Avainsana-arkisto: intelligent dance music

#39 Aphex Twin – Come to Daddy (1997)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (Musiikkivideo)
Spotify

Aphex Twin - Come to Daddy; EP:n kansikuvaKonemusiikki on noin keskimäärin muuta musiikkia kasvottomampaa ja siten vähemmän taipuvaista henkilöpalvontaan. Rockin piirissä on omatDylaninsa, Jagger/Richardsinsa, Lennon/McCartneynsä ja muut Jumalasta seuraavaksi korotetut nerot, mutta elektronisen musiikin parissa vähemmän. Lähimmäksi vastaavanlaista asemaa on kenties päässyt Aphex Twininä parhaiten tunnettu Richard D. James.

Osana tätä neron leimaa on tietysti Aphex Twinin nimeäminen milloin minkäkin genren luojaksi, riippuen siitä keneltä kysyy. Siinä mielessä projekti on kuin 1990-luvun Kraftwerk. Debyyttilevy Selected Ambient Works 1985-92 oli yksi keskeisistä varhaisista ambient house -albumeista, Didgeridoo-biisi oli olennainen trance-musiikin synnyssä ja Girl/Boy junglen muuttumisessa drum ’n’ bassiksi. Tai niin legendat kertovat. Eniten Aphex Twin kuitenkin identifioituu Intelligent Dance Music -genreen (ks. #74).

Jamesin neron statusta rakennetaan ennen kaikkea kertomuksilla hänen nuoruudestaan: hän syntyi Irlannin Limerickissa ja kasvoi Cornwallin maaseudulla, kuta kuinkin siis täysin eristyksissä musiikkikulttuurin keskuksista ja ulkopuolisista vaikutteista. Tarinan mukaan hän keksi lapsena John Cagen tyyliin preparoidun pianon tietämättä mitään siitä että joku muukin oli joskus tehnyt niin. Teininä hän siirtyi musique concréte -henkisten nauhamanipulaatioiden pariin, edelleenkin ilman ulkomaailman vaikutteita.

Muiden tekemään musiikkin James alkoi sosialisoitua tarinan mukaan vasta 15-vuotiaana kun hän kuuli Larry ”Mr. Fingers” Heardin klassisia Chicago house -kappaleita, mutta silloinkin hän piti siitä vain siksi että oli itsekin täysin sattumalta tehnyt samantyylistä musiikkia. Lopulta kun acid house kunnolla rantautui Britanniaan, James oli täysillä mukana rave-kulttuurissa ja soittamassa DJ-keikkoja. James ei tosin ollut tietenkään mikään tavallinen DJ, sillä hän muun muassa ”soitti” vinyylien sijaan hiekkapaperia. Laitteet varmaan tykkäsivät.

Uuden konemusiikin innoittamana James sukelsi syvemmälle syntetisaattoreiden muokkaamisen ja kokoamisen maailmaan. Hän oli teknisesti täysin itseoppinut kun pääsi vuonna 1990 halutulle elektroniikkalinjalle Kingstonin yliopistoon. Pääsyyksi omien laitteiden tekemiseen James on kertonut sen, että markkinoilla olevat laitteet rajoittavat liikaa luovuutta. Hän innostui ensimmäisestä syntetisaattoristaankin kunnolla vasta kun avasi sen ja alkoi sörkkiä sen sisuskaluja.

22-vuotiaana Jamesilla oli kasassa tuhatkunta julkaisematonta kappaletta, joita hän oli siihen asti jakanut kavereilleen kasetteina. Lopulta tästä laajasta materiaalista julkaistiin Aphex Twinin debyyttilevy, joka kattoi nimensä mukaisesti sävellyksiä vuosilta ’85-’92. Tuotteliaisuutensa vuoksi häntä verrattiin mielellään Mozartiin ja teksturaalisen innovatiivisuutensa vuoksi Stockhauseniin, Ligetiin, Xenakisiin ja Reichiin. Aphex Twiniä nostettiin taitelijanjalustalle nimenomaan vertaamalla häntä taide- eikä populaarimusiikin tekijöihin.

Rytmiikaltaan Jamesin musiikki oli jo alusta lähtien osa teknomusiikin jatkumoa, mutta moniuloitteisten harmonioiden ja melodioiden vuoksi häntä ylistettiin vertaansa vailla olevaksi mestarisäveltäjäksi, joka loi teknosinfonioita. Kuten ehkä sävystäni voi päätellä, en usko näistä legendoista ja ylisanoista yhtäkään. Teknisesti lahjakas James eittämättä on, mutta varmasti suuri osa hänen lapsineroimagostaan on mediassa tarkoituksella rakennettua.

Esimerkiksi Aphex Twinin kakkosalbumi Selected Ambient Works Volume II:n (1994) ympärille rakennettiin melkoista mystisyyden auraa. James sanoi sen syntyneen noin 70-prosenttisesti lucid-unissa. Lucid dreaming on tekniikka jolla ihmiset opettelevat tietoisesti ohjaamaan uniaan. James ohjasi niitä musiikinteon suuntaan niin että hän näki unta itsestään studiossa tekemässä musiikkia ja sitten herättyään koitti toistaa unessa tekemänsä ja kuulemansa musiikin valvetilassa. Hyvä levy se on, mutta ei mitään niin ainutlaatuista etteikö sitä olisi voinut tehdä ilman tällaisia vippaskonsteja. Toisaalta James on myös sanonut nukkuvansa vain pari tuntia yössä ja tekevänsä musiikkia univajeessa, mikä kuulemma tuo musiikkiin omaa omituista särmäänsä.

Levyn kappaleilla puolestaan ei ole nimiä koska Jamesilla on synesteettisiä kykyjä: hänen aistikokemuksensa sekoittuvat niin että hän voi ”nähdä ääniä”. Hän kuulemma näkee keltaista aina kun kuulee musiikkia josta pitää. James identifioikin kappaleensa usein ennemmin väreihin kuin sanoihin. Tai sanoihin jotka eivät tarkoita mitään, tai vaikka matemaattisiin kaavoihin (ΔMi−1 = −αΣn=1NDi[n][Σj∈C[i]Fji[n − 1] + Fexti[[n−1]]).

Itse arvostan Aphex Twinin uran vaiheista kuitenkin sitä myöhempää, ja kaupallisempaa, koska silloin hänen imagonsa keinotekoisuus paljastui ilmiselväksi. Breakbeatit olivat vahvasti läsnä I Care Because You Dolla (1995) ja Richard D. James Albumilla (1996) etenkin drum ’n’ bass oli selkeä inspiraatio. Come to Daddy (1997) -single on kuitenkin se julkaisu josta Aphex Twin parhaiten tunnetaan. Sen myötä James kasvoi ulos maineestaan ihmelapsena, makuuhuoneeseen laitteidensa kanssa eristäytyneenä nerona. Sen sijaan hänestä tuli shokkirokkarin lähin vastine raven jälkeisessä konemusiikissa, mikä oli elektronista musiikkia tekevän artistin imagoksi todella virkistävää.

Tämä single teki Jamesista ”konemusiikin pahan pojan”, rock-tähden joka on pelottava ja synkkä kuin Marilyn Manson. Paitsi että James hymyilee. Todella pelottavasti. Se on paljon kammottavampaa kuin avoin synkistely. James onkin kertonut nimenomaan pitävänsä erityisen paljon äänistä jotka kuulostavat ”pahoilta” ja aavemaisilta. Järkyttäminen ja pelottavien kuuntelukokemusten tarjoaminen on lähellä hänen sydäntään.

Aphex Twinin häiriintynyt imago tiivistyy parhaiten hänen yhteistyössään video-ohjaaja Chris Cunninghamin kanssa. Siinä löysi kyllä kaksi kieroa tyyppiä toisensa harvinaislaatuisen hedelmällisellä tavalla. Tuloksena Come to Daddyn musiikkivideon lisäksi mm. Windowlicker (1999), Flex (2000), Monkey Drummer (2001) ja Rubber Johnny (2005). Ajatonta kamaa. Painajaismaista kuvastoa jonka Aphex Twinin kiero pörinä nostaa toiseen potenssiin. Windowlickerin kansi- ja videotaiteen sukupuolitasapainoa häiritsevä gender bending tuo monessa mielessä mieleen esimerkiksi electroclash-artisti Peachesin (Fuck the Pain Away, 2000). Vaikka Windowlickerin musiikkivideo onkin hulvaton seksistisen hip hop -videon parodia, luulen että toisin kuin sukupuolinormeja tarkoituksella kysenalaistava Peaches, Aphex Twin sotkee sukupuolia ainoastaan järkyttääkseen. Aivan kuten shokkirokkarille sopii.

Aphex Twin - Windowlicker (1999) vs. Peaches - Operate (2000); kritiikkiä vai hyväksikäyttöä?

Lue lisää: Prendergast (2000): s. 418-421; Toop (1995): s. 208-213; Poschardt (1995): s. 324-325; Reynolds (2008): s. 162-166; Sharp (2000): s. 144; Rule (1997/2011): s. 151-152.

Kuuntele myös: Koska James varjelee niin tiukasti omaa auteur-imagoaan, hän ei mielellään puhu kappaleidensa tekoprosessista tai hänen vaikutteistaan, mutta ainakin Richard D. James Albumilla hänen rytmeihinsä vaikutti voimakkaasti Wagon Christ ((Lapping Up) Space Milk, 1994).

Spotify: Soittolistalla nyt 293/500 biisiä.

#71 Radiohead – Idioteque (2000)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (fanivideo)

Radiohead - Kid A; levynkansiRadioheadin Idioteque, tai oikeastaan koko Kid A -albumi, oli sitä 2000-luvulle mitä Beatlesin Tomorrow Never Knows (1966) oli 1960-luvulle: sen hetken suurimman rock-bändin ennakkoluuloton siirtymä kokeellisen elektronisen musiikin pariin. Beatles toi musique concrèten ja nauhamanipulaation populaarimusiikin piiriin, Idioteque on teknoa indiehipstereille. Molemmat kappaleet olivat ratkaisevia tekijöitä tuodessaan sen ajan uusimman teknologian osaksi rockin hyväksyttävää välineistöä.

Vastapuolena voisi pitää kaupallisempaa poppia, joka hyväksyy uuden teknologian nopeammin koska se ei välitä niin paljon ”uskottavuudesta” (ks. #79 Madonna – Ray of Light). Itse pidän tietysti rajaamista ”uskottavaan” rockiin ja ”kaupalliseen” poppiin harhaanjohtavana, mutta se nyt vain tuntuu olevan aika monen ennakkoasenne. Radiohead rikkoikin monia näitä elektroniseen musiikkiin kohdistettuja ennakkoluuloja.

Merkittävä ero Radioheadin ja monien muiden elektronisen musiikin kanssa flirttailleiden rock-yhtyeiden välillä on se, että Radiohead ei ottanut trendikkäistä musiikkityyleistä pelkästään mausteita omaan musiikkiinsa, kuten esimerkiksi Beatles, vaan sukelsi rohkeasti syvälle tuntemattomiin vesiin. OK Computerin (1997) ja Kid A:n (2000) välillä Radiohead teki suuren muodonmuutoksen indie rockin suurimmasta nimestä kokeellisen elektronisen musiikin airueksi.

Radiohead hyödynsi koko 1990-luvun ”älykkään” teknon perinnettä eikä Kid A sinänsä tarjonnut hirveästi mitään uutta, paitsi lähinnä sen että tuon kaliiberin rock-bändi omaksui niin täydellisesti elektroniset äänet osaksi soundiaan. Levyn vahvuus ei kuitenkaan ole mielestäni innovatiivisuus vaan vahva tunnelma, Radioheadin kyky omaksua täysin uudenlainen teknologia oman musiikillisen kielensä ilmaisukanavaksi.

Kuuntele myös: Radioheadin vokalisti Thom Yorke piti kovasti johtavan IDM-levymerkin, Warp Recordsin, julkaisuista. Se myös kuuluu vahvasti Kid A:lla. En osaa sanoa tarkemmin mistä biiseistä Yorke piti, mutta hyvää Warp-IDM:ää tekivät mm. Autechre (Eutow) ja Plaid (Black Dogin sivuprojektin kappale Lilith, jolla on mukana myös Björk). Warpin merkittävimpiä julkaisuja saattavat silti olla Artifical Intelligence -kokoelmat. Radiohead ei muutenkaan tullut ihan pystymetsästä elektronisen musiikin pariin. Yorke oli tehnyt jo aiemmin yhteistyötä mm. UNKLE:n (trip hop -balladi Rabbit in Your Headlights, 1998) ja Björkin (I’ve Seen It All, 2000) kanssa. Myös Yorken soolotuotanto on vahvasti kiinni elektronisessa tanssimusiikissa (Skip Divided – Modeselektor Remix).

Lue lisää: Intelligent dance musicista #74 Boards of Canada – Telephasic Workshop.

#74 Boards of Canada – Telephasic Workshop (1998)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

YouTube (fanivideo)

Melko pian rave-kulttuurin synnyn jälkeen alkoi kehkeytyä sellaisia johdannaisgenrejä, joiden tehtävä ei ollutkaan tanssittaa ihmisiä vaan olla ihan vain kuunneltavaa musiikkia. Ensimmäiseksi ehti klubien chill out -huoneissa ja raveista palaavien ihmisten kodeissa soiva ambient house. Tanssilattian vaatimuksista ja funktionaalisuudesta vapautuminen avasikin Boards of Canada - Music Has the Right to Children; levynkansielektroniselle musiikille aivan uusia mahdollisuuksia luovuuteen. Kääntöpuolena tässä oli se että ajan kuluessa osasta tällaista ”kuuntelumusiikkia” tuli elitististä ja sitä alettiin jotenkin pitää tanssittavaksi tehtyä musiikkia parempana ja älykkäämpänä – siitä kertoo jo genrelle keksitty nimikin, Intelligent Dance Music (IDM). Tosiasiassa siitä tuli lopulta aivan yhtä jäykkien sääntöjen määrittämää kaavamaista genremusiikkia jollaista sen kritisoima tanssimusiikkikin on.

Lue loppuun →

#76 The Future Sound of London – Papua New Guinea [12″ Version] (1991)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

Garry Cobain ja Brian Dougans ovat olleet monessa mukana englantilaisen konemusiikin historiassa lukemattomilla eri nimillä, joista tunnetuin on varmastikin The Future Sound of London. Cobainin ja Dougansin panos tanssimusiikin kehitykseen alkaa vuodesta 1988 jolloin skotlantilainen Dougansin teki musiikin Mark McLeanin ja Colin Scottin Stakker-projektin visuaaleja varten. Yhdessä kolmikko teki myös audiovisuaalisia tunnuksia MTV-musiikkikanavalle. Tunnetuin yhteistyön hedelmä oli kuitenkin Stakker Humanoid (1988), yksi ensimmäisistä ja unohtumattomimmista brittiläisen acid housen hiteistä. Se julkaistiin tekijänoikeussyistä nimellä Humanoid, jonka täyspitkä tuotanto jäi yhteen albumiin, Globaliin (1989).

Future Sound of London: Papua New Guinea - ensimmäisen painoksen kansitaideYhdessä Cobainin kanssa Dougans muodosti mm. duot Amoprhous Androgynous, Yage ja Future Sound of London. Myös nämä projektit olivat vahvasti audiovisuaalisia. He halusivat hämärtää äänen ja kuvan, sekä läsnä- että poissaolon välisiä rajoja; esimerkiksi musiikkivideot eivät olleet kyllin syvälle meneviä musiikin visualisoinnin muotoja. He olivat melkoisia teknofiilejä, koska heille visuaalisuus perustui nimenomaan teknologian aallonharjalla olevaan tietokonegrafiikkaan.

Myös ”livenä” esiintyminen tarkoitti heille jotain kovin futuristista: musiikin soittaminen heidän studiostaan ISDN-verkkoyhteyksien kautta radiokanaville ympäri maailmaa saattoi tarkoittaa FSOL:in sanastossa kiertuetta. Kaksikko tekikin DJ-show’ta muun muassa Lontoon Kiss FM -radiokanavalle, mutta nämä ISDN-keikat – joiden materiaalista myös julkaistiin albumi ISDN (1994) – tarjosivat kuulijoille abstraktimpaa ambienssia, jossa he samplasivat livenä monipuolisia äänilähteitä kaksikon laajasta levykokoelmasta.

Laaja levykokoelma kuuluu myös kaksikon tunnetuimmassa kappaleessa, vuoden 1991 tanssihitissä Papua New Guinea. Sitä dominoivat Dead Can Dancelta (Dawn of the Iconoclast) samplattu Lisa Gerrardin persoonallinen sanaton laulu sekä mm. Meat Beat Manifestolta (Radio Babylon) varastettu suttuinen breakbeat-rytmi. Konemusiikin intertekstuaalisuuden kerroksellisuudesta kertoo se, että Radio Babylonkin on täynnä sampleja Boney M:n eurodiscosta Mikey Dreadin dub reggaeen. Samaista kappaletta samplasi pian FSOL:in perään myös The Prodigy Charly-debyyttisinglelleen. Samplejen periytymiseen voi tutustua Who Sampledissa.

Future Sound of London: Papua New Guinea - vuoden 1996 painoksen hologrammikansiPapua New Guinean pianonpimputtelut ennakoivat Mobyn tulevia chillausklassikoita, ja tunteellista tunnelmaa nostattava naislaulu ja kaunis synamatto muistuttavat melkoisesti juuri 1990-luvun alussa syntymässä ollutta trance-musiikin ensimmäistä aaltoa. Paitsi että kappale oli aikanaan suuri tanssihitti lukemattomien remixien ansiosta, se siis rakensi perustaa monelle myöhemmälle genrelle ja artistille. Pari hittiä tehtailtuaan kaksikko jatkoi kuitenkin jo ihan omaan suuntaansa.

Cobain ja Dougans kyllästyivät muutamassa vuodessa koko tanssimusiikkiin ja he lakkasivat tekemästä varsinaisia biisejä. He kokivat teknon säännöt liian rajoittaviksi ja halusivat ilmaista musiikkiaan ilman mitään tanssikulttuuriin liittyviä funktionaalisia velvoitteita tai rajoittavia genreleimoja. Suunnanmuutoksen tuloksena oli kunnianhimoinen tupla-albumi Lifeforms (1994), jossa käytettiin teknon ja ambientin välineitä ja souneeja omituisten ja monipuolisten äänimaisemien luomiseksi.

Future Sound of London: Papua New Guinea - typotetun Belgia-painoksen kansi (1992)Levy oli teema-albumi, ”makroskooppinen kuvaus inhimillisistä tunteista ja yhteiskunnasta jossa elämme” (Markku Salmi, Rumba 1/1994). Flak-kappaleella kitaraa soittaa King Crimsonin Robert Fripp, joka korostaa albumin läheisempää suhdetta progressiiviseen rockiin kuin rave-kulttuuriin. Kitaraa ei kuitenkaan taida tarkinkaan kuuntelija kappaleessa huomata, koska FSOL:illa on tapana muokata kaikki äänilähteet tunnistamattomiksi. Vastavuoroisesti yhtye remixasi Frippin ja David Sylvianin kappaleen Darshana.

Future Sound of Londonin edustama ”Intelligent Dance Music” – jossa ei kyllä ole mitään erityisen älykästä tai tanssittavaa – tarjosi elektronista musiikkia jota saattoi vain kuunnella kaikessa rauhassa kuulokkeilla kotona, ilman kaikkea klubikulttuuriin kuuluvaa ”ylimääräistä” siinä ympärillä. Se oli elektronista musiikkia mielelle, ei ruumiille. Se oli teknoa joka sopi myös ihmisille joiden mielestä tanssimusiikki on ”aivotonta jumputusta”.

Lue lisää:Henderson (2010): s. 229-230, 249; Prendergast (2000): s. 414-417; Reynolds (2008): s. 182-183; Salmi (1994): s. 245-247 (Rumba 1/94). Kappaleen rakennetta erittelee Inkinen (1994): s. 131-134.

#82 LFO – LFO (1990)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Spotify
YouTube (vain ääni ja sekin väärällä nopeudella)

LFO - LFO; singlen kansiLontoon ja Manchesterin jälkeen merkittävin englantilainen kaupunki elektronisen musiikin kannalta lienee Sheffield. Monien muiden Pohjois-Englannin kaupunkien tapaan se kärsi 1970-luvulla pahasta rakennemuutoksesta ja työttömyydestä. Populaarikulttuurin puolella tähän reagoitiin punkilla ja industrialilla ja Sheffieldiin kehittyi legendaarinen musiikkiskene johon kuului kaikkea Cabaret Voltairen industrialista Def Leppardin hard rockiin. Elektronisen musiikin historiaan kaupungin kuitenkin liittää etenkin  Human League ja muu synapop.

1980- ja 1990-lukujen taitteen rave-kulttuurille Sheffield hylättyine tehdashalleineen oli hyvin otollista maaperää. Laittomille bileille löytyi paljon tapahtumapaikka ja kun poliisit alkoivat ratsata varastoraveja, ne siirtyivät kaupungin ulkopuolelle hylättyihin kaivoksiin. Kaupungista tulikin yksi merkittävimmistä keskuksista kun Englantiin syntyi ihan omat tekno- ja housemusiikin genrensä. 1980-luku mentiin pitkälti tuontikaman voimin mutta sitten vuonna 1989 perustettiin esimerkiksi Sheffieldin Warp Records, josta tuli yksi merkittävimmistä brittiteknoa ja IDM:ää julkaisevista levymerkeistä koko maailmassa.

Hardcore techno on vaikeasti määriteltävä termi, koska sitä on käytetty eri aikoina niin erilaisesta musiikista. Ensimmäistä kertaa sitä käytettiin juuri Warp Recordsin ensimmäisistä julkaisuista, joista suurimmaksi hitiksi nousivat LFO:n nimikkosingle ja debyyttilevy Frequencies (1991). Mark Bellin ja Gez Varleyn perustama LFO eli Low- Frequency Oscillation oli nimensä mukaisesti kiinnostunut matalista taajuuksista. Heidän musiikkinsa oli electrosta voimakkaasti vaikutteita ottavaa minimaalista teknoa, jossa tärkeintä oli mahdollisimman voimakas ja fyysinen basso. Heidän musiikkiaan kutsuttiinkin myös nimellä ”bleep-and-bass”. Bassossa oli tarkoitus mennä niin matalalle, että sen tehoa ei enää voinut kuulla vaan osa sen vaikutuksesta tuli yksinomaan fyysisistä tuntemuksista.

Lue lisää: Reynolds (2008): s. 97-104. Sam Inkinen (1994: s. 135-136) käsittelee kappaleen rakennetta teoksessa Tekno – Digitaalisen tanssimusiikin historia, filosofia ja tulevaisuus.

Kuuntele myös: Muita Warpin bleep-and-bass-hittejä olivat mm. Unique 3:n 7 A.M, Forgemastersin Track With No Name ja Nightmares on Waxin Aftermath. LFO julkaisi 1990-luvun kuluessa hiljakseltaan uusia levyjä, mutta duon puolikas Mark Bell taisi kuitenkin olla enemmän pinnalla tuotanto- ja remix-työnsä ansiosta. Hän tuotti Björkin Homogenicin (1997), jota yleisesti pidetään yhtenä maailman parhaista elektronisista albumeista. Bellin vaikutus kuuluu varmaankin parhaiten kappaleessa All Neon Like, mutta levyn paras biisi on silti Howie B:n tuottama herkkä päätösbiisi All Is Full of Love.