Törmäsin viime viikolla viisi vuotta sitten kavereilleni tekemääni mixtapeen, joka esitteli musiikkimakuni kehitystä. Se oli eräänlainen musiikillinen autobiografia, jossa oli kronologisesti biisejä siinä järjestyksessä missä ne ovat tehneet minuun ja musiikkimakuuni lähtemättömän vaikutuksen.
Sain siitä inspiraation päivittää sitä vuodelle 2012, sekä sisältönsä että formaattinsa puolesta. Koska olen perusteellinen ihminen, ei ne yhteen soittolistaan mahdu vaan tuloksena on viisiosainen Spotify-nostalgiatrippi, jonka olen jakanut musiikkimakuni eri ”vaiheisiin”. Esittelen nämä osat nyt tässä blogissa, asiaankuuluvien linkkien kanssa tietenkin.
Ensimmäiseksi on toki huomautettava tällaisen lähestymistavan puutteista. Spotifyssa ei edelleenkään ole kaikkea maailman musiikkia vaan näidenkin soittolistojen tekeminen on vaatinut paljon kompromisseja. Pelkän Spotifyn kautta ei siis voi saada minkäänlaista eheää kokonaiskuvaa musiikkimaustani ja sen kehityksestä. Maustan olennaisuuksien osalta kokonaisuutta YouTuben avulla, jos sieltäkään nyt tarpeellisia kappaleita löytyy.
Toinen keskeinen ongelma on kronologiaan ja musiikillisiin ”kausiin” liittyvä. Musiikkimaku ja sen kehitys ei tietenkään ole asia jonka voisi puhdasoppisesti jakaa erilaisiin ajanjaksoihin vaan musiikkimakuni koostuu totuudenmukaisemmin erilaisista rinnakkaisista kronologioista, joissa on myös paljon katkoksia ja päällekkäisyyksiä. Tarkoitan tällä sitä, että olen saattanut kuulla jotain bändiä tai genreä ensimmäistä kertaa vuonna 1990, vihannut sitä vuonna 2000 ja todenteolla hurahtanut siihen vuonna 2010. Haen musiikista monenlaisia erilaisia elämyksiä, ja myös näiden elämyksien etsiminen on samanlainen monen rinnakkaisen kehityskulun yhdistelmä.
Laitan varsinaisten soittolistalta löytyvien biisien eteen niiden järjestysnumeron soittolistalla. Linkki koko soittolistaan on alla.
Osa I: Ysärivaihe
Aloitan käsittelyn jostain 20 vuoden takaa, koska lasken oman persoonallisen musiikkimakuni syntyneen joskus vuosien 1991-92 tienoilla. 1980-luvulla musiikillinen ympäristöni koostui lähinnä lastenlauluista ja isoveljen kasarihevistä.
Ihan ensimmäisiä sykähdyttäviä erillisiä kuuntelukokemuksiani liittyi nykyään aika nolosti Star Inc:in Synthesizer Greatest -halpiskasetteihin, joilla hollantilainen Ed Starink siis soittaa viiden pennin versioita instrumentaalin ja välillä populaarinkin syntetisaattorimusiikin saralta. Tätä kautta tarttui kuitenkin mieleen monia elektronisen musiikin nimiä, joihin ryhdyin sitten tarkemmin tutustumaan Avaruusromua-ohjelman myötä lukioaikoina.
Musiikkimakuni alkumetrit liittyvät kuitenkin populaarimpaan konemusiikkiin ja monen 90-luvulla nuoruutensa viettäneen ihmisen tapaan kuuntelin lähinnä eurodancea, tuttavallisemmin ysäriteknoa. Ensimmäinen oma C-kasettini noiden Star Inc. -räpellysten jälkeen taisi olla Army of Loversin Massive Luxury Overdose. Olin nähnyt 1. Crucifiedin musiikkivideon ja tykästynyt siihen sen verran että minulle ostettiin kyseinen kasetti sitten syntymäpäivä- tai joululahjaksi.
En kyllä silloin vielä tajunnut kuinka perverssi video on kyseessä. Nyt tajuan ja siksipä kyseessä on edelleen yksi suosikeistani. Siinä on samaa seksuaalisuuden ja judeokristillisen mytologian tematiikkaa, joka on ollut aikuisiälläkin keskeisessä osassa suurta osaa suosikkimusiikistani.
Snap!:in 2. Rhythm Is a Dancerista tuli suosikkikappaleeni lähes koko vuosikymmeneksi. Luultavasti löysin sen Techno & Dance 2 -kokoelman kautta ja tuosta K-Telin kokoelmalevysarjasta tulikin yksi musiikkimakuani melkein koko vuosikymmenen ajaksi määrittävistä tekijöistä. Eurodancen piiristä ehdoton suosikkini oli 2 Unlimited, mutta sen tuotantoa ei valitettavasti löydy kämäisiä remixejä lukuunottamatta Spotifysta. Stereotyyppisintä eurodancea saa soittolistallani edustaa DJ Bobon 3. Let the Dream Come True. Räppiä ja naislaulua juuri sopivassa yhdistelmässä tarttuvan melodian ja jyskyttävän biitin seassa.
Vuosina 1993-1994 meillä näkyi MTV joten musiikkivideot olivat tuona aikana tärkeässä osassa, ja nauhoitin niitä mm. VHS-kaseteille. 2 Unlimitedin No Limit ja Let the Beat Control Your Body olivat ehdottomia suosikkejani. Musiikkivideoiden kautta sain ensikosketuksen myös mm. Depeche Modeen, Pet Shop Boysiin ja Madonnaan, joiden musiikkiin perehdyin tarkemmin vasta joskus melkein kymmenen vuotta myöhemmin.
Musiikkiformaattina 1990-lukuani luonnehtii ennen kaikkea C-kasetti, vaikka isommassa mittakaavassa olikin kyse nimenomaan CD-levyn vuosikymmenestä. Sain CD-soittimen suhteellisen myöhään vuonna 1994 mutta tämänkin jälkeen ostin CD-leyjä kohtuullisen vähän. Sen sijaan nauhoitin Radiomafiasta kasettitolkulla kaikkea sekalaista kamaa. Enimmäkseen juuri eurodancea, kaikista näistä Salovaaran Härdelleistä ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Jostain kumman syystä ysäriteknon lisäksi näiltä kaseteilta löytyy merkittävät määrät power balladeja ja muita slovareita. Älkää kysykö miksi, en oikeasti muista miksi ihmeessä minä olen niistä joskus pitänyt. Tai rehellisesti en edes muista että olisin niistä joskus pitänyt, mutta paha sanoa tuota suurta raskauttavaa kasettiaineistoa vastaan.
Tätä rauhallisempaa puolta 1990-luvun musiikkimaustani saa edustaa Roxetten 4. Fading Like a Flower, joka löytyy ensimmäiseltä omistamaltani CD-levyltä, Joyridelta. Sain myös Queenin Live at Wembley -kasetin lahjaksi joskus 90-luvun alussa joten en minä ihan puhtaasti pelkkää konemusiikkia silloin kuunnellut, vaikka se selvästi olikin suosikkimusiikkiani. Viimeisenä sitä saa luvan edustaa U96:n 5. Love Religion. Club Bizarre (1995) oli yksi suosikkilevyistäni ja näin jälkikäteen ajateltuna yhtyeen Replugged (1993) on yksi harvoista eurodance-levyistä jotka toimivat kokonaisuuksina ja ovat kestäneet vanhenemista hämmentävän hyvin.
Lukion alku tiesi musiikkimaussani selvää murrosta. Radiossa eksyin niiden erikoisohjelmien pariin ja päädyin lopultakin etsimään ne Star Inc:in raiskausten alkuperäiset kohteet käsiini. Jean-Michel Jarresta tuli ensimmäinen artisti 2 Unlimitedin jälkeen jonka levyjä ostin järjestelmällisesti. Ensimmäinen näistä taisi olla Oxygene 7-13, joten Jarrea edustaa soittolistallani tuon levyn hittibiisi 6. Oxygene 8. Vangelis seurasi loogisesti pian perässä. Muistaakseni tutustuin ensin hänen 90-luvun new age -henkisempään tuotantoon ja vasta myöhemmin 70-luvun progesynailuun. Jälkimmäinen on paljon parempaa ja sitä jaksan edelleenkin kuunnella, mutta soittolistalla on kuitenkin mukana 7. Moxica and the Horse -kappale elokuvan 1492 – Paratiisin valloitus soundtrackilta. Tähän hymistelymusiikkibuumiini kuului tietysti myös Enyan kuunteleminen: 8. On My Way Home.
Lukiossa se varsinainen rock-musiikkikin alkoi lopulta kiinnostaa ja palasin Queenin pariin entistä innokkaampana. Greatest Hits I & II oli varmasti yksi lukioajan puhkisoitettuimpia levyjäni. Aluksi varmaankin tykästyin enemmän kakkososan syntikoin maustetusta kevyemmästä kasarituotantoon, vaikka Brian Mayn kammottavat överiksi vetävät kitarasoolot varmasti ärsyttivät minua jo silloin. Lopulta ykköslevystä kuitenkin tuli suosikkini. Studioalbumeista taisin kuunnella vain kirjastosta lainattua A Night at the Operaa (1976) mutta se nyt onkin niistä se selvästi paras. Queeniä saa kuitenkin soittolistallani edustaa 9. Seven Seas of Rhye. Ajan hiteistä puolestaan Manic Street Preachersin 10. Tsunami iski lujimmin. This Is My Truth Tell Me Yours oli kova levy.
Jo lukiossa alkoi myös metsästykseni näiden kahden musiikkimakuni osa-alueen yhdistämiseksi: kaipasin rock-musiikkia joka yhdistäisi itseensä myös runsaasti konemusiikkia ja syntikoita, joiden ääniin jostain syystä tykästyin jo nuorena poikana. Ne siinä kasarihevissäkin varmasti parasta olivat. Queenin kasarituotannon lisäksi esimerkiksi Genesiksen 11. Land of Confusion oli tosi kova. Siinä on myös yksi maailman parhaista musiikkivideoista, joka sekin tarttui nauhalle silloin 1993-94.
Avaruusromua kuuntelemalla (mieleen on jäänyt erityisesti Mellotron-jakso) tutustuin myös varovaisesti progeen, mutta sitä on huonosti tarjolla Spotifyssä. Tai siis siellä ei ole niitä kahta levyä, joita tuosta genrestä lähinnä kuuntelin, eli In the Court of the Crimson Kingiä ja juurikin Genesiksen Lamb Lies Down on Broadwayta. Spotifyn puutteiden vuoksi proge jää nyt kokonaan pois näistä soittolistoista, mutta voin elää sen kanssa koska tuo musiikkityyli ei kuitenkaan lopulta ole ollut musiikkimakuni kannalta aivan niin keskeinen.
”Koneet kohtaavat kitarat” -ideastani oli siis aluksi vielä hyvin pitkä matka johonkin industrial rockiin, josta myöhemmin todella lyösin sen oman juttuni. Silloin suunnilleen ainoa kanavani löytää uutta musiikkia oli Radiomafia, joten ei ollut kauheasti valinnanvaraa kun yritti löytää jotain sellaista musiikkia. Siispä ostin mm. Garbagen 2.0:n (12. Hammering in My Head) ja Chumbawamban Tubthumperin (13. Outsider), joilla oli edes jonkin verran sitä etsimääni soundia.
Chumbawambasta on sanottava sen verran että kyseessä on varmaan yksi surullisimmista ”yhden hitin ihme” -ilmiön esimerkeistä. Sen uskomattoman ärsyttävän Tubthumping-hitin takia bändin koko muu, paljon laadukkaampi, tuotanto on jäänyt valtavirralta ihan huomioimatta. Pari vuotta sitten päädyin vuosien tauon jälkeen taas kuuntelemaan bändiä, tällä kertaa sitä paljon parempaa Anarchy (1994) -levyä ja huomasin kuinka punk tämä yhtye kaikesta soundin kaupallistumisesta huolimatta on. Bändin itsensä mielestä se kaupallinen soundi varmaan nimenomaan oli paljon enemmän punk kuin joku ’77-vuosikerran aivoton kaavamainen toisto.
Lukion loppumetreillä musiikkimakuni alkoi myös siirtyä hieman raskaampaan suuntaan. Abivuonna kuuntelin aika paljon Metallicaa (varsinkin S&M:ää ja Master of Puppetsia, ks. YouTube), mutta kun sitä ei ole Spotifyssä. 1990-luvun viimeinen edustaja saa siis olla Rammstein, sillä ainoalla Spotifystä löytyvällä biisillään eli 14. Du hastilla. Radiomafian Gasthaus Ristolassa soitettiin joskus Sehnsuchtia (1997) kun se oli juuri tullut ulos. Siinä oli jo sitä kone- ja rock-musiikin toimivaa yhdistelyä jota niihin aikoihin etsin. Levy oli kuitenkin vielä silloin vähän liian rankkaa kamaa minulle enkä kuunnellut sitä paljon kuin vasta joskus sitten kun Mutter-levy iski lujaa. Mutta nyt menen jo asioiden edelle eli seuraavalle vuosituhannelle…
Menin 1990-luvun läpi melkoisella pikakelauksella ja seuraavat neljä osaa käsittelevät kaikki sitten niitä seuraavaa kymmentä vuotta. Tämä johtuu siitä että 90-luvulla musiikki oli aika tasaväkinen kiinnostukseni kohde yhdessä elokuvan, urheilun ja kirjojen kanssa. Vasta 2000-luvulla lukion jälkeen minusta alkoi kasvaa tällainen monomaaninen musiikkifriikki, joka olen nykyään. Levyjen ostotahtini moninkertaistui ja musiikkimakuni alkoi monipuolistua. Ratkaisevin taustatekijä tässä oli se, että lopetin Radiomafian kuuntelemisen ja siirryin internetiin.
Laittomasta musiikinjakelusta sanon sen verran, että ilman sitä minusta tuskin olisi tullut musiikkifania, joka käyttää suurimman osan ylimääräisestä rahasta ja ajastaan musiikkiin eikä esim. noihin elokuviin, urheiluun ja kirjoihin. Omalla kohdallani P2P-verkko on ollut merkittävin yksittäinen tekijä joka on saanut minut kuuntelemaan musiikkia paljon ja monipuolisesti. Muista ihmisistä en osaa sanoa, mutta oman mutuni perusteella piratismilla ei ole mitään tekemistä levynmyynnin laskun kanssa. Ilman sitä omistaisin luultavasti 100 levyä enkä 900.
Seuraavissa osissa lisää siitä mitä ihanaa löysin internetin ihmemaailmasta.
CMX julkaisi hetki sitten 20-vuotiaan Aurinkonsa (Spotify) uudelleen. Tuplalevyn ensimmäisellä CD:llä albumi on remiksattuna ja remasteroituna, toisella vain uudelleen masteroituna. En pidä siitä että vanhoja levyjä julkaistaan uudelleen miksattuina, koska minusta levytetyn musiikin kuuluu olla aikansa lapsi: jos soundit ovat vanhenneet huonosti, se on osa sitä teosta. Inspiroiduinkin listaamaan populaarimusiikin historian pahimmat uudelleenkirjoittamis- tai siis miksaustapaukset, omasta rajoittuneesta subjektiivisesta näkökulmastani tietenkin.
