Avainsana-arkisto: Simon Reynolds

Perifeeristä punkia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kaikesta laadukkaasta eklektismistään huolimatta Svart Records ei vastaa tämän vuoden jännittävimmästä suomalaisesta uusintajulkaisusta. Simon Reynoldsin mainitsema kaiken mahdollisimman obskuurin ug-kaman uudelleenjulkaisubuumi on hitaasti levinnyt viime vuosina myös Suomeen. Asiaan kuuluu jonkin vinyyliaikana julkaistun ja sittemmin unohdetun bändin koko tuotannon kasaaminen yhteen CD-julkaisuun, kaiken maailman demojen ja historiikkien kanssa höystettynä. Paitsi Svartilla, joka julkaisee vain vinyyliä. Etenkin suomalainen punk on ollut vahvasti esillä 2000-luvulla tällaisten CD-uusintajulkaisujen myötä.

Maaseudun Tulevaisuus - Complete; kansikuva Olen ehtinyt kirjoittaa tännekin siitä kuinka hankalaa Maaseudun Tulevaisuus -yhtyettä on kuulla missään, joten olin hyvin iloinen – ja oikeastaan myös epäuskoisen yllättynyt – kun huomasin että Rocket Records on tänä vuonna julkaissut tiukan asiallisesti nimetyn Complete-kokoelman yhtyeen kaikesta levytetystä tuotannosta. Ennen tätä yhtyeeltä oli julkaistu vain yksi kappale digitaalisessa formaatissa, Verenkuva vuoden 2009 Punk ja yäk -boksilla, joten uudelleenjulkaisu oli erittäin tervetullut.

Suomalainen punk keskittyi enimmäkseen Helsinkiin ja Tampereelle, mutta muutama vähemmän genreensä sitoutunut omalaatuisempi yhtye tuli pienemmiltä paikkakunnilta. Näin ainakin jos on uskominen Completen kansilehtistä. Kyllähän nyt ainakin nämä Pihtiputaan (Ratsia), Salon (Vaavi) ja Kyyjärven (Maaseudun Tulevaisuus) punk-bändit olivatkin vähemmän perinteisen punk rock -kaavan orjia ja monessa mielessä olivatkin – Mustan Paraatin ynnä muiden mustahuulien ohella (ks. Eilisen jälkeen -kokoelma, 2010) – suomalaisia vastineita angloamerikkalaiselle post-punkille, joka oli alkuperäistä punkia kokeellisempaa ja ”taiteellisempaa”.

Kansilehtinen ei kyllä ole tässä tapauksessa varsinainen historiikki vaan kronologinen kokoelma anekdootteja Hiljaisten levyjen Jukka Junttilalta. Oli se tosin sen verran valaisevaa tekstiä että sain nyt viimein selville mikä se yhtyeen yhteys Dorian Gray -orkesteriin oli (siinä muuten olisi oivallinen bändi uudelleenjulkaistavaksi!): bändin basisti Juha Kaski korvasi MT:n alkuperäisen basistin bändin toiselle ja viimeiselle albumille, Kylmäojalle (1989).

Maaseudun Tulevaisuus: Jaakko Uusitalo (rummut, vas.), Juissi Vainiola (laulu ja kitara, kesk.) ja Jouni Nieminen (basso, oik.)

Maaseudun Tulevaisuus: Jaakko Uusitalo (rummut, vas.), Juissi Vainiola (laulu ja kitara, kesk.) ja Jouni Nieminen (basso, oik.)

Monelle suomalaiselle (post-)punk-bändille tyypillisesti Maaseudun Tulevaisuus teki hyvin tiiviin ja ytimekkään uran, joka olisi keskeisiltä osiltaan mahtunut kyllä yhdellekin CD:lle: tämän kokoelman ykköslevy sisältää bändin molemmat täyspitkät (Periferia, 1988 ja Kylmäoja) sekä bändin ensimmäisen ja ainoan EP:n (Agrikulture, 1987). Kakkoslevyllä on vain enimmäkseen aiemmin julkaisemattomia demoja sekä bändin joulusingle Adventtilaulu (1987).

Onhan se tietenkin hienoa saada ihan kaikki bändin koskaan levyttämä kerralla CD:lle. Usein nämä kokoelmat jäävät muutamaa kappaletta vajaaksi koko tuotannosta mikä on hyvin turhauttavaa, ja pitää tietysti alkuperäisten vinyylien hinnat pilvissä. Esimerkiksi Vaavilta on julkaistu CD:llä vain singlepainotteinen kokoelma Tytöt hymyilee (1995), vaikka molemmat bändin täyspitkätkin olisivat mahtuneet vaikka sille kakkos-CD:lle jos kokoelmasta olisi tehty tupla.

Ei Complete tietenkään olisi mitenkään edustava, jos mukana ei olisi uhmakasta versiota Adventtilaulusta. Soiton vimma ja laulaja Juissi Vainiolan räkäinen raivo kuulostavat hyvinkin harhaoppiselta tulkinnalta tästä hartaasta laulusta: sen sijaan että uskovaisen hengellisyydellä toivotettaisiin ihmiskunnan pelastaja tervetulleeksi, Maaseudun Tulevaisuus tuntuu lähinnä huutavan pilkallisesti Jumalalle jota ei ole olemassa: en olisi uskonut että ”Hoosianna, hoosianna / saavu jo kuningas luoksemme / täyttämään toivomme” voi kuulostaa näinkin epäkunnioittavalta. Eipä bändi pahemmin mihinkään suuntaan muutenkaan kumarrellut. Olen poikkeava esimerkiksi kertoo nekrofiliasta, sikäli kun Vainiolan laulusta mitään selvää saa. Isoin puute kokoelmalla onkin oikeastaan lyriikoiden puute, koska bändillä oli selvästi paljon sanottavaa.

Kyllä maaseutukin siinä musiikissa kuuluu, ainakin näin kansanperinteestä vieraantuneen kaupunkilaisen stereotyyppisissä mielikuvissa. Rock-bändin Maaseudun Tulevaisuus - Agrikulture-EP; kansikuvaperussoittimisto laajeni yhtyeen viimeisellä Kylmäoja-levyllä: Petteri Kukkonen (kyseessä lienee Kumikamelin ja Eläkeläisten Lassi Kinnunen) vierailee hanuristina parilla kappaleella ja Jimi Tenorkin soittaa koskettimia Ahoilla. Kansitaidekin kuvasi ihmisiä kansanpuvuissa traktorin vieressä. Varmaan kyse oli siinäkin jonkinasteisesta pilkasta, kapinasta kotiseudun perinteitä vastaan. Koska tuosta levynkannesta ei ole säällisen kokoista versiota netissä, täytyy tyytyä EP:n puimurikuvaan.

Bändin viimeisen levyn musiikillinen ilme onkin entistä monimuotoisempi. Kansanmusiikin lisäksi vaikutteita on myös ainakin rockabillystä (Luvattu luola). Kylmäoja onkin yksi omintakeisimmista ja parhaista Suomessa tehdyistä punk-johdannaisista levyistä. Käytän sanaa johdannainen, koska tässä vaiheessa yhtyeen soundi oli siirtynyt jo aika kauas punk rockista. Finnmusicissa bändin genreksi määritellään ”herrasmiespunk”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Oli korkea aika että tämä unohdettu ja siksi aliarvostettu yhtye suomalaisen punkin historiasta on saanut nyt kunnollisen uusintajulkaisun ja laajan digitaalisen levityksen. Bändi on myös keikkaillut harvakseltaan 2000-luvulla alkuperäiskokoonpanolla, mutta uutta materiaalia ei kai ole tulossa. Ja hyvä niin, ei se voisi tälle 80-luvun tuotannolle pärjätäkään.

Shufflen vallankumous

Julkaistu , kirjoittanut
2

Jatkan vielä Simon Reynoldsin Retromanian (2011) käsittelyä, koska siitä riitti liikaa juttua yhteen bloggaukseen. Shufflen vallankumous ei ole Reynoldsin oma termi vaan olen johtanut sen hänen kirjastaan sekä John Richardsonin artikkelista Satunnaisuuden vallankumouksen markkinointi: Applen iPod Shuffle (Lähikuva 3/2006). Shufflen vallankumouksen konseptiin sisältyvät ainakin seuraavat teknologiset innovaatiot ja musiikinsosiologiset ilmiöt:

1. Satunnaistoisto musiikkisoitinten perus- tai jopa oletustoimintona.
2. Kuuntelun luonne on mobilisoitunut.
3. Soitinten tallennuskapasiteetti on niin iso että ihmiset voivat kantaa mukanaan enemmän musiikkia kuin ehtivät elämänsä aikana kuunnella.
4. Netissä on laittomasti saatavilla suuri osa kaikesta levytetystä musiikista.

Kyse ei ole siis vain musiikin kuuntelusta satunnaisessa ja pirstonaisessa järjestyksessä vaan myös siitä millaisissa tilanteissa ja millä laitteilla musiikkia kuunnellaan, sekä siitä että musiikin tarjonta on käytännössä ääretöntä. Tätä kaikkea on luontevaa kutsua shufflen vallankumoukseksi koska shufflessa tiivistyy kaikki se keskittymätön satunnaisuus mikä luonnehtii länsimaista nykykulttuuria laajemminkin.

Reynoldsin shufflen vastaisen argumentoinnin keskiössä on ajatus siitä että nämä innovaatiot ovat johtaneet kuuntelijoiden liian suureen voimaantumiseen taitelijoiden kustannuksella. Kyse on siis kirjaimellisesti vallan kumoamisesta artisteilta kuulijoiden hyväksi. Keskeisintä tässä ei ole sinänsä levyjen rajoittamaton jakelu verkossa vaan itse tallenneformaatin ja kuuntelutottumusten muutos. Waretettua levyä kun voi teoriassa kuunnella monella muullakin tavalla, mutta laajempana ilmiönä nettipiratismi on johtanut siihen että musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan mutta ilman suurta keskittymistä tai emotionaalista investointia.

iPod shuffle: Life is random; Applen mainospropagandaa

Lue loppuun →

Progemaanikko vastaan retromaanikot

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Simon Reynolds, yksi sukupolvensa merkittävimmistä populaarimusiikkikirjoittajista, tarttui uusimmassa kirjassaan Retromania (2011) tuoreeltaan uuden vuosituhannen ensimmäiseen vuosikymmeneen ja sitä luonnehtivaan musiikkikulttuuriin. Laajemmin otettuna Retromanian aiheena, ja alaotsikkona, on ”populaarikulttuurin pakkomielle omaan menneisyyteensä”.

Aihe ei siis sinänsä rajoitu vain 2000-lukuun tai pelkkään musiikkiin, mutta tämä viimeisin vuosikymmen on kuitenkin näyttänyt kiihdyttävän kaiken maailman REunioineden, REissueiden ja REvivalien määrää samalla kun aidosti uusia ilmiöitä ei REynoldsin mielestä nähty. Musiikkijournalistina hän luonnollisesti keskittyy enimmäkseen omaan erikoisalaansa, mutta käsittelee myös lyhyesti muuta populaarikulttuuria elokuvista muotiin. Reynoldsin mukaan tämä vanhan kierrättäminen on kuitenkin korostuneinta juuri populaarimusiikissa. Kaikki mahdolliset uudet genret ja alakulttuurit ovat kirjoittajan keskeisimmän argumentin mukaan nykyään vain yhdistelmää vanhasta, toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina jolloin rock oli kulttuuriamme alituisesti eteenpäin usuttava voima.

Aiemminkin olen jo viitannut Retromanian keskeiseen ajatukseen siitä että 2000-luvulla ei ole omaa soundiaan, toisin kuin kaikilla vuosikymmenillä rock ’n’ rollin syntymästä lähtien. Tähän astista vuosisataamme luonnehtii ennemminkin ajasta ja tilasta irrallaan oleva globaali ”omnipop”, jossa yhdistetään elementtejä suunnilleen kaikista 1980- ja 1990-luvun suurista musiikkitrendeistä. Reynolds tarjoaa esimerkkiartisteiksi Lady Gagan, Flo Ridan ja Taio Cruzin, joiden musiikissa yhdistyvät mm. R&B, electro, house ja trance. Varsinaisen oman soundinsa sijaan 00-luvun musiikkia luonnehti musiikkiteknologian ja äänitteiden jakelun mullistus. Ainoa ”aidosti” uusi genre on mash-up, eikä sitäkään Reynolds arvosta kovin korkealle.

Nettipiratismi on luonnollisesti yksi merkittävimmistä musiikkikulttuuria muokanneista teknologisen kehityksen seurauksista. Se on myös muuttanut levykeräilyn luonnetta. Ennen internetin vapauttavaa vaikutusta se perustui ajatukseen ”minun on saatava jotain mitä muilla ei ole”, mutta harvinaisia levyjä jakavien ns. sharity-blogien myötä se on muuttunut muotoon ”minulla on jotain mitä muilla ei ole ja haluan jakaa sen heti kaikille”. Anonyymiin P2P-jakamiseen verrattuna siinä on se keskeinen ero, että bloggaajat saavat huomiota ja pystyivät rakentamaan itselleen jonkinlaisen eklektisen kuraattori-imagon. Puhtaimmillaan sharity myös viittaa nimenomaan out of print -kaman ja muun harvinaisen musiikin jakamiseen.

Tämä Mutant Soundsin Eric Lambleaun ”self-aggrandising altruism” -nimellä kutsuma ilmiö edustaa omasta mielestäni lähinnä hyvää ja tervettä siirtymää epäitsekkäämpään ja -materialistisempaan tapaan suhtautua musiikkiin, mutta Reynolds ja monet hänen sukupolvensa muusikoista (esimerkkinä nyt vaikka Michael Gira) tuntuvat näkevän tämän musiikin arvoa vähentävänä ilmiönä. Kuten edellisen linkin takana toteankin, vähentäähän se sitä fyysisten äänitteiden markkina-arvoa, mutta lisää monia muita vaikeammin rahassa mitattavia arvoja.

Palaan tähän musiikkiteknologian murrokseen vielä myöhemmin tarkemmin; minun oli jätettävä se omaksi bloggauksekseen koska tästä paisui niin valtava. Luulin kirjoittavani kirja-arvostelua mutta tästä tulikin essee.

Simon Reynolds - Retromania; kansi

Lue loppuun →

Popklassikkoveikkaus 1992

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Nuorgam on luultavasti paras musiikkimedia Suomessa tällä hetkellä. Paitsi että he antavat palstatilaa musiikkityyleille ja näkökulmille, joita ei muissa medioissa juuri näy, heidän päivitystahtinsa on rivakka mikä takaa suurelle osalle lukijoita jotain kiinnostavaa uutta joka päivä. Itsenikin pitäisi ottaa mallia siitä tahdista, ainakin säännöllisyydestä jos ei määrästä, koska niin lukijat koukutetaan. Varsinkin kaiken maailman listauksilla – omani on vähän tökkinyt viime aikoina.

Nuorgamilla pyörii jatkuvasti erilaisia juttusarjoja, jotka useimmin ovat juurikin populaarikulttuurissa rakastettuja listoja, joiden ongelmia olen täällä pohtinut. Toki itsekin tykkään listaamisesta, eikä populaarikulttuurista ole edes kovin helppoa kirjoittaa listaamatta. Yksi koukuttavimmista juttusarjoista on Popklassikot, jossa listataan joka kuussa tietyn vuoden 30 (tai helmikuussa 28) parasta popklassikkoa, biisi per päivä. Viime kuussa arvasin vuoden 1991 ykkösen oikein kun sijat 30-2 oli julkaistu, mistä innostuin tekemään mahtipontisemman veikkauksen tässä kuussa listattavista vuoden 1992 popklassikoista. Koska tämän syyskuun / vuoden 1992 popklassikoista on julkaistu jo viisi, listaan tässä vain 25 omaa veikkaustani.

Vaikka Nuorgam onkin paras musiikkimedia maassamme, ei se silti ole virheetön. Sitä vaivaa, kuten luonnollisesti kaikkia musiikkimedioita ja omaakin blogiani, tietty kaanonuskollisuus. Sitä voisi kutsua vaikka indiehipster-kaanoniksi, jossa tärkeintä on tietynlainen ironinen elitismi. Kuten juttusarjan nimikin kertoo, tärkeintä on olla popkappale (eikä esim. taiteellisesti kunnianhimoinen rock-teos) eli noudattaa populaarimusiikin kaupallisia sääntöjä, mutta kuitenkin jossain pinnan alla – juuri se hienovarainen kaavoista poikkeaminen tuo kappaleisiin persoonaa sen verran että niissä on jotain mieleenpainuvaa.

Pääosin listalla on siis oltava alakulttuureihin kuuluvia popkappaleita – suurimmat suosikit ovat tietenkin amerikkalainen alternative rock ja brittiläinen indie. Vaihtoehtoisuudesta siinä ei tosi asiassa tietenkään ole kyse vaan vähemmän siloitellusta imagosta/tuotantojäljestä, siitä että popkappaleet naamioidaan rock-uskottaviksi. Tärkeintä on erikoisuudentavoittelu popin raameissa. Olennaista tässä on tietynlainen perinnetietoisuus: omaa ”erikoisuutta” haetaan yhdistelemällä vanhojen musiikkityylien elementtejä uusiksi kokonaisuuksiksi. Vaihtoehtorock poikkeaa nykyään mainstream-popista lähinnä siinä että se on irti ajastaan, yhdistelmä erilaisia menneisyyksiä. Esimerkiksi ’90-luvun britpop oli eräänlainen hybridi British Invasionista, glam rockista, punk rockista ja Madchesteristä.

Hipsteriyteen kuitenkin kuuluu myös valikoiva mainstreamin palvonta – jonkin itselleni vieraan kaavan mukaisesti on löytynyt joitakin maagisia ominaisuuksien yhdistelmiä, jotka tekevät joistakin siloitelluista listaykkösistä mestariteoksia ja joistakin kaupallista paskaa. Tämä tietynlainen selvien säännönmukaisuuden ja ennalta-arvaamattomuuden yhdistelmä tekee Nuorgamin listauksista niin houkuttelevia veikkauskohteita.

Olen toki ”luntannut” rankasti tätä veikkauslistaa laatiessani, lähinnä Rate Your Musicin listoilla. Olen todennut että RYM:in käyttäjäkunta on niinikään vahvasti hipsterpainottunut – parhaiten arvioidaan juuri ne uskottavat klassisen rockin, punkin, post-punkin ja ”älykkään” konemusiikin merkkiteokset jotka ovat Nuorgamillakin arvossa. Ihan yksi yhteen ne eivät tietenkään mene, eikä hommassa silloin mitään pointtia olisikaan. Olen silti vakuuttunut että tarpeeksi kehittynyt koodaaja/tietokone-yhdistelmä voisi tehdä jonkin hienon algoritmin joka ennustaisi melko hyvin nämä listat. Sen tulisi laskea tiettynä vuonna julkaistujen kappaleiden Rate Your Musicista ja Pitchforkista (Nuorgamin ulkomainen esikuva) saamat arvosanat, ja sotkea niitä vähän sumealla logiikalla Wiren eklektismiin.

Olen huomannut listauksissa paljon kiintiöajattelua, joka on toki keskeistä myös omille listoilleni. Esimerkiksi yhdeltä artistilta on aina vain yksi kappale per vuosi listattuna, ja jokainen artisti pääsee yleensä joka toisen levynsä kappaleilla listalle, poikkeuksena tietysti harvoin levyjä julkaisseet tai muuten vain tarpeeksi isot nimet. Listojen on esitettävä myös tietynlaista tyylillistä monipuolisuutta joten listoilla tuntuu olevan esim. kiintiöräppiä ja kiintiöteknoa. Ne ovat tietysti kaikki hyviä biisejä, sitä en kiistä, enkä edes sitä että kiintiöt olisivat näissä listoissa huono asia. Sanon sen vain tässä ääneen koska oma veikkauksenikin perustuu aika vahvasti kiintiöihin.

En tiedä jatkanko tätä veikkausta tulevien kuukausien / vuosien osalta – paljon riippuu varmaan siitä miten tämä veikkaus menee, tulokset tulevat tietenkin kuun lopussa sitten tänne. Mutta jos tämä jatkuu, olisi tietenkin hienoa kuulla myös teidän, lukijoideni, popklassikkoveikkauksia. Jos olisin suuri mediapersoona ja tämä blogi suurmenestys, voisi melkein kilpailla siitä kenen veikkaukset osuvat lähimmäksi. Tosin siinä tapauksessa myös Nuorgamin toimittajakunta tuntisi blogini ja tänne kirjoitettavat veikkaukset luultavasti vaikuttaisivat tuleviin listauksiin.

Tämä veikkauslista ei siis perustu omaan makuuni, mistä parempaa osviittaa antaa omat valintani Vuoden 1992 parhaiksi levyiksi. Sen pohjana on pääosin käsitykseni Nuorgamin toimituskunnan musiikkimausta ja linjauksista. Kappaleiden järjestys on vähän mitä sattuu enkä usko ainakaan niiden osuvan kohdilleen – hyvä jos samoja bändejä sentään löytyy heidän listaltaan. Tein taustatyöni poikkeuksellisen nopeasti, joten voin vain toivoa että kaikki listaamani kappaleet todella saivat ensijulkaisunsa 1992. Nuorgam itsekin teki jo virheen asian suhteen listaamalla vuoden 1992 popklassikoihin sijalle 27 vuonna 1991 julkaistun kappaleen.

Massive Attack - Unfinished Sympathy; singlen kansi

Arvasin vuoden 1991 popklassikkojen ykkösen oikein: Massive Attackin Unfinished Sympathy. Miten käy vuoden 1992 suhteen?

Lue loppuun →

#50 Mash-up (ilmiö, 2000-luku)

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Bootie-klubin yksivuotisbileiden mainosLähestyn listaustani taas vaihteeksi aika luovasti. Olisin voinut valita yhden merkkiteoksen edustamaan yhtä innovaatiota tai tyylisuuntaa, kuten olenkin monta kertaa tehnyt. On kuitenkin kolme hyvää syytä miksi tehdä tällä kertaa toisin. Mash-upien laskeminen edes osittain yhden artistin tai teoksen ansioksi on vähän koko ideaa vastaan koska niiden tekijyys ja tekijänoikeudet ovat kuitenkin aika kiistanalaisia. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä niiden arvoa; mash-up saattaa olla historian demokraattisin ja tasa-arvoisin luovan äänitaiteen muoto.

Toinen syy on se, että mash-upit ovat laillisuuden ja ääniteteollisuuden rajamailla. Ne eivät ole päässeet (tai joutuneet) osaksi globaalia levyjakelua, eikä niiden saatavuus ole siten yhtään niin taattu kuin luvallisen musiikin. Ne on yleensä julkaistu vain MP3-muodossa tai YouTube-videoina ja niiden saatavuus verkossa on aikalailla kiinni isojen levy-yhtiöiden mielijohteista eli melko epävakaalla pohjalla. Mitä ikinä linkkaankaan, se voi kadota huomiseen mennessä. Spotify-soittolistakin päivittyy melko vaatimattomasti.

Kolmas syy on se, että minulla on ollut periaatteena että en ota tälle listalle mitään alle 10-vuotiasta koska jonkin teoksen tms. pitkäaikaista vaikutusta kulttuuriin ei voi aikaisemmin mielestäni oikein arvioida. Niinpä 2000-luvun musiikkitrendit ovat vielä niin lähellä menneisyydessä, että niiden merkitystä ei voi vielä kovin hyvin pohtia. Mash-upit ovat kuitenkin mielestäni selvästi osoittaneet pitkäkestoista suosiota ja niissä tiivistyy uuden vuosituhannen kulttuurisesta ilmapiiristä jotain mitä yksittäiset musiikkityylit ja teokset eivät tuo esiin.

2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä eivät luonnehtineetkaan varsinaisesti mitkään uudet musiikkityylit vaan ennemminkin uudet musiikkiteknologiat. Sen sijaan että 00-luvulla olisi ollut oma ominainen soundinsa, vuosikymmenen äänet koostuivat kaikkien aiempien vuosikymmenten musiikkien tiivistymisestä nykyhetkeen. Toki uuden vuosituhannen mukana tuli lukuisia uusia genrejä kuten electroclash (#92), dubstep ja witch house, mutta niitä kaikki yhdistää niiden tapa yhdistellä erilaisia jo kauan olemassaolleita tyylejä uusiksi kokonaisuuksiksi. Ne ovat eräänlaisia hybridityylejä, aivan kuten mash-upitkin. Kaikkia näitä uusia genrejä enemmän vuosikymmentä kuitenkin määrittelivät ”tavaramerkit” kuten Napster, YouTube, iPod ja Spotify.

Nämä uudet teknologiat toivat sen ”kaiken ikinä julkaistun” musiikin kaikkien saataville siinä määrin että musiikin lataamiseen meni vähemmän aikaa kuin sen kuuntelemiseen ja jokaisen saatavilla oli enemmän musiikkia kuin kukaan ehtisi ikinä kuunnella. Koska koko levytetty musiikkihistoria oli yhtäkkiä näin vaivattomasti ”kaikkien” (laajakaistainternetiä ei oikeasti ole läheskään kaikilla maailman ihmisillä enkä tiedä onko se automaattisesti huono asia) saatavilla, myös niiden yhdistely uusiksi kokonaisuuksiksi kävi entistä helpommaksi. Samoin omien tuotosten levittäminen helpottui ja kynnys julkaisemiseen laski. Suuri merkitys oli tietysti myös äänenkäsittelyohjelmien kehityksellä ja yleistymisellä.

Lue loppuun →