuominen esille on hyvinkin haasteellista, kaiken sen informaation ylitarjonnan keskellä.

Markkinoinnista on tietysti tullut tärkeää, koska musiikin menestyksen mitat ovat lähinnä määrällisiä: myynti- ja kuuntelijaluvut ratkaisevat. Tärkeintä on että mahdollisimman moni kuluttaa musiikkia, eikä esim. musiikin laatu, funktionaalisuus tai muusikon ja kuuntelijan välisen suhteen syvyys. Jos sillä ei kuitenkaan ole väliä, pärjätään ihan hyvin ilman levy-, PR- ja mainosteollisuutta.

Jos musiikkia tehtäisiin ilman levyteollisuuden ja ammattimaisuuden reunaehtoja, se muuttuisi joksikin muuksi kuin nykyään tuntemamme populaarimusiikki. Siinä olisi kyllä edelleen paljon samaa, varsinkin massamedian ja teknologian merkitys. Jos kuitenkin on taloudellisesti ja teknologisesti mahdollista tehdä ja levittää musiikkitallenteita halvalla, myymättä, se vaikuttaa myös musiikin tekoprosessiin ja tuloksena on erilaista musiikkia. Ennen kaikkea kyse on uudella tavalla valmistetusta musiikista, uudesta asenteesta, eikä uusista genreistä sinänsä.

Vielä vallankumouksellisempi postkapitalistinen musiikki irrottautuisi tietysti vielä elektroniikkateollisuudenkin reunaehdoista. Tarkoittaisiko tämä kuitenkin sitä, että äänitteistä tulisi mahdottomia ja musiikki palautuisi takaisin kansanmusiikiksi? Voiko äänitteitä olla ilman (markkinajohtoista) teollisuutta? Voisivatko muusikot valmistaa omat äänitteensä ja äänityslaitteistonsa, eivätkä ainoastaan omia laulujaan ja soittimiaan? En tiedä teknologian mahdollisuuksista tarpeeksi osatakseni vastata. Lopulta on hyvin vaikea kuvitella miten elektroniikka ja massaviestimet voisivat toimia ilman globaalin talousjärjestelmän neokolonialistisia periaatteita.

On vaikea kuvitella musiikkia, joka olisi kokonaan irrallaan populaarimusiikin kytköksistä joukkoviestimiin, tarjontaan ja kysyntään, sekä teknologiseen kehitykseen. Teknologia ja media ovat luonnollisesti osa samaa kapitalistista järjestelmää kuin ääniteteollisuuskin. Ovatko ainoat vaihtoehdot aiemmin esitellyt kansanmusiikki ja taidemusiikki?

Paluuta maalaisyhteisöjen kansanmusiikkiin ei ainakaan ole, koska valtaosa ihmiskunnasta on urbanisoitunut. Jokunen muusikko toki voisi elää maalla omavaraisesti ilman hyvinvointivaltion apua, mutta laajamittaisesti tuskin. Jossain ekokylissä varmaan onkin musiikkiyhteisöjä joissa tehdään nykyajan todellista kansanmusiikkia. Puhumattakaan niistä alkuperäiskansojen yhä voimassa olevista yhteisöistä jossain ”sivistyksen” rajamailla. Taidemusiikin uusi tuleminen voisi olla teoriassa mahdollista, jos hyvinvointivaltio saataisiin jotenkin pelastettua uusliberalismilta ja talouskasvuriippuvuudelta. Yksinomaan valtion tukemassa musiikkikulttuurissa on silti vaaransa.

Markkinatalous on mahdollistanut suunnattoman ilmaisunvapauden, mutta miten kävisi jos jokaisen muusikon elämisen mahdollisuudet olisivat kiinni valtion lautakuntien mielenliikkeistä? Jos ei voisi myydä musiikkiaan vaan joutuisi tekemään standardien mukaista taidetta että olisi oikeutettu (vastikkeelliseen) perustuloon, taiteilijapalkkaan, tai johonkin vastaavaan. Neuvostoliitto ei tainnut olla mikään luovuuden lähde, vaikka Tarkovski sieltä tulikin.

Miten voisi taata vielä populaarimusiikkiakin vapaamman luovuuden? Luovuuden, jota tekijänoikeudet ja ansaintalogiikat eivät rajoittaisi. Muihin musiikkeihin verrattuna juuri populaari on kaikkein elinvoimaisin, monipuolisin ja idearikkain. Raha on reunaehtona vaikea, mutta aina on kuitenkin olemassa jotain reunaehtoja, joiden mukaan ihmisen on toimittava.

Silti, musiikki tuskin kuolee vaikka sen tekeminen ammattimaisesti muuttuisikin mahdottomaksi. Musiikkia on olemassa yhtä kauan kun ihminen on kuuleva ja tunteva olento. Ihmiset kuitenkin lopulta keksivät uusia ja ennenarvaamattomia tapoja tehdä musiikkia, mutta niiden ennustaminen tuntuu olevan lähes mahdotonta. Kenties neljäs musiikki on jo keksitty, mutta sitä ei ymmärrä koska katselee sitä oman aikansa vankina. Päätän tämän loputtoman jaarittelun Slavoj Zizekin sanoihin:

”It’s easy to imagine the end of the world … [b]ut you cannot imagine the end of capitalism.”

Neljä musiikkia: III. Populaarimusiikki

Julkaistu 3.2.2012 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

No niin, nyt päästään asiaan! Edelliset osat olivat lähinnä johdantoa, ja tästä tulee paljon pidempi maratonibloggaus. Koin siis tarpeelliseksi jakaa tämän jutun useaan osaan, jotta ei tulisi vielä tätäkin pidempi! Ja oikeastaan ne oleelliset johtopäätökset tulevat vasta seuraavassa osassa, mutta asiat pitää alustaa huolella.

Timo Leisiö (1988: s. 68) määrittelee populaarimusiikin ”tavallisesti, joskaan ei välttämättä suosikkiasemassa olevaksi kansanomaiseksi musiikiksi, jota ihmiset vaihtavat rahaan.” Populaarimusiikki on siis kiinteässä suhteessa kapitalistisen talousjärjestelmän kanssa. Se on määritelmällisesti ollut aina myytävänä. Sitä ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman kapitalismia, massatuotantoa ja joukkotiedotusta. Tuon myytävän tuotteen ei tietenkään tarvitse välttämättä olla äänite, ja tältä kannalta populaarimusiikin ensimmäiset ilmentyvät suomalaisessa yhteiskunnassa olivatkin arkkiveisuja, painoarkille painettuja runoja joita myytiin laulettaviksi (Leisiö 1988: s. 4).

”Tarjonta” ja ”kysyntä” toki vaikuttavat myös kansan– ja taidemusiikissa, mutta eivät yhtä suoraviivaisesti. Kaikki musiikki on aina sosiaalisen hyväksynnän alaista, eikä musiikkia tehdä jos sillä ei ole sosiaalisen ympäristön hyväksyntää. Maalaisyhteisöissä oli vain yksi pakkomusiikki, jonka sääntöihin oli mukauduttuva. Postmodernissa yhteiskunnassa on loputtomasti musiikillisia alakulttuureja, joten lokeroita erilaisen sosiaalisen hyväksynnän hakemiseksi on loputtomasti.

Populaarimusiikki poikkeaa kahdesta edellisestä musiikista tuotanto- ja levitystapansa kannalta. Se ei riipu siitä onko se suosittua, vaan siitä onko sen mahdollista olla suosittua. Populaarimusiikki on massatuotettua ja -levitettyä musiikkia. Se on läheisessä yhteydessä teknologiaan ja massamediaan. Populaarimusiikki on musiikkia jota painetaan tuhansille levyille myytäväksi, soitetaan radiossa tai näytetään televisiossa miljoonille ihmisille. Se on osa massakulttuuria, jossa yksi teos lähtee yhdeltä lähettäjältä lukemattomille passiivisille vastaanottajille.

Leisiökin toteaa että ”populaarimusiikkiin voidaan periaatteessa sisällyttää mihin tahansa perinnelajiin lukeutuva musiikki, joka leviää äänitteinä tai painotuotteina”. Toisin sanoen, se mikä aiemmin tunnettiin kansan- tai taidemusiikkina, on myös muuttunut populaarimusiikiksi silloin kun sitä on ryhdytty levittämään äänitteinä ja lähettämään konserttiesityksinä ympäri maailmaa. Esimerkiksi monet klassiset sävellykset ovat muuttuneet ns. hittibiiseiksi populaarimusiikin sulautettua ne itseensä.

Ajatellaan vaikkapa Carl Orffin Carmina Burana -näyttämökantaatin O Fortuna -osaa. Sehän on kuin radiosoittoon lohkaistu lyhyt sinkku, kokonaisuudesta irti revitty pieni teoksen osanen, jota voi myydä helposti sulavalla 99 Must-Have Halloween Classics -kokoelmalla ja jonka oikeuksia myymällä Orffin perikunta tai kuka ikinä voi saada mainoksista ja elokuvista korvauksia. Tai jos ja kun se on tekijänoikeuksista vapaa, yllä mainitun kaltaiset halpiskokoelmat voivat rahastaa sillä parhaansa mukaan.

Viimeistään tässä vaiheessa herääkin kysymys, onko populaarimusiikki nykyään mitenkään mielekäs käsite jos kerran käytännössä kaikki musiikki jälkiteollisissa joukkoviestintäyhteiskunnissa on sitä? Mielestäni se on olennainen käsite juuri siksi, koska se osoittaa kuinka kapitalistinen järjestelmä on tunkeutunut läpi kulttuuristamme ja pakottanut kaiken musiikin ”populaariksi”. Sen tiedostaminen on ensimmäinen askel vaihtoehtojen luomiseksi. Tai paremminkin, sen tiedostamalla voimme oppia miksi vaihtoehtojen luominen on välttämätöntä.

Jako eri musiikkeihin ei ole kuitenkaan täysin ”ulkomusiikillinen”. Theodor Adornon ajattelusta löytyy myös musiikillisia eroja populaarin ja muun musiikin väliltä. Kansanmusiikissa teokset ovat muovaantuvia ja yhteisöllisiä, usein myös funktionaalisia. Tekijyys ja teoksen muoto eivät ole yksiselitteisesti rajattavissa. Taidemusiikissa teokset toimivat kokonaisvaltaisina teoksina, jotka Adornon mukaan vaativat pitkäjänteisyyttä ja kokonaisuuden huomioimista. Yksi tietty kohta klassista sävellystä toimii vain osana koko teosta.

Toisaalta populaarimusiikissa Adorno kuulee vain lyhyitä kappaleita, jotka eivät vaadi vastaavaa kokonaisuuden ymmärtämistä. Hän käsitteli asiaa melodian ja harmonian kautta, taidemusiikin lähtökohdista, eikä huomioinut ollenkaan esimerkiksi soundien ja sosiaalisten kontekstien suurta variaatiota populaarimusiikissa.

Paitsi että levyt ovat myyntituotteita, sitä ovat myös itse sävellykset. Tätä ajatusta Adorno avaa käsitteillä standardisaatio ja pseudoindividualisaatio. Standardisaatiolla hän tarkoittaa sitä että pohjimmiltaan kaikki populaarimusiikki on täysin saman kaavan mukaan tehtyä. Pseudoindividualisaatio taas viittaa niihin kappaleiden pinnallisiin ominaisuuksiin, joilla kuulijaa yritetään huijata uskomaan heidän kuuntelevan jotain yksilöllistä.

Tällaista oli Adornon mielestä esimerkiksi jazz-improvisaatio, joka ei ole oikeastaan aitoa improvisaatiota vaan tapahtuu aina tiettyjen kaavojen ja sääntöjen mukaan. Nykypäivänä hän varmaan sanoisi että metallimusiikin säröiset kitarat ja huudetut laulut ovat vain pseudoindividualisaatiota jolla kuulijalle yritetään uskotella että kyse on jostain tosi rankasta vaikka kyse on pohjimmiltaan ihan samaa poppia kuin Milli Vanilli tai Elvis. Viimeistään Nightwishin kansainvälinen menestys ja juorulehtinäkyvyys osoittaa tämän todeksi. Sähkökitara on uusi haitari, kuten A. W. Yrjänä sanoi.

Adornon keskeinen huoleenaihe populaarimusiikin suhteen oli se, että se tekee kuuntelijoista passiivisia. Taiteella ja musiikilla on Adornon mukaan potentiaali provosoida ihmisiä ajattelemaan kriittisesti, mutta populaarimusiiki saa ihmiset hyväksymään asiantilat sellaisena kuin ne ovat.

Populaarimusiikki teki Adornon silmissä massoista voimattomia. Kaikki valta on sen sijaan kulttuuriteollisuudella, jonka tuotteet ohjaavat ihmisiä tyytymään osaansa ja turruttamaan itseään viihteellä. Standardisaation tehtävä oli Adornon mukaan kuunnella kuuntelijoiden puolesta; kuuntelu ei vaadi aktiivisuutta koska kappaleet noudattavat tuttua kaavaa, johon ei tarvitse erikseen keskittyä. Pseudoindividualisaation tehtävä puolestaan on saada ihmiset unohtamaan että he kuuntelevat vaaratonta ja valmiiksi sulatettua musiikkia.

Koska Adorno teki aktiiviuransa natsismin ja stalinismin nousun aikana, hän näki massamedian ja -musiikin lähinnä asioina jotka johtavat tottelevaisuuteen ja totalitarismin hyväksymiseen. Adornon ajattelun ajallinen perspektiivi on siksikin hyvä ymmärtää, että hän kuoli vuonna 1969, vasta kun populaarimusiikki oli saavuttamassa monimuotoisuuttaan ja taiteellisen kunnianhimoisuutensa huipennusta.

Toisaalta Simon Frith väittää että tämä 1960- ja 70-lukujen ”taiteellistuminen”, joka alkoi Sgt. Pepper’s Lonely Heart’s Club Bandista ja loppui Never Mind the Bollocksiin, oli tosiasiassa vain harhainen yritys erottaa rock-musiikki populaarimusiikista. Rock-kulttuurin ajateltiin olevan tuotantoprosessinsa yläpuolella. Rock ei suosunut myöntämään olevansa hyödyke. Rockin esitettiin olevan kansanmusiikin omaista: ajateltiin, että rock-artistin ja -yleisön välillä on todellinen yhteys, että kyse on rock-yhteisöstä. Popin kuuntelijat taas nähtiin atomistisina yksilöinä joita ei yhdistä mikään muu kuin heidän halunsa kuluttaa.

Frithin mukaan punk rikkoi tämän illuusion. Paitsi että se riisui rockin progen ja muun mahtailun väkinäisistä pyrkimyksistä epäkaupalliseen taiteellisuuteen, se myös lopetti teeskentelyn. Punk on rockia. Rock on yksinkertaista. Se on tuote. Varsinkin monet post-punk -bändit alkoivat avoimen kyynisesti esittäytymään hyödykkeinä. Kansitaide muuttu logomaiseksi ja MTV alkoi soittaa mainoksia joita kutsutaan musiikkivideoksi. Keskeinen esimerkki on varmaankin Sex Pistolsin John Lydon jonka seuraava bändikin oli nimetty korporatistisesti Public Image Limitediksi. Toisaalta monien mielestä jo Sex Pistols oli puhdas tuote, manageri Malcolm McLarenin käytännön pila.

Jotta populaarimusiikin olemuksen voisi kunnolla määritellä, on otettava jälleen kantaa yhteisö-käsitteeseen. Varsinkin punkin jälkeen populaarimusiikille on ollut ominaista alakulttuurien moninaisuus. Sitä ennen ainakin Suomessa saattoi puhua yhtenäisestä nuorisokulttuurista. Alakulttuurien kehittyessä populaarimusiikista tuli tietyllä tavalla entistäkin enemmän hyödyke, jolla ihmiset rakensivat omaa identiteettiään. Siihenhän individualistinen kulutusyhteiskunta tähtää, että ihmiset ilmaisevat itseään kuluttamalla.

Musiikki on yksilökeskeisestä kuluttamisesta huolimatta yhä sosiaalista. Musiikkikulttuuria ei kuitenkaan toteuteta yhteisöissä vaan uudenlaisissa sosiaalisissa organisaatioissa. Kaupungistumisen ja teollistumisen myötä ihmiset alkoivat organisoitua uusilla tavoilla. Yhteisöt murenivat tai pienenivät perhetasolle. Arjessa ei oltukaan enää läsnä geneettisten sukulaisten kanssa vaan työkollegojen ja toisten kuluttajien kanssa. Työ- ja kouluyhteisöistä puhutaan kyllä yleisesti, mutta Leisiön mukaan ne eivät ole oikeita yhteisöjä. Leisiö kutsuu tällaisia jonkin toiminnan ympärille keskittyneitä sosiaalisia organisaatioita aggregaateiksi. Nimen etymologian mukaisesti ne koostuvat siitä että ihmiset kokoontuvat yhteen jonkin toiminnan (työnteon, kuluttamisen) ympärille ja sitten taas hajautuvat, ilman todellista inhimillistä kontaktia.

Teollisessa ja kaupungistuneessa massayhteiskunnassa viestintäteknologialla on tärkeä rooli. Sitä aiemmin ei ollut teknologioita joilla saavuttaa suuria ihmisjoukkoja eikä toisaalta ollut samanlaisia urbaaneja asutuskeskittymiä, joissa olisi ollut ihmisjoukkoja. Teollistuminen kuitenkin vaati suuria työntekijäjoukkoja, joita varten taas tarvittiin esimerkiksi joukkoliikennettä ja massamediaa.

Adornon, paatuneen marxistin, mielestä standardoitujen ja pseudoindividualisoitujen hyödykkeiden tarve syntyi siitä, että ihmiset halusivat eskapismia; vapaa-ajalla oli paettava fyysisesti raskasta työtä. Kansalle tarjottiin puuduttavaa viihdettä, jotta he tyytyisivät osaansa mukisematta. Jos ihmiset viihtyvät, he eivät halua murskata kapitalistista järjestelmää.

Ihmisten tarve ”viihtyä” oli kuitenkin Adornon mielestä valheellinen, kapitalistien luoma tarve. Todellinen tarve sen sijaan olisi voimaantua ja luoda uusi, parempi yhteiskuntajärjestelmä. Adorno ei tapansa mukaan kuitenkaan perustele millään tavalla miten ”väärät” tarpeet voi erottaa ”oikeista”.

Vaikka jälkiteollisessa yhteiskunnassa pääosa työpaikoista onkin palvelu- eikä teollisuussektorilla, voi marxilaisessa tulkinnassa silti nähdä että nykyajan toimistotyöt ovat aivan yhtä puuduttavia ja kaavamaisia kuin fyysinenkin työ.

Töiden jälkeen työläiset siis kokoontuvat levykauppoihin ostamaan äänitteitä ja konserttisaleihin kuuntelemaan ja tanssimaan. Mieluusti myös juopumaan siinä samalla. Sitten palataan omaan epäyhteisölliseen eristäytyneeseen arkeen, jossa seurana ovat vain ostetut hyödykkeet, tai hyvällä tuurilla perhe jota oikeasti rakastaa. Sellainen on nykyihmisen ”yhteisö”. Pääosa sosiaalisesta kanssakäymisestä tapahtuu aggregaateissa, joiden olemassaoloa ei luonnehdi samanlainen jatkuvuus kuin maalaisyhteisöjä.

Populaarimusiikin kannalta erityisen merkityksellinen aggregaatin muoto on seligregaatti. Se on ihan puhtaasti Timo Leisiön kehittämä käsite, ja hän määrittelee sen ”joukoksi, johon yksilö voi littyä omakohtaisen valintapäätöksen perusteella”. Seligregaatit kokoontuvat tiettyjen kulttuuristen vetovoimakeskusten – kuten yksittäisten musiikkityylien – ympärille.

Siinä missä maalaisyhteisön jäseneksi tultiin syntymällä tai naimalla, nyky-yhteiskunnassa sosiaalisiin organisaatioihin liitytään oman ”vapaan” valinnan kautta. Saavutettavien vaihtoehtojen valikoimaan vaikuttaa yksilön kulttuurinen pääoma ja ostovoima, sekä tietysti oman sosiaalisen ympäristön tarjonta. Käytännössä valintapäätös tarkoittaa yleensä kulutuspäätöstä, vaikka seligregaatteihin voi liittyä rajatusti myös ostamatta mitään.

Musiikin jakautuessa loputtomiin alakulttuureihin ja genreihin, ihmiset valitsevat itselleen johonkin näistä liittyvän identiteetin. Valitsevat kuuntelevansa jotain, koska pakkomusiikille on nyt vaihtoehtoja. Tästä tulee sana seligregaatti, joka etymologisesti liittyy nimenomaan valinnanvapauteen. Vastakohta on aksigregaatti, joukko johon yksilö voi liittyä vain muiden jäsenten hyväksynnän kautta. Esimerkiksi yhteisöt ovat aksigregaatteja.

Voidaan ottaa esimerkiksi Geneerinen Gootti. Identiteettiään etsivä nuori tutkii vaihtoehtoja oman kulttuurisen pääomansa voimin niissä sosiaalisissa olosuhteissa joihin on sattunut päätymään. Hän löytää goottina olemisesta osan omaa identiteettiään. Hän ostaa uskottavia levyjä ja Hot Topicin vaatteita. Voiko olla gootti ostamatta mitään? Aika vaikeaa se on. PVC:tä ei ainakaan voi warettaa.

Goottimusiikkia voi toki kuunnella ostamatta mitään, jos sen lataa laittomasti. Spotifyssä kuuntelu on kuluttamista vaikka käyttäisikin ilmaisversiota, koska silloin käyttäjä kuluttaa mainoksia. Jos tätä musiikkia kuuntelee ilmaiseksi eikä osta goottivaatteita, silloin voi kysyä onko kyseisellä ihmisellä gootti-identiteetti? Kuuluuko hän gootti-seligregaattiin? Hän voi tietysti itse mieltää olevansa gootti ja valita seligregaattinsa ilman ostopäätöksiä. Valinta ei siis ole aina kuluttamista.

Seligregaatti-käsitteen keskeisin ongelma on siinä, että todellisuudessa kyse ei ole vain valinnasta: vertaispaine vaikuttaa myös yhteisöjen jälkeisessä sosiaalisessa todellisuudessa. Uusliberalistisessa kapitalismissa on toki vapaus valita mitä kuluttaa, mutta olen silti kuullut huhuja että Schattenissa jotkut katsoivat pahasti jos joku tuli paikalle väärissä vaatteissa. Yhteisön hyväksynnästä on paljolti kysymys siitä minkä alakulttuurin identiteettiään etsivä nuori lopulta valitsee, jos minkään.

No mitä vikaa siinä sitten on että itseään pitää ilmaista ostamalla? Ainakin meillä on vaihtoehtoja, toisin kuin maalaisyhteisöjen pakkomusiikin aikana. Simon Frithin mukaan on harhaanjohtavaa erotella toisistaan ”musiikki tuotteena” ja ”musiikki ilmaisumuotona”, joka olisi jotenkin itsenäinen talousjärjestelmästä ja sosiaalisen kontrollin ulkopuolella, jonain ylevänä taiteen ideaalina.

Frithin mielestä kaikki mitä kuulemme määräytyy joka tapauksessa sen mukaan missä teknologisissa ja taloudellisissa olosuhteissa musiikki tehdään. Koska elämme kapitalistisessa järjestelmässä, myös musiikin on oltava kapitalistista. Sitä on myytävä, jotta sitä voi tehdä. Kaikki mitä teemme, on kaupallista, koska elämme kapitalismissa. Populaarimusiikki on yksinkertaisesti musiikin tapa olla olemassa konsumeristisessa massademokratiassa. Se pitää hyväksyä tai sitten luopua kapitalismista.

Viimeisessä osassa koitan vastata kysymykseen siitä mitä vikaa populaarimusiikissa on. Miksi sille pitäisi saada vaihtoehtoja ja mitä nämä vaihtoehdot voisivat olla? Jos kapitalismi kuolisi tänään, missä muodossa musiikki jatkaisi olemassaoloaan?

Tallenne on vankila

Julkaistu 19.11.2010 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

Ihmisillä on tapana olla kontekstiensa orjia, joiden on vaikea ymmärtää miten sopimuksenvaraisia monet itsestäänselvinä pidetyt asiat ovat. Esimerkiksi 1900-luvun ihminen tottui ajattelemaan että musiikkiteos ja musiikkitallenne ovat sama asia, mutta näin ei suinkaan ole. Musiikin, tai siis oikeastaan koko ihmiskunnan, historiassa äänite on todella uusi keksintö.

Äänite on hyvä esimerkki siitä miten teknologia muuttaa myös ajattelemisen tapoja. Se on keksintönä muuttanut ihmisten musiikkikäsitystä valtavasti. Vuosituhantinen elävän musiikin perinne väistyi 1900-luvulla äänitteen tieltä musiikin ensisijaisena muotona. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia itse musiikkiin. Keskeisin on ehkä se, että äänite vangitsee musiikkiesityksen tiettyyn staattiseen muotoon. Nykyajan ihminen on tottunut ajatukseen että musiikki koostuu selvärajaisista biiseistä, joilla on selvärajainen alkumuoto. Kuitenkin, perinteisesti suuri osa musiikillisesta kokemuksesta perustuu muuntelulle ja improvisoinnille.

Ääniteajan alussakin oli vielä kohtuullisen yhdentekevää mikä oli kappaleen alkuperäinen versio. Traditionaaleja kansan- ja jazz-sävellyksiä äänitettiin lukuisina versioina välittämättä siitä kuka sen oikeasti on säveltänyt. Toisten sävellyksiä jopa omittiin röyhkeästi omiin nimiin. Myös rock-musiikin alku perustui hyvin pitkälti siihen että valkoiset tähdet coveroivat mustien tähtien hittejä. Vasta myöhemmin, kun rock-musiikin tietynlainen ”auteur”-painotus alkoi syntyä, 60-70-luvuilla, alettiin lyödä lukkoon nykyistä jäykkää käsitystä siitä miltä tietyn kappaleen pitää kuulostaa. Ajatusta, että biisi on aito ja oikea vain sen alunperin tehneen bändin esittämänä.

Paitsi sovitukseen, tämä pätee myös tuotantoon. Nykyajan korkean teknologian studiot ovat saaneet ihmiset tottumaan korkeisiin tuotantoarvoihin. Siihen että studiossa kikkaillaan loputtomasti ja kiillotetaan kaikki viimeisen päälle. Myös nykyinen tekijänoikeusajattelu perustuu samaan teknologiaan. Kun on joku todennettava, ainoa oikea alkuperäinen versio kappaleesta, voidaan se alistaa myös tekijänoikeuksille. On olemassa selvä dokumentti siitä kuka teki mitäkin ja milloinkin. Äänitteen myötä musiikki siis alistettiin omistettavaksi hyödykkeeksi. Fyysisen äänitteen lisäksi voi myös omistaa immateriaaliset oikeudet kyseiseen teokseen.

Musiikkitallenteen historia kuitenkin ulottuu vielä äänitettäkin kauemmaksi. Esimerkiksi Suomessa kansallismieliset fennomaanit nuotinsivat rahvaan lauluja nationalismin aatteesta käsin ja sen tueksi. Aineisto lokeroitiin käyttötarkoituksen ja tallentajien ennakko-olettamusten mukaan, jolloin kansanmusiikki esitettiin muuttumattomana perinteenä eikä jatkuvasti muuntuvana elävänä kulttuurina. Tietyt sävelmät liitettiin tiettyihin sanoihin, vaikka oikeasti kansan parissa samat sanat saatettiin laulaa usealla eri sävelmällä. Syntyi muuttumaton käsitys sanojen ja sävelen yhteydestä ja muuttumattomuudesta, nykyaikaisen popkappaleen esimuoto.

Tuo 1800-luvun säätyläinen tiedonhankintaperinne ja lopulta 1900-luvun ääniteteknologia vangitsi musiikin nuotteihin ja äänitteisiin. Painetuista ja levytetyistä versioista tuli staattisia, ”ainoita oikeita versioita”. Thomas Pettitt huomauttaa MIT:ssa pitämässään luennossa, että jo musiikkitilaisuuksien sulkeminen fyysisesti konserttisaleihin oli askel kohti musiikin vangitsemista.

Pettittin luennon punaisena lankana on ajatus Gutenbergin parenteesista. Sen mukaan painotaidon aikakausi oli noin 500-vuotinen välivaihe ihmisen historiassa, jonka jälkeen kirjallisuus on palaamassa käsikirjoituskauden joustavuuteen. Tekstien pysyvyys on ollut hyvin vahvassa yhteydessä painoteknologiaan ja nyt verkkoaikana tekstit ovat jälleen vähemmän pysyviä. Hyvä esimerkki tästä on tietosanakirjan ja Wikipedian välinen ero. Edellinen on nykyään hyvin pitkälti vanhentunut konsepti, koska Wikipedia on ajankohtaisempi ja joustavampi. Ei ole mitään tiettyä staattista ”oikeaa” versiota artikkelista eikä selvärajaista auktoriteettia sen takana.

Mielestäni Gutenbergin parenteesi soveltuu erinomaisesti myös musiikkiin. Samalla kun painetusta kirjasta tuli tekstin vakiomuoto, tanssiaiset ja konsertit siirtyivät sisätiloihin, sävellykset ja sanat kirjoitettiin paperille, ja lopulta musiikkiesitykset tallennettiin fyysiselle levylle. Näin asteittain musiikista tuli helpommin hallittava taiteenmuoto johon syntyi samalla erilainen suhde. Syntyi ajatus siitä, että on olemassa ”biisejä”; tietyn nimisiä muuttumattomia sävelmiä joihin liittyvät aina ne samat sanat, ja jotka voi soittaa vain yhdellä oikealla tavalla. Internet on jo purkanut tätä ajattelua. Musiikin helppo jakaminen ja muokkaaminen digitaalisessa formaatissa rikkoo perinteistä ajattelua selvärajaisesta ja yksiselitteisesti omistettavasta luovan työn tuotoksesta.

Aivan kuten Wikipediassa, on nyt musiikissakin vaikeampi hallita ja valvoa tekijänoikeuksia ja teosten muuttumattomuutta. Digitaalisella aikakaudella erilaiset mash-upit ja faniremixit ovat viemässä takaisin muuntuvan musiikin ajalle, unohtamatta tietenkään vanhempaa samplausperinnettä. Nekin osoittavat uudenlaista suhtautumista tekijänoikeuksiin. Verrattuna tähän joustavampaan suhtautumiseen, lainsäädäntö on auttamattoman jäykkää ja vanhanaikaista.

Kun kirjapainon jäykkä kausi väistyy, tekstit vapautuvat kirjoista ja musiikki vapautuu äänitteistä. Erinomainen todiste tästä on levymyynnin väheneminen. Äänitteidenosuus muusikkojen tuloista vähenee, jolloin konserttien merkitys elinkeinona korostuu. Musiikista voi tulla jälleen spontaanimpaa, muuntuvampaa ja yhteisöllisempää, kun muusikon toiminnasta vähemmän kuluu studioon eristäytyneenä ja enemmän kuulijoiden parissa.

En tosin usko kritiikittömästi siihenkään, että levymyynnin lasku johtaisi väistämättä levytysolosuhteiden heikkenemiseen. Levymyynnin laskusta huolimatta levyjen äänittäminen ja julkaiseminen on vain helpottunut ja lisääntynyt samanaikaisesti (ainakin vuosina 2004-2005, ks. Anderson 2006: 68). Netin ja kotitietokoneiden aikakaudella ei välttämättä edes tarvita studioita, levy-yhtiöitä, PR-toimistoja, lehtijuttuja, musiikkivideoita ja vähittäiskauppiaita jotta musiikki saadaan koko maailman kuunneltavaksi.

Toisin kuin Wareborg-blogin parodioimille digi-libertaristeille, minulle tässä netin vapautumisessa ei ole kyse mistään darwinistisesta anarkokapitalismista vaan vapaasta ja yhteisöllisestä kulttuurista. Internet avaa mahdollisuudet ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle elämäntavalle, ei ääri-individualistiselle egoismille. Tämä ajatus sopii hyvin degrowth-filosofiaan, jonka mukaan organisaatioiden (valtion, yritysten) tehtävänä pitäisi olla ensisijaisesti ihmisen hyvinvointi eikä taloudellinen voitto. Kenties nykyaikainen studio ja laajamittainen levytuotanto ja -levitys ovat asioita joita on mahdotonta tuottaa ilman fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa kapitalismia, mutta jos näin on, toivotan niille iloisesti tervemenoa.

Ääniteteollisuuden kuolemasta tai sen uhasta on hyvä blogikirjoitus Mesta.netissä, mutta se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan bisnes- ja teollisuusnäkökulmasta. Jos ajattelee asiaa degrowthin kautta, ilman nykyisen talousjärjestelmän pakotteita, ääniteteollisuuden kuolema alkaa vaikuttaa ihan hyvältä asialta. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin musiikin kuolema. Musiikki ei voi kuolla niin kauan kun ihmiskunta on olemassa. Musiikki ei ole kuluttamista ja tuottamista, se on jotain syvällisempää. Ääniteteollisuus on ehkä ohimenevä ilmiö, toivonkin oikeastaan että kaikki teollisuus on – ainakin nykyisessä voiton tuottamisen viitekehyksessä.

Musiikki ei ole sama asia kuin äänite, musiikki on aineeton kokemus jota ei voi mitata rahassa, materiassa tai mitenkään muutenkaan objektiivisesti. Meidät on vain aivopesty ajattelemaan että musiikkiteos on huipputeknologisissa olosuhteissa ikuisiksi ajoiksi tiettyyn muottiin pakotettu pop-kappale, joka on jonkun omistettavissa ja kaupattavissa sekä materiaalisesti että immateriaalisesti. Ja että sen menestyksen mitta on sen myyntimäärä.

Mestan blogin mukaan Tuomari Nurmio on sanonut, että ”musiikista on tulossa harrastelijoiden puuhastelua”, mutta en pidä sitäkään mitenkään yksiselitteisesti huonona asiana. Taiteen kuuluukin olla harrastus mieluummin kuin ammatti. Raha korruptoi taidetta aina jossain määrin, jos musiikin teon edellytyksenä on se, että joku maksaa siitä. Sanat musiikkibisnes ja -teollisuus ovat minulle kirosanoja. Nykyisessä talousjärjestelmässä suunnilleen kaikki inhimillinen toiminta on tai on muuttumassa bisnekseksi ja teollisuudeksi, eikä mikään tunnu olevan tehokkuus- ja voittovaatimuksilta turvassa.

Tallennetta voikin pitää vankilana myös toisesta näkökulmasta: se vangitsee musiikintekijät tietynlaisen bisnes- ja teollisuusmallin sisälle. Koska musiikillisen toiminnan perustana on nähty korkealaatuinen studiotyöskentely, sen jatkuvuus myös nähdään musiikin jatkuvuuden ehtona. Muusikon on pakko olla alan ammattilainen, yrittäjä, koska levyttäminen vaatii paljon taloudellisia resursseja. Levyttäminen musiikin tekemisen perusyksikkönä johtaa auttamatta kaupallistumiseen (”jos sitä myydään, se on kaupallista paskaa!”). Nykyteknologia voi kuitenkin olla niin halpaa ja helppoa, ettei musiikin äänittämiselle (se on eri asia kuin levyttäminen!) ja jakamiselle (eri asia kuin myyminen!) välttämättä edes ole näitä taloudellisia reunaehtoja, jos vain rimaa suostuu hieman laskemaan.

On tosin huomautettava, että ei se keikkailukaan mitään ilmaista puuhaa ole. Se maksaa ja tuottaa kasvihuonepäästöjä siinä missä internet ja kotitietokoneetkin. Täydellinen resursseista irrottautuminen on tietenkin mahdotonta, mutta nyt ne on mahdollista jakaa tasaisemmin kuin aiemmin, jos vain kaikki suostuvat pärjäämään vähän vähemmällä. Taiteellisesta integriteetistä ei kuitenkaan tarvitse tinkiä, päinvastoin, ja senhän pitäisi olla ainoastaan hyvä asia!

Blogin kirjoittamisessa vapauttavinta on kenties se, ettei tarvitse merkitä lähteitään. Toki se olisi uskottavaa ja palvelisi kaikki, mutta ei sitä vain jaksa, kun opinnoissaan täytyy niin pilkulleen hoitaa lähdeviittaukset, perustella väitteet ja erottaa oma näkemys toisten ajatuksista. Tässä kuitenkin tämän bloggauksen lähdeluettelo, josta tosin puuttuu paljon olennaisuuksia esimerkiksi nuotinnoksen ja äänitteiden historiasta:

Anderson, Chris (2006). Pitkä häntä – miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.
Asuintupa, Tomi (2010). Tuhoutuuko äänilevyteollisuus?
Kuuslahti, Tomi (2010). Miksi ihmiskunta ei selviä hengissä ilman täysin vapaata Internetiä.
Pettitt, Thomas (2010). The Gutenberg Parenthesis: Oral Tradition and Digital Technologies (luento).

Liian helppoa ja halpaa, vai onko?

Julkaistu 19.2.2010 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

Eniten palstatilaa saaneiden ilmeisten taloudellisten syiden lisäksi musiikin vapaata ja ilmaista saatavuutta internetissä on kritisoitu myös vähäisemmissä määrin esimerkiksi siitä, että internet tekee kaikesta liian helppoa. Koska ”minkä tahansa” levyn voi minuuteissa ladata verkosta, sen eteen ei kuulemma tarvitse nähdä vaivaa kuten ennen vanhaan. Jos joku bändi kiinnostaa mua, kirjoitan nimen hakukenttään ja kohta mulla onkin koko levytetty tuotanto koneella!

Tämähän ei päde nykyään edes vain laittomaan lataukseen vaan Spotify on itseasiassa laittomiakin tapoja nopeampi ja vaivattomampi. Haet, klikkaat, biisi tai levy soi välittömästi. Siksi onkin helppo uskoa että noin vaivaton streaming-palvelu vähentää laitonta lataamista voimakkaasti siitä yksinkertaisesta syystä että se on lataamista vaivattomampaa. Tällöin Spotifyn käytön vasta-argumentteina säilyvät se, ettei artisteille vieläkään makseta tarpeeksi ja se, että se on vieläkin ”liian helppoa”. Puhumattakaan siitä, että Spotifyn valikoima on moninkertaisesti kapeampi kuin koko internetin.

”Liian helppoa” -argumentti menee siis jokseenkin näin: musiikki menettää ainutlaatuisuutensa ja arvonsa koska sen eteen ei tarvitse nähdä samanlaista materiaalista vaivaa kuin aiemmin. Ei tarvitse säästää rahaa pitkään sitä yhtä himoitsemaansa levyä varten jolloin se on todella arvostettua omaisuutta jonka taiteellisetkin arvot saavat silloin ansaitsemansa kunnioituksen. Ei tarvitse kierrellä levykauppoja, divareita ja keikkoja vuosikausia jonkun harvinaisen levyn perässä.

Kaikki tuo onkin totta, mutta tämä väitetty musiikin löytämisen helppous on tosiasiassa vain levytysten helppoa saatavuutta. Hyvän musiikin löytäminen on ihan yhtä haasteellista kuin aiemminkin; tai jos se on helpompaa, niin se on vain hyvä asia. Ei tarvitse materiaa ja isoa rahapussia että saa jotain harvinaista kuullakseen. Sitä pitää vain osata etsiä, mutta haaste onkin siinä että tietää mitä etsii.

Ei se etsimisessä onnistuminen mitenkään itsestäänselvän helppo tehtävä: internetissä on saatavilla valtava määrä levytettyä musiikkia, mutta määrän suuruus vain tarkoittaa sitä, että hyvän musiikin löytäminen sieltä joukosta on vaikeampaa kuin aiemmin. Suurta medianäkyvyyttä saa vain hyvin pieni osa musiikista, ja jonkin vähemmänkin vaihtoehtoisemman musiikin löytäminen on ihan omasta viitseliäisyydestä ja etsiväntyöstä kiinni.

Itse tietysti näen tämän vain rajoitetusta näkökohdasta. Sellaista musiikkia ei olekaan joka olisi liian tuntematonta ja obskuuria kulttikamaa minulle. Se yhden C-kasetin nimettömiä kappaleita 25 vuotta sitten julkaissut kiinalainen industrialbändi on just mua varten (fiktiivinen esimerkki). Vaikeus ei ole ensisijaisesti siinä että löytääkö sitä kasettia digitaalisessa formaatissa jaossa vaan siinä, että ylipäänsä tietää bändin olemassaolosta. Netin tietokannat, artikkelit ja muut vastaavat resurssit toki ovat tehneet tästäkin helpompaa kuin aiemmin.

Haasteita silti riittää. Sellaista hetkeä ei ole ollutkaan, kun en olisi ollut kiinnostunut jostain toistaiseksi vieraasta bändistä tai ollut valmis vastaanottamaan uusia suosituksia. Musiikin kenttä on loputon eikä tutkimusmatka voi koskaan loppua. Elinikä ei voi yksinkertaisesti riittää kaiken hyvän musiikin löytämiseen joten ei se voi koskaan olla liian helppoa. Internet on vain poistanut siltä kaikki turhat esteet. Mieli ja korvat vain on pidettävä avoimina niin musiikillisen kehityksen horisonttia ei koskaan näy.

Otetaanpa ihan konkreettinen esimerkki. Sain eilen liitettyä vinyylisoittimeni suoraan tietokoneeseen, mikä teki vinyylien ”rippaamisesta” moninverroin helpomman ja laadukkaamman prosessin. Sain sitten koneelle, siinä häviöttömässä FLAC-formaatissa tietenkin, Maaseudun Tulevaisuuden molemmat LP:t, Periferian (1988) ja Kylmäojan (1989). Kyseessä on kyyjärveläinen pääasiassa 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttanut (post) punk -yhtye, jota on julkaistu CD-formaatissa vain yksi kappale, Verenkuva viime vuonna julkaistulla loistavalla Punk ja yäk! -boksilla.

Sanotaan, että netistä löytää mitä tahansa musiikkia. Etsipä nyt sitten sitä Maaseudun Tulevaisuutta. No, jos oikeasti löydät joitain musiikkitiedostoja, muita kuin tuon Verenkuvan, niin kerro ihmeessä. Itseltäni ei ainakaan onnistunut. Tällainen tilanne on toki vain jollain hyvin marginaalisella musiikilla, kuten esimerkiksi suomalaisella 80-luvun post-punkilla, jota on hyvin heikosti saatavilla CD-formaatissa. Tähän asiaan tietysti tuli korjausta ihan vähän aikaa sitten kun loistava Eilisen jälkeen -kokoelma julkaistiin. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt Maaseudun Tulevaisuutta, joka tyylillisesti hieman asiaankuulumaton yhtye olisikin ollut, mutta ei myöskään yhtyeen basistin, Juha Kasken, synkkähuuliskeneen läheisemmin liittynyttä Dorian Gray -orkesteria.

Vaikka MT:tä netistä löytyisikin, olisi minun pitänyt jotain kautta saada selville että kyseinen bändi on edes olemassa. Nyt se onnistui juuri tuon Punk ja yäk! -kokoelman kautta. Ja vaikka tiesinkin sen olevan olemassa, piti noita kahta täysipitkää metsästää kirjastoista ympäri Suomea, kunnes ne molemmat sattumalta löytyivätkin entisen asuinpaikkakuntani sivukirjaston varastosta!

Tästä pääsenkin hyvällä aasinsillalla hieman toiseen aiheeseen, nimittäin kirjastoihin. Harva nimittäin tulee ajatelleeksi, että Suomessa on jo itseasiassa periaatteessa instituutio, jonka kautta kaikki musiikki on kaikille ihmisille ilmaiseksi jaossa. Se on yleinen kirjastolaitos. Kuka tahansa saa periaatteessa minkä tahansa levyn omaan kuunteluunsa ilmaiseksi ja saa jopa kopioida sen omaan arkistoonsa ilmaiseksi ja luvallisesti niin, että säveltäjä jopa saa siitä jonkin korvauksen! En ole tosin selvittänyt yhtään tarkemmin tuota kirjastojen teostomaksupolitiikkaa, mutta tuskin kukaan sieltä Spotifyä parempia rahoja tuotannostaan käärii. Mutta periaatekin on sama kuin Spotifyssä, suunnilleen: koko valikoiman saa ilmaiseksi.

Ainoa rajoite on määrärahat, se mitä kaikkea kirjastojen valikoimaan on varaa hankkia. Tietysti lisärajoituksena varmaan esimerkiksi NSBM on poissa pelistä epäkorrektiksi katsonut sisällön vuoksi. Rahoitus on siis ongelma mutta meillä on rakenteellisesti olemassa instituutio, jonka kautta on täysin laillista, hyväksyttyä ja suosittua hankkia musiikkia omalle koneelle pysyvästi, maksamatta siitä mitään.

Miksi siis internetiin ei olisi mahdollista saada aivan samanlaista järjestelmää? Internetiä on toki mahdotonta valvoa tehokkaasti, mutta Spotifyn kaltainen järjestelmä on niin helppo, ettei ihmisillä ole enää niin suurta tarvetta etsiä musiikkia sen ulkopuolelta. Vaivattomuus ajaa ihmiset kontrolloituun kuunteluympäristöön. Visioinkin mielelläni virtuaalista kirjastoa, jollainen internet oikeastaan on jo nyt: P2P-kirjastoa jossa kaiken maailman musiikin voi ilmaiseksi kopioida omaan käyttöönsä, täysin hyväksytysti. Rahoitus on toki ongelma, mutta en usko että ylitsepääsemätön.

Esimerkiksi kasettimaksu toimi ongelmitta, tai kukaan ei siitä ainakaan valittanut alkuvastustuksen jälkeen. Kasetin hintaan sisältyi korvaus siitä että sitä kuitenkin käytetään kopiointiin. Miten tämän ratkaisun sitten uloittaisi maailmanlaajuiseen musiikkitiedostokirjastoon? Musiikkivero, mediavero, mainonta, osittain maksullinen toiminta nykyisten kirjastojen tapaan? Vaihtoehtoja on monta joista yksikään tuskin pelkästään riittäisi.

Siihen on siis kaikki rakenteelliset edellytykset ja varmasti taloudellinenkin ratkaisu löydettäisiin jos vain haluttaisiin. C-kasetti tai kirjastolaitos eivät ole tappaneet musiikkia, miksi nettilatauskaan tappaisi? Ainoa mitä tarvitaan on jokin uusi korvausjärjestelmä jollaisia kasettimaksu ja kirjastojen määrärahat/teostomaksut ovat. Piratismi tuntuu vain olevan musiikkiteollisuudelle kätevä syntipukki jota syyttää siitä että itsellä menee huonosti. Jos se teollisuus-sana jätettäisiin tuosta pois niin mikä ihmisiä huolettaisi? Ihan samahan se on kuunteleeko tai maksaako kukaan, jos luo itselleen merkityksekästä taidetta!

MP3- tai (mieluummin) FLAC-kirjasto veisi vähemmän tilaa ja materiaalisia resurssejakin kuin fyysisten levyjen säilöminen kirjaston tiloihin. Eikä kotilataaminenkaan välttämättä olisi pakollinen ominaisuus, kyllä esimerkiksi mainokseton ja vakaa (biisit eivät katoile yön yli, yms.) versio Spotify-tyyppisestä streaming-alustasta riittäisi todella suurelle osalle musiikinkuuntelijoista. Kirjastoratkaisuun liittyisi olennaisesti myös äänitetyn musiikin arkistointi- ja digitointipuoli: tallennetaan kulttuuriperintöä vakaaseen musiikkikokoelmaan, josta se ei niin vain katoakaan ihmisten ulottumattomiin.

Levy-yhtiöiltähän tämä ratkaisu veisi rahat, mutta tekijänoikeusjärjestöt ja artistit tuskin olisivat uhattuina. Aiemmatkin tekniset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat saaneet seurakseen jonkin musiikintekijöitä tukevan mekanismin (em. kasettimaksu ja kirjastojen teostomaksut). Kuten olen aiemminkin sanonut, nykymuotoiset (suuret) levy-yhtiöt ovat uhanalainen laji joka takertuu epätoivoisella vimmalla menneisyyteen, joka ei tule takaisin vaikka kuinka haluttaisiin.

Epäkaupallista paskaa

Julkaistu 14.2.2010 , kirjoittanut Melomaanikko

Vastaa

Musablogi ei ole musablogi eikä mikään jos siinä ei säännöllisin väliajoin käsittele musiikkibisneksen muutosta, nettipiratismia, fyysisen levyn kuolemaa ja muuta sellaista. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa näin monisyiseen asiaan tuoda mitään uutta, joten tyydyn nyt lähinnä referoimaan muita ajankohtaisia kirjoituksia.

Valtavirtamediahan yksinkertaistaa asian varsin iloisesti äänitealan propagandan mukaisesti muotoon ”Nettipiratismi jyrkensi äänitemyynnin laskua”. No niin varmaan jyrkensikin, mutta jyrkentäminen se avainsana onkin: kyse on yhdestä pienestä asiasta muiden seassa eikä voi sanoa kuinka paljon se sitä jyrkensi. Muista syistä ja osatekijöistä vaietaan visusti koska silloin voisi joutua myöntämään että vika on jossain muuallakin kuin asiakkaissa.

Vaikka HS:n verkkokeskusteluista ja siellä esiintyvästä ihmisten typeryydestä saakin päänsä yleensä kipeäksi, tuohon uutiseen on tullut lähes yksinomaan fiksuja, joskin turhan kärjistäviä, kommentteja. Ei tässä asiassa ole yksiuloitteista totuutta, johon kannattaisi dogmaattisesti tarrautua. Aivan kuten Piraattipuoleen blogissakin on hyvin huomattu. Ei niin, että tuossa kirjoituksessa mitään oikeasti uutta näkökulmaa tuotaisiin esille, mutta on se hyvä tiivistelmä.

Piratismikeskustelussa vedotaan usein ympäripyöreästi tilastoihin joita ei ole olemassa. Tilastollisesti piratismin vaikutusta levynmyyntiin on kuitenkin mahdotonta mitata, koska siitä koituvaa myynnin laskua ei yksinkertaisesti voi laskea mitenkään. Levy-yhtiöiden ja tekijänoikeusjärjestöjen mukaan voi: suoraviivaisesti niin että jokainen ladattu biisi on varkaus, ja ilman internetiä siitä olisi maksettu. Sitten on kuitenkin myös tutkimuksia joiden mukaan nettipiraatit myös käyttävät eniten rahaa levyihin. Tosiasiassahan sitä ei voi mitenkään selvittää olisiko joku ostanut jonkin tietyn levyn jos ei olisi sitä voinut ladata ilmaiseksi ja laittomasti, koska se edellyttäisi kahden rinnakkaisen todellisuuden vertailemista mutta meillä on vain yksi todellisuus.

Edellisessä bloggauksessa esittelemäni levykauppojen katoaminen alkaa vaikuttaa minusta koko ajan terveemmältä kehitykseltä. Musiikkiala on valtavien muutosten kourissa eikä tulevaisuutta voi oikein ennustaa. Osa alasta takertuu vanhaan internetiä edeltäneeseen malliin, joka ei vain yksinkertaisesti voi enää toimia. Toisaalta vaihtoehtoisissa palveluissakin, kuten vaikkapa Spotifyssa, on hurjasti parannettavaa että se pääsisi samalle tasolle millä vanha systeemi oli CD-levyn kulta-aikana.

Se on kuitenkin selvää, että musiikin on maksettava entistä vähemmän. Helpointa tämä hinnan alentaminen onkin mielestäni fyysisten levykauppojen toiminnan ja fyysisten levyjen painamisen lopettaminen. Vähittäiskaupalla onkin varsin iso osa levyn kokonaishinnasta, mutta toisaalta itse CD:n painatus on yleensä aika halpaa kun kokonaishintaan vertaa. Internetin ansiosta artisteilla on nykyään entistä paremmat mahdollisuudet hoitaa kaikki itse, ainakin markkinoinnin osalta. Harva artisti kuitenkaan niin haluaa tehdä, joten jonkinlaisten yhtiöiden toiminta on varmasti aina tarpeellista. En kuitenkaan usko että nykymalliset levy-yhtiöt ovat tarpeellisia.

Uutisissa on vilahtanut myös huhuja siitä, että Warner Music vetäytyisi ilmaiseksi musiikkia tarjoavista palveluista kuten Spotifysta (tämänkin uutisen kommentit ovat poikkeuksellisen fiksuja ja lukemisen arvoisia), koska sen ”ansaintalogiikka ei ole toimiva” ja koska ”musiikin vapaa jakaminen on selkeästi haitaksi musiikkiteollisuudelle”. Tämä ei tosin selitä Rumban mainitsemaa Last.fm:ää, joka ei kyllä jaa vapaasti musiikkia. Spotifyssa voi streamata halutessaan kokonaisia biisejä, last.fm:ssä vain 30 sekunnin pätkiä – ellei kyseessä ole poikkeuksellisesti kokonaisen streamauksen tai latauksen mahdollistanut levy-yhtiö tai bändi.

Spotify tosiaan tuottaa levy-yhtiöille ja artisteille aivan onnettomasti rahaa. Se on siis siinä mielessä kai suunnilleen yhtä eettistä toimintaa kuin piratismi tai käytettyjen levyjen ostaminen. Ei niistäkään kukaan ansaitse rahaa. Spotify ja käytetyt levyt ovat kuitenkin laillisia. Spotifytä tunnutaan myös vertaavan MP3-kauppoihin vaikka toimivampi vertauskohta onkin radio. Täydellistä vertauskohtaa ei kuitenkaan ole, sillä kyse on pohjimmiltaan aivan uudenlaisesta musiikkipalvelusta.

Päivänselvää minusta on kuitenkin se, että musiikin tekeminen ei yleisesti ottaen kannata taloudellisesti. Alalla on liikaa kusettajia: Spotify kusettaa levy-yhtiöitä, levy-yhtiöt kusettavat artisteja, piraatit kusettavat kaikkia paitsi itseään. Ei musiikkia kannatakaan rahasta tehdä ja minusta musiikin kuuluukin olla tekijälleen harrastus. Muutenhan koko taiteellinen uskottavuus vaarantuu! Minä itse ainakin lamautuisin täysin ja lakkaisin kokonaan luomasta mitään jos pitäisi koko ajan ajetella että ”apua, tän musan on pakko myydä niin hyvin etten jää asunnottomaksi ja kuole nälkään”.

Toisaalta popmusiikin toisessa ääripäässä on ihmisiä joilla on aivan liikaa rahaa, riippumatta siitä yritetäänkö warettamiseen puuttua mitenkään. Rumban tai Infernon haastattelussa Rammsteinin Richard Kruspe sanoi, että uusimman kiertueen keikkaliput ovat niin kalliita (n. 25 euron nousu edelliseen Suomen keikkaan verrattuna) jotta he voisivat laskevan levynmyynnin aikana silti ylläpitää tiettyä elintasoa. Kruspe antoi haastattelun New Yorkin keskustasta ja kehuskeli sitä kuinka hyvässä asemassa on, että voi maksaa sellaista vuokraa, jonka vuoksi osa ihmisistä käy kolmessa eri työssä. Kaikki maksaa niin paljon, jotta rocktähti voi elää rocktähden arvoista elämää! Ei siksi että olisi mahdollista tehdä lisää musiikkia.

Suurin osa muusikoista ei kuitenkaan koskaan rikastu musiikillaan. Niin on aina ollut, eivätkä Spotifyn onnettomat korvaukset levy-yhtiöille sinänsä ole mitään uutta maailmassa. Spotify, nettipiratismi ja muu sellainen pitäisi kuitenkin mielestäni nähdä ensisijaisesti promootiovälineinä, joilla saadaan lisää kuulijoita musiikille. On vain keksittävä jokin uusi toimiva malli, joka mahdollistaa taloudelliset edellytykset musiikin teolle. Fyysisten kauppojen ja fyysisten levyjen kuoppaamisesta voisi mielestäni olla hyvä aloittaa, kunhan se ei vie mukanaan alas myös musiikin laatua (esim. MP3-kauppa FLAC:ien sijaan).

Warnerin kaltaisten isojen levy-yhtiöiden tapaan myös tekijänoikeusjärjestöt ovat auttamattoman aikansa eläneitä ja jäykkiä instituutioita. Nekin suhtautuvat nettiin yksinomaan vihollisena eikä ole mitenkään tavatonta että edes levy-yhtiöiden ja artistien itse nettiin laittamat kappaleet olisivat turvassa häirinnältä ja poistovaatimuksilta (TJEU). Minusta on aika absurdia että edes artistit itse eivät saa päättää jakavatko musiikkiaan ilmaiseksi vai eivät. Tekijänoikeuslainsäädäntö ja -käytännöt laahaavat musiikkijakelun tapaan jossain viime vuosituhannella. Toisaalta osa järjestöistä myös kirii kiinni kehitystä, kuten vaikkapa ruotsalainen STIM, joka on mahdollistanut jäsenilleen myös yksittäisten teosten julkaisemisen Creative Commons -lisenssillä.

Sekin on minusta aina ollut absurdia, että suuri osa artisteista suhtautuu kielteisesti piratismiin. Ymmärrän kyllä senkin puolen että se tuntuu epäkunnioittavalta varkaudelta. Niinhän väkisinkin ajattelee, jos suhtautuu asiaan yksityisyrittäjänä. Itse olen kuitenkin epärealistinen idealisti, joten ajattelen vain kuinka hienoa on että taloudellisesti pienillä resursseilla toimivat bändit voivat saada lähes olemattomalla vaivalla tolkuttoman määrän kuulijoita. Se ei ole sama asia kuin maksaja/ostaja/kuluttaja, eikä sinänsä tuo muusikolle muuta iloa kun tiedon siitä että hän tuottaa toisille iloa. Viidakkorumpu toimii internetissä ennennäkemättömän tehokkaasti ja musan voi ladata kuka vain, riippumatta maantieteellisestä sijainnistaan tai maksukyvystään. Nettikauppahan on usein rajattua tiettyihin maihin lisenssoinnin vuoksi ja maksutavat luottokortteihin.

Vallankumouksellisinta nettipiratismissa ei mielestäni ole sen ilmaisuus. Se voittaa, ja luultavasti tulee ikuisesti voittamaankin, kaikki muut mahdolliset musiikin levittämisen tavat yhdessä asiassa: saatavuus. Internetistä on periaatteessa saatavilla kaikki koskaan äänitetty musiikki. Sieltä voi löytää 80-luvun nimettömiä industrialkasetteja, joiden uudelleenjulkaisusta ei ole mitään toivoa, tai eksoottista kansanmusiikkia jumalan selän takaa. Mitä vain, milloin vain, mistä vain; orvot teokset, luvattomat plunderphonics-kollaasit ja muut vastaavat teokset joiden jakaminen on nykylainsäädännön piirissä mahdotonta.

Hienoa piratismissa on myös sosiaalinen puoli. Tuskin kukaan jakaa musiikkia laittomasti kiusatakseen ketään vaan saadakseen jakaa rakastamaansa musiikkia toisten kanssa. Sosiaalisuus ja jakaminenhan musiikissa parasta onkin, ei harhaluulo sen yksityisomistamisesta. Musiikin suositteleminen, soittaminen toisille ja yhdessä keikoilla käyminen ovat minusta parasta musiikissa. Jaettu elämys on suurempi elämys.

Sellaista laillista palvelua tuskin koskaan saadaan, joka tarjoaisi yhtä laajan valikoiman musiikkia. Viralliset reitit ovat aivan liian byrokraattisia sellaiseen. Tuollainen ennennäkemätön vapaus on upeaa ja siitä pitäisi riemuita, ottaa rajattoman jakamisen hyödyistä kaikki irti ja sitten yrittää keksiä siihen ympärille jokin malli joka mahdollistaa musiikin teon jatkumisen taloudellisten realiteettien piirissä. Levy-yhtiöthän eivät siihen pyri, koska tuossa mallissa nykymallisille levy-yhtiöille ei ole tilaa.

Siitä musiikista maksamisesta minusta on kyse. Mahdollistetaan taloudellisesti se, että ihmiset voivat yhä tehdä musiikkia. Kyse ei ole siitä, että mitä useampi pitää tietystä musiikista, sitä enemmän siitä saa rahaa. Tai siitä, että musiikin tulisi olla voittoa tuottavaa taloustoimintaa. Se on taidetta joka pitäisi pitää mahdollisimman erillään kaupallisuudesta. Täysin sitä ei tietenkään voi siitä markkintalouden piirissä erottaa. Materiaaliset resurssit ovat aina musiikin tekemisen taustalla, mutta niiden vaikutus on pyrittävä minimoimaan.

Ennen internetiä ainakin se oli paremmin, että musiikin kopioiminen omiksi mixtapeiksi oli ihan normaalia eikä kukaan epäillyt sen laillisuutta tai eettisyyttä. Se, että sai ajatuksella valita juuri sille tietylle ystävälleen tähdätyn eklektisen valikoiman täsmävalittua musiikkia. Ehkä taiteilla kansilehtiseksikin jotain kivaa. Nykyiset nettipalvelut, varsinkin last.fm, ovat parhaimmillaan tuollaisia eklektisiä suosittelujärjestelmiä. Niissä ei tosin voi kuunnella sitä musiikkia vaan se pitäisi ostaa sokkona.

Melomaanikko

Tutkimusmatkoja uusiin kuulemisen tapoihin

Aihearkisto: Ääniteteollisuus

Neljä musiikkia: IV. Postkapitalistinen musiikki

1. Käsitteistä

2. Fraaseista

3. Yrjänästä

4. Power electronicsista

5. Vaihtoehdoista

Neljä musiikkia: III. Populaarimusiikki

Tallenne on vankila

Liian helppoa ja halpaa, vai onko?

Epäkaupallista paskaa