Gregoriaanisen kirkkolaulun puuttuminen 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -listalta ei jätä minua rauhaan, joten päätin kirjoittaa siitä enemmänkin. Listan toinen levytys, Hildegard Bingeniläisen (1098-1179) antifoneista, myös liittyy gregoriaaniseen perinteeseen niin vahvasti, että niistä on loogista puhua samalla.
Länsimaisen taidemusiikin synty on yhtä kuin kirkkolaulun synty. Toki maallista musiikkia on sävelletty ja esitetty todennäköisesti vähintään yhtä kauan kuin hengellistäkin, mutta sitä ei kirjoitettu kovin aktiivisesti ylös ennen renessanssia. Siksi Carmina Buranasta ja muusta ei-kirkollisesta keskiajan musiikista voi puhua vain pirstaleina jostain pääosin unohtuneesta perinteestä, joka tosin todennäköisesti on myös vaikuttanut kirkkomusiikin kehitykseen.
Palatkaamme siis kristillisen kirkon alkuaikoihin, jolloin uskonnolliset tapaamiset jouduttiin pitämään salassa roomalaisten vainon vuoksi. Jotkut ovat selittäneet tällä sitä, että kristillinen musiikki oli jo alkujaan säestyksetöntä. Instrumentit pitivät enemmän ääntä kuin pelkkä laulu, joten siten pysyi paremmin salassa. Enemmän säestyksen puuttumisessa oli kuitenkin kyse siitä, että haluttiin tehdä pesäero antiikin pakanallisiin menoihin ja tanssiin – eli soitinmusiikkiin.
Vastaavasti nuori uskonto tarvitsi laulua, koska siten kristillinen sanoma kuului parhaiten isoissa basilikoissa, joiden korkea katto ja juhlava arkkitehtuuri oli suunniteltu luomaan kävijöissä jumalaista ihmetystä. Aivan kuten upeasti kaikuva kuoromusiikkikin. Juutalaisen synagogaperinteen pohjalta syntyi uusi kristillinen liturgia, joka perustui enemmän lauluun kuin puheeseen.
Kun kristinuskosta tuli laillista Rooman valtakunnassa (v. 313), kirkko ja sen musiikki levisivät nopeasti ympäri Eurooppaa, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää. Vuonna 392 kristinuskosta tuli Rooman virallinen valtionuskonto, ja kolme vuotta myöhemmin valtakunta jakautui Länsi- ja Itä-Roomaksi. Länsipuoli romahti 400-luvulla, mutta itä pysyi vahvana kulttuurina vielä tuhat vuotta ennen ottomaanien valloitusta. Tämän valtiollisen vakauden vuoksi ensimmäinen vahva kirkkolaulun perinne, bysanttilainen kirkkolaulu, syntyi juuri itäisen kirkon piirissä.
Legendan mukaan bysanttilaisen virsiperinteen toi länteen Milanon piispa Ambrosius (n. 340-397), jonka mukaan kaupunkiin syntynyt kirkkolaulun perinne nimettiin ambrosialaiseksi. Milanosta kirkkolaulu levisi Roomaan ja edelleen ympäri Eurooppaa, muodostaen lukemattomia paikallisia muotoja. Näitä olivat mm. kelttiläinen, gallialainen, beneventolainen ja mozarabinen kirkkolaulu.
Kristillisen kirkon täyttäessä Rooman jättämää valtatyhjiötä, syntyi halu yhtenäistää nämä laulutyylit yhdeksi kristilliseksi kirkkolauluksi. Paavi Gregorius I:llä (n. 540-604) oli tärkeä rooli tässä kirkon liturgian yhtenäistämisessä, ja siksi syntynyttä ”yleiskristillistä” laulua kutsuttiin gregoriaaniseksi. Hän ei kuitenkaan säveltänyt mitään, vaan ainoastaan standardoi messun ja muun liturgisen tekstin; siihen sävelletty musiikki seurasi myöhemmin perästä.
Gregoriaaninen kirkkolaulu muodostettiin etenkin gallialaisen ja roomalaisen (nyk. vanharoomalaisen) tyylin pohjalta ja 800-luvulla se syrjäytti lähes kaikki paikalliset kirkkolaulun muodot. Tämä siis tapahtui kaksi vuosisataa Gregoriuksen jälkeen; musiikkityylien nimet ja syntyhistoriat olivat siis jo silloin enemmän mytologiaa kuin faktaa. Ainoastaan vanharoomalainen ja ambrosialainen laulu pitivät pitempään pintansa gregoriaanista uudistusta vastaan, ja nykypäivään asti näistä perinteistä on säilynyt vain jälkimmäinen, joka elää Milanon seudulla edelleen.
Paavi Gregorius I kuuntelee kyyhkyä (Pyhää Henkeä) ja välittää kirkkolaulut kirjurille. Tämä maalaus n. vuodelta 1000 kertoo legendan gregoriaanisen kirkkolaulun synnystä, joka todellisuudessa tapahtui n. kaksi vuosisataa Gregoriuksen kuoleman jälkeen.
