Avainsana-arkisto: taidemusiikki

Palkittua nykymusiikkia alttoviululle ja orkesterille

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Jennifer Higdon: All Things Majestic (levynkansi)En pahemmin seuraa Grammyjä tai muitakaan musiikkipalkintoja, mutta yhteen kategoriaan kiinnitän joka vuosi intensiivisesti huomiota. Grammy Award for Best Classical Contemporary Composition on minulle vuoden kohokohtia, koska uuden taidemusiikin löytäminen on niin haastavaa. Monen muun palkintokategorian tapaan sen luonne on vähän hämmentävä: kyse on levytetyn musiikin palkinnosta, mutta silti sen saaja on säveltäjä, ei esittäjä. Palkinto annetaan korkeintaan 25 vuotta vanhojen sävellysten ensilevytyksille.

Tämä Grammy-kategoria on siis kuin tehty repertuaarikeskeistä levy-yhtiö Naxosta varten. Se julkaisee musiikkia teokset edellä: levyjä ei myydä maailman huippumuusikoiden nimillä ja kasvoilla, vaan sävellyksillä joita kukaan muu ei levytä. Tämä siis voi tarkoittaa mitä hyvänsä klassis-romanttisen perusohjelmiston ulkopuolelta: vanhaa musiikkia keskiajalta barokkiin, vakiintuneen repertuaarin varjoon unohdettuja säveltäjiä, tai sitten aiemmin julkaisematonta nykymusiikkia. Yhtiö ei yleensä julkaise samoista teoksista useita levytyksiä; poikkeuksena Naxos Historical -alamerkki, joka julkaisee tekijänoikeuksista vapautuneita historiallisia äänityksiä CD/tiedostoformaatissa.

Naxos siis tekee erityisen tärkeää kulttuurityötä, sillä se julkaisee vähän myyvää klassista musiikkia aikana jolloin kaikkea musiikkia myydään heikosti. Juuri nykymusiikin levytys on erityisen kallista, koska säveltäjä on elossa ja teokset käyttävät suuria orkestereita. Yhden levyn tekemisestä voi helposti joutua maksamaan sadalle ihmiselle. Toki levytyksessä auttavat monet muutkin tahot: teoksia tilaavat orkesterit ja lahjoituksia antavat yksityiset säätiöt. Naxos ei myöskään joudu maksamaan yhtä paljon kuin muut yhtiöt, koska soittajat eivät ole suuria tähtiä.

Tämän lähestymistavan haittapuolena on myös se, että Naxoksen levyt eivät ole kovin kutsuvia. Esimerkiksi vuonna 2017 tämän samaisen Grammyn voittanut Michael Daugherty -levytys on hyvä esimerkki siitä, että välillä tuntuu siltä kuin yhtiö yrittäisi tarkoituksella tehdä kansistaan mahdollisimman rumia. Laajasta katalogista ei siis oikein osaa sokkona valita mitään, mutta onneksi on näitä palkintoja jotka tuovat ne helmet esiin! Tänä vuonna jalustalle nostettiin Jennifer Higdonin konsertto alttoviululle ja orkesterille, joka löytyy Nashville Symphonyn albumilta All Things Majestic; orkesteria johtaa Giancarlo Guerrero ja solistina on Roberto Díaz. Voittajateoksen lisäksi siellä on myös saman säveltäjä oboekonsertto ja albumin nimikkoteos orkesterille.

Tämä oli Higdonin toinen Grammy – ensimmäinen tuli lyömäsoitinkonsertosta vuonna 2010. Olenkin ollut kiinnostunut säveltäjästä jo pitempään, koska naisoletettuja säveltäjiä ei ole koskaan liikaa, ja nimenomaan lyömäsoitinkonsertto on sopivan eksoottista minulle. Valitettavasti Higdonin tuotantoa on kuitenkin huonosti kirjastossa, enkä mielelläni kuuntele taidemusiikkia Spotifysta. Onnekseni All Things Majestic hankittiin omaan kirjastooni, joten nyt pääsen viimein kuuntelemaan tätä säveltäjää.

Konsertto liikkuu on monella tapaa Higdonin mukavuusalueella, sillä hän on säveltänyt paljon nimenomaan konsertoivia teoksia. Hän on myös tehnyt aiemminkin yhteistyötä solisti Díazin kanssa, ja tämä teos on sävelletty nimenomaisesti hänen esitettäväkseen. Toisaalta teos kyllä poikkeaakin totutusta: perinteisen konserttorakenteen vastaisesti jokainen kolmesta osasta on edellistä nopeatempoisempi. Levyn tekstiliittessä sanotaan, että Higdonin sävelkieli on leimallisesti yhdysvaltalaista, ja nimenomaan siitä populaarimmasta jazz-vaikutteista päästä. Tästä konsertostakin hän halusi säveltää nimenomaan iloisen ja svengaavan, koska hänen mielestään alttoviululle sävelletty musiikki on melkein aina synkkää ja raskasta.

Musiikki ei kuitenkaan ole mielestäni ihan niin helposti lähestyttävää ja kevyttä kuin kuvauksesta voisi päätellä. Sanoisinkin että se on jostain ”helpon” ja ”vaikean” nykymusiikin välimaastosta. Siinä on selkeitä rytmejä ja melodioita, eikä niinkään hälyä. Teos on myös melko tiivis, eikä sisällä täytekohtia. Se kuitenkin avautuu hyvin hitaasti, ainakin minulle. Ehkä se on alttoviulun sointiväri, mutta minulle tuli aluksi enemmän mieleen itäeurooppalaisen kansanmusiikin kuin yhdysvaltalaisen viihdemusiikin vaikutus, ja monin paikoin tämäkin teos kuulostaa minusta melankoliselta.

Varmaan tämä on juuri sitä kritisoimaani omien ennakkoluulojen läpi kuuntelemista: vieraasta musiikista osaa sanoa vain sen, mikä siinä on itselle tutuinta. Useammalla kuuntelulla aloin kuitenkin viimein erottaa sitä svengiä, mutta se ei ole yhtä ilmeistä ja korostettua kuin esimerkiksi Gershwinillä tai Bernsteinilla. Jazzin vaikutus taitaakin jäädä enemmän teoreettiselle tasolle, mutta ei niinkään teoksen tunnelmaan asti.

Higdonin konsertto siis yhdistelee lukuisia 1900-luvun taidemusiikin suuntauksia monipuoliseen teokseen, joka on haastavaa kuultavaa, mutta ei kuitenkaan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Siis juuri sellaista musiikkia jota on miellyttävää kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen. Pidän ehdottomasti Higdonin nimen mielessä entistä vahvemmin tulevaisuudessa.

Jennifer Higdon: All Things Majestic (Naxos, 2017)
Nashville Symphony, orkesteri; Giancarlo Guerrero, johtaja; Roberto Díaz, alttoviulu
10. musahaasterasti: Palkinnon voittanut levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Hehkuva mies ja aikakauden loppu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Swansin nykyinen levyttävä ja keikkaileva kokoonpano tulee tiensä päähän uuden The Glowing Man -levyn ja sitä seuraavan kiertueen myötä. Se tuntuu tärkeältä aikakauden päätökseltä myös itselleni. Kun mielenkiintoni on siirtynyt yhä enemmän kansan– ja taidemusiikin suuntaan, Swansin 2010-luvun levy- ja kiertuetrilogia (The Seer, 2012; To Be Kind, 2014; The Glowing Man, 2016) on alkanut tuntua kulminaatiolta kaikelle sille, mitä populaarimusiikilla on (ollut) minulle tarjottavanaan.

Tämän bloggauksen tarkoituksena ei ole mollata populaarimusiikkia – olen vain suuressa määrin kyllästynyt siihen, koska olen kuunnellut sitä niin paljon. Esitän kuitenkin kärjistyksiä ja kohtuuttomia yksinkertaistuksia, koska en koe mielekkääksi kirjoittaa siitä, mikä minut on populaarimusiikkiin aikoinaan koukuttanut. Kirjoitan mieluummin nykyhetkestä ja siitä mitä musiikki merkitsee minulle juuri nyt.

Tekstini on myös tavanomaista subjektiivisempi, koska Swans on todennäköisesti viimeinen bändi jota fanitan. En osaa kuvitella että mikään yksittäinen bändi tai artisti voisi enää vedota samalla tavalla, ja aiheuttaa samanlaista irrationaalista materialismia (ts. levykeräilyä). Ei siksi että Swans olisi maailman paras bändi vaan siksi, että tapani kuunnella musiikkia on muuttunut analyyttisemmäksi ja ”aikuisemmaksi”. En kiinny ja keskity emotionaalisesti yksittäisiin teoksiin ja tekijöihin samalla tavalla kuin aiemmin. Sen sijaan etsin jatkuvasti itselleni vierasta musiikkia, josta yritän saada otteen, ja josta sitten jatkan eteenpäin.

Populaarimusiikissa on toki edelleen mielestäni paljon hyvää; 2010-luvun Swans on onnistunut täydellisesti keskittymään sen vahvuuksiin, joita ovat rytmi, toisto, äänenväri, äänenvahvistus ja nykyajassa relevantit sanoitukset. Taidemusiikin vahvuuksia taas ovat melodia, harmonia, soitinten ”luonnollinen” soundi sekä musiikillisten ideoiden kompleksinen rakenne.

Eivät sävellykset ole populaarimusiikissakaan aina helppoja ja yksinkertaisia, mutta kun ajattelen, mitä olen itse siitä saanut irti, niin kyse ei ole juuri koskaan ollut siitä onko joku teos mielestäni hyvä sävellyksenä. Muut hyveet ovat olleet tärkeämpiä, ja ne ovat kaikki läsnä Swansissa. Michael Gira ei osaa säveltää koukuttavia melodioita ja ikimuistoisia kertosäkeistöjä. Ne eivät kuitenkaan ole parasta populaarimusiikissa, vaikka tykkäänkin kuunnella ja rallatella tarttuvia sävelmiä siinä missä kuka tahansa muukin.

Swansin biiseissä tapahtuu melodisesti hyvin vähän, koska ne hylkäävät lineaarisen aikakäsityksen. Musiikki on syklistä ja keskittyy ikuiseen nykyhetkeen, koska se on luonteeltaan meditatiivista. Ehkä havainnollisin esimerkki 2010-luvun Swansin ”sävellystyylistä” Glowing Manilla on Frankie M.:

Kappaleen alussa kuullaan 8 minuuttia lähinnä päällekkäin kasattuja lauludroneja eli tasaisella sävelkorkeudella soivaa tautonta ääntä. Sitten seuraa pariminuuttinen post rock -nostatus, jossa kuullaan lisää droneja ja itsepäisen yksinkertaisia kitarariffejä (taidemusiikissa ”riffejä” kutsutaan ostinatoiksi – termi tulee latinan ”itsepäistä” tarkoittavasta sanasta). Ensimmäistä tunnistettavaa melodia joudutaan odottamaan lähes 11,5 minuuttia ja sittenkin sitä toistetaan neljä minuuttia lähes muuttumattomana. Loppuhuipennukseksi saadaan pitempi nostatus, jossa toistuu edellistäkin yksinkertaisempi melodia. Klassisessa mielessä biisissä on siis n. kolme musiikillista ideaa, mutta toteutuksen ansiosta 20 minuuttia on lyhyt, ei pitkä aika.

Swans viekin populaarimusiikille tyypillisen toiston äärimmilleen ja tavoittelee sillä transendentaalista kokemusta. Se ei toimi kertosäkeistöjen tapaisena koukkuna vaan mantrana. Biiseissä hoetaan samoja sanoja ja lauseita minuuttitolkulla muuttumattoman rytmikuvion päällä, jotta saavutettaisiin tietty mielentila. Siksi jokainen näistä kolmesta levystä kestääkin pari tuntia, vaikka niillä on vain 8-11 raitaa. Niiden kutsuminen biiseiksi tai lauluiksi on harhaanjohtavaa, koska ne eivät noudata rock-kappaleiden logiikkaa eikä niitä kannata arvioida niiden kriteereillä. Swansin musiikki tavoittelee jotain tavanomaisen laulurakenteen ja musiikkialbumin rajojen toiselta puolen. Jotain, mikä saavutetaan vain viemällä toisto paljon kolmen minuutin perinteistä kappalemittaa ja 45:n minuutin albumipituutta pidemmälle.

Tässä on tietysti tolkkua vain Swansin lyriikoiden kautta. Gira voi olla laulajana maneerinen ja rajoittunut (Paperi T:tä mukaillakseni), mutta hän kompensoi sitä uskomalla vankkumattomasti siihen mitä laulaa ja lataamalla lyriikkoihinsa koko inhimillisen kokemuksen äärettömyyden. Gira ei kirjoita helpoista asioista, eikä hänen lyriikkansa tavoittele mitään sen vähäisempää kuin yhteyttä jumaluuteen. Swansin sanoitukset ovat siksi minullekin hyvin henkilökohtaisia, ja pidän kiinni omista subjektiivisista tulkinnoistani vaikka ne eivät olisikaan aina johdonmukaisia (esim. kysymys siitä tuleeko tämä jumaluus ihmisen sisältä vai ulkopuolelta). Minun on siis vaikea kirjoittaa niistä tuloksen kuulostamatta tyhjältä sanahelinältä ja sivistyssanojen ryöstöviljelyltä. Pidän lyriikka-analyysini tässä siis minimissään.

Äänenväriin ja -vahvistukseen liittyy populaarimusiikin korostunut teknologisuus. Toki myös sinfoniaorkesteri voi soittaa kovaa ja sen soittimistosta löytyy runsaasti nyansseja ja erilaisia sointeja, mutta sähköisen äänenvahvistuksen ja -muokkauksen ansiosta populaarimusiikissa äänenvärin mahdollisuudet ova teoriassa rajattomat. Niiden ansiosta myös Swansin musiikki on ns. täynnä tavaraa, ja siksi se pääsee oikeuksiinsa sitä paremmin, mitä kovempaa sitä soittaa. Jokaiseen monikanavaäänityksen rakoon on tungettu mielenkiintoisia soinnillisia yksityiskohtia.

Tähän liittyykin Swansin liveaspekti. Olen ollut jo vuosia kovin kyllästynyt rock-keikkoihin, mutta tämä yhtye on ollut poikkeus. Heidän konserteissaan on ollut 2010-luvulla aina läsnä ne piirteet, jotka tekevät rock-keikkaan osallistumisesta mielekästä. Rock-keikoilla kannattaa käydä lähinnä vain, jos livetilanne tuo musiikkiin spontaaniutta ja äänenvoimakkuus lisäarvoa levymusiikkiin verrattuna.

Swansin keikat ovat tehneet runsaasti molempia. Kaikki levytrilogian osista on sävelletty pääosin kiertueella, jokaisen teoksen kehittyessä uusiin suuntiin konsertista toiseen. Gira on kuvaillut levytettyjä versioita lähinnä tuokiokuvina alati muuttuvista teoksista. Sitten on vielä äänenvoimakkuus: Swansin junnaava transsimusiikki toimii parhaiten livenä, koska silloin kuuntelukokemus saa myös fyysisen puolen. Monotonisen musiikin kuuleminen on eri asia kuin sen tunteminen. Kun jo kliseiksi muuttuneet Swans-meluaallot pyyhkivät kehon läpi, alkaa jo oikeasti päästää egostaan irti ja antautua ikuisuuden ja äärettömyyden kokemukselle.

2010-luvun Swansissa onkin ollut ennen kaikkea kyse antautumisesta. Se ei ole aggressiivista, vaikka äänekkyys ja häly usein sellaiseksi mielletäänkin. Tämä tulee viimeistään selväksi, kun The Glowing Man jarruttelee loppusuoralla päätöskappaleeseen Finally, Peace. Vaikka eriäviäkin tulkintoja löytyy, minun mielestäni Swansin uran valoisin kappale juhlii egon merkityksettömyyttä universumissa ja sitä, että kuitenkin ihmisen mielellä (your glorious mind) on ääretön valta muokata itsen kokemusta olemassaolosta. Swans ja populaarimusiikki astelevat tyylikkäästi, kaikkensa (toistaiseksi?) antaneena pois musiikillisen elämäni keskiöstä.

Swans - The Glowing Man; levynkansi

1001 klassista levytystä: Alku

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kuunteluprojektin aluksi vastassa on suurin kysymys, johon 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirja jättää vastaamatta: mistä länsimaisen taidemusiikin historia alkaa? Antiikin musiikista ja vanhimmasta kokonaan nykypäivään nuottimuodossa säilyneestä sävellyksestä, Seikilos-hymnistä? Bysanttilaisesta tai gregoriaanisesta kirkkolaulusta? Akvitanialaisesta tai notredamelaisesta polyfoniasta? Trubaduurien, truveerien ja minnelaulajien laulurunoudesta?

Carmina Burana -käsikirjoituskokoelman kansikuva (kuvaa on muokattu)Kaikki nämä mainitsemani antiikin ja keskiajan musiikkisuuntaukset on tyystin jätetty huomiotta kirjassa, vaikka mikä tahansa niistä olisi mielestäni ollut Carmina Buranaa luontevampi paikka aloittaa tämä projekti. Kirjan avaukseksi valittu Clemencic Consortin levytys tästä anonyymistä laulurunokokoelmasta on kyllä erinomainen ja nautin sen kuuntelusta suuresti, mutta historiallisesti ajateltuna lähtökohta tähän kuunteluprojektiin ei ole tyydyttävä. Länsimaisen musiikin varhaishistoria ohitetaan liian leväperäisesti.

Yleisesti ottaen kirjan kronologinen eteneminen on erinomainen ratkaisu, koska se mahdollistaa aikalaissävellysten vertailun. Keskiaika on kuitenkin niin harvakseltaan ja satunnaisesti edustettuna, että kontekstin hahmottaminen on sen musiikin osalta mahdotonta. Havainnollistan asiaa numeroilla: näihin 1001:een levytykseen sisältyy kaksi ennen 1300-lukua sävellettyä teosta; 986-sivuinen A History of Western Music käsittelee tuota ajanjaksoa 112 sivun verran (prosentteina 0,2 vs. 11,4).

Tämän vuoksi projektini lähtee hieman hitaasti käyntiin: koska haluan perehtyä kunnolla musiikin kontekstiin ja kuulla erilaisia samaan aikaan vallinneita tyylisuuntauksia, kuuntelen aluksi myös paljon kirjan ulkopuolisia levytyksiä. Kirjoitan lähiaikoina Facebookissa näistä muista levytyksistä. Jos siis musiikin historia kiinnostaa, kannattaa seurata!

Gregoriaaninen kirkkolaulu on oikeastaan ainoa anteeksiantamaton 1001-kirjan puute. Se muodostaa länsimaisen musiikin teoreettisen perustan, ja kristillinen varhaiskirkko on yksiselitteisesti se kehys, josta nykyinen musiikkiperinteemme on syntynyt. Se, että kirja alkaa maallisella eikä hengellisellä musiikilla, on täysin nurinkurista. Gregoriaanisissa levytyksissäkin on niin paljon valinnanvaraa, että sen jättäminen pois listalta on täysin käsittämätöntä. Carmina Buranasta aloittaminen on ongelmallista myös siksi, että siitä tehtyjen levytysten historiallinen autenttisuus on kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

Lue loppuun →

1001 klassista levytystä: Johdanto

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Muutoksen tuulet puhaltavat Melomaanikolle! Blogini, ja sen some-liitännäiset Facebookissa ja Twitterissä, ovat perinteisesti keskittyneet melkein kokonaan populaarimusiikkiin. Viime vuosina olen kuitenkin kuunnellut sitä koko ajan vähemmän, ja enemmän taidemusiikkia. Se väistämättä alkaa näkyä myös kirjoituksissani.

Esimerkiksi Vuoden parhaat levyt -perinteeni loppui, tai ainakin katkesi vuonna 2015, koska ei minulla yksinkertaisesti ollut juuri sanottavaa uusista albumijulkaisuista. Kuuntelin koko vuoden lähinnä taidemusiikin klassikkolevytyksiä, sekä tietysti blogiprojekteihin liittyvää musiikkia (elektronista musiikkia, Children of Bodomia, jne.). Vuoden parhaista biiseistä tein kyllä tänäkin vuonna Spotify-soittolistan, ja Facebookin joulukalenterissa kävin läpi musiikkivuoden kohokohtia.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan Eurooppa-version kansiTänä vuonna käynkin uuden ikuisuusprojektin kimppuun, ja se tulee todennäköisesti dominoimaan ainakin Facebook-sivuani: ryhdyn kuuntelemaan 1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die -kirjan suosittelemia levytyksiä. Olen kirjoittanut kirjasta lyhyesti jo aiemmin, ja kuunnellut joitakin näistä levytyksistä satunnaisesti, mutta nyt alan käydä niitä systemaattisesti läpi. Raportoin tietysti kuuntelukokemuksista Facebookiin, ehkä ajoittain tännekin. Jatkan toki myös elektroninen top 100 -listaa, enkä hylkää populaarimusiikkia muutenkaan!

Kuten tavallista, voit tässä vaiheessa joko mennä kuuntelemaan ensimmäistä teosta, tai sitten jatkaa lukemista ja tutustua projektiini tarkemmin.

Lue loppuun →

10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Elektronisen listan edellistä sijoitusta kirjoittaessani innostuin listaamaan Facebookiin 10 elämäni tärkeintä musiikkikirjaa, mutta listasta tuli niin pitkä että tämä blogi on sittenkin luontevampi paikka sille, joten hieman laajensin ja viimeistelin tekstiä ja siirsin sen tänne.

Kyse ei siis ole välttämättä kirjallisesti ansioituneista teoksista vaan kirjoista, jotka ovat ratkaisevalla tavalla muuttaneet suhdettani musiikkiin. Olen tutustunut kaikkiin näihin teoksiin 2010-luvulla, ja suhteeni musiikkiin onkin muuttunut valtavasti näinä viitenä vuotena. Se on heijastunut suoraan myös tähän blogiin, ja tapaani kirjoittaa musiikista. Jos siis haluatte jotain syyttää siitä, että blogini on muuttunut harvoin päivittyväksi tl;dr-esseekokoelmaksi, syyttäkää näitä kirjoja.

Bibliografiset tiedot löytyvät täältä.

1001 Classical Recordings You Must Hear Before You Die

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan klassista samalla järjestelmällisyydellä kuin populaarimusiikkia. Opin käyttämään HelMet-musiikkivarastoa ja metsästämään juuri oikeita levytyksiä klassisista teoksista. Ennen tätä en vain yksinkertaisesti pystynyt keskittymään vakavasti klassisen musiikin kuunteluun, koska perfektionismini ei antanut minun kuunnella mitä tahansa levytyksiä.

Bromell, Nick: Tomorrow Never Knows – Rock and Psychedelics in the 1960s

Tämän kirjan ansiosta opin viimein arvostamaan Beatlesin, Rolling Stonesin ja Bob Dylanin musiikkia. Siihen asti olin pitänyt heitä maailman yliarvostetuimpina artisteina (mitä he ehkä ovatkin), mutta tämän luettuani tajusin miten 1960-luvun lopun psykedeelinen kulttuuri muutti musiikin ja länsimaisen yhteiskunnan suuntaa peruuttamattomasti. Se myös vahvisti käsitystäni siitä, kuinka länsimainen sivilisaatio tarpeettomasti rajoittaa henkistä kehitystään pitämällä osaa itse kehittämistään kemikaaleista tabuina. Bromellin käyttämä kaksoistietoisuuden käsite oli kantavana teemana listan sijoilla 32, 31 ja 30.

Bull, Michael: Sounding Out the City

Tämän kirjan ansiosta aloin suhtautua uudella tavalla mobiiliteknologiaan ja taustamusiikin rooliin kaupallisessa kaupunkikulttuurissa. Kirja käsittelee Walkmanin käyttöä, mutta lukukokemuksesta teki erityisen antoisan se, että samalla pystyi pohtimaan miten se soveltuu 2010-luvun yhteiskuntaan, jossa musiikki on levittäytynyt ennenkuulemattoman laajalle. Olen kirjoittanut kirjasta esseen.

Kernfeld, Barry: What to Listen for in Jazz?

Tämän kirjan ansiosta opin ymmärtämään jazzin rakennetta ja kuuntelemaan sitä analyyttisesti – mikä ei suinkaan sulje pois musiikin kuuntelusta seuraavaa nautintoa ja tunnereaktiota, vaan jazzin tapauksessa nimenomaan mahdollisti sen. Kirjassa oli mukana myös biisinäyte-CD ja runsaasti nuottiesimerkkejä. Tästä alkoikin tapani tutustua uuteen musiikkiin (pääasiallisesti klassiseen) monimediallisesti, lukemalla tekstiä ja nuotteja samalla kun kuuntelen.

Moisala, Pirkko (toim.): Kansanmusiikin tutkimus – Metodologian opas

Kansanmusiikin tutkimus; kansikuvaTämä kirja on listan merkittävin, mikä on perin yllättävää, koska se on ainoa näistä, jonka olen joutunut lukemaan. Yleensä lukemisen liittäminen tentteihin ja opintopisteisiin on paras tapa tappaa oppimisen ilo, mutta tämä tenttikirja oli suuri nautinto, joka on kanssani loppuelämäni. Kansanmusiikin tutkimus kyseenalaisti suunnilleen kaiken mitä kuvittelin tietäväni musiikista, joten en tiedä edes mistä aloittaa Se mitä pidämme länsimaisessa populaari-musiikissamme itsestäänselvänä, on vain kapea historiallinen ja alueellinen suikale ihmiskunnan musiikista. Toki se koskettaa useampaa ihmistä kuin mikään aiempi musiikkikulttuuri, mutta se edustaa vain pientä osaa siitä mitä kaikkea musiikki voi olla.

Opin ymmärtämään, että klisee musiikista ”universaalina kielenä” on huuhaata. Edes länsimaisten ”sivistyskielten” rajat ylittävä nuottikirjoitus ei päde muuhun kuin länsimaiseen musiikkijärjestelmään. Musiikin ja kielen vertailu on muutenkin hyvin kyseenalaista, mutta yksinkertaistaen niitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat ovat kulttuurisidonnaisia merkitysjärjestelmiä. Vieraan kulttuurin musiikkia ei voi sen paremmin ymmärtää kuin vierasta kieltäkään. Siksi lupaavasti alkanut kansanmusiikki-innostukseni lopahtikin: tuntui väärältä kuunnella musiikkia tuntematta sen synnyttänyttä kulttuuria.

Tässä pari yksityiskohtaa, jotka erityisesti palautuivat mieleeni kirjaa selaillessani: Timo Leisiön seligregaatti-käsite sai minua ymmärtämään skenen/alakulttuurin/uudisyhteisön merkitystä, kun taas Heikki Laitisen ansiosta ymmärsin levytyksen, teoksen ja esityksen välisen perusteellisen eron; levytysten saavuttama ylivoimainen asema kulttuurissamme on sumentanut musiikillisen kokemuksen monimuotoisuutta, mikä on tietysti vain pieni osa koko yhteiskunnan läpäisevää mediallistumista.

Laitinen myös kuvailee artikkelissaan varsin eksoottista tutkimusmetodia, kuvitteellisia kenttäretkiä, jossa parhaan tutkijan tiedon mukaan kuvitellaan olevansa tutkittavan musiikin syntysijoilla ja -ajoissa. Olen käyttänyt menetelmää ahkerasti etenkin top 100 -listalla, vaikka minun onkin vaikea pitää sitä uskottavana tieteellisenä metodina. Nämä olivat vain helpoimmin mieleen muistuneet yksityiskohdat, tärkeämpää kirjassa oli kokonaisvaltainen musiikillisen maailmankuvan ja asenteen muutos.

Negus, Keith: Popular Music in Theory

Tämän kirjan ansiosta opin irti vanhanaikaisesta jaosta ”epäkaupalliseen taiteeseen” ja ”kaupalliseen viihteeseen”. Sain nykyaikaista perspektiiviä Theodor Adornon ajatuksiin, mikä tasapainotti hienosti hänen elitististä ja seksististä setämäisyyttään. Pääasiallisesti tämä oli Simon Frithiä käsittelevien osuuksien ansiosta.

Pääasiallisesti Adornon, Frithin ja Leisiön ajatusten pohjalta kirjoitin Neljä musiikkia -juttusarjan, jota voi pitää monessa mielessä Melomaanikon käännekohtana. Se oli eräänlainen synteesi kaikesta siitä mitä luin ja opin musiikista vuosina 2010-2012, ja siitä lähtien olen kirjoittanut paljon aiempaa harvemmin, pitemmin, perusteellisemmin ja rönsyilevämmin – tavalla, jota ei tiukasti määriteltynä voi oikeastaan enää pitää bloggaamisena.

Plotkin, Fred: Classical music 101 – a complete guide to learning and loving classical music

Tämän kirjan ansiosta opin kuuntelemaan länsimaista taidemusiikkia; kiinnittämään huomioita yksityiskohtiin, joiden avulla lyhytmittaisen populaarimusiikin piirissä kasvaneena kuulijana sain otteen suurimuotoisista sävelteoksista. Löysin klassisen musiikin sielun ja opin kuuntelemaan sitä tunteella. Sen jälkeen siitä kuitenkin puuttui vielä itselleni välttämätön diskografinen järjestelmällisyys, johon auttoi listan ensimmäinen kirja.

Revill, David: The Roaring Silence – John Cage, A Life

Tämän kirjan ansiosta opin suhtautumaan kaikkeen ääneen, ja elämäänkin, uudella tavalla. Kaikki ääni on musiikkia, jos sitä sellaisena kuuntelee. Ja koska hiljaisuutta ei ole olemassa, olen koko ajan musiikin ympäröimä. Mutta John Cage, kenties historian väärinymmärretyin säveltäjä, meni tätäkin pidemmälle. Hän ei tehnyt eroa eri taiteenlajien välille, eikä taiteen ja muun elämän välille.

Sillä ei ole merkitystä, onko kukkien kasteleminen tai drinkin tekeminen musiikkia tai mitään muutakaan taidetta. Kukkien kasteleminen on yhtä tärkeä kokemus kuin parhaankin taideteoksen kokeminen. Kaikki tapahtuva on elämää, ei asioita tarvitse jakaa taiteeseen ja ei-taiteeseen. Jokainen tietoinen hetki tässä maailmassa on ääretön kokemus, johon sisältyy koko kaikkeus. Jokainen hetki on uusi, kaunis ja ainutkertainen, eikä mikään ole banaalia tai merkityksetöntä. Jokainen hetki on musiikkia. Yksikään ääniaistimus tai muukaan kokemus ei ole turha. Kaikkeen, mitä teen, panostan yhtä paljon intohimoa kuin rakastamani musiikin kuuntelemisen. Vain siten voin elää täysillä tämän lyhyen maallisen taipaleeni.

Tämä, listan ainoa elämäkerta, ei oikeastaan siis ollut minulle musiikkikirja, koska Cagen ajatuksilla on mielestäni enemmän yhteistä tietoisen läsnäolon ja zenin kuin musiikin teorioiden kanssa. Kirja oli keskeisin lähde listan sijalla 33.

Rodgers, Tara: Pink Noises – Women on electronic music and sound

Tämän kirjan ansiosta opin lukemaan musiikkijournalismia ja musiikin historiaa sukupuolen näkökulmasta, ja kyseenalaistamaan patriarkaaliset totuudet etenkin elektronisesta musiikista – kirja olikin tärkeä inspiraatio top 100 -listalleni. Olen sivunnut aihetta omassa bloggauksessaan.

Strinati, Dominic: An Introduction to Theories of Popular Culture

Tämä kirja sai minut suhtautumaan populaarimusiikkiin osana kapitalistisen talousjärjestelmän tuotantokoneistoa. Adornon omia tekstejä ei hullukaan jaksa lukea, mutta Strinatin kirjan luku Frankfurtin koulukunnasta (ja Esteettisen teorian johdanto) tiivistivät adornolaisen ajattelun minulle tajuttavaan muotoon. Myös feminististä populaarikulttuurin tutkimusta käsitellyt luku oli vaikutusvaltainen.