1993: Alangon veljesten elektroniset seikkailut

Tänä vuonna tuli täyteen kaksi vuosikymmentä kahdesta suomalaisen pop/rock-musiikin merkkiteoksesta, jotka sattuivat tekemään veljekset. Vuonna 1993 Ismo ja Ilkka Alanko julkaisivat koneellisimmat levynsä ja tämän juhlan kunniaksi otan tarkasteluun Neljän Ruusun Pop-uskonnon (Spotify) ja Ismo Alangon Jäätyneitä lauluja (Spotify). Vertailen levyjä, tarkastelen niitä osana tekijöidensä diskografiaa sekä niiden roolia elektronisten soundien rantautumisessa suomalaiseen rock-musiikkiin. Erityisesti kuitenkin syvennyn levyjen teksteihin, niiden samankaltaisuuksiin ja niiden relevanssiin nyt 20 vuotta myöhemmin. Lähteinä olen käyttänyt vuoden 1993 Rumban ja Soundin numeroita, sekä tietenkin Internetiä!

Ismoa ja Ilkkaa pidetään helposti toistensa vastakohtina, ehkä jopa pahoina kaksoisvelinä (mutta kumpi on kumpi?). He ovat kuin yö ja päivä, eikä heidän yleisöissään taida olla hirveästi päällekkäisyyttä. Ismo on rock ja tekee kriittistä taidetta, Ilkka on pop ja tekee eskapistista viihdettä; Ismo tekee parodian Vain elämää -sarjasta, Ilkka menee Vain elämää -sarjaan. Ei heidän välillään kuitenkaan välttämättä ole niin suurta eroa kuin monet haluaisivat väittää. Eniten heidän musiikilliset polkunsa ristesivät juuri näillä kahdella levyllä.

Vuoteen 1993 mennessä Ismo oli jo ikuistanut itsensä suomirockin historiaan Sielun Veljissä ja Hassisen Koneessa, mutta oli soolourallaan vasta toisen studioalbumin kohdalla. Ismo pitikin vasta tätä levyä ensimmäisenä varsinaisesti omana levynään, koska Kun Suomi putos puusta (1990) oli tavallaan vain Sielun Veljien sivuprojekti ja vasta nyt Ismo oli toden teolla sooloartisti. Ilkka oli puolestaan viimein päässyt esiin isoveljensä varjoista, sillä Neljän Ruusun läpimurron myötä hän oli noussut mm. ”Suomen seksikkäimmäksi mieheksi” (jos Vain elämää on uskominen). Bändillä oli tuoreeltaan alla  läpimurtohitti Juppihippipunkkarin sisältänyt menestyslevy Haloo (1992), joka on edelleen heidän myydyin studioalbuminsa.

Ismo Alanko - Jäätyneitä lauluja & Neljä Ruusua - Pop-uskonto; levynkannet

Olen laatinut vertailun helpottamiseksi taulukon molempien albumien keskeisimmistä tiedoista (T= Toimituksen lista, L = Lukijoiden lista):

  Jäätyneitä lauluja Pop-uskonto
Julkaisupäivä 19.5.1993 20.10.1993
Korkein listasijoitus #6 #1
Myyntimäärä 27 359 55 863
Tuottajat Izmo & Mitro (Raptori) Tommi Lindell & PeeWee
Kansitaide Stefan Lindfors Hannele E. Vanha-aho
Pituus 44:25 (9 biisiä) 47:48 (11 biisiä)
Hitit Extaasiin (Pornografiaa,
Kuolemalla on monet kasvot)
Poplaulajan vapaapäivä (Luen, Kuka näkee)
Studio(t) Sound Art Studio Hot House, Finnvox
Ristiinpölytys Ilkka laulaa taustoja,
Lindell soittaa tivoliurkua,
Kämy soitti rumpuja livenä
Ismo soittaa selloa,
Mitro remixaa
(Energiaa-levyllä)
Masterointi Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Pauli Saastamoinen,
Finnvox
Soundin arvosana 4,5 3,5
Rumban arvosana 3,5 4,5
Vuosilista, Rumba T #4 #3
Vuosilista, Rumba L #2 #1
Vuosilista, Soundi L #2 #1

Lue loppuun

Kappale kauheinta suomiriimiä – Vuoden 2012 huonoimmat kotimaiset poplyriikat

Tässä vuoden parhaiden levyjen listan laatimisen ohessa taidan ensin vähän paskalistata. Itselleni Suomen musiikkivuosi 2012 ei tunnu tarjonneen Hexvesselin ja maamme tärkeimmän goottibändin kakkosalbumien lisäksi muuta kuin uskomattoman huonoja poplyriikoita. Tässä viisi pahinta tapausta.

5. Jippu – Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)

Sanoitus (LyricsHall)
Musiikkivideo
(Vimeo)
Biisi (Spotify)

Luulen että pääsyy suomilyriikan rappioon on se, että sanoittajat ovat luovuttaneet äidinkielensä suhteen. Juice kääntyy haudassaan kun nykysanoittajat eivät osaa riimitellä suomeksi vaan apua on haettava vieraista kielistä (ei ruotsi kyllä ole vieras kieli, mutta kuitenkin):

”Sä oot mun ängel i rummet / sinä vain minut tunnet”

Kappaleen Eva Dahlgren -viittaukset ovat toisaalta yksittäistä riimiä kokonaisvaltaisemmat, joten ehkä voin antaa anteeksi. Laina ruotsista on kokonaisuuden kannalta perusteltu ja ymmärrettävä, mutta Jippu nyt vain on niin ärsyttävä että tämä pääsee kai mukaan ihan vain ad hominem -syistä. Ja kyllä se vain kuulostaa tosi typerältä, vaikka kuinka on Dahlgrenin biisin nimi. Musiikkivideokin olisi varmaan vuoden paras kotimainen ellei siinä tarvitsisi katsoa Jipun maneereita.

Jippu on ehkä Jippu kaikista maailman naisista (yksityiskohta Evan musiikkivideosta)

4. Anna Eriksson – Jos mulla olisi sydän

Sanoitus (viralliset nettisivut)
Musiikkivideo (Vimeo)
Spotify (biisi)

Jos mulla olisi sydän on oikeasti yksi vuoden suosikkikappaleistani, koska pidän popista juuri tällaisena: synteettisenä, synkkänä ja suurieleisenä. Sellainen Jipunkin biisi on, mutta tässä laulajan persoona ei tule liikaa biisin tielle kuten Evassa. Kappaleen sanoituksessa on kuitenkin joitakin melko käsittämättömiä kohtia, joista ”paras” on tämä:

”Olen ruokalan tuoli / räystään katkennut pää”

Anna Eriksson - Jos mulla olisi sydän; singlen kansikuvaMitä helvettiä nämä ontuvat vertaukset ovat oikein tarkoittavinaan? Toisaalla tekstissä mainitut poltettu rööki ja rispaantunut peitto ovat jotenkin ymmärrettävissä, koska ne kuvastavat traumojen kuluttamaa psyykeä ainakin jotenkuten, mutta räystäs? Ruokalan tuoli?? Ovatko nämä jotain kulttuurissamme yleisesti tunnettuja symboleja joita en jostain autistisesta syystä tajua? Toisaalta, jostainhan ne kulttuuriset symbolitkin lähtevät liikkeelle. Ehkä ”ruokalan tuoli” on parin vuosikymmenen päästä ihan vakiintunut ilmaisu, jonka kaikki ymmärtävät.

3. Herra Ylppö & Ihmiset – Ikuiset

Sanoitus (TuneWiki)
Musiikkivideo
(YouTube)
Biisi (Spotify)

Herra Ylppö & Ihmiset - Mies ja nainen; levyn kansikuvaMiten ihmeessä esoteerisia kirjallisuuviittauksia teksteissään viljelleestä härörockarista tuli banaalin reality rock -ulinan mestari? Suosikkiteoriani on, että Samuli Putro ja Herra Ylppö aloittivat Genesis P. Orridgen ja edesmenneen Lady Jaye Breyerin kaltaisen pandrogynia-projektin jossa pariskunta yrittää mm. plastiikkakirurgian keinoin muokata itseään fyysisesti mahdollisimman samanlaiseksi. Projektiin kuuluu ulkonäön samankaltaisuuden tässä tapauksessa myös lyyrisen tuotannon erottamattomaksi saattaminen.

Tosiasiassa Putro on kuitenkin jo Ylppöä edellä ja siirtynyt Zen Café -imagostaan ja -ilmaisustaan uuteen vaiheeseen urallaan, kun Ylppö tuntuu pyrkivän imitoimaan nimenomaan menneisyyden Putroa. Eikä oikea Samuli ole ikinä keksinyt mitään näin kammottavaa riimiä:

”me keksimme jotain aivan neroa / me emme eroa”

MITÄ??? ”Mikähän rimmaa eroa-verbin kanssa… no keksinpä tässä uuden adjektiivin kun laiskottaa!” Tai tästä vielä parempi syntytarina: Ylppö oli Bar Loosessa sopertamassa kännissä Kauko Röyhkälle tai jollekin muulle uskottavalle suomirockarille: ”mä keksin jotain aivan neroa / rimmasin sanan ”eroa””.

Olisin oikeastaan voinut listata pelkästään Mies ja nainen -levyn biisejä; tässä lisää esimerkkejä Paula puree -kappaleesta, joka on kaikesta käsittämättömyydestään huolimatta levyn paras biisi:

”omatunto soimaa / olenko heikko / vai omaanko voimaa”

”tarviitko kuittia tuleeko muuta / hotellihuoneen sänky on puuta”

Kuulen kuinka äidinkielen opettajani huutaa tuskasta!

2. Neljä Ruusua – Katkera kuu

Sanoitus (ks. ”videon” kuvaus)
Musiikkivideo
(YouTube)
Spotify (biisi)

Voikohan tätä(kään) kutsua edes suomiriimiksi koska biisin huippukohdassa Ilkka Alanko unohtaa millä kielellä laulaa:

”alfa, macho ja inter / mahtava seuramies, kaiken center”

Neljä Ruusua - Katkera kuu; singlen kansikuvaNeljän Ruusun sanoitukset eivät nykyään ole kyllä muutenkaan kovin kummoisia, mutta tämä kappale on täysi rimanalitus. Esimerkiksi kohta ”olen hyvä lykkäämään näitä arkaluontoisia hommia” ei kuulostaa ihmissuhdetilitykseltä vaan siltä että kertoja on mafiaveli joka ei millään haluaisi lähteä hoitamaan bisneksiä. Pelkkiä kökköjä ilmaisuja ja epäonnistuneita sanavalintoja koko lyriikka. Teksti on niin kömpelö että tuntuu kuin asialla olisi ollut aloittelija, eikä henkilö joka tekee poplyriikkaa jo kolmatta vuosikymmentä. Eikä biisi edes liity mitenkään Roman Polanskin mestariteokseen, kuu vain rimmaa suun kanssa!

1. Dingo – Facebookissa

YouTube (vain ääni)
Spotify
(biisi)

Neumann ei ole ollut yhtä ajankohtainen 20 vuoteen. Vain elämää -sarja oli jostain käsittämättömästä syystä (no ei se oikeastaan ole niin käsittämätöntä kun tarkemmin ajattelee) vuoden merkittävin suomalainen populaarimusiikki-ilmiö ja uusi ”Dingo”-single tiivistää some-aikamme hengen täydellisesti. Facebookissa on kuin suomalainen vastine San Marinon tämän vuoden euroviisuehdokkaalle The Social Network Song (Oh Oh Uh Oh Oh). En usko että tätä valintaa tarvitsee yhtään enempää avata:

”olen tässä / sun Ritari Ässä / nettitikkuja sydämessä”

Dingo - Facebookissa; singlen kansikuvaKappaleen sanoitus on muutenkin aika käsimätöntä sekoilua enkä osaa päättää kertooko se prostituoituun rakastumisesta (”myit rakkautta eniten tarjoavalle”) vai harhaisesta nettistalkkerista (”en elä toivossa / asun sun makuuhuoneessa, Facebookissa”). Tiedän kyllä että eivät prostituoidut rakkautta myy, mutta se onkin ilmiselvästi kiertoilmaisu ja tästä tulkinnastani kappale avautuukin hyvin jännittävän erilaisella tavalla.

En silti usko että tekijöillä oli tavoitteena kumpikaan tarjoamistani vaihtoehtoisista tulkintatavoista vaan kaiketi tarkoituksena on ollut laulaa romanttisesta rakkaudenkaipuusta. Minusta kappale kuitenkin kertoo aika kieroutuneesta suhteesta, eli on se kuitenkin aika monitulkintainen sanoitus! Poplyriikkaa pahimmillaan parhaimmillaan! Valitettavasti kukaan ei ole vielä rikkonut tekijänoikeuksia kirjoittamalla tätä nettiin.

Progemaanikko vastaan retromaanikot

Simon Reynolds, yksi sukupolvensa merkittävimmistä populaarimusiikkikirjoittajista, tarttui uusimmassa kirjassaan Retromania (2011) tuoreeltaan uuden vuosituhannen ensimmäiseen vuosikymmeneen ja sitä luonnehtivaan musiikkikulttuuriin. Laajemmin otettuna Retromanian aiheena, ja alaotsikkona, on ”populaarikulttuurin pakkomielle omaan menneisyyteensä”.

Aihe ei siis sinänsä rajoitu vain 2000-lukuun tai pelkkään musiikkiin, mutta tämä viimeisin vuosikymmen on kuitenkin näyttänyt kiihdyttävän kaiken maailman REunioineden, REissueiden ja REvivalien määrää samalla kun aidosti uusia ilmiöitä ei REynoldsin mielestä nähty. Musiikkijournalistina hän luonnollisesti keskittyy enimmäkseen omaan erikoisalaansa, mutta käsittelee myös lyhyesti muuta populaarikulttuuria elokuvista muotiin. Reynoldsin mukaan tämä vanhan kierrättäminen on kuitenkin korostuneinta juuri populaarimusiikissa. Kaikki mahdolliset uudet genret ja alakulttuurit ovat kirjoittajan keskeisimmän argumentin mukaan nykyään vain yhdistelmää vanhasta, toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina jolloin rock oli kulttuuriamme alituisesti eteenpäin usuttava voima.

Aiemminkin olen jo viitannut Retromanian keskeiseen ajatukseen siitä että 2000-luvulla ei ole omaa soundiaan, toisin kuin kaikilla vuosikymmenillä rock ’n’ rollin syntymästä lähtien. Tähän astista vuosisataamme luonnehtii ennemminkin ajasta ja tilasta irrallaan oleva globaali ”omnipop”, jossa yhdistetään elementtejä suunnilleen kaikista 1980- ja 1990-luvun suurista musiikkitrendeistä. Reynolds tarjoaa esimerkkiartisteiksi Lady Gagan, Flo Ridan ja Taio Cruzin, joiden musiikissa yhdistyvät mm. R&B, electro, house ja trance. Varsinaisen oman soundinsa sijaan 00-luvun musiikkia luonnehti musiikkiteknologian ja äänitteiden jakelun mullistus. Ainoa ”aidosti” uusi genre on mash-up, eikä sitäkään Reynolds arvosta kovin korkealle.

Nettipiratismi on luonnollisesti yksi merkittävimmistä musiikkikulttuuria muokanneista teknologisen kehityksen seurauksista. Se on myös muuttanut levykeräilyn luonnetta. Ennen internetin vapauttavaa vaikutusta se perustui ajatukseen ”minun on saatava jotain mitä muilla ei ole”, mutta harvinaisia levyjä jakavien ns. sharity-blogien myötä se on muuttunut muotoon ”minulla on jotain mitä muilla ei ole ja haluan jakaa sen heti kaikille”. Anonyymiin P2P-jakamiseen verrattuna siinä on se keskeinen ero, että bloggaajat saavat huomiota ja pystyivät rakentamaan itselleen jonkinlaisen eklektisen kuraattori-imagon. Puhtaimmillaan sharity myös viittaa nimenomaan out of print -kaman ja muun harvinaisen musiikin jakamiseen.

Tämä Mutant Soundsin Eric Lambleaun ”self-aggrandising altruism” -nimellä kutsuma ilmiö edustaa omasta mielestäni lähinnä hyvää ja tervettä siirtymää epäitsekkäämpään ja -materialistisempaan tapaan suhtautua musiikkiin, mutta Reynolds ja monet hänen sukupolvensa muusikoista (esimerkkinä nyt vaikka Michael Gira) tuntuvat näkevän tämän musiikin arvoa vähentävänä ilmiönä. Kuten edellisen linkin takana toteankin, vähentäähän se sitä fyysisten äänitteiden markkina-arvoa, mutta lisää monia muita vaikeammin rahassa mitattavia arvoja.

Palaan tähän musiikkiteknologian murrokseen vielä myöhemmin tarkemmin; minun oli jätettävä se omaksi bloggauksekseen koska tästä paisui niin valtava. Luulin kirjoittavani kirja-arvostelua mutta tästä tulikin essee.

Simon Reynolds - Retromania; kansi

Lue loppuun