Elektroninen Top 100 on nyt vähän tavallista pidemmällä tauolla koska teen taustatutkimusta. Siinä sivussa luultavasti päivitän enimmäkseen uutta elokuvablogiani, joka on nimetty loogisesti Cinemaanikoksi. Uuden aluevaltaukseni kunniaksi heittäydyn elokuvalliseksi myös tässä, eli listaan kymmenen suosikkisoundtrackiani.
Soundtrackin käsite ei tietystikään ole ongelmaton koska varsinaisilla soundtrack-levyillä harvoin soivat kaikki elokuvan ääniraitaan kuuluneet kappaleet, ja toisaalta ne voivat olla myös ”music from and inspired by” -tyyppisiä levyjä, joilla on paljon musiikkia jota ei leffassa kuulla. Sitten on myös erikseen ”original score” -levyjä joilla on ainoastaan vartavasten elokuvaa varten tehtyä instrumentaalimusiikkia. Käsittelen tässä näitä kolmea erilaista elokuvamusiikin ilmenemismuotoa iloisesti sekaisin.
Saatan hieman spoilata joitakin näistä elokuvista, mutta vain tapauksissa joissa se on aivan välttämätöntä soundtrackin kuvaamiseksi.
10. Kissaihmiset (Cat People, 1982)
Spotify
Diskotuottaja Giorgio Moroder on ollut vähintään yhtä tärkeä elokuvasäveltäjänä ja soundtrack-tuottajana kuin elektronisen tanssimusiikin pioneerinakin. Tunnetuin hänen elokuvamusiikeistaan lienee Midnight Express (1978), mutta hänen musiikkinsa on kutakuinkin unohtumattomin osa sellaisiakin elokuvia kuin Blondien Call Mesta megahitin tehnyt American Gigolo (1980) tai Scarfacen ja Kissaihmisten kasariremaket. Puhumattakaan Flashdancen (1983) ja Top Gunin (1986) soundtrackien tuottamisesta. Tai Never Ending Storyn teemabiisistä. Unohtumattomia elokuvamusiikkeja kaikki.
Cat People on kuitenkin suosikkini koska pidän siitä elokuvasta kaikkein eniten. Moroderin sensuellit kasarisoundit sopivat hyvin ohjaaja Paul Schraderin uusioversion kieroon ja uhkaavaan tunnelmaan. Parhaimpia ovat luonnollisesti usvaiset unijaksot, jotka näyttävät ihan musiikkivideoilta: paljon savua, valoheittimiä, minimalistiset pahvilavasteet ja Moroderin syntikat. Instrumentaaliscoren lisäksi elokuvan tunnelmaan sopii täydellisesti David Bowien tekemä teemabiisi Cat People (Putting Out Fire).
9. Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000)
Pop Will Eat Itselfistä alun perin tunnettu Clint Mansell on Darren Aronofskyn hovisäveltäjä ja hänen musiikkinsa on aina ollut keskeisessä roolissa Aronofskyn elokuvissa, paitsi ehkä debyyttiohjaus Piissä, joka perustui vahvasti 90-luvun lopun trendikkääseen konemusiikkiin. Aronofskyn toinen ohjaus Requiem for a Dream sen sijaan nojasi vahvasti Mansellin säveltämään ja Kronos Quartetin kanssa esittämäänsä alkuperäismusiikkiin.
Elokuvan score on täynnä lyhyitä katkonaisia kappaleenpätkiä, jotka sopivat elokuvan nopeaan leikkaustyyliin täydellisesti. Niissä myös toistuvat pakkomielteisesti ja jatkuvasti samat teemat. Tarttuvin näistä on ns. Party-teema jonka lyhyt elektroninen jumputus säestää jokaista euforista huumekohtausta. Melankolisempi Dreams-teema toistuu vielä useammin. Näiden lisäksi jousivetoisemmat kappaleet ovat sitten hieman pitempiä, mutta eivät yhtään vähemmän intensiivisiä.
Elokuva jakautuu kolmeen vuodenaikaan: kesään, syksyyn ja talveen. Kesän katkonaisista mielihyvän hetkistä edetään syksyn kautta talveen, jota dominoi sama synkkä jousiteema raidoissa Southern Hospitality, The Beginning of the End ja Meltdown. Musiikin vimmainen toisto elokuvan loppua kohden sopii täydellisesti tarinan loppuhuipennukseen. Lopussa kuullaan vielä viimein täyspitkänä versiona elokuvan varsinainen teema, joka esiintyy soundtrackilla nimillä Summer Overture, Cleaning Apartment, Marion Barfs ja Lux Aeterna.
8. Lost Highway (1997)
Tämä 
Trent Reznorin tuottama soundtrack yhdisteli David Lynchin hovisäveltäjä Angelo Badalamentin ja Barry Adamsonin hämyistä jazz-vaikutteista tunnelmointia ja (cameo-roolin pornotähtenä tekevän) Marilyn Mansonin, Nine Inch Nailsin ja Rammsteinin raskaampaa synkistelyä. Sekä soundtrack-levyn että itse elokuvan avaa ja lopettaa toista elektronista synkistelyvaihettaan elänyt David Bowie kappaleella I’m Deranged.
Reznor sävelsi elokuvaa varten yhden uuden kappaleen Nine Inch Nailsina (The Perfect Drug) sekä kaksi abstraktimpaa instrumentaalia kappaletta ihan vain omalla nimellään, Coil-yhtyeestä tutun Peter Christophersonin tuotantoavustuksella. Marilyn Mansonilta oli mukana puolestaan aiemmin julkaisematon Apple of Sodom -kappale joka levytettiin Reznorin tuottamaa Antichrist Superstaria (1996) varten. Soundtrack toimi myös Rammsteinin ensimmäisenä käyntikorttina Yhdysvalloissa.
7. Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey, 1968)
Spotifyssa on joku feikkisoundtrack jossa on oikeat teokset mutta väärät levytykset
Stanley Kubrick käytti elokuvissaan klassista musiikkia usein hyvin kekseliäästi. Tässä science fiction -klassikossaan hän käytti pääosin kahta melkoiseksi kliseeksi päätynyttä teosta: Johann Strauss II:n Tonava kaunoista ja Richard Straussin Also sprach Zarathustraa. Näiden romantiikan aikakauden sävellysten lisäksi kuullaan György Ligetin nykymusiikkia. Tämä usean aikakauden musiikin soittaminen sopii täydellisesti elokuvan vuosimiljoonia kattavaan tarinaan.
Elokuvan kuuluisimmat sävellykset ovat juurikin Straussien (eivät sukua toisilleen) käsialaa, mutta mielestäni ikimuistoisimmat musiikkivalinnat ovat silti Ligetiä. Kivikauteen sijoittuvassa alussa ei kuulla ”primitiivistä musiikkia” vaan soundtrackin haastavin teos, aavemainen kuoroeepos Jupiter and Beyond, joka kuullaan uudestaan elokuvan lopussa kun ihmiskunnan kehitys risteää toisen kerran myyttisen monoliitin kanssa.
6. Amerikan Psyko (American Psycho, 2000)
Amerikan Psyko on 
loistava satiiri juppikulttuurista ja populaarimusiikista. Varsinaiselta soundtrack-levyltä puuttuvat valitettavasti kaikki kolme elokuvan keskeisintä kappaletta: Whitney Houstonin Greatest Love of All, Genesiksen In Too Deep ja Huey Lewis & The Newsin Hip to Be Square, joista jälkimmäinen tosin oli levyn ensimmäisellä painoksella mutta jäi jatkopainoksilta pois lisensointiongelmien vuoksi.
Elokuvan päähenkilö Patrick Batemanille esileikki tarkoittaa levyjen arvostelemista samalla kun hän katselee naisia muhinoimassa keskenään. Suosikkikohtaukseni elokuvasta ovatkin Batemanin monologit Houstonin ja Genesiksen kappaleista samalla kun hän valmistautuu irstauksiin. Toinen toimiva äänen ja kuvan yhdistelmä on aivan alussa, jossa juppiklubilla soi New Orderin True Faith, jota parempaa kuvausta todellisuudesta vieraantuneesta kokaiinikulttuurista en ole kuullut. Soundtrackia täydentää hienosti neljä Christian Balen monologia elokuvasta, joista viimeinen käsittelee Greatest Love of Allia.
5. Donnie Darko (2001)
American Psychon tapaan Donnie Darkon musiikit rakentavat ensisijassa ajankuvaa 1980-luvusta. Toisaalta elokuvan mindfuck-elementtejä korostavat ja synkkää tunnelmaa luovat Michael Andrewsin instrumentaalit. Musiikin tärkeydestä kertoo hyvin se, että elokuvan director’s cut ei saavuta ollenkaan samaa tunnelmaa kuin teatteriversio, ja tämä johtuu lähinnä kahden elokuvan ikonisimman biisin muuttamisesta: alkutekstien taustalla ei soi Echo & The Bunnymenin The Killing Moon, ja rikkinäiseen rakkauskohtaukseen täydellisesti sopiva Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart on korvattu INXS:illä.
Elokuva muistetaan silti parhaiten Gary Julesin Tears for Fears -coverista Mad World, josta tuli vuoden 2003 Britannian singlelistan jouluykkönen lähinnä elokuvan fanaattisen kulttiseurannan vuoksi, mitä on vieläkin vaikea uskoa todeksi. Alkuperäisen synapop muuttuu Julesin ja Andrewsin käsittelyssä minimalistiseksi ja hauraaksi jousin säestetyksi pianoballadiksi, joka sopii täydellisesti elokuvan surumieliseen loppumontaasiin. Kappaleen sanoituskin saa paljon traagisempia merkityksiä kun se esitetään mietteliään hiljaisesti eikä pirteänä elektronisena poppipalana.
4. The Wicker Man (1973)
Spotify
Wicker Man (1973) on pakanallisista menoista kertova ”kauhuelokuva”, jonka musiikkina oli kaunista pakanafolkia. Paul Giovannin säveltämä ja Magnet-yhtyeen esittämä soundtrack toimi myöhemmin suurena inspiraationa koko neofolk-genrelle. Elokuva menee oikeastaan hyvin pitkälti musikaalin puolelle, sillä monet kappaleet ovat elokuvan hahmojen esittämiä ja osin näyttelijöiden itsensä laulamia. Mukana on lisäksi myös instrumentaalia taustamusiikkia, joka eksyy välillä myös sähköisemmän progen puolelle.
Elokuvan tapahtumapaikkana on pakanallinen Summerislen saari joten musiikkina on esimerkiksi Maypolen ja Fire Leapin kaltaisia hedelmällisyysriittejä. Intensiivisin musikaalikohtaus on kuitenkin alastoman Britt Eklandin ritualistinen viettelytanssi, jonka taustalla soi Willow’s Song. Musiikilla on varmasti suuri rooli siinä että tuloksena on yksi elokuvahistorian eroottisimmista kohtauksista. On tietysti myös hienoa kuulla Christopher Lee laulamassa pianon säestyksellä The Tinker of Ryeta.
3. Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1972)
Avaruusseikkailua seuraavaan elokuvaansa Kubrick halusi kokeila jotain uutta, ja tällä kertaa klassisia sävellyksiä päätyi Wendy Carlosin uraauurtavien Moog-versiointien kohteeksi. Ikonisin näistä on tietysti Beethovenin yhdeksäs sinfonia, josta kuullaan osia sekä sinfoniaorkesterin että Carlosin esittämänä. Carlos oli esitellyt Bob Moogin kehittämien syntetisaattorien mahdollisuuksia klassisten teosten uudelleensovittamisessa jo Switched-On Bachilla (1968) josta tuli aikoinaan historian myydyin klassinen levytys.
Kellopeliappelsiinin soundtrackilla Moogin syntetisaattoreita käytettiin kuitenkin monipuolisemmin eri aikakausien klassisen esittämiseen, eikä ainoastaan yhden säveltäjän versiointiin. Beethovenin yhdeksännen lisäksi elokuvassa kuullaan unohtumattomina tulkintoina esimerkiksi Rossinin Wilhelm Tell -oopperan alkusoittoa ja Purcellia mukailevaa teemakappaletta. Unohtumaton on tietysti myös Gene Kellyn Singin’ in the Rainin kääntäminen alkuperäisestä musikaalikontekstista joksikin aivan muuksi. Carlosin omilla abstraktimmilla sävellyksillä oli niilläkin merkittävä rooli tunnelman luomisessa ja ne julkaistiin erillisenä original score -albumina. Varsinaisella soundtrackilla on vain lyhennelmä Timesteps-teoksesta.
2. Natural Born Killers (1994)
Spotify
Trent Reznor aloitti työnsä elokuvamusiikin parissa jo pari vuotta ennen Lost Highwayta tuottamalla soundtrackin Oliver Stonen Natural Born Killersiin. Reznor hyödyntää laajaa musiikintuntemustaan luodessaan ääniraidan jonka eklektisyys ja pirstaleisuus vastaavat täydellisesti elokuvan sirpaleimaista kuvaa amerikkalaisesta mediamaisemasta, joka on osa sekä elokuvan kuvastoa että sen tematiikkaa. Mukana on kaikkea ambient-huminasta gangsta rapin kautta riot grrrliin.
NBK:n soundtrack toimii erillisenä albumijulkaisuna poikkeuksellisen hyvin, koska kappaleet sulautuvat toisiinsa ja elokuvan dialogiin saumattomasti. Kappaleet vaihtuvat ilman taukoja ja soivat usein hetken aikaa päällekkäin ristiinhäivityksinä. Kyse on oikeastaan ennemmin elokuvamusiikkiin perustuvasta uudesta miksauksesta, joka ei yritäkään dokumentoida elokuvan musiikkia ihan sellaisenaan. Sen sijaan Reznor suhtautui tehtäväänsä luovuudella, jota toivoisi useammiltakin soundtrack-julkaisuilta, ja koosti elokuvan musiikeista ennakkoluulottomasti uuden kokonaisuuden joka toimii myös kokoelma-CD:nä. Monissa kappaleissa on jopa jonkinlaista mash-up-henkeä kun kaksi eri biisiä soi samaan aikaan: esimerkiksi Diamanda Galásin I Put a Spell on You -coverin ja Jane’s Addictionin Ted, Just Admit It… -kappaleen elokuvan dialogiin yhdistävä Sex Is Violent.
Reznorin oman bändin tuotanto edustaa ehdottomasti levyn ja soundtrackin parhaita puolia: Nine Inch Nailsin vanhemmat levytykset A Warm Place ja Something I Can Never Have on editoitu dialogin kanssa täysin yhteensopivasti. Varsinkin jälkimmäisen sanoitus kuulostaa kuin tätä soundtrackia varten kirjoitetulta: se sopii Mickey ja Mallory Knoxin keskusteluun niin täydellisesti. Myös alkuperäisversiosta poikkeava loppuosa on kaunista kuultavaa. Varta vasten elokuvaan on sen sijaan sävelletty Burn, jonka sanat ovat niin ikään täydelliset tähän elokuvaan. Se on myös yksi NIN:in parhaita biisejä, eikä mikään albumilta yli jäänyt jämäraita.
1. The Fountain (2006)
Spotify
Mansellin, Kronos Quartetin ja Aronofskyn yhteistyö jatkui myös Unelmien sielunmessua seuranneella The Fountainilla. Tällä kertaa Mansellin sävellyksiä soitti jousikvartetin lisäksi myös Mogwai. Jousin maustettu post-rock onkin mitä parhainta musiikkia tähän eeppiseen elokuvaan, joka tapahtuu kolmessa eri aikatasossa ja sisältää vähintään yhtä kosmista trippailua kuin 2001. Elokuvan musiikki toimii niin loistavasti luultavasti osin siksi, että se sävellettiin rinnan elokuvan kuvausten kanssa, eikä vasta kuvausten päätyttyä kuten yleensä.
Death Is the Road to Awe on sekä levyn että elokuvan huippukohta: sen tunteikkaat kuoronostatukset säestävät yhtä elokuvahistorian upeimmista loppuhuipennuksista. Myös lopputekstien taustalla soiva hiljaisempi, pianovoittoinen Together We Will Live Forever on levyn huippukohtia. Soundtrack toimii täydellisesti myös ilman kuvaa, kuten kyllä kaikki muutkin tässä mainitsemani elokuvamusiikit. The Fountain on kuitenkin ihan ilman elokuvaakin yksi parhaista post-rock-teoksista joita olen koskaan kuullut. Siinä kävi jopa niin, että kuuntelin ensin viikko- tai kuukausitolkulla pätkiä soundtrackista Fountainin nettisivuilla ja se oli oikeastaan pääsyy miksi edes menin katsomaan koko elokuvan. Sen nähtyänikin olen sitä mieltä että parasta siinä on loistava musiikki.
PS. Anteeksi etten maininnut Ennio Morriconea, Michael Nymania, Fabio Frizziä, Riz Ortolania, Cliff Martinezia, Philip Glassia, Vangelista, Goblinia tai John Carpenteria. Saturday Night Fever, Rocky Horror Picture Show ja Jesus Christ Superstar ovat myös kovia. Olis ehkä pitänyt tehdä Top 20.
Kun musiikkihaasteessa piti etsiä levy, jolla esiintyy vähintään kaksi saman perheen jäsentä, osuin ihan vahingossa yhteen Suomen tärkeimmistä muusikkiperheista. Oletin aluksi että tällä levyllä soittavassa Duo Pohjolassa on ihan eri Pohjoloita, mutta sisarukset Liisa ja Paavo Pohjola ovatkin Pekka Pohjolan täti ja setä. Liisa on myös kapellimestari Sakari Oramon äiti, eli kyseessä onkin paljon poikkitaiteellisempi ja laajempi musikaalinen suku kuin olin aiemmin tiennyt.
