Vuoden 2021 uusvanha suosikkilevyni on ollut Sisters of Mercyn Floodland (1987), joka avautui aivan uudella tavalla henkilöautoilun ansiosta. En missään nimessä halua glorifioida tätä ilmastorikosta, mutta musiikki on auton ratissa hyvin erilainen kokemus kuin muualla. Erityisesti jos omistaa äänekkään pikkuauton, josta on unohdettu äänieristys kokonaan. Tämä pätee tietysti muihinkin hälyisiin ympäristöihin, joissa ulkopuoliset äänet peittävät allensa osan musiikista.
Huomasin nimittäin, että autossa Floodland kuulostaa siltä, että levyllä ei ole juurikaan muita soittimia kuin rumpukone. Kitaroita ei edes huomaa, vaikka levyn pitäisi olla goottirockia, ja rockissa pitää olla kitaraa. Ja onhan siellä, mutta se on alennettu taustasoittimeksi sen perinteiseltä paikalta rockin kuningassoittimena. Usein levyjen miksausten vivahteet paljastuvatkin vasta kun niitä kuuntelee paikoissa, joissa ympäristö peittää allensa ne äänet, joita on haluttu vähiten korostaa. Floodlandin se saa kuulostamaan monin paikoin enemmän synapopilta kuin rockilta. Aloin kuulla levyn osana elektronisen populaarimusiikin jatkumoa ja kiinnostuin sen tekemisen taustoista laajemminkin.
Vuonna 1980 perustetun Sisters of Mercyn uran voi jakaa melko selkeästi kahteen ajanjaksoon: bändivaiheeseen, jossa yhtye oli melko perinteinen rockbändi (rumpalina tosin toimi rumpukone Doktor Avalanche, jonka malli on vaihdellut vuosien saatossa teknologisen kehityksen ja bändin maksukyvyn mukaan). Tämä inkarnaatio julkaisi monia goottirockin klassikoita, joista kenties merkittävimpänä debyyttialbumi First and Last and Always (1985). Kun tälle levylle ryhdyttiin tekemään seuraajaa, kitaristi Wayne Husseyn ja basisti Craig Adamsin näkemykset bändin tulevaisuudesta poikkesivat liian radikaalisti vokalisti Andrew Eldritchin visioista. Bändi hajosi hyvissä väleissä ja jäsenillä oli yhteisymmärrys siitä, että Sisters of Mercyn nimi haudattiin samalla.
Tästä alkaa yhtyeen toinen ajanjakso, jonka aikana bändiä voi kärjistäen kutsua Eldritchin sooloprojektiksi. Bändissä on toki ollut virallisina jäseninä useita kitaristeja ja basisteja, mutta yhtye on yhdistynyt erittäin vahvasti Eldritchin egoon ja imagoon. Floodland on käytännössä hänen soolodebyyttinsä, sillä levyllä ei ole muita soittajia tai biisintekijöitä. Bändiin kuului tuossa vaiheessa virallisesti myös basisti Patricia Morrison, joka on nähtävissä levyn kannessa ja siltä julkaistuissa musiikkivideoissa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt soittaa kyseiselle levylle mitään, vaikka krediiteissä hänet mainitaankin.
Sistersin hajottua Hussey ja Adams perustivat uuden bändin ja antoivat sille nimeksi The Sisterhood. Täysin ymmärrettävä nimivalinta, joka viittaa kunnioittavasti jäsentensä menneisyyteen (vrt. Bodom After Midnight). Nimen valinta oli kuitenkin myös tahallinen provokaatio: Hussey ja Adams ajattelivat, että Eldritch närkästyy asiasta äänekkäästi ja syntyvästä kohusta uusi bändi saisi mukavasti julkisuutta. Suunnitelma toimi erinomaisesti: Eldritch oli sitä mieltä, että nimi muistuttaa Sisters of Mercyä niin paljon, että entiset bändijäsenet ovat rikkoneet yhteisen sopimuksen.
Eldritch teki mitä jokainen järkevä ihminen tekisi, eli levytti hirveällä kiireellä Sisterhoodin nimellä, jotta kukaan muu ei voisi käyttää sitä. Kyse oli myös rahasta, koska levy-yhtiöllä oli maksamatta bändin jäsenille ennakkoa seuraavasta levystä, ja ensimmäinen uuden levyn julkaissut saisi rahat. Giving Ground -single levytettiin viidessä päivässä ja julkaistiin samana päivänä, kun Husseyn ja Adamsin The Sisterhood debytoi keikkalavalla. Pian ex-bändikavereiden nimeksi tuli The Mission.
Draamasta seuranneen julkisuuden myötä Sisterhood-single menestyi kohtalaisesti indie-listoilla, mutta oli kriittinen floppi. Eikä sen hyvä biisi pitänytkään olla. Myös singleä seurannut EP Gift (1986) kuulostaa siltä miltä voi näistä lähtökohdista olettaa: kiireessä kasattuja biisien raakileita, joiden on vain tarkoitus täyttää musiikkikappaleen ja äänilevyn tekninen määritelmä.
Biisit ovat rumpukoneen ja syntikoiden ympärille rakennettua synapoppia, jossa ei ole sopimussyistä lainkaan Eldritchin laulua. Laulut hoitavat James Ray ja Lucas Fox, ja Patricia Morrisonkin pääsee lyhyesti ääneen. Sanoituksiinkaan ei juuri panostettu, sillä esimerkiksi Finland White Egypt Redin sanat on luettu suoraan AK47-rynnäkkökiväärin manuaalista. Eldritch kutsuikin Sisterhoodia aseeksi entisiä bändikavereita vastaan. Ehkä voisikin puhua antidemoista. Näitä biisejä ei ole tehty yleisölle vaan bändikavereille. Mutta ei yhdessä tehtävien biisien luonnoksiksi vaan kostoksi. Ajatusta demobiiseistä tukee myös se, että Sisters of Mercyn paluusingle This Corrosionia kaavailtiin aluksi tälle EP:lle.
Tässä vaiheessa Eldritch siis koki oikeudekseen jatkaa Sisters of Mercynä, joka teki paluun rytinällä, kun This Corrosion nousi Britannian singlelistan kymmenen kärkeen lokakuussa 1987. Biisille on erittäin vaikea tehdä kunniaa sanoilla, koska se kuulostaa paperilla vitsiltä: 11-minuuttinen goottirock-järkäle, jonka on tuottanut Meat Loafin tuottaja 50 000 punnan budjetilla ja 40-henkisellä taustakuorolla. 2000-luvun underground-goottiskeneen tottuneelle tuntuu täysin käsittämättömältä, että goottirock on voinut olla joskus niin iso juttu.
Itse asiassa kyllä This Corrosion kuulostaa kuunneltunakin vitsiltä, ja niin on tarkoituskin. Eldritch on itse kuvaillut biisiä sanoilla ”gloriously stupid”. Biisiä on helpompi ymmärtää sen taustaa vasten: koska se oli alun perin tehty Giftille, siinä on selkeää takaisinmaksun makua. This Corrosion oli Eldritchin piikittelyä erityisesti Husseyn sanoitustyylille. Eldritch inhosi entisen bändikaverinsa sanoituksia, joita hän ei suostunut laulamaan lainkaan, mikä olikin yksi keskeisimmistä syistä bändin hajoamisen taustalla.
Hussey koosti sanoituksiaan irrallisista merkinnöistä ja hänellä oli kirja käyttökelpoisista aforismeista ja ilmauksista, joista kuulemma kaikkein mystisimmältä kuulostavat oli ympyröity punaisella. ”This Corrosion” oli yksi tällainen. Siksi painetuissa sanoissakin lukee ”sing This Corrosion to me”. Ei siis ”laula tätä korroosiota minulle” vaan ”laula This Corrosion -niminen biisi minulle”. Liian hienovarainen nyanssi streaming-ajalle, koska tekstiliitteitä ei enää ole.
Sisters of Mercyn musiikille on taitanut muutenkin käydä vähän niin, että vuosikymmenten saatossa Eldritchin sarkasmi on unohtunut, kun bändi on kanonisoitu vakavaa musiikkia soittavaksi goottirockin monoliitiksi. Ei sitä huumoripuolta välttämättä kyllä tajuttu silloin 1980-luvullakaan. Eldritch epäili, ettei edes biisin tuottanut Jim Steinman (1947-2021) tehnyt sitä kieli poskessa, ja helppohan se on uskoa, kun kuuntelee Steinmanin muuta tuotantoa: Total Ecplise of the Heart, I’d Do Anything for Love (But I Won’t Do That), It’s All Coming Back to Me Now, jne. Kaikki suorastaan naurettavan mahtipontisia levytyksiä, jotka kuitenkin kuulostavat täysin tosissaan tehdyiltä. Steinmanin massiivinen tuotantojälki sopi tietysti myös goottirockin synkkään dramaattisuuteen täydellisesti.
This Corrosion oli Eldritchin parodia megalomaanisesta pop-musiikista, joka kuulostaa suurelta ja kauniilta, mutta ei loppujen lopuksi ei tarkoita mitään. Voi tietysti miettiä, että kummalla on ”parempi” sanoitustyyli, Husseyllä vai Eldritchillä. Eldritch on kuitenkin se, joka teki listahitin hokemalla ”hey now hey now now” yksitoista minuuttia putkeen (listoille tosin nousi 4-minuuttiseksi lyhennetty versio). Eivät Husseyn sanoitukset ole koskaan olleet noin älyttömiä, mutta eivät ne ole toisaalta myöskään saavuttaneet vastaavaa listamenestystä. This Corrosionin menestys alleviivaa biisin viestiä siitä, että maailman silmissä menestyy parhaiten silloin kun tekee kaiken muodon eikä sisällön vuoksi. Ei sen sanoituksenkaan pointti ole pelkästään kritisoida Husseyn tyyliä vaan myös juhlistaa sitä, kuinka pitkälle tyhjänpäiväisyydellä voi mennä.
Välihuomautus: en tässä mitenkään halua ottaa Eldritchin puolta kiistassa. Myös tämä lapsellinen draama on asia, jota en halua glorifioida. Rockmuusikoilla (ja muillakin miestaiteilijoilla) on ollut tapana selvitä huonosta käytöksestä olankohautuksella. Perinteisissä rock-elämäkerroissakin usein hekumoidaan tahattomasti sitä, kuinka sekaisin joku tyyppi oli studiossa/keikalla/haastettelussa, koska taiteilijoiden täytyy kuulemma sekoilla ja kärsiä että voivat luoda taidettaan. Eldritch on aivan selvästi ollut täysin epäkypsä kakara ja ikävä ihminen kun Floodlandia on tehty (ja saattaa olla edelleenkin). Hyvää taidetta syntyi kuitenkin tekijän ääliömäisyydestä huolimatta, ei sen takia. Taustadraama piti kuitenkin tuoda tässä esiin, koska varsinkin Giftiä ja This Corrosionia on vaikea ymmärtää muuten.
Sanoituksellisesti This Corrosion on aika irrallinen biisi Floodlandilla, mutta soundillisesti se ennakoi täyspitkää havainnollisesti. Biisi on raju irtiotto bändin aiempaan tuotantoon: mahtipontisten laulujen lisäksi biisiä dominoivat lähinnä syntikat ja rumpukoneet, akustisen kitaran helistessä hiljaa jossain taustalla. Sähkökitarallakin soitetaan pieni soolontapainen, mutta se on ohi hetkessä. Pääasiallisesti instrumentaatio ei juurikaan kuulosta ihmisen soittamalta, vaan enemmänkin tietokoneilla ja sekvenssereillä koostetulta konemusiikilta. Tällä työskentelytavalla syntyikin sitten koko albumi: Eldritch soitti kyllä kitaroita ja bassoa (sekä saksofonia!), mutta vähintään yhtä pinnalla miksauksessa ovat hänen ja äänitysteknikko Larry Alexanderin loihtimat elektroniset soundimaailmat. Steinman vastasi lähinnä kuoro-osuuksista, joita tuli myös avausbiisi Dominion/Mother Russiaan.
Avausraita käykin erinomaisena esimerkkinä levyn pohjimmiltaan elektronisesta luonteesta. Nimestäkin voi päätellä, että kyseessä on periaatteessa kaksiosainen biisi, mutta Dominion vaihtuu Mother Russiaan niin saumattomasti, että on mahdotonta sanoa tarkasti, missä kohtaa osa loppuu ja seuraava alkaa. Erityisesti tästä on kiittäminen Doktor Avalanchen matemaattisen tarkkaa biittiä, joka jatkuu katkeamatta koko 7-minuuttisen teoksen läpi. Biisi kuulostaa lähestulkoon DJ:n tekemältä biittimiksaukselta: edellinen biisi feidataan ulos samalla kun seuraavaa feidataan sisään, rytmin jatkuessa sulavasti samana koko ajan. Tässäkin biisissä on kitaraa ja bassoa, mutta rumpukone ja laulut ovat ne äänekkäimmät osiot, jotka sointikuvaa dominoivat.
Ajan henkeen sopivasti Dominion-singlen b-puolelle (Mother Russia miksattiin pois lyhyemmästä single- ja videoversiosta) tehtiin laiskasti studioteknologiaa väärinkäyttävä remix Ozymandias, joka on käytännössä vain biisi takaperin soitettuna. Rumpuraita säilytettiin ennallaan, mutta kaikki muut raidat soivat lopusta alkuun. Toinen b-puoli Untitled sisälsi vain hidastetun pätkän Dominionista, jonka päälle oli soitettu muunnelma biisin saksofonisoolosta.
Konemusiikin minimalismi havainnollistuu myös kolmannessa singlessä Lucretia My Reflection. Sen albumiversiossa ei ole ensimmäisen 1,5 minuutin aikana muita soittimia kuin basso ja rumpukone, joista jälkimmäinen on taas poikkeuksellisen pinnalla. Sittenkin kun kitara tulee mukaan, se on hukutettu miksaukseen. Kitaralla soitetaan tässä biisissä jopa jonkinlaisia melodianpätkiä, mutta nekään eivät silti dominoi biisiä samalla tavalla kuin rockissa yleensä. Jos biisillä jokin koukku on, niin se on post-punkin perinteille kumartava bassoriffi.
Jos Lucretia on kitarabiisi ilman kitaraa, niin 1959 on pianoballadi, jolla ei soiteta pianoa. Biisin soundi kyllä perustuu pianoon, mutta se on koostettu sen pohjalta sekvensserillä. Kyllähän se vähän ”feikiltä” kuulostaa, ja yleensä skippaankin sen kokonaan, kun kuuntelen levyä. Se on silti hieno osoitus siitä, kuinka soololevyllekin pystyi jo vuonna 1987 luomaan hyvin monipuolisia äänimaailmoja ilman taustabändiä.
Flood I, Flood II ja Driven Like the Snow ovat kaikki hyviä biisejä, kuten näin laadukkaalta levyltä voi odottaakin. Ne eivät kuitenkaan samalla tavalla erotu kokonaisuudesta kohokohtina. Viidenneksi ja viimeiseksi levyn avainkappaleeksi nostankin sen päätöskappaleen Never Land (A Fragment). Nimensä mukaisesti se on osa isompaa kokonaisuutta: peräti 12-minuuttinen kokonainen versio julkaistiin ensi kertaa vasta vuoden 2006 Floodland-uusintajulkaisulla.
Albumin keskeisiä teemoja ovat kosto, kylmä sota, ydintuho, seksi ja vesi eri muodoissaan. Never Landin sanoitus on kuitenkin jotain ihan muuta. Ajatusta on niin vaikea kääntää suomeksi, että paras vain laittaa tähän suora lainaus Eldritchiltä:
”the entire population of the earth starting to travel from some indefinable point in space toward the earth at increasing speed. It would take an eternity to reach the earth—by which time you’d be reasonably spiritualised—and even when you reached the destination, you wouldn’t actually hit the ground. You’d be going so fast you’d just go through and out the other side, where there is another eternity of nothingness. I just tried to write a song about these impressions.” – Andrew Eldrich, Melody Maker 11/87
Lievästi sanottuna korkealentoista kamaa siis. Tämä on jo niin megalomaanista, että ihmettelen, miksei Floodlandista tehty tupla-albumia. Meininki on muutenkin niin suurieleistä, ja levytysbudjetti niin mittava, että niin olisi varmasti voinut jossain rinnakkaistodellisuudessa käydä. Silloin Never Landkin olisi saatu mukaan täydessä kosmisessa mitassaan, ja This Corrosion ja Driven Like the Snow’kin kokonaisina vinyylille. Kahta viimeksi mainittua piti hieman lyhentää levyn LP-painokselle, jotta B-puolesta ei olisi tullut liian pitkä; CD-painoksilla biiseistä on kokonaiset versiot. On silti hyvä, ettei tupla-ablumia tehty. Ne sisältävät lähes aina täytebiisejä, ja Floodlandin mahtipontisuus olisi pidemmässä mitassa luultavasti alkanut vain puuduttaa.
Floodland ei ole missään nimessä virheetön levy. Minun on hyvin vaikea kuunnella se läpi skippaamatta yhtään biisiä, ja sen viimeinen kappalekin jää täysin epätyydyttävästi kesken. Esimerkiksi levyn edeltäjä First and Last and Always on paljon tasalaatuisempi ja yhtenäisempi kokonaisuus. Floodland on kuitenkin yksi kaikkien aikojen suosikkilevyistäni, koska mikään muu levy ei kuulosta siltä. Kun kuulin This Corrosionin ensimmäistä kertaa Radio Citystä joskus vuosituhannen taitteessa, musiikkitajuntani räjähti: siis voiko tällaistakin musiikkia olla olemassa? En ollut koskaan kuullutkaan goottirockista, mutta tuon musiikin estetiikka vei minut täysillä mukanaan. Sitä voi pitää lähtölaukauksena kohti gootti-identiteettini löytämistä ja on siinä mielessä kenties elämäni tärkein yksittäinen biisi.
Kuunneltavaa
Floodland löytyy Spotifysta, mutta ainoastaan vinyylijulkaisua mukailevana versiona, jossa useita biisejä on lyhennetty. Täyspitkän CD-version löytää esimerkiksi kirjastosta.
Kirjalliset lähteet
Peter Anderson: His Master’s Voice. Melody Maker 5.9.1987, s. 14.
Julkaistu uudelleen NME:n erikoisnumerossa NME Originals: Goth (2005).
Michael Bonner: Floodland (CD:n tekstiliite). Merciful Release; Rhino Records (2006).
